Auttaa voi mutta ei pelastaa

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Auttaa voi mutta ei pelastaa

ViestiKirjoittaja kaZAM » 28. Huhti 2010 18:13

[Yksinpeli.]

KATRINA

Minä juoksin takaisin vuoristoalueille heti, kun olin kääntänyt selkäni Niethelle. Ei minulla kai järjellä ajatellen olisi pitänyt olla kiire minnekään. Milena ei kävelisi täältä enää minnekään sen jälkeen, kun oli hypännyt. Ruumis ei muutamassa päivässä hajoaisi sen enempää kuin mitä se tähän mennessä on muutenkaan ehtinyt hajota. Tiesin kyllä, että löytäisin sen ennemmin tai myöhemmin. Ei minulle tullut missään vaiheessa erityisesti mieleen epäillä Niethen sanoja valheeksi. Tai no... tuli kyllä. Mutta en aikonut epäillä niitä. En aikonut laittaa itseäni uskomaan, että pahat asiat eivät olisikaan totta. En koskaan aikoisi teeskennellä niin.
Mutta juoksin kuitenkin, vaikka minulla ei tavallaan olekaan enää kiire minnekään. Ei sillä tavalla, että minua odotettaisiin missään tai että minun pitäisi olla jossakin johonkin aikaan. Ei minun milloinkaan tarvitse, ei enää milloinkaan. Senkin minä olen nyt päättänyt.

Mutta minä haluan pitää kiirettä. Minun on päästävä ylänköhevosten alueelle. Se on koillisessa, kaukana, hyvin kaukana koillisessa - mutta minä menisin sinne. Heti kun olisin löytänyt ruumiin. Kai minä kuitenkin haluan nähdä sen, vaikken epäilekään sen olemassaoloa. Parempi niin. Parempi nähdä omin silmin kaikki, minkä voi. Silloin ei ainakaan joudu miettimään jälkikäteen.
Vähän alle kaksi päivää oli mennyt siihen, että pääsin takaisin tänne. Kolme päivää oli mennyt etsimiseen. Vuoristossa, oli Niethe sanonut, mutta vuoristo on laaja. Minun oli pitänyt vain etsiä. Ei kovin korkealta. Milena oli sokea. Hän tuskin oli viitsinyt haparoida tietään kovin korkealle. Tai vaikka olisi viitsinytkin, olisi hän todennäköisesti kuitenkin ennen pitkää pudonnut vahingossa joltain kielekkeeltä. Joten en edes lähde etsimään mistään ylhäältä. Ja alaspäinhän sitä kuitenkin pudotaan.
Mitä? Niin se vain on. Ei sitä auta harmitella. Löysin ruumiin paljon nopeammin, kun käytin päätäni enkä juoksennellut hysteerisenä ympäriinsä jonkin hullun kohtauksen vallassa niin kuin ne, jotka menevät suunniltaan. Ei koskaan kannata mennä suunniltaan. Aikaa vain valuu tyhjään ja jälkeenpäin särkee päätä.

Haju on kuvottava. Näkykin on aika kamala, mutta ei lähellekään yhtä hirveä kuin mädäntyneen, hajoavan lihan löyhkä. Se estää minua menemästä kovin lähelle kalmoa, koska tunnen tukehtuvani tuon hajun hengittämiseen. En ennalta oikein tajunnut, että siitä olisi jo niinkin kauan. Milenan hyppäämisestä siis. Että kalmo on ehtinyt näin pahaan kuntoon. Siitä on aika moni tainnut syödäkin. Mutta ei minulle ole epäilystäkään siitä, etteikö se olisi Milenan ruumis. Totta kai se on. Minun kauniin siskoni ruumis. Hänestä on kyllä kuoltuaan tullut aivan hirvittävän ruma.

En edes yritä ymmärtää.
Tiesin, ettei Milena pitänyt elämästä. Hän ei pitänyt muista. Ei kenestäkään. Ei omasta varsastaan eikä siitä orista eikä minusta. Eikä hän tainnut sitten pitää itsestäänkään, vaikka minä yritin kyllä muuttaa sen. Mutta ei siitä olisi tullut mitään. Minä ja Milena olimme kumpikin hyviä valehtelemaan. Milena oli kyllä parempi. Hän oli todella taitava.
Mutta minä olen vielä niin pieni. En voi ymmärtää kaikkea.
Pitää opetella.

Mutta me olimme ihan oikeasti sisarukset. Siskopuolet. Meillä oli sama isä, se vaaleanrautias. Kyllähän se kai sentään on totta. Irishan sen kertoi. Kyllä Milena minun isosiskoni oli.
Mitähän jos en olisi lähtenyt hänen luotaan silloin purolla. Tai koskaan. Mitä jos olisin ollut hänen luonaan silloin kun Niethe syntyi. Tai silloin kun hän kiipesi vuoristoon. No, sen miettiminen on kyllä turhaa. En usko, että mikään olisi mennyt kovin eri tavalla. Minä olisin vain ehkä luullut pidempään, että Milena puhui totta minulle.
Ei hän tämän selvempää merkkiä olisi voinut jättää, kun päätti hypätä. Hypätä minun kotivuoristossani. Luultavasti minä olin jossakin kohtuullisen välimatkan säteellä silloin kun hän hyppäsi. Ehkä olin pitämässä sadetta tiheikössä. Tai etsimässä uusia polkuja rinteillä. Ehkä nukuin metsässä. Silloin kun Milena hyppäsi eikä edes kertonut minulle.

Mietin vain, miksi... miksi hän ylipäätään otti minut mukaan elämäänsä. Vietti aikaa kanssani välillä. Ehkä hän kuitenkin halusi olla seurassani. Silloin. Selvästikään ei enää. Mutta kyllä meissä oli jotain samaa. Paljonkin. Milena oli erilainen kuin kukaan muu. Hän ei häseltänyt asioista, jotka ovat turhanpäiväisiä, niin kuin muut. Hän ei uskonut tyhmyyksiin. Minua aina pitkästyttävät sellaiset henkilöt, jotka kiinnittävät huomiota turhiin asioihin ja uskovat kaikenlaista pötyä. Milena ei ollut sellainen, ja sen vuoksi me varmaankin tulimme toimeen. Minä en kuitenkaan ollut ihan yhtä hyvä siinäkään kuin Milena. En ymmärtänyt, että se oli turhaa... voi kun minä olinkin tyhmä. Jaa jaa, mitenkähän kestän itseäni tämän jälkeen. En ole koskaan pitänyt itseäni haihattelijana. Mutta minun pitää varmaankin ottaa opikseni. Eihän se mitään haittaa.
Elämä on tylsää ja yleensä myös aika kamalaa. Olisipa hauska jutella Milenan kanssa nyt. Kun hän luultavasti on levinnyt molekyyleinä jo aika hyvin ympäriinsä. Nyt, kuolleena. Maahan imeytyneinä verihiutaleina. Proteiineina pienien villikoirien suolistossa. Tällaisena pahanhajuisena mätänemiskaasuna ilmassa. Kuulisin mielelläni, onko hänellä nyt vähemmän tylsää ja kamalaa.
No jaa. Kuten sanoin. En edes yritä ymmärtää.

Minusta tuntuu, että voisin jo ottaa askeleen pyörtymättä siihen paikkaan. Jalkani eivät tunnu enää ihan niin halvaantuneilta. Kokeilen liikuttaa niitä. Ne tärisevät. Olen tainnut pidättää hengitystäni, mutta löyhkäävän ilman vetäminen keuhkoihini tuntuu vain lisäävän vaaraa menettää kanto jaloista. Mutta liikkuvat jalkani kuitenkin. Turha jäädä tähän seisomaan pidemmäksi aikaa. Möykky mätänevää lihaa ja kasa luita. Siinä se, mitä sisaruudesta on jäljellä.
Lähden varovaisin askelin pois. Kun pääsen niin kauaksi, että ilma tuntuu jo puhtaammalta, minulle tulee mieleen Niethe. Minun ei olisi pitänyt potkia sitä. Se vaikutti nokkelalta. Tajuaa aika paljon jo niin pienenä. Se pärjää varmasti hyvin. Jos minä olisin tajunnut niin paljon puolivuotiaana, olisin pärjännyt paljon paremmin.
kaZAM
 

Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron