Sain turvan, kunniatehtävän

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja sarppa » 25. Maalis 2012 18:14

//Otsikko on mitä on, mutta Amethyst ja Lejka tänne.//

Matkasin pitkin vielä matalana olevaa vuoristoa. Yön olin nukkunut metsässä ja tänään olin paljon virkeämpi, kuin eilen. Vielä oli väsymystä merimatkasta, mutta jaksoin jo ylämäkeen ravailla. Taivasta peitti paksu pilviverhosto, jonka takaa aurinko yritti epätoivoisesti pilkottaa. Lunta oli kasaantunut runsaasti ympärilleni, mutta pystyin silti huomaamaan luonnon, ja hevosten muovaaman tien edessäni. Siinä oli vähemmän lunta. Se vei ylöspäin, mutta välillä mentiin viistosti vuoren suuntaan. Oikeastaan lunta ei ollut tarkemmin katsottuna missään niin kauheasti, kuin olin ensin luullut. Vuoren rinteellä oli vain paljon kiviä, joiden päälle oli hieman kasaantunut lunta, joka sai kivet näyttämään lumikinoksilta. En ollut edes korkealla, kun viimeinen puu tuli vastaan. Sekin oli kyllä pystyyn kuollut. Ylhäällä näkyi vain loputon määrä lunta ja runsaasti lumen alta pilkistelevää kalliota. Osa pilvistä roikkui alhaalla, en edes nähnyt vuoren huippua, vaikka ei tämä mikään korkea vuori ollut.
Selässäni oli pienet ruhjeet vielä eilen selässäni vierailleen ilveksen jäljiltä. Pahuksen eläin! Päivä oli jo puolessa. Minulla oli hieman kylmä, enkä ollut vieläkään saanut yhtään auringon lämmittävää sädettä päälleni. Poikkesin polulta, ja lähdin menemään kohti ylhäällä olevaa tasannetta. Se oli viistosti ylhäällä vasemmalla puolen. Liukastelin matkalla irtonaisiin kiviin.
Tasanteella ei ollut paljoakaan lunta. Edessä näkyi paljon metsää, ja kaukana meri. Saari oli oikeastaan aika hienon näköinen. Kaikkialla tuoksui luonto, hevoset, eläimet, ei ihmiset. En oikeastaan ollut nähnyt täällä hevosia. Keneköhän aluetta tämä vuorikin oli? Omistiko sitä kukaan? Kuuluiko se laumalle? Oliko koko saarella edes laumoja? Toivottavasti olisi. Laumassa oli aina turvallisempaa, ainakin minun mielestä. Lunta alkoi tupruttamaan taivaalta, ja sai kaiken näyttämään vielä harmaammalta.
sarppa
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja kujakettu » 09. Huhti 2012 23:14

[Sori kun kesti, synttärit ja koeviikko + liikaa palautettavia koulutehtäviä samassa on hieman häirinneet kirjoittamista.. 8'D Ai niin, Lejka on vähän huonossa kunnossa edellisen pelinsä jäljiltä kun mokoma idiootti ajautui syömään myrkyllisiä kasveja vahingossa sademetsässä. Sillä on vanhojen arpien lisäksi pieniä uusia nirhaumia ja ruhjeita jaloissa ja vatsassa, ja näkö on väliaikaisesti/pysyvästi (en vielä tiedä miten sille tulee käymään) lähtenyt, eli at the moment Lejka ei siis näe, sekä nivelet ei oo ihan kunnossa. Just so you know. Myös toinen syy miksi vastaaminen kesti, kun unohdin koko asian ja piti vähän miettiä miten saan tän tästä liikkelle. 8) Mutta täällä me vihdoin ollaan! o/]

LEÍMAJ JEEK SKRÁK

Käveleminen on totisesti vaikeampaa kuin aikoihin. Tai no, se oli paljon pahempaa muutamia päiviä aikaisemmin, mutta kyllä tätä edelleen voisi verrata epämiellyttävämmäksi kuin moneen vuoteen. Ehkä joskus silloin nuoruusvuosina ihmisiä vastaan tapellessa oli niitä pahempiakin hetkiä. Ei sillä, ei tämä silti minua ole maanrakoon hakannut, vaikka muistankin elävästi sen kyynelten virran jolle en oikeastaan ollut tiennyt syytä. Minulla oli Shining, minulla oli myös rakas ystäväni Ragenan joka oli joutunut yhdessä kanssani kokemaan ne typeryydestämme seuranneet kauheudet. En minä yksin ollut, joten en minä kaikesta huolimattakaan pystynyt olemaan kovin epätoivoinen. En minä itsestäni huolinut niinkään tai itseäni säälinyt, ennemminkin olin kokenut pahaa oloa Shiningin ja Ragenanin puolesta.
Askelet ovat kenties hieman jäykät välillä sen takia mitä jaloilleni kävi, mutta kuljen silti varsin varmoin askelin. Sen kaiken jälkeen mitä olin elämässä kestänyt luovuttamatta, ei tällainen takaisku vain saanut minua luovuttamaan. Kaikki se vastarinta mitä olin tehnyt saadakseni elää hyvää ja onnellista elämää - en todellakaan aikonut antaa sen mennä tällaisen takia hukkaan ja rypeä itsesäälissä.
Huolimatta siitä että kuljin täällä sokkona, erottaen vain valon vaihtelut. Minulla oli välillä pieniä hetkiä kun kuvittelin erottavani jotain muutakin - värejä ehkä - mutta en viitsinyt kuitenkaan vielä toivoa liikaa. Ne kasvit olivat tehneet pahaa jälkeä, ja tiesin että se, miten tässä lopulta kävisi, ei selviäisi kuin odottamalla. En minä ehkä iäksi ollut sokeutunut - tai sitten olin - sitä ei voinut kukaan vielä tietää. Aika näyttäisi, ja sillä välin minun oli suunnistettava muiden aistieni avulla. Kuulon, hajuaistin, sen pienen informaation avulla mitä valon vaihtelu minulle antoi. Sekä lisäksi tietysti tuntoaistin avulla - en ollut ikinä ennen kokenut turvassa sijaitsevia tuntokarvoja yhtä hyödyllisiksi.

Onneksi laumani seudut olivat minulle niin tutut, että en pystynyt eksymään edes sokeana. Tutut tuoksut ja kaikki se informaatio mitä muilla aisteillani sain, sai minut pysymään jopa yllättävän hyvin kartalla siitä missä olin. Oli vain kuin joku olisi laskenut siteen silmilleni ja käskenyt minua leikkimään sokkoleikkiä. Tiesin missä kaikki oli vaikken nähnytkään sitä, ja tavallaan uskoin ja odotin vielä uudelleen näkevänikin sen, vaikka en siitä täysin varma ollutkaan.

Olin kyllä aika varma siitä että Shining olisi nylkenyt minut elävältä jos olisi tiennyt minun seikkailevan itsekseni vuoristossa, vailla näköä ja nivelet edelleen puolikuntoisina. Olin kuitenkin todennut että liikunta oli nivelille kaikista paras ratkaisu pienestä kivusta huolimatta, ja olin hyvin varma siitä että jalat eivät kuntoutuisi kunnolla ikinä jos en uskaltaisi liikkua ja kokeilla rajoja, laittaa niitä kunnolla töihin. Ja olin siitä typerä etten edes osannut pelätä sitä josko horjahtaisin tai jotain sellaista - tämä seutu oli minulle koti ja tunsin sen kuin omat kavioni. Jalkani kuljettivat minut samoja tuttuja polkuja pitkin lihasmuistista, näin minä niitä itse tai en.

Kerkeän kiivetä jonkin matkaa ylös, ehkä suurinpiirtein puoleenväliin, kun lunta alkaa sataa taivaalta. Hymähdän vähän itsekseni, voisi olla hyvä hetki pitkää tauko. Jos lumisade olisi kovinkin sankka, niin tiesin että siinä vaiheessa edes minun uhkarohkea typeryyteni ei kehottaisi minua pokkuroimaan vuoristopoluilla vailla näköä, joten olisi parempi vain suosiolla huilia hetki ja jatkaa matkaa sitten kun pyry hellittäisi. Enhän minä ollut erityisesti matkalla mihinkään, joten kiirekin oli turha käsite.
Kohotan päätäni aavistuksen ja hengitän viileää ilmaa syvään, saaden samalla myös kiinni vieraasta tuoksusta. Toinen hevonen? Höristän korviani hieman kiinnostuneena, se tuoksu saattoi jopa tulla lähellä olevalta suurehkolta tasanteelta, jolle meinasin juuri mennä odottamaan lumisateen taukoamista. No, eipähän ainakaan tulisi tylsää. Heilautan päätäni niin että sekalainen harjani pörröttyy vielä enemmän, sitten lähdin kiipeämään varmoin askelin tasannetta kohden.

Kun saan etujalkani tasanteelle ja hypähdän repaleista häntääni samalla kevyesti heilauttaen kokonaan sen puolelle, tunnen tosiaan toisen läsnäolon sekä vieraan tuoksun sieraimissani. Ilmeeni on varmasti pyytteettömän utelias, enkä voi estää minulle niin tyypillistä hymyä pyrkimästä huulilleni.
"Kas hei", sanon rennosti toiselle.
"Oletko uusi? Tuoksusi on vieras."

[Hei älä säikähdä tän roolin pituutta, venähti ihan vahingossa kun en oo aikoihin pelannut Lejkalla.. XDD Älä ota mitään paineita tai mitään, mulla joskus roolit venähtää huomaamatta.~]
kujakettu
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja sarppa » 15. Huhti 2012 10:07

Saari näytti hienolta. Näytti olevan sademetsää, havumetsää, järvikin näytti olevan, jokia... Vaikka aun mitä! Kyllä ikuisuus kestäisi, kun koko saaren haravoisi läpi. Olisi kyllä ensin hyvä tietää vähän saaren eläimistöstä, mutta ainakin täällä oli hevosia, paljon. Toivottavasti täältä löytyisi myös joku lauma, yksikseen oli vaarallista olla, ja muutenkin olin mieluummin laumassa, kuin vaeltelisin yksikseni tuiki tuntemattomalla saarella.

Lumisade piiskasi vasten kasvojani, tehden saaren tarkkailun epämukavaksi. Maisemia oli vaikeampi erottaa. Olin kyllä lumeen tottunut. Se kuitenkin tunkeutui karvan läpi. "Pahuksen lumisade." mutisin itsekseni. Onneksi tuuli tuntui hieman hellittävän. Hiutaleet leijuivat jo rauhallisemmin. Lumisade ja tuuli tuntui olevan täällä ylempänä kovempaa. Pitäisiköhän mennä takaisin metsän suojiin? Siellä olisi ainakin miellyttävämpää. Voisin ehkä hetkisen levätä. Katsahdin alemmas. Hiutaleita tuli silti paljon, ja rinne näytti jyrkältä. Päätin siitenkin jäädä odottelemaan lumisateen loppua. Jalat vielä katkoisin.
Olin kai unohtunut omiin mietteisiini, kun en ollut kuullut, saatika haistanut toisen hevosen tuloa. Havahduin kuullessani jonkun puhetta. Käännähdin ympäri. Näytti olevan poni. Taisi olla noin minun korkuinen. Hän ei näyttänyt uhkaavalta. En silti liikkunut lähemmäs. Kyllä se kai itse kävelisi. En kuitenkaan ollut nähnyt saarella yhtään ponia. Korvani olivat melkein paksta osittain hörössä. Ehkä tuo poni voisi olla mukava, mielestäni ainakin ponit olivat tuplasti mukavempia, kuin isot hevoset, tai mikä nyt mielestäni mukava on.
"Saavuin äskettäin. Olen Cixineréwa Qoneoreca." esittäydyn lyhyesti. Kyllä toinen osaisi oman nimensä kertoa, joten miksi itse vaivautua puhumaan?

// Anteeksi kesto, kaksi koetta oli //
sarppa
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja kujakettu » 21. Huhti 2012 12:46

Otan muutaman, tarkkaan harkitun askelen edemmäs, pois ihan tasanteen reunamilta. Etten edes vahingossa ajatuksissani vaikka lipeäisi alas, nimittäin jos kuolisin niin Shining tappaisi minut. Vaikka lause kuulosti järjettömältä, olin täydellisen varma että niin vain kävisi... Ja siitä olisi sitten leikki kaukana.
Lumisade on jo varsin voimakasta, ja voisin vaikka veikata että tämä paikallaanseisoskelu aiheuttaisi sen, että selässäni olisi ennemmin tai myöhemmin aika hieno lumikerrostuma. Mutta lumihan lämmittää, heh, joten tokkoapa tuo haitanne.

Höristän korviani, josko tuo lähettyvillä aistimani poni vastaisi minulle. Tai itse asiassa, voisihan toinen olla hevonenkin, enhän minä sitä nähnyt. Harvemmin vain oletin että täällä korkeuksissa huiteli hevosia luvatta, varsinkin kun kiipeily kapeilla poluilla sun muilla oli varmasti huomattavan paljon haastavampaa jollekin lähemmäs kaksimetriselle tapaukselle.
Kun tamma sitten vastaa minulle, kuuntelen tarkkaavaisesti. Tuoksu oli jo antanut osviittaa toisen sukupuolesta, mutta hänen äänensä vahvisti sen. Ah, enhän minä nyt niin pahassa pulassa sokkonakaan ollut. Asiat selvisivät ehkä vähän viiveellä verrattuna siihen jos näki asioita, mutta selvisivät yhtä kaikki.
Cixineréwa Qoneoreca, johan oli siinäkin nimi. Ei sillä, omassanikin oli kestämistä, mutta harvemmin törmäsin oikeasti tapauksiin joilla oli myös tolkuttoman pitkä nimi silkkaa liirumlaarumia. Naurahdan hieman.
"En ole ilmeisesti ainut jota on siunattu käsittämättömän vaikeaselkoisella nimellä", sanon naurahtaen.
"Olen Leímaj Jeek Skrák, mutta kutsu ihmeessä Lejkaksi. En minä oikeasta nimestäni paljoa välitä muutenkaan, kamalaa turhaa muka-hienostelua vailla oikeaa tolkkua", jatkan aavistus huvittuneisuutta äänessäni, "olen vuoristoponien lauman johtaja."
Mietin aivan pienen tovin mitä sanoisin, ennen kuin jatkan taas.
"Tiedätkö, Cixi - tai oikeastaan, miksi haluaisit että kutsun sinua? Niin, tämä kysymys voi kuulostaa varsin typerälle, mutta miltä sinä näytät? Korkeudeltasi, väriltäsi? Minulle sattui pieni... hm... haaveri jokin aika sitten, ja ainakin toistaiseksi näkökykyni on täydellisen hukkateillä. Mikäli et tiedä paljoakaan saaresta ja laumoista, voin neuvoa sinua huomattavan paljon paremmin lauma-asioiden kanssa kun tiedän ulkonäkösi."
kujakettu
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja sarppa » 22. Huhti 2012 11:39

Kaselin hieman kummastellen oria. Toisella näytti olevan näössä ehkä jotain vikaa. Enpä sen enempää halunnut alkaa kyselemään, kyllä se vastaus itsestäänkin tulisi, olin siitä varma. Lumisade koveni ja taivaalta tippui vielä isompia hiutaleita. Alapuolella olevaa metsää oli vaikea erottaa, eikä kyllä huvittanut lähteä näillä vuorillakaan harhailemaan. Näkyvyys oli kieltämättä todella heikko. Monikohan poni on tälläisellä säällä ottanu harha askeleen ja... No, kuollut. Ehkä harva, mutta kyllä niitäkin tapauksia joskus sattui, jos liian innoissaan kulki lumimyräkässä.Itse en ainakaan tahdo ottaa riskiä ja tippua.
Orin alkaessa puhua, suuntaan ajatukseni tuohon, pois vuoriston, lumisateen muiden asioiden ajattelemisesta. Lumesta märät korvani osoittavat eteenpäin. Orillakin on vaikea nimi, mutta onneksi hän sanoo itselleen lempinimenkin. Onkohan meissä poneissa jotain outoa, kun tuntuu, että hevosilla on tavalliset ja tylsät nimet, ja poneilla monimutkaiset ja oudot?
Hymähdän hieman huvittuneesti vastaukseksi. Toinen oli siis johtaja. Arvelinkin täällä olevan laumoja. Tapaamisesta saattaisi tulla mielenkiintoinen, jos saisin hieman tietoja saaresta. Tuntuu hieman oudolta olla vieraan johtajan kanssa jutustelemassa, mutta ei muukaan auta, jos nyt tahdon tästä paikasta jotain saada irti. "Kutsu vain Cixiksi." vastaan lyhyesti ja jään sitten ihmettelemään Lejkan seuraavaa kysymystä.
Elikkä toinen on ainakin hetkellisesti sokea. Mietin hieman, mitä kertoisin itsestäni. Itsensä kuvailu tuntuu oudolta, kun ei ole ennen sitä joutunut tekemään. "No, tuota... Olen noin sinun korkuinen... Kirjava. Selässäni on kolme valkoista aluetta, muuten karvani on melko... mustaa." selitän lyhyesti Lejkalle. Enpä kyllä totisesti ennen ole törmännyt, luultavasti hetkellisesti sokeutuneeseen poniin. Kyllä hän saa enemmän tietoa ulkonäöstäni, kun pystyy omilla silmillään sen sitten ehkä joskus katsomaan, jos edes näemme enää.
"No saaresta olisi hyvä saada jotain tietoa. Olen kiinnostunut ainakin saaren laumoista, sekä, hmm... Vuoristoponeista, jos haluaisit kertoa niistä?" vastaan orille.
sarppa
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja kujakettu » 22. Huhti 2012 17:10

Cixineréwa Qoneoreca sanoo onneksi että voisin kutsua häntä Cixiksi.
"Heh, kiitos", sanon vähän helpottunut ilme kasvoillani, "en menisi vannomaan että muistaisin kovin pitkään toista yhtä monimutkaista nimeä kuin omani", jatkan sitten huvittuneesti lauseen loppuun. Ellei jopa monimutkaisempi, ainakin tamman nimessä oli enemmän erikoisia kirjaimia kuin omassani, ja harva hevonen osasi tai muisti minunkaan nimeäni jos sen sanoin. Onneksi se ei ollut minulle mikään sydämenasia enkä suotta loukkaantunut jos joku ei muistanut sitä. En minä oikeastaan kokenut olevani Leímaj Jeek Skrák vain juurikin Lejka, niin hassulta kuin se saattoi kuulostaakin. Koko nimeni oli vain minulle oikeastaan pelkkä vitsi ja kevyt keskustelunaloitus, enkä ottanut sitä ikinä vakavissani. Niin, sellainen minä vähän olin. Mitä minä otinkaan täydellisen vakavasti ja ilman kepeää huumoria?

Lumisade ei tunnu kaikista miellyttävimmältä, mutta onneksi oltiin jo kevään korvilla ja pian ei tarvitsisi enää murehtia kuin vesisateesta. Henkilökohtaisesti nautin keveystä kesäsateesta paljon enemmän kuin epämääräisestä kovasta räntäsateesta joka lensi melkien vaakatasossa ja liimautui ihoon.
Höristän korviani kun tamma sitten alkaa kertoa itsestään kuten olin äsken pyytänyt.
Nyökkäilen hieman toisen ulkonäkökuvausta kuunnellessani, ja saan jonkilaisen kokonaiskuvan tammasta mieleeni.
"Selvä, kiitos", sanon hymyillen hänelle, "nyt ainakin minulla on mielikuva miltä näytät. Toivottavasti näköni palautuu vielä jossain vaiheessa niin ei tarvitse elää vain pelkän mielikuvan varassa."
Kun Cixi kertoo mitä haluaisi tietää, nyökkään kevyt hymy turvallani.
"Nooo, katsotaan muistanko kertoa kaiken", sanon vähän naurahtaen, "esitä toki lisäkysymyksiä jos siltä tuntuu."
"Tämä on tosiaan saari, kuten näemmä tiedätkin, nimeltään Caralia", aloitan sitten, "ja täällä on kuusi hevoslaumaa sekä kourallinen laumattomia hevosia. Ihmisiä täällä ei ole lainkaan."
"Laumat erävät erilaisilla alueilla ja tästä syystä laumoilla on myös erilaiset kriteerit, jotta laumanjäsenet voisivat soveltua parhaalla mahdollisella tavalla ympäristöön. Esimerkiksi me vuoristoponit, meihin kuuluu kaikista pienimmät saaren ponit, koska vuoristossa tarvitaan pientä kokoa ja ketteryyttä. Värillä ei ole väliä, koska se ei ole erityisen merkittävä seikka esimerkiksi maastoutumiseen. Mutta minä olen tosiaan vuoristoponien laumassa aika ylärajaa korkeudeltani, joten kokosi puolesta kyllä menisit vielä vuoristoponienkin laumaan jos niin haluat. Olet kuitenkin sen verran korkea poni, että menisit myös metsäponien laumaan. Heidän alueellaan on runsaasti sademetsää, ja kokoskaala vaihtelee suurista poneista pieniin hevosiin. Aavikkohevoset ovat kooltaan noin 140-160 cm korkeita ja yleensä vaaleita, mustia hevosia ei oteta laumaan. Mustan turkin kanssa kyllä tulisi varmana auringossa ihan tuskallisen kuumakin.. Lumihevoset puolestaan ovat yli 150 cm korkeita hevosia, ylärajaa ei ole. Tummia värejä ei hyväksytä. Tumma hevonen jäätiköllä olisi varmaan aika helppo saalis. Tasankohevoset puolestaan ovat 155-175 cm korkeita hevosia, eikä laumaan hyväksytä kirjavia. Kaikista suurimmat hevoset menevät ylänköhevosiin, yli 160 cm korkeat, eikä kirjavia hyväksytä. Toisin sanoen suurikokoiset kirjavat menevät lumihevosiin. Mutta niin. Lisäksi on tosiaan laumattomia, jotka elävät omilla alueillaan - laumarikkoja voidaan häätää laumasta ja silloin myös hevosesta tulee laumaton. Laumattomilla on kuitenkin välillä myös mahdollisuus liittyä laumoihin." Pidän pienen tauon ja hengitän syvään. Onneksi osasin nämä asiat jo ihan ulkoa, silloin kun olin vielä uusi virassani niin se oli vähän hankalaa koettaa muistaa kaikki.
"Laumoilla on tosiaan tiettyjä, mutta yksinkertaisia sääntöjä. Laumalaiset pysyvät oman laumansa alueella, ja rajarikkuria rangaistaan jos rikkomus tulee tietoon. Myös jos esimerkiksi joku vuoristoponi näkee toisen lauman hevosen alueillamme, niin tällä on velvollisuus saattaa rajarikkuri omille alueilleen. Lauman viestinviejillä on kuitenkin erityislupa kulkea myös toisten laumojen alueilla ollessaan työtehtävissä. Mitä sitten rajoihin tulee, niin laumoilla on myös rajavartijoita jotka huolehtivat yleisestä järjestystä rajoilla - siellä ei kuitenkaan tarvitse olla ihan koko ajan, mutta rajavartijoiden ensisijainen velvollisuus on vahtia ettei rajarikkureita tule. Lisäksi laumalla saattaa myös olla parantaja, joka luonnollisesti osaa yrttien käyttöjä ja muuta parantamista ja auttaa laumalaisia. Vuoristoponeillekin oli tulossa paranjata, mutta ikävä kyllä kyseinen ehdokas on kadonnut täysin, en tiedä lähtikö hän saarelta. Virkoihin otetaan luonnollisesti luotettavia hevosia."
"Siinä kaikki mitä nyt tuli saman tien mieleen", sanon naurahtaen, "jäikö sinulle jotain kysyttävää?"
kujakettu
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja sarppa » 11. Touko 2012 17:03

// Anteeksi kauheasti tämä kesto! En päässyt kunnolla koneelle, kaksi koetta takana, ja kolme edessä... //


Oli toisella paljon asiaa, ja tuntui olevan paljon puheliaampi, kuin minä itse. Toivottavasti tämä lumisade voisi jo lakata... Värähdin hieman kylmästä, vaikka olinkin tottunut tälläisiin säihin, mutta meren uuvuttamana ja märkänä kaikki tuntui kylmältä.
Huomasin lumentulon hellittävän hieman ja huokaisin, kuin kiitoksena jollekkin säänhaltialle. Pilvien välistä aurinkokin näytti hieman pilkistelevän, leikkivän hieman märillä karvoillani, osuen myös lumeen ja taivaalta tippuviin hiutaleisiin, mutta kadoten lopulta uudestaan harmaiden pilvien sekaan. Se siitä auringosta.
Naurahdin hieman toisen kommentille pitkistä nimistä. "Opettelua se minullekkin tuottaa." vastasin orille. Asettelin kuitenkin varsin nopeasti korvani suuntaamaan eteen, tietoa oli nimittäin tulossa, ja paljon. Yritin painaa kaikkien laumojen nimet päähäni. Metsäponit, Aavikkohevoset, Lumihevoset, Ylänköhevoset, Tasankohevoset... Huhhuh, oli siinä pitkä rimpsu opettelemista, ja vielä Vuoristoponit! Kyllä ne kai mieleni syvimpiin syövereihin juurtuisivat ajan myötä... ainakin toivon niin.
Aika selväksi asia oli tullukkin, kunhan vain kaiken muistaisi. Täällä oli siis tarkkaa, kuka liikkui alueella. Se oli hyvä. Ainakin minusta. Nyt halusin vain päästä johonkin laumaan, tutustua siellä oleviin poneihin ja hevosiin. Pitää huolta lauman alueista. Lejka vaikutti todella luotettavalta ja mukavalta, ja mieleni teki päästä näihin Vuoristoponeihin. Rajavartijatkin alkoivat minua kiinnostamaan. Oman alueen vartijoiminen kun oli mielen perukoille asti jäänyt.
Vaihdoin hieman asentoani, mietin sanat valmiiksi ja päätin vastata. "Tietoa oli ainakin minulle tarpeeksi." vastasin Lejkalle, päätin myös samalla jatkaa. "Vuoristoponit kuullostaisivat hyvältä, ja ajattelin... hyväksyisitkö minut laumaasi?" kysyin melko varmalla äänellä, joka ei kuitenkaan ollut nyt kauhean voimakas. Rajavartijat olivat jääneet niin pahasti mieleen, että mieleni teki kysyä vielä niistä. "Ja tuota... Haluaisin kysyä, että onko näillä Vuoristoponeilla noita rajavartioita? Homma kuullostaa mielenkiintoiselta ja ajattelin... siis jos hyväksyt minut laumaasi, niin..." en kuitenkaan keksinyt hyviä sanoja, ja puheeni saattoi kuullostaa todallakin epämääräiseltä. Päätin odottaa vastausta, kun en sanojakaan saanut sanottua, toivottavasti ori vain ymmärtäisi, mitä haen takaa...
sarppa
 

Re: Sain turvan, kunniatehtävän

ViestiKirjoittaja kujakettu » 14. Touko 2012 14:58

[Ei se mitään, kiireitä on aina joskus itse kullakin 8)]

Kun lumisade tuntuu hellittävän, huokaisen kiitollisesti. Tämä ei ollut mikään paras mahdollinen sää totisesti keikkua vuorenrinteillä, mutta milloinka minä nyt olisin ajatellut niin pitkälle että mikä olisi missäkin tilanteessa viisainta. Karva oli jo ihan märkää ja varmaan epäämäräisten lumipaakkujen peitossakin, ja ravistelen hieman itseäni että saisin pahimmat lumet ja vedet karisteltua pois. Aika epämiellyttävän viileä ja märkä olo siitä huolimatta jäi, mutta sille nyt ei voinut oikein mitään. Kyllähän se aikanaan kuivaisi kunhan malttaisi odotella.
Aurinkokin käy pilkistämässä, sen erotan näkemättömillä silmillänikin, kun tummuus hellittää kirkkaammaksi ja auringon lämpö hellii hetken kasvojani. Pian kuitenkin edelleen arvatenkin runsaat pilvet nielaisevat auringon takaisin taakseen.
"Hmh, minä jo kerkesin toivoa että tuo lumisade loppuisi kokonaan", sanon vähän naurahtaen.
No, tuskinpa se koko päivää jatkuisi, kyllä se oli nyt ainakin kevyempää ja hiljaisempaa. Ei ihan niin epämiellyttävää.

Kun olen saanut selvitettyä Cixille pääpiirteissään kaiken oleellisen, hengitän kerran syvään. Siinä oli taas kyllä varsinainen kasa informaatiota, toisella riitti varmaan sanoissa opettelua ja sulattelemista. Minulla oli ollut alkuun tietysti vähän vaikeaa kun en ollut ollut vielä kovin perillä saaresta kun tapasin Merelin ja hän kertoi minulle kaiken oleellisen ja tarjosi johtajan virkaa. Onneksi ajan mittaan asiat olivat painuneet mieleen niin että ne tulivat aika helposti selvitetyiksi - pienimuotoinen tietotulva se tosin varmasti uusille hevosille oli, varsinkin jos nämä eivät tienneet entuudestaan mitään.
Kun hän sitten sanoo että tietoa oli aivan tarpeeksi, virnistän.
"Varmasti, en yhtään ihmettele jos pää menee hieman sekaisin siitä tietomäärästä", sanon vähän huvittuneesti, höristäen korviani.
Kun hän sitten jatkaa vähän hiljaisesti siitä että hyväksyisinkö hänet vuoristoponeihin, hymyilen lämpimästi.
"Toki, en näe syytä miksen voisi. Jos olet tosiaan minun korkuiseni, niin ilman muuta pääset laumaan. Kaikki värithän hyväksytään.. Vaikutat varsin sopuisalta ja mukavalta tapaukselta muutenkin", sanon rauhallisesti.
"Jos et pane pahaksesi niin haluaisin vielä koettaa että olet tosiaan minun korkuiseni, ymmärräthän", sanon sitten, "kun en näe ja niin edelleen."
Astelen muutaman askelen lähemmäs toista, ja aivan varovasti yritän koskettaa häntä sää'än kohdilta.
Hymyilen pienesti.
"Noniin, minulla ei ole mitään syytä miksi en hyväksyisi sinua laumaan", sanon sitten, "joten tervetuloa vuoristoponeihin." Nyökäytän päätäni lyhyesti kuin kunnianosoitukseksi toiselle.

Höristän hieman yllättyneenä mutta hyvilläni korviani, kun Cixi sitten kyseleekin rajavartijoista. Hän ei saa sanottua lausettaan loppuun, mutta kyllä hänen sävystään ja rivien välistä kuulee sen mitä hän ajaa takaa.
"Ei meillä turhan paljon rajavartijoita toistaiseksi ole ollut", sanon hänelle rehellisesti, "ja ilman muuta niitä tarvittaisiin."
"Otan sinut mielihyvin rajavartijaksi jos tosiaan haluat sitä, mutta sinun täytyy ymmärtää että siihen sisältyy paljon vastuuta. Sinun täytyy pitää rajaa parhaasi mukaan silmällä ja katsoa etteivät muut vuoristoponit ylitä rajoja elleivät ole menossa yhteismaalle. Sekä tietysti huolehdittava etteivät toisten laumojen hevoset tunkeudu meidän alueillemme. Sinun ei tarvitse olla aivan kokoaikaisesti tietenkään rajan äärellä vaanimassa, hulluksihan siinä tulisi. Mutta luonnollisestikin huolehdit parhaasi mukaan velvollisuudestasi ja tarkistat rajat mahdollisimman usein. Ymmärräthän? Minä todennäköisesti myös välillä haluan kuulla hieman raporttia miten rajoilla menee, jos satun törmäämään sinuun."
"Mutta jos olet tosiaan varma, niin otan sinut mielelläni rajavartijaksi. Minusta on aina hienoa jos jollakulla on paloa ottaa virkoja kantaakseen. Ja vaikutat vilpittömän kiinnostuneelta."
Joku voisi tietysti väittää että minä luotan toisiin liian helposti, mutta se kuului luontooni. Minä halusin luottaa muihin, eikä minulla ollut mitään syytä olla luottamatta Cixiin.
kujakettu
 


Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron