Katatonia

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Katatonia

ViestiKirjoittaja kaZAM » 14. Loka 2010 17:30

[Enkelikello...]

KATRINA

Kahdeksan päivää.
Minä olen laskenut ne. Kyllä kyllä. Nyt on kulunut kahdeksan päivää siitä, kun minä ja Sipsi pakenimme. Kahdeksan päivää olen talsinut ensin pohjoiseen, sitten länteen ja lopulta etelään. Ja olen vielä elossa.
Ihan hienoa.
Olenhan toki edelleen tosi hemaiseva, kun sierainteni yläpuolella rääkyy kaksi puoliksi arpeutunutta ja lievästi tulehtunutta puremahaavaa. Siihen se valkonaama oli upottanut hampaansa eivätkä ne ruhjeet näin nopeasti parannu. Niihin sattuu vieläkin vähän ja koko turpa tuntuu kireältä kun vähänkin sieraimia väräyttää. En oikein tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Lähinnä olen vain karttanut katsomasta kuvajaistani lätäköiden pinnassa ja yrittänyt olla miettimättä, jäisikö kasvoilleni pysyvät arvet.
Vaikka eipä se taida minun suurin huoleni olla. Mitä minä kasvoistani, eivät ne kuitenkaan ole sellaiset kuin haluaisin.

Askelten kopina kalliota vasten kuulostaa kummallisen tutulta, kun en ole oikeastaan varsin pitkään aikaan käväissytkään vuoristossa. Nyt olen kuitenkin lopulta päätynyt takaisin tänne. Taivalsin monta päivää sademetsässä enkä oikeastaan muista päättäneeni, että palaisin vuoristoon, mutta niin näköjään kuitenkin tein. Ehkä siksi, että nämä seudut tunnen parhaiten. No, tasangon ja pohjoisen havumetsän jälkeen ehkä, mutta sinne en enää menisi. Otin tarkkaan selvää näistä rinteistä silloin, kun vaelsin tänne ensimmäistä kertaa ja päätin elää täällä. Silloin, kun tapasin sen erikoisen orin ja päätin ruveta vuoristoponiksi. Sinä sateisena syksynä...
Kuinka kauan siitä oikein on? Elämäni jakautuu kahtia siinä kohdassa. Sitä ennen oli jotain, mikä nykyään tuntuu usein pelkältä hämärältä hahmopyörteeltä unissani. Sen jälkeen taas... oli Milena. Milena ja Narna. Ja aikaa on kulunut. Enemmän kuin olisin oikeastaan voinut kuvitella tulevankaan silloin, kun lähdin Katlan luota.
Olenko tosiaan ollut niin pitkään yksin? Yli puolet koko elämästäni.
Se on niin hirveän... kummallista.

Myös sateen ääni on täällä oudon tuttu. Vesisade merkitsee vuoristossa eri asioita kuin metsässä. Täällä ei ole puita, joiden lehdille pisarat voisivat ropista, täällä touhu on armotonta. Jokainen vesitippa joka sieltä pilvestä päättää hypätä, räsähtää ilman hidastusta täyttä vauhtia kiven pintaan. Märkänä kallio sitten kiiltelee. Tummana hajonneista vesipisaroista. Eikä sateen ääni täällä ole huminaa. Kaikki on niin suurta, tilaa on niin paljon, että jos se kaikki humisisi... koko luomakunnalla kaikuisi korvissa vielä monta päivää jälkeenpäin.
Sade vain lankeaa täällä. Vettä putoaa autiudessa, ei se sen hienostuneempaa ole. Ja maisema on niin avoin, että taivaankansi näyttää kolme kertaa tavallista suuremmalta ja harmaammalta.
Täällä ei kannata kulkea, jos ei tiedä mihin on menossa. Minä tiedän. En ole yhtään eksyksissä. En ainakaan sen enempää enkä vähempää kuin maailmassa tavallisesti ollaan, eli täysin ja kokonaan. Mutta en minä ole enää ollenkaan vakuuttunut, että olisi jokin keino olla vähemmän... tai enemmän... mukana. Täällä.

Minulla tosin on joitakin ongelmia, jotka pitäisi ehkä ratkaista. Esimerkiksi mitä tekisin huomenna. Kohta tulee hämärä eikä minun enää tänään kannata lähteä kuljeskelemaan, kunhan pääsisin sateensuojaan. Mutta huomenna olisi taas uusi päivä, jolloin jotain yleisen järjen mukaan pitäisi tehdä. Ja tämä saari sattuu loppumaan kohtuullisen taipaleen päässä etelässä. Jos jatkaisin vielä matkaani ja ylittäisin vuoret, tulisin merelle. Eikä minua välttämättä oikein houkuta mennä syvemmälle vuoristoon. Olin tullut tänne saakka, kuten sanottua, vain siksi että täältä tiedän löytäväni suojapaikan ja ruokaa silloin kun tarvitsen. Kai siksi. Huominen ei kuulu enää siihen.
Mutta en oikein usko, että huominenkaan on minun suurin huoleni.
Itse asiassa suurin huoleni taitaa olla se... että en tiedä mikä se on.

Ravistelen vesipisaroita valkeasta harjastani. Samalla hetkellä, kun astelen pohjoisrinteellä muutaman kitukasvuisen pensaan suojissa piilottelevaan luolaan, taivas ulkona repeää kaatosateeseen ja ukkonen jyrähtää yllättävän lähellä.
kaZAM
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 16. Loka 2010 15:15

Askel askeleelta Demeterin askel on varovaisempi ja vauhti on hidastunut puoleen entisestä, vaikka tamma onkin jo litimärkä ja kylmissään rankassa sateessa. Sademetsä oli pelottanut häntä hämäryydellään ja salaperäisyydellään siellä vietetyistä ensihetkistä lähtien. Rankkasateet ahdistivat erilaisiin oloihin tottunutta hevosta joka kerta ja mieluummin hän nytkin olisi käpertynyt maahan, painanut kasvonsa aluskasvillisuuden sekaan ja odottanut kylmissään sateen loppumista. Niin sade olisi muodostanut ahdistavan paksun ja sumean, mutta tavallaan turvallisen huovan hänen ylleen. Liikkuminen metsässä oli muutenkin hänelle pelottava kokemus ja sade vei näkyvyyden eteensä. Ja sivuilleen ja taakseen. Mistään ei voinut olla varma, ei edes sateen möyhimästä maasta jalansijana. Perlino olisi niin halunnut pysähtyä, mutta pelkäsi ensinnäkin ukonilmaa enemmän, kuin sadetta. Hän halusi ulos metsästä vielä enemmän, kuin pysähtyä odottelemaan sateen loppumista.
Ja toinen mikä huolestutti tammaa, oli eksyminen.

Hän ei ollut käynyt tässä osassa metsää ennemmin. Sen hän tiesi ylitettyään joen metsän keskellä, sitähän hän ei ollut aiemmin tehnyt. Oli hän sitä katsellut aina vahingossa sille vaeltaessaan, muttei ollut ylittänyt tuntematonta. Tänään se oli kuitenkin ollut hänelle pakkomielle saman ympyrän kulkemisen sijaan. Tamma ei sitä itse ymmärtänyt, mutta hän oli kaivannut vaihtelua itsekin, epävarmuudesta huolimatta. Ja hän oli halunnut voittaa jälleen pelkonsa, siinä koskaan täysin onnistumatta.
Nyt hän katui jo päätöstään lähteä tuntemattomille seuduille muistettuaan Gametten sanat rajasäännöistä. Mistä hän tietäisi, oliko hän astunut metsäponien rajojen yli? Ja jos oli, häntä rangaistaisiin. Rangaistuksen luonteesta hän ei osannut sanoa mitään ja siksi oli helppo spekuloida, maalailla kauhukuvia. Jos hänet erotettaisiin tästä erillään liikuskelevasta laumasta, metsäponeista, hänestä tulisi laumaton. Ja sen hän oli ymmärtänyt epäedulliseksi asemaksi. Ja ajelehtiminen ilman pysyvää paikkaa...
Demeter ravisteli päätään ja tunti kauhun kyynelten kirvelevän silmissään. Jos hän pysähtyisi, hänet voitaisiin saada kiinni rajan ylityksestä. Se tarkoittaisi pettymystä Gamettelle, mukavalle Gamettelle. Ja turvapaikan menettämistä. Ja uutena, vieraana ja vaaralliselta tuntuvanakin olivat metsäponien alueet hänen pysyväinen kotikontunsa, jos hän vain pitäisi huolen käskyjen noudattamisesta. Hän ei vain ollut onnistunut siinä..
Kyyneleet alkoivat tulla ja tamma oli jo pysähtyä, mutta pelko ja huoli hätistivät hänet taas eteenpäin, joskin koko ajan hitaammin.

Pian jokin katkaisee tamman kulun kuitenkin kokonaan. Metsä päättyy ja eteen aukeaa aiemmin vain hyvin etäältä nähty näky. Vuoret alkoivat kohota ylemmäs hänen edessään. Kuinka hän oli saattanut huomata vasta nyt, kun ne taatusti metsässäkin näkyivät sateen ja kasvillisuuden läpikin? Oliko hän seurannut vain jalkojaan, jottei astuisi harhaan ja loukkaisi itseään? Vai keskittynyt johonkin aivan muuhun?
Demeterin suu aukeaa, mutta ääntäkään ei kuulu.
'Missä minä oikein olen? Vuoret... En kai vain...?'
Tamma alkaa peruuttaa hitaasti aikoen palata suuntaan, josta lähtikin. Hänhän oli väärällä alueella, kuten oli pelännytkin! Vuoristoponit olivat metsäponien naapureita ja hänen edessään katselivat suuret, sateessa sumuiset vuoret! Hänen oli palattava, ennen kuin kukaan huomaisi..

Mutta muutaman askeleen jälkeen ukkonen jyrähtää voimakkaana ihan lähellä. Jylinä survoo quarterin alitajuntaan ja työntää kaiken muun pois: sateen, kylmyyden, varoitukset sääntöjen rikkojille... Demeterin suusta karkaa itkunsekainen huuto ja jyrähdys viimeistään aukaisee kyyneleitä toisella puolella pitäneet muurit. Kompuroidessaankin räjähtävällä nopeudella vaalea tamma kiihdyttää juoksuun ainoana ajatuksenaan päästä turvaan ukkosta. Kyyneleet valuvat kasvoille Demeterin rynnistäessä paniikissa eteenpäin. Ukkosta hän oli alkanut pelkäämään jo varsana äidin poismenon jälkeen. Kuka lapselle olisi kertonut, ettei ukkonen itsessään ollut vaarallinen? Ei kukaan. Ja vaikka hän nykyään sen jollain tasolla tiedostikin, alkukantainen kauhu oli jäljellä ja seurasi häntä. Rintaa on alkanut jo puristaa ja sydän hakkasi muista syistä, kuin fyysisen ponnistuksen takia. Jos hän nyt pysähtyisi, hän taatusti vajoaisi maahan itkemään. Eikä hän pysähtyisi, ei taatusti.
Pyrähdys tuntuu ikuiselta ja samalla vilisti kauhunsekaisina aistimuksina tajunnan läpi ennätyksellistä vauhtia. Tamma tuntee, että lyö jalkansa johonkin ja välttää vain täpärästi kaatumisen, mutta ei ajattele sitä. Sekin vain lietsoo paniikkia ja kaikesta on syyttäminen ukkosta.
Äkkiä hän kuitenkin havaitsee mahdollisuutensa, reikänä vuoren seinässä, hieman piilossa kasvien takana. Hän ei olisi peloissaan edes huomannut sitä, ellei sade olisi lyönyt kasvustoa tieltään. Kompastellen Demeter lähtee pelastustaan kohti.
Luolan suullakin sade on kastellut kiviä ja maastoon tottumaton, kauhistunut hevonen ylämäessä ei osaa tähän varautua. Kaikki neljä kaviota luiskahtavat alta aivan lähellä luolaa ja tamma lentää kivuliaasti kyljelleen vuoren rinteelle. Itku on yltynyt kuuluvaksi nyyhkytykseksi, kun hän liukastelee ylös ja lähes raahautuu sisälle luolaan. Ja aivan kuten hän aavistelikin, jalat pettävät alta välittömästi tämän jälkeen. Koko vaalea keho vapisee itkusta ja kauhusta, eikä edes uusi ukkosen jyrähdys saa häntä hakeutumaan kauemmas luolan suulta.

Pelon ja helpotuksen keskellä hän ei huomaa osuneensa samaan luolaan toisen nelijalkaisen kanssa.
Enkelikello
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja kaZAM » 18. Loka 2010 19:22

En usko sellaiseen, että sade tai myrsky seuraisi ketään paikasta toiseen. En, vaikka olen kyllä sanonut osaavani manata sadetta muiden niskaan jos vain haluan. Tietenkään en osaa. Enkä halua vajota niin alas, että nurisisin sellaisia hölmöyksiä kuin että miksi tämä sade seuraa minua joka paikkaan. Vaikka viime aikoina sadetta on tuntunut tulevan kovasti juuri siellä missä minä olen sattunut kulkemaan, silti en. Nyt on syksy. Nyt sataa. Selvä se. Mutta ei tuollaisista asioista ole mitään järkeä kiukutella. Jos haluaa olla kiukkuinen tai ärsyyntynyt, siihen löytyy kyllä paljon parempiakin syitä.

Värjöttelen luolan perimmäisessä sopukassa ja yritän olla palelematta. Tänne perälle asti ei sentään tuule, mutta millään tavalla en juuri nyt sadesäästä nauti. Se, että kieltäydyn valittamasta tyhmiä ei tarkoita, että olisin tyytyväinen. Oloni on kylmännihkeä eikä luolassa ole kovin lämmin. Kuivaa on ja se on hienoa, mutta tänne täytyisi tuoda heiniä lämmikkeeksi ja pehmikkeeksi. Jos siis aikoisin jäädä näille main. Edellisen talven sisustus on kävellyt tiehensä jo ajat sitten eikä tämä edes ollut koskaan mikään suosikkiluolani. Nyt täällä ei ole mitään. Pelkkä karu kallio ja vähän hiekkaa.
Ukkosen jyrinä kaikuu silloin tällöin kumeana vuorenseinämistä. Tuijotan avonaisin, mutta väsynein silmin luolansuun muuttumatona sadeverhoa. Maisema sen takana on harmaa ja etäinen.

Kuluu jonkin aikaa. En osaa sanoa kauanko, koska yksin ja paikallaan ollessa ajankulu vääristyy niin paljon ja koska minulla ei ole ollut mitään syytä yrittää pitää ajasta lukua. En odota mitään. En tosiaan elättele toivoa, että tapahtuisi mitään. Olen puolitiessä vajoamassa horrokseen, koska tällaisina hetkinä se nyt vain on miellyttävin mahdollinen olotila.
Näistä syistä rinteeltä kuuluvat sateen vaimentamat äänet tulevat ymmärrettävänä yllätyksenä. Kavioiden kopinaa? Ja itkua... itkua? Pääni nytkähtää kohommas ja korvani höristyvät.
Sen suurieleisemmin en ehdikään reagoida. Äänten lähde on ikävä kyllä jo kompastellut näköpiiriini. Ja lysähtänyt ovimatolle.

Silkka vastentahtoinen yllättyneisyys pitää minut hetken aikaa liikkumattomana ja hiljaa.
Mitä? on ensimmäinen tunnistettava ajatukseni eikä tosiaan kovin älykäs sellainen. Toinen on Mitä helvetin helvettiä? ja se osuu ehkä vähän paremmin kohdalleen.
Vaalea, oudon kuulaan värinen tamma. Vapiseva. Kyhjöttävä. Itkevä.
Nyt mieleni kieltämättä tekisi kysyä, miksi nämä nyyhkyttävät hevoset seuraavat minua joka paikkaan. Se tuntuisi paljon oikeutetummalta kysymykseltä kuin se sateesta nuriseminen. Oli sade kuinka tylsää tahansa, se on luonnollista. Itkevät hevoset eivät ole.
Vapiseva kyhjöttävä itkevä tamma, joka ei ilmeisesti näekään että täällä sattuu olemaan joku muukin. No hienoa.

Miten tämä etäisellä tavalla tuntuu aika kurjalta déjà vulta.
"Et tainnut kiireessä huomata kavionjälkiä hiekassa ulkopuolella?"
Ääneni, jota en ole viime päivinä päässyt kauheasti käyttämään, on toistaiseksi aika väritön. Mutta kyllä siitä kantavuutta löytyy. Ja siltä varalta, että viesti jäisi silti menemättä perille, otan puhuessani muutaman laiskankireän askeleen kohti vierasta tunkeilijaa. Tuijotan tämän kummallista hahmoa vastentahtoisen epäuskoisena. Olen huomannut hyvin selvästi, että en pidä itkevien hevosten katselemisesta. Enkä kuuntelemisesta enkä läsnäolosta. En vain pidä siitä. Se on epämiellyttävää. Hyvin epämiellyttävää.
Etkö sinä todellakaan huomannut minua, värjyvä olento? Mikä sinä oikein olet?
Täällä luolassa nyt nimittäin jumalauta sattuu olemaan joku muukin. Ja tällä kertaa minä aivan varmasti olin täällä ensin.
kaZAM
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 15. Marras 2010 20:26

Pimeä luola herättäisi Demeterissä epäluuloja ja sateen kohina vuoren seinämään sen ulkopuolella kuulosti ahdistavan tunkkaiselta sisältä päin. Mutta mikään mahti maailmassa ei voisi pakottaa häntä ulos täältä. Matelijoihin hän oli tottunut sademetsässä, vaikka metsää itsessään arastelikin edelleen. Nykyään suomukkaat aiheuttivat hänessä vain kevyitä väristyksiä, vaikka ennen kirvoittivatkin hänestä kimeän älähdyksen. Ja voisiko luolassa pahempaa olla? Sehän ei ollut kaikkien nähtävillä huutaen luokseen. Tästä syystä Demeter tunsi olonsa kyllin turvalliseksi luolan suullakin jouhen verran liian lähellä ukkosta, että saattoi jäädä tasaamaan hengitystään silmät kiinni ja nielemään hitaasti, mutta varmasti tyyntyvää itkuaan. Turvallisuuden tuntu on enemmän tai vähemmän valheellinen. Paremmalla tarkastelulla quarter olisi huomannut hontelon nelijalkaisen luolan perällä. Jos ei kyyneleiden sumentamin silmin pimeässä, niin haistaen taikka kuullen. Hetkellinen helpotus oli kuitenkin Demeterille todennäköisesti vain hyväksi ennen seuraavaa järkytystä.

Äänen rekisteröinnissä menee tuskin huomattava hetki enemmän, kuin tavallisen vireässä tilassa. Ja kun tajuntaan iskee puhe jostain pimeän luolan sopukoista, jähmettyy neitokainen uudestaan ja suusta kantautuu tahtomattaan pelästynyt huudahdus. Sanoja ei Demeter ole kuunnellut, kuinka niihin voisi keskittyä pelästyessään niin kovasti pelkkää ymmärrystä siitä, ettei ollutkaan yksin. Vaistomaisesti vaalea hevonen pyrkii ylös huolimattomat kaviot kivellä lipsuen. Tamma tuijottaa pimeään hengitys taas kiihtyen. Ja huolimatta siitä miten korkealle ääni äsken oli kivunnut pelästyksestä, se nyt samasta syystä on vaimennut hyvin pieneksi:
"Kuka siellä on?"
Kuka, kuka, kuka? Hetken tamma jo toivoo, että olisi kohdannut laumanjohtajansa Gametten ennen ketään muuta, mutta tajuaa nopeasti, ettei ääni kuulunut häntä vanhemmalle voikolle. Pelästys tuntemattomasta sekoittuukin seuraavaksi pelkoon siitä, että luolassa olisikin joku vieraan lauman jäsen. Mitäpä täällä kukaan metsäponi tekisikään? Muu kuin hän. Tamma soimaa itseään ja ottaa yhden peruuttavan askeleen kohti luolan suuta. Mutta enempää ei Demeter uskalla liikkua. Takana odotti ukkonen, edessä täysin tuntematon, mahdollisesti vihainen ja jopa vaarallinen hevonen.

Muistutuksena takana vaanivasta äkkiä iskeneestä rajuilmasta ukkonen jyrähtää aiempaa voimakkaammin ja uusi huuto karkaa perlinon suusta kajahtaen luolan seinistä. Mutta hän ei voi liikkua eteen ääntä pakoon eikä voi sallia pelosta vapisevien jalkojensa pettävän allaan. Pyörtymisen tunne voimistui koko ajan ja itku alkoi uudestaan ryöpytä yli tällä kertaa tosin äänettömänä. Perlino horjahti hieman ja oli varma, että luolassa asuva vuoristohevonen kuulisi juuri luolan lattialle harjasta tippuneen vesipisaran äänen ja yltyisi lähestymään häntä. Vapina kiipesi jalkoja pitkin ylemmäs.

[ Kestipäs kivasti vastata minulta.. ]
Enkelikello
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja kaZAM » 09. Joulu 2010 14:31

No kuule iik. Tai ääk. Kriik.
Korvani painautuvat entistä vastenmielisemmin kohti niskaharjaa. Ei voi olla. Minun silmieni edessä. Kuka tällaisen minulle oikein sai päähänsä viskata? Tämä vaalea tamma ei ainoastaan loju maassa nyyhkyttäen. Hän myös älähtää ilmeisen säikähtäneesti minut huomatessaan. Oikein huudahtaa kuin typerä pieni tyttönen luullessaan metsässä vilahtavaa varjoa sudeksi. Niin typerästi. Niin hemmetin ärsyttävästi.
Ou, hänen jalkansa sentään toimivat. Hetken jo arvelin että hän saattaisi olla jotenkin loukkaantunut, vaikka en näe verta missään. Mutta ei, hän kompuroi seisomaan ja osoittaa ettei hänen jaloissaan mitään vikaa ole, niin kummallisen oranssinsävyiset kuin ne ovatkin. Olihan hän niiden varassa tänne itsensä raahannutkin.
No. No? Mitä sinä vielä odotat? Juokse nyt jo. Tuollaisen täydellisen säälittävän pelonhuudahduksen voi oikeuttaa vain kipittämällä heti sen jälkeen vähän äkkiä tiehensä ja varomalla näyttämästä naamaansa enää koskaan.

Hitto. Onko se oikeasti pelkoa? Siinä tuo tyttö seisoo, luolan suulla haparoivan näköisenä, sellaisena ohuena ja häälyvänä joka vain kiemurtelee nurkasta toiseen aina yhtä säälittävänä, aina yhtä säikähtäneenä eikä tajua että nyyhkyttämisestä ja nieleskelystä seuraa vain lisää sitä samaa. Hänestä oikein näkee sen. Kumma miten hauras sielu saa koko olemuksen mitättömän ja haperon näköiseksi. Vaikka hän on minua suurempi kooltaan - sen näkee kyllä vaikka välillämme matkaa on muutamia metrejä - hän ei voisi näyttää vähempää uhkaavalta tai vahvalta. Päinvastoin hänen voisi kuvitella hajoavan pöllähtäen atomeiksi, jos häntä hipaisisikin. Eikä hänen korviensakaan välissä vaikuta liikkuvan muuta kuin pimeää umpitunnelia. Ilmeisesti hän ei aio oikeuttaa olemassaoloaan myöskään älykkyydellä tai oveluudella. Ilmeisesti hän ei aio tehdä sitä millään tavalla.
Hän vain on ainoastaan säälittävä. Ja ärsyttävä.

Oikeasti - miksei hän häivy, jos hän kerran todella on niin peloissaan kuin miltä kuulostaa? Mikä tätä typerää kohtausta vaivaa? Olisiko niin vaikeata, jos maailma vastaisi asianmukaisesti siihen että minä kärsivällisyyttä kautta tylsistyneisyyttä osoittaen kehotan aivan harmittomilla sanoilla luolaani törmännyttä pähkinähiirtä kipittämään tiehensä. Ei kai nyt hiisi vieköön ole liikaa pyydetty, että hän kokoaisi helmansa ja lähtisi nyt kun hän aivan ilmiselvästi on huomannut että minä olen täällä. Mutta ei. Ei ei. Hän vain seisoo siinä ja tuijottaa. Kuin ei osaisi liikauttaa ainuttakaan kaviota. Miksi hän näyttää siltä kuin seisoisi selkä seinää vasten, vaikka meistä kahdesta minä olen se jonka kaikki kulkutiet on tällä hetkellä tukittu? Helvetti sentään.
Ja ilmeisestikään hän ei näe tänne luolan perälle pimeään. Tai sitten hän on muuten vain tyhmä. Kummin vain. Jaa kuka? No kuule hyvä kysymys.
Vastaukseksi otan ne muutamat turhautuneenkiukkuiset askeleet lähemmäksi häntä, niin että astun takuulla pois pimeästä ja hänen näkösälleen. Ellei hän sitten ole sokea ja onnistunut siitä huolimatta kiipeämään tuota kapoista polkua tänne asti. Kuinka kukaan voi sulkea aistinsa ulkomaailmalta tuolla lailla? Tuijotan suoraan tämän vapisevan idiootin kasvoja ja tervehdin häntä ilmeellä, joka kuvastaa kovasti sitä vastenmielisyyttä jota hän minussa herättää. Luimistuneet korvani viestivät myös varmuutta siitä, että vaikka tämä kuulaanvalkea tamma on joo minua suurempi ja selvästi voimakkaamman näköinen, minulla ei ole mitään aikomusta varoa häntä fyysisten seikkojen vuoksi. Olen aivan oikeasti varma siitä, minun ei tarvitse edes esittää. Hänen hauras olemuksensa on jotakin täydellisen mitätöntä. Se pipopäinen mimmikin oli monta kertaa vakuuttavampi vastus kuin tämä vapisija, vaikka me olimme vasta varsoja ja se oli vieläpä minua pienempi. Mutta minä voitin senkin. Eikä tässä oudonvärisessä tapauksessa näytä edes olevan mitään voitettavaa.

Siitä huolimatta tunnen suurta haluttomuutta ottaa enää yhtään askelta lähemmäksi. Tuntuu vastenmieliseltä edes katsoa hänen kyyneljuovaisia kasvojaan ja täriseviä jalkojaan. Hänen läsnäolonsa saa inhottavan tunteen möyryämään vatsassani. Räpäytän silmiäni ja puuskahdan ilmaa sieraimistani, käännän katseeni hetkeksi sivuun niin kuin hänestä tupruaisi jotakin myrkyllistä. Olenpa kamala niin ja epäkohteliaskin vielä. En voi sille mitään! Siltä minusta vain tuntuu. Hän herättää sisälläni jotakin etäistä kuvotuksen tapaista. Pahaa oloa, yksinkertaisesti. Miksi hänen pitää vollottaa? Olkoonkin itkunsa kuinka hiljaista, se ei helpota asiaa. Itkeminen, se... se luo aina ympärilleen voimakentän, joka on täynnä kireitä ohenevia langanpätkiä ja tukehtumista ja musertumisen tunnetta ja jotain kaikkea. Ihan sama kuuluuko siitä ääntä vai ei. Se on kai energiaa kun sen aistii joka tapauksessa. Enkä minä halua seisoa sellaisessa kentässä!
Kuin näppäilisi kiristyvää jousenkieltä. Hän vielä huudahtaa uudestaan ja ääni jää kaikumaan luolassa ja pääni sisällä inhottavasti. Ei sellaista kestä kuunnella, se kirvoittaa hampaideni välistä ärähdyksen.
"Älä jaksa vikistä!"
Äläkä nyt hemmetissä kerro minulle, että pelkäät ukkosta. En halua kuulla sitä. En en en.

Katseeni on taas paennut vaalean luota luolan seinille kuin etsien tietä ulos tuon olennon läheisyydestä. Räpäytän silmiäni, suljen ne jopa hetkeksi toivoen sillä lailla voivani torjua kaiken mikä luolansuulta minua kohti tunkeutuu. Ahtaus. Puistatus. Yh.
Ravistan päätäni inhoten, nakkaan harjaani. Sinkautan pistävän katseeni takaisin tuon typerän tamman puoleen ja otan askeleen häntä kohti. Vain yhden, mutta se on harkittu ja pakottava askel. Hänelle ei pitäisi jäädä mitään epäselvyyttä siitä, onko hän toivottua seuraa vai ei.
"Ala vetää."
Äänessäni on kiristyvää kiukkua, koska tilanne on sietämätön. Yhtä paljon siinä on kuitenkin välinpitämättömyyttä. Mitätöivyyttä. Koska tuntuu vastenmieliseltä tunnustaa tuon vapisijan olemassaolo puhumalla hänelle.

[Kivasti kesti minultakin... ja lisäksi teksti on kolmessa otteessa kirjoitettu, joten punainen lanka ei ole hallussa ihan itsellänikään...]
kaZAM
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 26. Joulu 2010 14:59

Tilanne on Demeterin näkökulmasta hetken aikaa sekä täysin pysähtynyt että täynnä räpyttelevää sydämensykettä, miljoonia ääniä ja tunteen mylläkkää. Sekä quarter itse, että luolan perälle jäänyt tuntematonkin pysyvät omissa asemissaan odottaen kumpikin samankaltaisia asioita ja yhtä mahdottomia. Tamma toivoi uhkaavan tilanteen haihtuvan ja vieraan katoavan hänen päivästään yhtä nopeasti, kuin oli tuntunut siihen tulevankin. Mutta se ei ollut mahdollista, nuorempi kun oli tässä se luolan perälle ahdistettu osapuoli. Ja Demeteriä itseään ahdistus ja pelot odottivat joka suunnalta. Myrsky ja vieras hevonen oletettavasti toisen lauman alueilla. Pahempaa yhtälöä ei voinut tällä hetkellä olla.
Ja siitä huolimatta, että pelko ei vähentynyt eikä äänetön itku tai vapina lakannut, ne tasoittuivat hieman ja jalat kykenivät taas hetken kuluttua pitämään hänet horjumatta paikoillaan.
Tästä vakaammasta tilasta johtuen Demeter uskalsi toimia saadakseen pelon ja itkemisen jähmettämän palan kurkustaan ja nielaisi. Sitten hän nipisti silmänsä kiinni vain aukaistakseen ne uudelleen kiireesti. Vaikka perlino ei nähnytkään toista, se ei tarkoittanut, että tilannetta ei tarvisi tarkkailla. Vaikka samalla katsekontakti pelotti häntä, hän ei tahtonut nähdä toisen olemusta tai kasvoja.

Ja kuin vastauksena tähän pelkoon hevonen astuu lähemmäksi muuttuen osasta pimeyttä heti konkreettisemmaksi. Pelon olemus muuttuu ja jähmettää Demeterin aloilleen. Tärinäkin vaimenee, mutta ei lakkaa kokonaan ja tamma joutuu vastaamaan lähestyneen hevosen katseeseen uskaltamatta kääntää silmiään maahan tai seiniin tai kattoon tai mihinkään. Sydän takoo odotuksesta. Mitä toinen tekisi, mitä tämä heittäisi hänen päälleen? Quarter yritti kieltää itseään hengittämästä äänekkäästi ja haukkomasta happea. Tamma suhtautuu toiseen itseasiassa kuin petoon nyt, kun tämä oli tullut hänelle näkyväksi. Jos hänen pelkoaan ei huomattaisi, ehkä toinen erehtyisi poistumaan. Sitä ei Demeter toisaalta ottanut huomioon, että hän oli tehnyt kauhunsa selväksi heti toisen havaittuaan. Eikä myöskään se tosiasia mahtunut hänen mieleensä, että ainoan uloskäynnin hän sulki paikalleen jähmettyneellä kehollaan.
Taas tilanne on pienen hetken paikoillaan ja pelko on tasaantumaisillaan pelkäksi tukahduttavaksi paineeksi luolan sisällä. Mutta sen katkaisee aina pienemmän hevosen ele. Liikahdus tai äännähdys. Ja aina Demeter kivettyy uudestaan ja odottaa samalla kauhulla mitä tapahtuisi tuon äänen tai liikkeen myötä. Ja pakolla hän pyrkii kontrolloimaan hengitystään samalla, kun sydämen syke tihenee kuljettaakseen happea jännittyneeseen ruumiiseen. Taas tammaa alkoi pyörryttää ja pyörtymisen pelko laittoi hänet kyynelehtimään hiljaa, vaikka hän ei olisi saanut liikkua eikä tehdä yhtään mitään muutakaan pitääkseen toisen hevosen loitommalla.

Ärähdys katkaisee lopulta tilanteen ja jousi ponnahtaa katkenneena seinään. Ärähdystä seuraa loppua kohden murtuva pieni parahdus ja tamma horjuu paikallaan pelästyneenä tuota pienempääkin ääntä. Vastoin annettua komentoa äänetön itku vain kovenee hiljaiseksi nyyhkytykseksi. Hetken Demeterin mielessä välähtää jopa pako sateeseen ja ukonilmaan, mutta muisto vain hetki sitten sattuneesta kompuroinnista pitkin vuoren rinnettä vie tämän ajatuksen mukanaan nopeasti. Ja samassa ukkosen kumea jyrähdys muistuttaa rajuilmasta elävästi saaden tamman polvet notkahtamaan ja kaviot kirskahtamaan kalliota vasten.
"Ala vetää."
Ääni olisi yhtä hyvin voinut olla Demeterin mielestä suoraa huutoa ja tappouhkaus, kun se noin yhdistettiin pontevaan kavion iskuun. Ja toisaalla salamat halkaisivat taivaankantta. Ja vastoin mitään yleistä järkeä tai omaa vaistoaan tamman huulilta irtoaa kimeä kiljahdus. Tärinä yltyy muutamaksi sekunniksi erityisesti jaloissa ja itku karkaa voimakkaana ilmoille, kuten äsken kiljahdus. Ja sitten polvet viimein pettävät alta ja quarter rojahtaa maahan kauhuissaan. Hengitys on tiheää ja sydän tuntuu pyrkivän pakoon, kun kantaja ei siihen kykene. Ja se kuristaa tamman rintakehää kasaan, siltä ainakin tuntuu. Enää tamma ei pysty sulkemaan mitään noista reaktioista pois vaan vapisee nuorempansa edessä itkien. Vesisateen pauhu luolan ulkopuolella kuulostaa lähestyvältä huudolta tai kavion iskuilta, kuin toinen lähestyisi koko ajan rankaisemaan häntä murtumisestaan.
Enkelikello
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja kaZAM » 27. Joulu 2010 18:01

Katse. Silmät tuolla olennolla sentään on, ja jonkin aikaa tuijotamme toisiamme kasvoista kasvoihin. Minä korvat yksiselitteisesti luimussa ja tämä vieras tamma tuollaisena kyhjöttävänä, jännittyneenä otuksena. Kuin jokin pieni typerä metsän eläin, joka elää vain ollakseen vauhko ja säikky ja jonka ainoat päätökset koskevat sitä, milloin kannattaa juosta karkuun ja milloin taas jähmettyä aloilleen ja uskotella itselleen, ettei mikään paha maailmassa tule luo jos vain onnistuu olemaan tarpeeksi liikkumaton ja hiljainen.
No, tämä tyttö ei ole jänis eikä orava. Olisikin. Silloin hän olisi ainakin pieni ja pörröinen ja hänen olisi tarkoituskin käyttäytyä järjettömästi. Silloin hänen seuransa voisi olla mukavaakin. Ei kukaan edes odota kaniineilta mitään muuta kuin kauhistunutta ympäriinsä säntäilyä, eikä se ärsytä ketään. Joidenkin olentojen kuuluu olla heiveröisiä ja vauhkoja. Mutta tämä aikuisen kokoinen ja näköinen tamma ei ole sellainen olento.
Siinä hänen kasvojaan silmätessäni käytän itse asiassa hetken yrittämällä arvioida, onko hän aikuinen ollenkaan. Ei hän varsakaan valitettavasti ole eikä voi perustella säälittävää käytöstään edes sillä. Varsalta tuollaisen törmäilyn ja nyyhkytyksen voisi vielä ymmärtää, minäkin voisin ymmärtää sellaisen. Mutta en häneltä. Luulen nimittäin melkein, että hän on suunnilleen ikäiseni. Ei hän ainakaan paljon nuorempi voi mitenkään olla.
Mutta hän käyttäytyy kuin lapsi. Säikky, tyhmä lapsi joka kaipaa äitiään eikä osaa tehdä mitään itse - ei edes ajatella. Tunnen turpani kiristyvän siitä vastenmielisyydestä, jota tuo tyttö minussa herättää. Sierainten yläpuolella olevia haavaumiakin kirvelee siitä hyvästä. Vaalea tamma on auttamattoman säälittävä - mutta ei onnistu luotaamaan minusta säälin hiventäkään. Pelkästään torjuntaa. Inhottava yhdistelmä.

Käytän eittämättä paljon keskittymistä pelkästään tilanteen arvioimiseen. Joku voisi väittää, ettei kahdessa luolassa seisovassa tammassa ole paljonkaan analysoitavaa, mutta kyllä meissä on. Käsillä on suuri ongelma ja se on ratkaistava. Toisin sanoen minun on ratkaistava se. Tuolla vaalealla tyttösellä on epäilemättä omat pulmansa ja pahat sellaiset näyttää olevankin, mutta minun kannaltani hän itsessään on tehnyt itsestään ongelman tulemalla tänne ja olemalla typerä.
Ilmeisesti hän myöskin aikoo tehdä tämän ongelman ratkaisemisen minulle mahdollisimman vaikeaksi. Sanoistani huolimatta tamma ei tuki turpaansa, vaan parkuu lisää ja alkaa nyyhkiäkin. Eikä lähtökomentoanikaan totella. Kaikki menee hetki hetkeltä pahemmaksi. Ja kun toinen vollottaen romahtaa rähmälleen maahan, minulle riittää. Otan vierovan askeleen taaksepäin ennen kuin ehdin pysäyttää itseäni. Inhon ja kauhun sekainen puistatus ravistelee vatsaani, ja käännän katseeni kokonaan pois pahoinvoivana. Vatsa, vatsani hyvinkin. Miksi näiden tunteiden pitää tehdä pesänsä juuri sinne? Vatsa on pahin paikka inhotukselle ja avuttomuudelle. Sieltä käsin ne pystyvät pitämään otteessaan koko kehoa. Vastenmielisyys velloo vatsassani eikä siitä ole ulospääsyä. Kuinka voisikaan, kun se on sisälläni?
Ja kaiken aikaa toinen itkee, itkee, itkee. Ahdistus hyökyy aaltoina ylitseni. En tiedä olenko se vain minä vai onko tuo vaalea tammakin tukehtumassa. Suljen silmäni, vedän henkeä, mutta paha olo velloo täällä yhä vain yltyen ja se on tuon parkuvan tytön syytä. Hetkellisesti tunnen jonkin paniikin tapaisen kuohahtavan rinnassani ja tahdon itse lähteä pois. Mutta en voisi tehdä niin. Minä olin täällä ensin. Minä käskin häntä jo lähtemään. Se on minun etuni, minun komentoni, minun elämäni. En voi antaa periksi tällaiselle.

Hassua sinänsä. Jos tänne olisi marssinut joku, josta olisi minulle todella uhkaksi, luikkisin kyllä tieheni. Nopeastikin vielä. Silloin minun ei tarvitsisi miettiä, kuka pitää valtaa eikä mitään ongelmaa olisi. En ole tyhmä enkä itsetuhoinen. Meinasin kuolla jo ainakin kerran törmättyäni suurempaan ja pahansisuisempaan. Ylpeydellä ei tee mitään silloin kun toisessa vaakakupissa on oma terveys. Väistän kyllä kun niin täytyy tehdä.
Mutta nyt. Nyt toisessa vaakakupissa ei ole niin mitään. Tuo vapiseva kasa ei uhkaa olemassaoloani millään tavalla. En minä tuollaisen takia voi lähteä. Minulla on vain ongelma, sekava ja hermoille käyvä ongelma, joka minun pitää jollakin konstilla ratkaista. Hemmetin hemmetti.
Miten saan hänet lähtemään? Ajatuskin jo lausuttujen käskyjen toistamisesta tuntuu huonolta. En tiedä onko tamma idiootti, välinpitämätön vai jossain psykoosissa enkä ole kovin ihastunut omaan ääneeni silloin kun joudun toistamaan itseäni. Polveni kipristelevät siihen malliin, että niistä tuntuisi hyvältä idealta vain mennä ja potkia hänet pihalle. Heikotkin jalat alkavat kummasti toimia, jos toinen vaihtoehto on mukiloiduksi tuleminen. Mutta ajatuskammioissani tuntuu kuitenkin olevan joku osa, joka miettii toisaalta että... entä jos hän on sairas tai jotakin? Ei hän ihan tervekään ole. Mutta piru vie, mitä se minulle kuuluu? En minäkään ole ihan terve. Tuijotan luolansuulla makaavaa räsynukkea karvas, kuvottava tunne nielussani ja toivon vain että kaikki tämä katoaisi silmiä räpäyttämällä. Jos hän olisi edes niin pieni että jaksaisin kierittää hänet ulos luolastani, pääsisin hänestä eroon. Mutta hän ei ole, eikä hän kuuntele eikä tee niin kuin käsken eikä tee mitään muutakaan, hän vain itkee... itkee... itkee ENKÄ MINÄ JAKSA KUUNNELLA...

Nyyhkyttävä, vapiseva, järjetön mitätön aivoton säälittävä...
Vähät helvetti mistään. En kestä enää. Puuskahdan tukahtuneesti ja harppaan vaaleaverikköä kohti. Haluan ulos, pois täältä itkukopista, tarvitsen raitista ilmaa nyt. Uusi ystäväni lojuu ovimattona tielläni, mutta en katsahdakaan häneen. Heitän katseeni ulos harmaaseen horisonttiin, missä sade valuu vuolaana ja kävelen suoraan vaalean tamman yli astuen ehkä hänen häntäjouhilleen siinä sivussa.
kaZAM
 

Re: Katatonia

ViestiKirjoittaja Enkelikello » 09. Helmi 2011 21:53

Hetki ennen vaaleamman sortumista neljältä jalaltaan on täynnä halveksuntaa nuoremman osalta, mutta sitä Demeter ei pelkonsa ohitse huomaa tunnistaa eikä ajatella. Ja toisaalta se ei olisi ollut tuolla hetkellä hänen mielessäänkään edes moisesta jotain tajutessa, pelko ukkosesta ja tuntemattomasta olivat koko ajan niin pinnassa ja ylinnä.
Mutta jos quartertamma olisi tulkinnut tuon ilmeen ja nähnyt avoimen halveksunnan ja torjunnan, ilme olisi muuttunut pian erottuvan alistuvaksi ja tavallistakin aremmaksi. Pää olisi laskeutunut alemmas, kuin odottaen moitteita tai ylenkatsontaa satavan niskaansa pian sen jälkeen hieman vaivattomammin. Ja silloin voi olla, että hän olisi uskaltanut lähteä. Ei välittömästi vaan odottaen sanatonta lupaa tai pikemminkin käskyä poistua toisen silmistä. Liueta paikalta hitaasti ja peruuttaen sen sijaan, että olisi kääntänyt samantien selkänsä. Juuri niin kuin itsetuntonsa menettänyt ja halveksunnan myötämielisenä vastaan ottavainen, arka nuori tyttönen voisi ottaakin. Jos hän olisi tuon ilmeen pimeydestä ja kyynelten verhon läpi nähnyt ja osannut tilanteesta huolimatta tulkita, Demeter olisi voinut poistua paikalta ehkä jopa ukkoseen suunnaten, koska olisi uskonut sateen ja pelon itselleen ansainneen. Hän olisi ollut omastakin mielestään vähintään säälittävä ja surkea otus. Niin kuin hänelle oli aiemmin sanottu ja niin kuin nyt hopearuunikon koko olemus kertoi sen näkevälle.

Mutta näin ei ollut ja tilanne jatkui venyen vanhemman kannalta pahimmilleen, sen varmisti perlinon pelkotila, joka piti hänet luolan suulla monellakin tapaa. Ja samoin, kuin äskeinen Narnan olotila oli jäänyt häneltä huomaamatta, myös tämän sisälle iskevä ahdistuneisuus ja kiihtymys jäivät täysin Demeteriltä tiedostamatta hänen nyyhkiessään kauhuissaan luolan suuaukolla ja yrittäessä haukkoa happea keuhkoihinsa, joita tuntui puristavan yhdessä jyskyttävän sydämen kanssa. Täydellistä todellisuudentajua ei enää ollut, edes toisen hevosen tai ukkosen aistiminen konkreettisina pelkoa aiheuttavina asioina ei ollut enää niin selkeää. Kaikki vain pakkautui kirkuvaksi virraksi tamman päässä ja juna ryskytti kiskoja pitkin.
'Minä kuolen! Kuolen kuolen en halua kuolla! Älä!'
Ajatukset liikkuivat ilmiömäistä vauhtia ja olivat sekoittuneet hengenhädäksi, vaikka mitään tamman henkeä uhkaavaa ei varsinaisesti ollut, sillä nuorempi ei ollut suoraan uhannut hänen henkeään.

Aika paniikkikohtauksen kourissa ei todellakaan pysy Demeterin omissa hyppysissä eikä hänellä ole sen kulusta tietoakaan samoin kuin toisella. Ja niinpä äkkiä lähestyvät askeleet tulevat suurena yllätyksenä, jotka quarterilla kestää pieni hetki tajuta. Silmät revähtävät auki ja vaaleat silmät tuijottavat muljahdellen ylös ja sivuille ja sitten kohdistuvat lähestyvään hevoseen. Korkea, ujeltava huuto karkaa quarterin suusta ja tämä saaliseläimen vaistolla alkaa räpiköidä joka suuntaan samalla, kun hopeanruunikko astui hänen ylitseen. Kavion reuna saattoi täpärästi koskettaa lautasta tai sitten kyseessä oli vain hiuksenhieno ilmavirta, mutta se sai joka tapauksessa huudon toistumaan entistä voimakkaampana ja hajoilemaan osiin, muodostaen kaksi ja korkeintaan kolme sanaa.
"Älä tapa, älä vain tapa!"
Voi olla, että noista sanoista ei saanut selvä henkilö jolle ne oli tarkoitettu, sillä korkeasti huutaen, sätkien ja samaan aikaan itkien ne oli toistettu muutamaankin kertaan ja melko nopeasti. Samaan aikaan oli tamma myös iskenyt päänsä pienesti luolan seinämään ja kalauttanut hampaansa yhteen. Tuskin Demeterin anonta oli mennyt perille lähtöä aikovalle ponille kovasta yrityksestä huolimatta.

[ Tämä peli varmaankin keskeytyi, mutta eiköhän tapaaminen ole muutenkin jo melko lopuillaan. Oletetaan että Narna poistui ja Dem jää hysteerisenä luolan pohjalle 8)
Kiitos pelistä~ ]
Enkelikello
 


Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron