Terre en vue!

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sofia » 18. Maalis 2011 19:06

[Sussu & Edward tännepäin! :) Otsikko on ranskaa ja tarkoittaa: Maata näkyvissä!]

Jager

Tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt katolleen. Ummistetuissa silmissäni välkkyi kuvia varsuusajoistani ja siitä eteenpäin eletystä seitsemästä vuodesta. Kirpeä, meren suolaama ilma virtasi syvälle harmahtaviin sieraimiini ja takaisin. Lähes voimattomana kohotin valkeaa, suurikokoista päätäni kohmeasta rantahiekasta ylöspäin ja raotin vaaleansinertäviä silmiäni. Katseeni hakeutui merelle. Se oli miltei riistänyt kallisarvoisen henkeni. Sen paikoittain sulanut vesimassa lillui hiljalti paikoillaan. Halu selviytyä oli täyttänyt koko tokkuraisen mieleni päästessäni viimein maalle, saadessani tukevan pohjan kavioideni alle. Kampesin tahdonvoimasta ylös lihakset kylmästä ja rasituksesta vävisten. Ruoka. Nielaisin. Nyt olisi todellakin löydettävä jotakin syötävää.

Lähdin raskain askelin pois päin rannalta kohti lähenevää kalliopintaa, joka kohosi aina vain ylemmäs ja ylemmäs vuoren huippua kohti. Mutta tällä hetkellä ainoa kulkukelpoinen reitti näytti olevan kapea vuoristopolku, jonka liukkaan pinnan aavistin jo tässä vaiheessa olevan hyvin petollinen. Syksytaivaan harmaat kavioni ottivat tukea loskan ja jään päällystämästä polusta ja ponnistelin tarmokkaasti yhä vain ylemmäs maastoon. Kirkkaan siniset, väsymyksen säväyttämät silmäni liikuskelivat levottomasti hakien näkökenttäänsä mitä vain syömäkelpoista.

Vilpoinen tuuli kuivatteli meren aalloissa huuhtoutunutta kehoani kylmettäen lihaksiani, mutta siitä välittämättä jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Kasvojeni ilmeetön sävy muuttui pikkuhiljaa irvistykseksi. Aivan kuin koko maailma olisi minua vastaan. Lipsuen ja liukastellen kävelin kiireisenä pienen vuoristopuron luokse, jonka pinnan särjin muutamalla voimakkaalla kauhauksella. Turpani laskeutui jääkylmään veteen ja siemailin vettä kurkkuuni janoni sammuttaen. Valkean pääni kohottaen jaksoin suoristaa sopusuhtaiset korvanikin jo pystyyn. Ravistin suurikokoista, kevyttyyppistä kroppaani lähtien sitten hiukan epävarmasti kävelemään eteenpäin liukkalla polulla.
Sofia
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sussu » 21. Maalis 2011 17:05

[ Täältä tulemme! 8) ]

Edward'

Kuljin omissa maailmoissani pitkin pahimmassa tapauksessa tappavan vaarallisia kallioita, mikä ei ollutkaan ehkä niin viisaasti tehnyt. Kavioni lähtivät välillä liiraamaan omiin suuntiinsa ja olin saada sydänkohtauksen useamminkin kuin kerran niinä hetkinä, kun olin vähällä kaatua. Jos olisin mennyt ja kaatunut turvalleni, olisin mitä todennäköisimmin lähtenyt luisumaan alas. Olin kuitenkin matkannut jo pitkälle, olin edelleen hengissä ja uskoin matkan pois vuoristosta olevan sitä kautta lyhyin kuin kääntymällä takaisin, joten ehkä minä selviäisin vielä hetken. Jossain vaiheessa minun oli kuitenkin pysähdyttävä hengähtämään. Harmaa karvani oli kostea useammaltakin alueelta lähinnä jännittyneisyyden takia, ja jalatkin meinasivat jo vähän täristä. Rasitus oli saanut myös selkäni oireilemaan, muttei auttanut valittaa. Enköhän minä levähtämisen jälkeen jaksaisi taas loppuun saakka. Vuoristossa yöpyminen olisi tietysti myös yksi lukuisista vaihtoehdoista, minkä lisäksi voisin pysähtyä hieman useammallekkin tasanteelle. Uskaltauduin sulkemaan hetkeksi silmäni ja huokaisemaan syvään. Rentoutin koko kehoni ja jäin vain tunnustelemaan viileää tuulta, joka puhalsi otsaharjani pois kullanruskeiden silmieni päältä ja kutitteli iholla. Korvani kääntyilivät varovasti puolelta toiselle, hakien ääniä hiljaisuudesta. Kuuntelu ei tuottanut hetkeen tulosta, kunnes äkkiä korvani olivat tavoittavinaan kavioiden kopinaa kalliota vasten. En vaivautunut edes yllättymään, vaan raotin hitaasti auki molemmat silmäni.
En ollut vielä täysin varma siitä, olinko kuullut omiani. Muutaman sekunnin ympäristöä katseellani haravoitua silmiini pisti kuitenkin jokin valkea vähän matkan päässä. Kappas, hevonen. Ei ainakaan vuoristoponi, muttei se saanut minua sen epäluuloisemmaksi. Lähdin vierasta vastaan aikailematta. Vasta hahmottaessani kunnolla tämän korkeuden ja sukupuolen, alkoi epävarmuus kasvaa sisälläni. Sitä parhaani mukaan peitellen minä en kuitenkaan pysähtynyt, vaan jatkoin kulkemista yhä reippaammin. Tahdonvoiman avulla pääsin jo lähelle, kunnes äkkiä seisahduin muutaman hassun metrin päähän. Oliko kaikki kunnossa?

Mittailin hieman epäluuloisesti valkeaa päästä kavioihin, ennen kuin nyökkäsin tervehdykseksi. Jokin toisessa oli kummallista. Olikohan hänelle sattunut jotain.. vai oliko ori uusi tulokas? Kuvittelinko vain?
"Hei", töksäytin hieman karheasti, mutta pienen hetken mietittyäni saatoin jo loihtia turvalleni ystävällisen hymyn. En minä saisi antaa epävarmuuden muuttaa sävyäni värittömäksi. Se ei saisi heittää ystävällisyyttäni tuulen pois kuljetettavaksi. Ja vaikka olin jo rennompi, oli silmäkulmassani silti pieni, huolestunut pilke.
"Kaikki hyvin?" kysyin hieman empien. En oikein tiennyt, kannattaisiko vierailta, isoilta oreilta mennä kyselemään kuulumisia, jos hänelle vaikka olisikin sattunut jotain mistä tämä ei halunnut puhua. Toisaalta, jos hän oli uusi tulokas, olisi hänet parempi avittaa alkuun. Jos tämä taas olisi rajarikkuri tai muuten vaarallinen.. No, Jokeria vastaavia tuntomerkkejä hänestä ei löytynyt. Caraliassa eläville tutuksi käynyt murhaaja hän siis ei ainakaan ollut, korkeintaan apuri. Siinä vaiheessa nielaisin epäilevästi. Olipa minusta tullut harhaluuloinen. Olihan? Luultavasti. Olinhan minä Thalassaakin aluksi melkein pelännyt. Muttei hän ollut noin suuri..
"Sinä et taida olla vuoristoponi", aloitin sitten enemmänkin vihjailevaan kuin syyttävään sävyyn, katseeni kohotessa ja laskeutuessa vuorotellen vieraan silmiin ja sitten tämän kavioihin.
Huh, kylläpä sillä oli kokoa minuun verrattuna..
Sussu
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sofia » 23. Maalis 2011 20:02

Vaaleanharmaat, lujatekoiset ja tasaisesti kuluneet kavioni kopahtelivat äänekkäästi kajahdellen vuoriston kiviseen alustaan, joka oli harmillisesti peittynyt lumen ja loskansekaiseen möyhökseen, eikä se yhtään tehnyt matkastani helpompaa. Tasapainoni horjui paikoittain kohdilla, joilla jalkani lipsahti polulta. Hyvä etten koko suuren massani varjolla tömähtänyt kumoon, se olisi sattunut. Toivoin todella, ettei koko tämä ainoa kaiken sen veden keskellä oleva maatilkku ollut pelkkää asuttamatonta ja autiota vuoristoa.

Korvani letkahtivat levottomasti taakse ja siitä toistamiseen eteenpäin, kun ympäristöstä kuului tasaisesti voimistuva ääni. Joku läheni. Valkea, vanttera kehoni jännittyi ja indingonsinistä vaaleamman väriset silmäni kohdistuivat eteenpäin. Askeleideni pituus lyheni huomattavasti kun lähenin kulmaa, jonka takana olevasta maisemasta en tiennyt vielä mitään. Ääni oli kuitenkin nyt vaimentunut kokonaan. Kohotin valkeaa, sopusuhtaista päätäni samassa kun käännyin polun myötä vasemmalle. Kappas! Näkökenttääni osui hevonen. Vai poniko se oli? Toisen lähestyessä tuon koko ainakin kertoi siitä, ettei tuo ihan hevosen mittoihin yltänyt. Pienoisesti huvittuneena otin itsekin muutaman askeleen lähemmäs toista teräväkärkistä korvaani hivenen taaksepäin taivuttaen toisen kuitenkin pysyessä äärimmäisen hörössä.

Pörhistin orimaisesti rintaani ja uupumuksesta ja kylmyydestä huolimatta suoristin ryhtini täyteen huippuunsa. En saisi ikinä näyttää heikolta muiden silmissä. Ajatukset ruuastakin pyrin unhoittamaan tässä hetkessä.
"Bonjour, monsieur." Tervehdin toista ranskalaisittain matalla äänensävylläni, joka ei ollut niinkään iloinen ja ystävällinen, enemminkin hivenen epäileväinen ja tyrehtyneen oloinen.
"Kaikki kunnossa, kiitos kysymästä." Vastasin kohteliaasti kuitenkin olemukseni viestittäessä toiselle pientä tympeyttä, olihan toinen ori. Ja luonteeltani olin hyvin varsamainen vielä, osoitin orille pieniä haastavia eleitä ja tahdoin osoittaa olevani suuri ja paras. Vaikka todellisuudessa luulin itsestäni varmaan aika paljon liikoja.
"Vuoristoponi?" Toistin hiukan hakevalla sävyllä. Mikä se oli? Joku rotu?
"Ei en ole." Lisäsin vielä hivenen valkeaa päätäni laskien, jotta minun olisi helpompi silmäillä reilusti pienempikokoisempaa oriita. Pikkuhiljaa pakottava nälkä ja väsymys alkoi painostaa minua epäryhdikkäämpään asentoon.
"Löytyykö täältä mitään syötävää?" Ynähdin viimein oriita kysyvästi katsoen.
"Ainiin, olen Jager." Esittäydyin pikaisesti sanojeni perään.
"Ja te olette?" Kysyin pienemmältä. Huvittavaa, miten kokoero voikin tuntua lajitovereiden kesken näin suurelta.
Sofia
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sussu » 24. Huhti 2011 13:22

[ Sori kesto. D: ]

Ori sanoi jotain kielellä, mitä en ymmärtänyt. Kerkesin jo kavahtaa - mitä jos toinen ei puhuisikaan samaa kieltä kanssani eikä kommunikoimisesta tulisi mitään? Äänensävy ainakaan ei kuulostanut kovin iloiselta. Korvani heilahtivat hieman joka suuntaan valmistautuessani mielessäni jo lähtemään. En kerennyt kuitenkaan edes harkita kääntymistä tai matkan jatkamista, kun ori helpotuksekseni sanoi jotain, mitä ymmärsin. Sanat kuulostivat kohteliailta, mutta silti kimo oli jotenkin tympääntyneen oloinen. Hän oli minua kookkaampi ja varmasti vahvempi siitäkin huolimatta, että hän saattoi olla juuri rantautunut. Niin, tai sitten hän oli vain käynyt uimassa ja parhaillaan matkalla oman laumansa alueelle. Vaihtoehtoja oli niin paljon..
"Hyvä", hymähdin vaimeasti. Hän siis ei ollut loukkaantunut, tai ainakin väitti itse niin. Mittailin toista vielä hetken katseellani. Vuoristoponi? Olin entistä varmempi siitä, että joko ori oli lyönyt päänsä pahasti uidessaan tai sitten hän oli vasta uusi tulokas. Joka tapauksessa kohotin hieman kulmiani. En ollut kovin yllättynyt toisen kuitenkin lisätessä, ettei hän kuulunut samaan laumaan kanssani.

En kerennyt edes aloittaa selittämistä kaikista laumoista tai kysyä, mihin laumaan kimo sitten kuului, kun tämä tuli kysyneeksi syötävästä. Oliko toisella nälkä? Oriin naulittu katseeni viimein vaeltamaan ympäristössä. En nähnyt oikeastaan mitään syötäväksi kelpaavaa, vuoristossa kun olimme, mutta kai sieltäkin silti edes jotain pientä purtavaa pitäisi löytyä? Kohotin jälleen mietteliäänä kulmiani.
Säpsähdin aavistuksen toisen esittäytyessä. Jager? Käänsin katseeni takaisin itseäni suurempaan, silmiäni räpäyttäen. En hetkeen sanonut mitään, pohdin vain. Jagerin esittämä kysymys sai minut kuitenkin havahtumaan jälleen. Enkö minä ollut jo esittäytynyt? Ei, en ollut. Hupsista.
"Edward, ja siihen toiseen kysymykseen.. Vuoristosta sinä tuskin hirveästi ruokaa löydät", vastasin hieman pahoittelevaan sävyyn, vaikkei se millään tapaa minun vikani ollutkaan.
"Luulisin kuitenkin, ettei tämä pelkkää kalliota ole. Tai tiedän, olenhan kuitenkin asunut täällä jo pidempäänkin", lisäsin vielä nopeasti, jo pienen hymyn turvalleni loihtien. Ei tämä Jager ihan hirveän pahalta hevoselta korkeudestaan huolimatta vaikuttanut, joten ehkä hänelle uskaltaisi jotain puhuakkin.
Ja mistä lähtien minä olin ollut niin arka ja epäluuloinen?

"Olet siis rantautunut vasta?" varmistin. Kaikki merkit viittasivat siihen, muttei ikinä voinut olla varma.
"Tule", aloitin lähes heti perään, "eiköhän täältä jotain löydy. Samalla voisin selvittää sinulle hieman asioita, kertoa laumoista ja sen sellaista. Jos vain haluat." Nyökkäsin turvallani suuntaan josta vain hetki sitten olin tullut, minkä jälkeen käännyin jo ympäri ja lähdin hieman töksähdellen kulkemaan eteenpäin.
"Kysy ihmeessä, jos sinulla on jotain kysyttävää."
Sussu
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sofia » 01. Touko 2011 15:14

[No problem :D Mullakin näissä offeissa aina kestää.]

Silmämitalla arvioituna n. 130 sentin poniori seisoi hetken vain hiljaa, aivan kuin olisi hukkunut hetkeksi omien ajatuksiensa virran vietäväksi, puheeseeni viimein vavahtuen. Edward. Jospa muistaisin sen jatkossakin, vaikka en välttämättä tapaisikaan hiirakkoa enään ensitapaamisemme jälkeen. Ori vastasi samalla lauseella myös kysymykseen. Mitä?! Ei ruokaa? Miten voisin pärjätä ilman ruokaa? Saatoin näyttää hetken pöllähtäneeltä.. "No voihan.." Meinasin ärähtää jotakin epäsoveliasta, mutta vedin sitten syvään sieraimiini happea ja keskeytin lauseeni. Noh, kyllä tämä tästä vielä.
Edward mainitsi, että oli asunut täällä jo pitempään. No hyvä, sitten toinen varmaankin osasi kertoa miten löytäisin takaisin kotiin, tai ainakin osaisi neuvoa mihin suuntaan lähteä. Vasta rantautunut? No joo. Muuten vain uimassa jääkylmässä meressä? Hymähdin hiljaisesti ja nyökäytin vain vaimeasti valkeaa, suurta päätäni korviani sivuille taivutellen ohimennen lähes taianomaisen kaunista maisemaa vilkuillen. Tule. En kerinnyt edes miettiä muita vaihtoehtoja, ennenkuin jo lähdin reippaasti kävelemään pienemmän perään, vaikka toki varoen liukasta kivialustaa, joka ei ollut mikään mainioin pohja suuren hevosen kulkea. Ai löytyy ruokaa? Korvani suoristuivat oitis höröön ja toisen sanat saivat jopa vauhtia pitkiin, uimisesta lähes voimattomiin jalkoihini.
Ja kysyttävää kyllä oli. En vain oikein tiennyt mistä aloittaa. Olin myös pistänyt merkille toisen maininnan laumoista. "Onko täällä siis muitakin hevosia?" Kysyin melko äänekkäästi puheestani selvästi kuultaen uteliaisuuden. "Osaisitkohan kertoa miten pääsen takaisin kotimantereelleni? Siis Ranskaan. Tai Espanjaan, tai jonnekkin sinnepäin?" Lisäsin melkein heti perään. Nyt vaan ruokaa naamaan ja sen jälkeen kohti kotia!
Sofia
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sussu » 30. Touko 2011 16:22

[ Anteeksi... :c ]

Jager ei tuntunut olevan erityisen iloinen siitä, ettei luultavasti saisi ruokaa ihan heti. Hymähdin vaimeasti itseäni isomman ärähdystä muistuttavalle kiroamiselle. Tai kiroamiselle ja kiroamiselle, ainakin ääni oli vähän sellainen, että hänen suustaan oli vähällä lipsahtaa pari hieman rumempaakin sanaa. Vaan eipä se mitään, saattoihan sitä hermostuksissaan puhua vaikka mitä. Kunhan vain ei minuun purkaisi tuota turhautumistaan..
En mahtanut mitään sille, että olin yhä hieman epävarma. Yritin kuitenkin rentoutua ja nuuhkia suolaiselta mereltä tuoksuvaa ilmaa sieraimet laajenneina, samalla rauhalliseen tahtiin hengittäen.
Eihän ori vaikuttanut edes epäystävälliselle. Miksi siis pelkäsin?
Vilkaisin nopeasti taakseni tajutessani, että ori oli sanomassa jotain. Samassa kiristin vauhtia sen verran, että pääsisimme johonkin vähän vähemmän liukkaalle ja mahdollisesti muutenkin turvallisemmalle maalle. En kuitenkaan jäänyt turhia hidastelemaan, vaikka keskittymiseni meinasi herpaantua vähän turhan usein.
Huokaisin syvään, pyrkien jälleen rentoutumaan. Sen jälkeen keskityin vaalean sanoihin voidakseni antaa tälle oikean, paikkansapitävän vastauksen. Jos siis tietäisin vastauksen.

Onko täällä siis muitakin hevosia? Nyökkäsin automaattisesti, tajuten vasta hetkeä myöhemmin, ettei Jager todennäköisesti olisi huomannut sitä pientä elettä. Hymähdin uudestaan, sillä kertaa itselleni.
"Vaikka millä mitalla", lausahdin niin ystävällisesti kuin osasin, viitsimättä silti peitellä pientä epäluuloa äänestäni. En missään nimessä halunnut orin luulevan, etten pitänyt hänestä - enhän minä edes tuntenut häntä. Minulla oli vain hieman ongelmia ajatusmaailmani kanssa. Ihan oikeasti, mistä lähtien olin melkeinpä pelännyt vähänkin kookkaampia hevosia? Kyllähän niitäkin oli tullut tavattua Entropian tapaamisen jälkeen, ja silti olin suhtautunut heihin ihan hyvin. Býlorkin oli mahtava jättiläinen, ja silti olin niin outo Jageria kohtaan..
Pyöräytin nopeasti ruskeita silmiäni, tajuten sen kuitenkin virheeksi. Heti ajatusteni mennessä muualle olin vähällä liukastua, kaatua ja liukua mereen, mutta onneksi se jäi vain pieneksi kavion luiskahdukseksi. Siitäkin huolimatta se sai sydämeni tykyttämään niin kovaa, että se tuntui tulevan ulos.
Vaikka kuulin kimon puhuvan, en enää katsonut taakseni. Tuijotin vain keskittyneesti kivistä kalliota allamme.
Toisen sanat saivat minut kuitenkin havahtumaan. Ori oli siis yksi niistä, jotka toivoivat pääsevänsä takaisin kotimaahansa. En voinut mitään sille, että oloni muuttui jokseenkin.. haikeaksi.
Tuntui vain inhottavalta, kun joku halusi pois eikä luultavasti pääsisi.

"En ikävä kyllä osaa sanoa..", aloitin hitaasti, syvään henkeä vetäen, "..muuta kuin sen, että kuulemani mukaan täältä pois pääseminen ei olekkaan ihan niin helppoa." Vilkaisin varovasti taakseni, ja samassa koko kehoni jännittyi aavistuksen. Mitä jos Jager hermostuisi kuulemastaan, alkaisi väittää vastaan tai tekisi jotain muuta, mikä saisi hänet satuttamaan minua? Se olisi hyvinkin paljon mahdollista.
"Jos kuitenkin olet varma siitä, ettet halua pysyä täällä, kannattaa levätä ensiksi. Kunnolla. Muuten aallot todennäköisesti kuljettavat sinut takaisin Caraliaan, tai hukut. Tietysti siinä on myös se riski, että päädyt johonkin ihan toisaalle kuin kotimaahasi." Tuntui inhottavalta jaella sellaisia vinkkejä, jotka saisivat Jagerin ehkä luulemaan, että toinen matka meren ylitse ei olisi haastava tai vaarallinen. Eikö minun pitäisi vinkkien jakamisen sijaan yrittää kertoa hänelle, ettei siinä ollut järkeä? En tiedä. Toivoin joka tapauksessa, ettei kimo yrittäisi mitään niin typerää. En jaksanut uskoa siihen, että kukaan selviäisi toisesta matkasta.
"Suosittelen silti, että kotiudut Caraliaan. Tämä ei ole lainkaan hullumpi paikka", lisäsin sitten, jälleen astetta epävarmempana. Sanojeni sävystä todennäköisesti silti tuli selväksi, että olin tosissani.
Sussu
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sofia » 10. Kesä 2011 22:18

[Kyllä me vielä saadaan tää peli päätökseen tän vuoden puolella x)]

Vastausta odottelin rauhassa ja keskityin kävelemisee, jotten vain lennähtäisi alas. Vilkaisin alaspäin ja nielaisin hiljaa. Ei, tuosta ei voisi selvitä, edes tuurilla. Hymähdin ja katsoin tarkkaan kivipintaa, johon harmahtavat kavioni asettelin harkiten.
Vaaleansinertävä katseeni kohosi kuitenkin pienempikokoiseen tuon vastatessa. Vaikka millä mitalla. Höristin valkeita korviani. Täällä? Tosiaanko? Mietin hiukan epäuskoisena, mutta vastasin vain lyhyesti: "Selvä."
Poni astui muutaman sentin harhaan ja yksi jalka tuon alka liuskahtikin vaarallisen näköisesti kohden pudotusta. Se sai minutkin valpastumaan paremmin. Olinhan kaiken lisäksi vielä niin iso, että kulkeminen vuoristossa oli entistäkin hankalempaa, vaikka koko nuoruuteni olin vuoristoisilla alueilla asunut.

Ei ole helppoa päästä täältä pois? Mitäh? Kohotin hiukan kysyvästi kulmaani. "Vai niin.." Sanoin hiljaisesti, mietteliään kuuloisesti. Ori selosti kuitenkin perään vielä jotain. Jos haluan kuitenkin lähteä? Valpastuin samantien taitellen korvani taas kuuliaisesti kohti toista. Tuon sanoista päätellen ainoa poispääsy kävisi kuitenkin meren kautta, mutta siihen leikkiin en enään ryhtyisi. Nälkä kurnaisi äänekkäästi vatsassani ja tuhahdin vain pienesti. "No.. mikä on vuoristoponi? Onko se rotu? Oletko sinä vuoristoponi?" Latelin pienemmälle kysymyksiä kuin tykinkuulasta, jotta saisin edes jotakin muuta ajateltavaa, kuin vatsanpohjassani polttelevan nälän. Sinertävänsävyinen katseeni seurasi aina puolittain maastoa, jolla etenimme ja puolittain ponioriita, vaikka minun olisi ehkä järkevintä keskittyä sataprosenttisesti nyt vain siihen, etten astuisi harhaan. Se voisi johtaa pahempaankin kuin vain pieneen loukkaantumiseen. Levottomasti vilkaisin aina ohimennen maisemaa yrittäen etsiä edes jotakin vihreää katseeseeni.
Sofia
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sussu » 12. Kesä 2011 16:37

[ Toivotaan.. :''D ]

Vaikkei Jager juuri mitään sanoihini sanonutkaan, olin kuulevinani tämän äänestä mietteliäisyyden. Minun tuskin kannattaisi alkaa heti kyselemään, mitä hän meinaisi tehdä, jäädä vai lähteä, joten päätin pysytellä hiljaa. En edes viitsinyt puhua asiasta sen enempää, kimo voisi toki halutessaan kysyä mutten haluaisi väkisin saada häntä tajuamaan, ettei takaisin lähteminen olisi järkevää. Millähän keinolla ori oli edes mereen päätynyt, mikäli hän vielä kotiinkin halusi? En viitsinyt kysyä siitäkään, toiset kun valitsivat tarkkaan henkilöt joille menneisyydestään kertoivat. Minun menneisyydessäni ei mitään kovin kummoista ollut, joten voisin kertoa sen vaikkapa jokaiselle uteliaalle vastaantulijalle.
Olinkin osittain kiitollinen siitä, ettei minulle ollut koko elämäni aikana tapahtunut mitään kovin kauheaa. Ei paljoa hyvääkään, mutta kuitenkin. Kai elämääni voisi sanoa jopa tylsäksi. Vaan ei sekään niin huono juttu ollut, hyvinhän minä jaksoin päivästä toiseen kulkea ympäri Caraliaa tutustumassa uusiin hevosiin. Ja kyllä, Caraliaan rantautuminen oli yksi parhaista teoistani ikinä - vaikken sitä tietoisesti tehnytkään.
Uppouduin hetkeksi muistelemaan menneitä aikoja, kuten isääni, sijaisemääni ja aaltoa, joka kerran vei minut mukanaan nukkuessani. Aluksi rantauduin johonkin, missä minua ei otettu oikein hyvin vastaan. Sitten lähdin taas matkaan, löytäen vihdoin ja viimein paikan, mihin kuuluin. Caralian.

Sen pidemmälle en oikeastaan kerennyt edes ajatella, sillä kuulin Jagerin sanovan jotain. Vuoristoponi? Rotu? En voinut olla naurahtamatta, mieleeni tullessa väkisinkin jokin vuoristoponeiksi kutsuttu heimo vuoristossa. Eihän Jager tietenkään voinut tietää, ja olin oikeastaan vain tyytyväinen siihen, että tämä oli päättänyt kysyä kysymyksensä. Kertoisin hänelle mielelläni enemmänkin asioista.
"Vuoristoponit on yksi Caralian kuudesta laumasta, ja kyllä, minä kuulun siihen laumaan. Rodultani tosin olen mustangi", sanahdin, väläyttäen sitten hiukan rohkeamman hymyn. Jager ei vaikuttanut pahalta hevoselta ollenkaan, ja tämän kysymys huvitti minua yhä sen verran, etten enää jaksanut olla niin varovainen.
"Muita laumoja ovat metsäponit, aavikkohevoset, lumihevoset, ylänköhevoset ja tasankohevoset. Lisäksi on laumattomat, joita tosin ei katsota hyvällä ollenkaan. Suosittelen, että sinäkin liityt johonkin laumaan", kerroin vaikken ollut varma, kuinka kiinnostunut Jager loppupeleissä asioista oli.
"Melko varmasti olet sopiva värisi ja kokosi puolesta ainakin lumihevosiin, tasankohevosiin ja ylänköhevosiin. Siitä sitten vain valitsemaan", lisäsin hymyä äänessäni. Ainakin oli varaa valita..
Sussu
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sofia » 03. Syys 2011 19:38

Ennenkuin Edwardiksi esittäytynyt pikkuponi kerkesi vastata kysymykseeni, tuon huvittunut naurahdus kertoi jo väistelemättä, että vuoristoponi ei ilmeisesti ollut rotu. Vuoristoponit on yksi Caralian kuudesta laumasta. Ensimmäinen lause sai taivaansinertävän, kirkkaan katseeni haparoimaan tiensä poniin ja suuni loksahtamaan auki. Mitä? Kuusi laumaa? Höristin entisestään valkeita korviani, jotta voisin varmistua siitä, etten kuullut väärin. Ei, kuulin ihan oikein. Harmaa luetteli pian komean litannian mitä ihmeellisempiä nimiä, jotka viittasivat Caralian laumoihin.. Hymähdin hiljaisesti orin sanoille ja laskin hivenen päätäni.
"Miksen voi liittyä vuoristoponeihin?" Kysyin uteliaasti. Orin sanat olivat viitanneet siihen, että laumoihin hyväksyttiin liittyjiä koon ja värin perusteella. Mutta miksi niin? Mikä ihmeen itu siinä oli? Syrjintää? Eh?

Ajatukseni katkesivat lähes yhtä nopeasti, kuin katsekontaktini Edwardista. RUOKAA! Jos sitä siksi voisi kutsua. Valkeat hampaani repäisivät lähes raivoisasti pienen varpukasvin kivenkolosta. Hyvä että ehdin pureskella sen, ennenkuin jo koko valkean ruhoni voimalla rymistin seuraavan kasvin luokse ja revin sen juurineen irti kasvupaikaltaan. Pysähdyin kuitenkin miettimään kolmannen kasvin jälkeen. Ohhoh, olimpas töykeä. Minulla oli hevonen seurassa ja minä vain porsastelin mitä maasta nyt satuinkaan löytämään. Kohotin pääni ryhdikkäästi ylös ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Vai niin." Kommentoin orin vikoihin sanoihin, joista ehkä puolet muistin. Ehkä nyt olisi hyvä aika hankkiutua seuralaisesta eroon? Edward oli ollut jo hyvä opas, ehkä löytäisin täältä jonkun toisenkin keltä udella tietä jonnekkin. Niin, sen kun tietäisi että mihin sitä oli menossa.
"Oli mukava tavata, Edward. Löydän tästä varmaan itse eteenpäin." Sanoin kohteliaasti hymyillen, nyökäytin päätäni ja olin jo kääntymässä, kun vielä päätinkin kiittää toista avusta.
"Ja, kiitos neuvoista." Sanoin vielä, ennenkuin käännyin polulle, joka haarautui erisuuntaan meidän reitistämme.

JAGER POISTUU.

[Heh, kiitoksia pelistä :D Taitavasti saatiin kymmenen kirjauksen off kestämään viisi kuukautta x) ]
Sofia
 

Re: Terre en vue!

ViestiKirjoittaja Sussu » 24. Loka 2011 11:22

[ ..ylikin viisi kuukautta kun tämän mun vastauksen kanssa kesti<3 ]

Kurtistin hivenen kulmiani Jagerin kysymyksen kuullessani. Miksei hän voisi liittyä vuoristoponeihin.. Halusiko hän sitten ihan välttämättä laumaamme, vai miksi ihmeessä hän kysyi sitä? Peitin kuitenkin parhaani mukaan epävarmuuden kasvoiltani, tyytyen vain pudistelemaan päätäni saadakseni harjani ojennukseen ja otsaharjankin jotenkin siististi sivuun.
"Olet vähän turhan iso", päätin vastata mahdollisimman yksinkertaisesti ja lyhyesti, toivoen tosiaan, ettai ori ajattelisi sitä syrjintänä tai alkaisi väittää vastaan. Ehkä hänkin vielä ymmärtäisi Caralian säännöt ja tavat kunhan aikansa täällä elelisi, ellei sitten ollut aikeissa lähteä takaisin kotiinsa.
Vilkaisin kerran taakseni, huokaisten syvään. Minä en ollut koskaan erityisemmin halunnut takaisin kotiin, tai sitten en vain muistanut, mutta ehkä silti olisin halunnut jo vaihtaa maisemia. Ei Caraliassa mitään vikaa ollut, mutta ehkä minä vain.. en tiedä. Ei olisi kuitenkaan mitään järkeä lähteä yrittämään merta, rikkinäisen selän kanssa ainakaan, joten työnsin kaikki siihen viittaavatkin mietteet pois mielestäni ja suoristin taas kaulaani, kääntäen katseeni suoraan eteen. Katsahdin jalkoihini, potkaisin sivuun yhden pienehkön kiven ja hymähdin mietteliäänä. Samassa kuitenkin hätkähdin, paikalleni kuin seinään pysähtyen.

Tuijotin lähes tyrmistyneenä, kuinka itseäni suurempi hevonen täytti vatsaansa kasveilla. Pian kuitenkin henkäisin syvään, jääden vilkuilemaan hivenen vaivaantuneenakin ympärilleni. Pitäisikö minun lähteä? Ehkä hän löytäisi myöhemmin jonkun, joka voisi kertoa hänelle Caraliasta sitten, kun hänen vatsansa on täysi. Mutta hetkinen, voinko minä jättää laumatonta laumamme alueelle yksin? Voihan...
"Vai niin." Käänsin katseeni jälleen Jageriin, korvat puolelta toiselle kääntyillen. Minusta tuntui hiukan siltä, että ruoka oli kiinnostanut häntä paljon enemmän kuin sanani, mutten kuitenkaan sanonut sitä ääneen.
En tietenkään, eihän se minun ongelmani ollut, jos hän ei kuunnellut.
"Löydän tästä varmaan itse eteenpäin." Henkäisin syvään, nyökkäsin vain reippaasti ja yritin vaikuttaa varmalta. No, en minä voisi väkisin hänen matkaansa änkeä kun hän noin kovasti halusi jo pois seurastani, joten saatoin vain toivoa, että toinen tosiaan löytäisi pian pois vuoristoponien alueilta. Olin jo uppoamassa ajatuksiini, kun sitten kuulin kiitoksen, joka sai minut höristämään korviani. Muualle kääntynyt katseeni palasi vielä hetkeksi valkeaan, kun nyökkäsin tälle reippaasti ja väläytin pienen hymyn, vaikkei ori sitä luultavasti enää nähnytkään. Kuitenkin vasta sekunteja myöhemmin tajusin avata suuni.

"Ei mitään, ilo on minun puolellani. Hei sitten." Ei hyvästit, eikä tavataan, itse asiassa minulle olisi ihan sama kohtaisimmeko vielä joskus vai emme. Minulle oli ennättänyt muodostua hyvin ristiriitainen vaikutelma hevosesta, joka kuitenkin vaikutti samaan aikaan kohteliaalta ja sitten myös sen vastakohdalta. Ei hän tuntunut hirveästi apuani arvostavan, mutta se nyt saattui johtua pelkästään siitäkin, että hän oli nälkäinen ja todennäköisesti myös väsynyt matkastaan meren ylitse.
En jäänyt pitkäksikään aikaa paikalleni seisomaan, vaan hetken siinä hengähdettyäni ja mietittyäni lähdin astelemaan taas eteenpäin, tosin eri suuntaan Jagerin kanssa. Että sellainen tapaus..

[ Edward poistuu vihdoinkin. Kiitokset pelistä :3 ]
Sussu
 


Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron