Vaikka minä sanon että välitä en

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Vaikka minä sanon että välitä en

ViestiKirjoittaja kujakettu » 02. Loka 2010 14:36

[Yksinpeli. Niethe on tässä siis noin puolitoistavuotias.]

NIETHE

Inhottava tunne. Kuljen kapeita kanjoneita vuorijonojen välissä, ja mietin, miten edes päädyin tänne. Pitäisi kai oikeasti vähän katsoa missä liikkuu. Taidan olla nimittäin tosi kaukana ylänköläisten seuduilta. Mutta ei se minua nyt niin haittaa. Aina minä takaisin löydän.
Vaan tämä haju.
Kuolleen haju. Se leijuu kai enemmänkin pääni sisällä, siitä tunteesta ja hetkestä, jonka muistan. Mutta se on niin ällöttävä. Se tuntuu selkäytimessä asti.
Kuolema.

Tuuhea, mutta lyhyt harjani keinuu puolelta toiselle. Tummat silmäni tarkkailevat koruttomia kivisiä maisemia. Okei. Tämä on viimeinen kerta kun tulen tänne vahingossa tai tarkoituksellakaan. Jokaisessa kanjoninkulmassa odotan näkeväni hervottoman ruumiin. Vaikka tuskin siitä on enää mitään jäljellä, luulisin. Kasa luita ehkä.

Milenan vika.. Kaikki on sen vika. Ei saasta.. Luimistan korviani ajatellessanikin sitä. En ikinä anna sille anteeksi. Sitä paitsi tämä ei ole mukavaa. Olin tavannut jo kaksi hevosta, jotka menivät ihan seoiksi jollain tasolla kun kerroin että Milena oli... äitini. Ei se ole minun vikani! Se Narna, minun sukulaiseni. Se pimahti. En tiedä, millainen se sitten oikeasti on, mutta jostain syystä se meni aivan sekaisin. Vasta näin jälkikäteen, vanhempana ajateltuna, se koko tapaaminen oli todella kummallinen. Tai siis pidin minä sitä silloinkin outona, mutta.. Ja olen miettinyt, välittikö se Narna sitten Milenasta. Miten siitä pystyi välittämään?
Entäpä se Iris sitten? Mikä sitäkin vaivasi? Miksi heti jos nimen Milena mainitsee, kaikki menevät aivan sekaisin? Huutavat valehtelusta tai hyökkäävät kimppuun.
Minä vihaan sinua.
Se on sinun vikasi!

Syvä hätkähdys ravistelee kehoani. Huomaamattani olin kulkenut pois kanjonista. Ja se näky, minkä olin pelännyt koko ajan tulevan vastaan, oli nyt vain muutamien metrien päässä.
Mutta se on vain eloton luuranko. Vääntynyt, saastainen luuranko. Josta riippuu muutama ällöttävä, kuivunut nahkasuikale.
Käännän pääni toiseen suuntaan. Kurtistan kulmiani, suljen silmäni ja irvistän kuvotuksesta. Ällöttävää. Se se vain aina näytti ällöttävältä. Oli siitä jäljellä mitä tahansa.

Mieletön halu mennä hakkaamaan luut tomuiksi, se kulkee sekunnin sadasosan kehoni läpi. Senhän vika tämä oli. Se, miten minulle huudettiin päin naamaa ja hyökättiin kimppuun.
Mutta en ikinä pystyisi tekemään sitä.
Vaikka se on kuinka eloton ja kuollut tuossa..
Minä pelkään sitä. Pelkään ihan kuollakseni.

Taidan kaikesta huolimatta pelätä myös, että minusta tulisi joskus samanlainen. Mutta minä en antaisi ikinä käydä niin. Eihän se kuitenkaan ole mitenkään... veressä? Eihän.
Äkkiä minua ällöttää ajatus siitäkin, että suonissani virtaa Milenan verta. Tuon, josta ei ole jäljellä enää kuin luut muistuttamassa siitä. Tai no, niin minä toivoisin.
Mutta ilmeisesti se, että se katoaa, ei riitä kadottamaan. Se ei saa muita unohtamaan.
Vaikka nyt minä toivon niin.
Voi, jos se että Milena on kadonnut, hävittäisi myös sen teot. Kaiken mitä se jätti jälkeensä. Särkyneet sydämet. Monilla eri tavoilla särkyneet, mutta siitä huolimatta.. särkyneet yhtä kaikki.
Miksi sinun oli pakko tuhota kaikista tapaamistasi jotain?
Selvisikö kukaan sinun tapaamisestasi ehjänä?
En voi itsekään ikävä kyllä sanoa niin.

Minä en halua ajatella enkä muistella sinua. Mutta miten se on mahdollista sen jälkeen, mitä kaikkea teit muille? Saanko minä ikinä olla rauhassa sinun tekojesi seuraamuksilta?
Yhtä aikaa niin epätoivoinen, halveeraava ja inhoava katseeni tuijottaa luurankoa.
Minä vihaan sinua.
Täytyykö sinun koskettaa muiden elämää pimeyden puoleltakin? Etkö halunnut vain kadota? Että minä vihaan sinua.
Halveksin sinua.
Katoa pois!
Lopeta vainoamiseni.

Käännyn pois, ja päätän etten enää ikinä vilkaise taakseni. En halua enää kertaakaan nähdä sinua. En haluaisi enää kertaakaan edes kuulla sinusta. Mutta se taitaa olla liikaa vaadittu.
Sylkäisen maahan.
Kaikki on sinun syytäsi.

Suljen silmäni. Vedän syvään keuhkoihini ilmaa.
Antakaa minun unohtaa.
Avatessani silmäni lähden laukkaamaan takaisin kotiin. Sinne missä luulen että se on. Raivoisaa laukkaa.
En halua enää ikinä sanoa nimeäsi.
Antakaa unohtaa.

NIETHE poistuu.
kujakettu
 

Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron