Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Zarroc » 23. Kesä 2011 17:37

[Mukaan Ssussu ja Shining.]

RAGENAN

Aamuaurinko laskee lopulta kuitenkin ja nyt oli ilta-auringon paikka, joka kuulsi vuoren rinteet ja soi karvalleni pehmeän säväyksen. Kulomustassa karvassa en välttämättä näkyisi niin hyvin vuorenrinteen varjokohdissa ja sekin oli ihan hyvä. Tämä oli ensimmäinen tutkimusretkeni vuorelle ja siksi kuljinkin hieman varovaisemmin. Käänsin pienet korvani hörölle ja katselin eteenpäin pää hieman kallellaan. Siellä näkyi tasanne johon voisi hetkeksi jäädä tekemään tilannekatsauksen. Kiireesti askelsin tasanteelle, painauduin kylki kalliota vasten ja katselin ympärilleni. Olin minäkin vuoristoponi kun en ollut ennen vuorilla käynyt..

Alas oli suurinpiirtein yhtä paljon matkaa kuin ylöskin, enkä oikeastaan tiennyt mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin. Päätin kuitenkin lähteä jatkamaan polkua pitkin eteenpäin, jospa se vaikka veisi minut johonkin. Polku oli kapea, hyvin minä siinä pystyin kulkemaan mutta minua leveämmällä hevosella olisi jo vaikeuksia. Joskus kiitin luojaa että olin näin pieni ja varmajalkainen. Lyhytjalkainen. Vahvajalkainen. Jotain siihen suuntaan.

Mutta lujaa minä pääsin silti.
Yritin pitää mielessä että olin korkealla vuorenrinteellä, josta kun putoaisi katkaisisi niskansa välittömästi, mutta minkäs sitä voi kun eteen tulee leveämpi polku, tuuli piiskaa harjaa ja heilauttaa maailmaa ylösalaisin? Ei sille voi yksinkertaisesti laittaa vastaan. Niinpä minä huomaamattani kovennan vauhtia, ensin harpon, sitten ravaan, viimein se kovenee laukaksi, jonka kuitenkin pidän jotakuinkin kurissa.
Mistä sitä tietäisi vaikka polku päättäisi loppua kesken? Minä syöksyisin tyhjyyteen.

Vauhdin hurma ottaa kuitenkin pian vallan, se hurjapäisyys jota tunnen juuri nyt juostessani pitkin polkua joka kapenee metri metriltä. En edes huomaa sen kapenemista kunnes se alkaa murentua nelistävien kavioideni alla. Joudun koventamaan vauhtiani päästäkseni pois.
Nauru kuplii huuliltani riemukkaana kun saavun taas yhdelle tasanteelle, katsomatta loikkaan ylöspäin löytäen toisen tasanteen. Lähtien kapuamaan vauhdikkaasti, jalkoja säästämättä tunnen maan murentuvan jäljessäni mutten välitä siitä. Juuri nyt halusin vain kaiken kokea, tietäen kuitenkin että kaikki voisi olla ohi hetkessä. En aio kuitenkaan masentua siitä vaan lisään vielä vauhtia, ponnistaen ylemmäs ja ylemmäs, kunnes seisadun karva hiestä märkänä ulokkeelle josta haarautuu kaksi polkua.

Seison siinä hiljaisena ja katselen loputtoman tuntuista merta toisella puolellani, sitten saaren metsää ja kaukana siintäviä yöänköä ja tasankoa toiselta. Hymy huulillani ravistelen itseni kuivaksi, tunnen kuinka tuuli hivelee viileänä karvaani ja pöyhii jouhimassojani. Juuri nyt olen onnellinen seistessäni täällä.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Sussu » 03. Heinä 2011 00:47

Shining'

Miksi hitossa olin päättänyt lähteä vuoristoon kiipeilemään? Miksi ihmeessä en vain pysytellyt tasaisella maalla, jossa minulla oli suurempi mahdollisuus elää vielä huomiseenkin asti? No, nyt oli turha itkeä. Kaviot välillä luiskahdellen taivalsin eteenpäin niin määrätietoisen oloisena kuin suinkin kykenin, kasvoillani keskittyneisyys. Jos astuisin kerrankin väärään kohtaan, se voisi olla kohtalokas virhe.
Mutta ainakin toistaiseksi onni oli ollut matkassani. En vain tiennyt, kuinka kauan se jaksaisi raahautua mukanani. Enkä myöskään tiennyt, mistä minä oikein pääsisin pois. Välillä maasto tuntui laskeutuvan varsin turvallisen näköisenä, mutta hetken kuljettuani alkoi maa kummasti taas kohota.
Ja siinä sitä taas oltiin, koko ajan korkeammalla. Hengittäminen alkoi käydä hetki hetkeltä vaikeammaksi, vaikka se toistaiseksi olisikin ollut lähes helppoa mikäli en olisi joutunut pidättelemään itkua. Silmiäni nopeaan tahtiin räpyttelemällä yritin saada kostuneet silmäni kuiviksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Hetkeksi pysähdyin paikalleni vain levähtämään, vetämään syvään henkeä ja rauhoittumaan. Jalkojani alkoi tosissaan särkeä se kulkeminen ja toivoin todella, että minulla olisi ollut edes ystävä vierelläni.

Cado, William, Regetta, Irenia ja Lejka. Siinä olivatkin kaikki ystäväni, joista ainakin yksi oli suuttunut minulle, lähes ketään en ollut nähnyt pitkään aikaan ja muutamaa en oikeastaan edes saattanut sanoa ystäväkseni, jos tarkemmin ajatteli. Ravistelin nopeasti vaaleaa harjaani, saaden lopultakin itseni rauhoittumaan. Se ei hyödyttäisi yhtään mitään jos päättäisin heittäytyä maahan itkemään, todennäköisesti vain joutuisin pian nousemaan ylös silmät turvoksissa ja sitten kulkeminen olisi vieläkin tuskallisempaa.
Minua janotti ja nälkäkin jo alkoi kurnia vatsassa. Jalkani tahtoivat vain levätä ja mielialassanikaan ei juuri ollut kehumista. Siispä minä vain venytin kaulaani, laskin päätäni ja lepuutin hiukan toista takajalkaani, kaikessa rauhassa hengitellen. Ei hätää. Kyllä minä selviän. Ja silti aina uudestaan ja uudestaan mieleeni tulvi kymmenittäin kysymyksiä: mitä jos en selviäkkään? Miksi oikeastaan edes selviäisin?
Nielin itkun ja kohotin päätäni. Heti kun olin saanut ryhtiäni paremmaksi lähdin etenemään maastossa melko hitain käyntiaskelin, kunnes uskaltauduin lisäämään hiukan vauhtia ja ottamaan lopulta jopa pari raviaskelta. Sydämeni tykytti melkoiseen tahtiin, ja vaikka pelko yritti vallata mieleni, pyrin pitämään katseeni jaloissani ja ajatukseni vain ja ainoastaan kulkemisessa. Nyt ei kannattaisi tippua..

Vaikka yritinkin keskittyä täysin vain siihen, mihin koipeni oikein pistin, jokin sai minut kuitenkin kohottamaan katseeni. En ollut varma oliko se erikoinen tuoksu, ääni vai vain tunne, mutta katseeni kohosi ja askeleeni hidastui siinä samalla. Etenin erittäin hitaassa ravissa, kunnes käynnin kautta pysähdyin voidakseni vain tarkkailla katseellani mustaa pistettä jossain edessäpäin. Höristin terävästi korviani, jotka kuitenkin vain hetkeä myöhemmin kääntyivät takakenoon. Toinen poni, itseäni luultavasti pienempi, ellen jo alkanut nähdä harhoja. Tyyppi näytti tuntemattomalta ja katseli johonkin ihan muualle kuin minuun, joten en heti uskaltanut lähestyä vierasta. Laskin hitaasti päätäni, puurskahdin ja tarkkailin hetken katseellani.
Jokin kuitenkin sai jalkani taas liikkeelle. Jos vuoristossa oli joku muukin minun lisäkseni, ehkä jopa joku, joka tiesi reitin pois, voisi hän mahdollisesti auttaa minua. Pitäisi vain toivoa, ettei musta ollut tullut etsimään rauhaa tai ainakaan olisi kovin kiukkuinen, kun sillä tavalla hänen luokseen änkesin.
"Hei", huikkasin jo hyvän matkan päästä, jatkaen sitten matkaa raviaskelin. Vilkuilin jatkuvasti jalkoihini, pitäen kuitenkin silmällä myös tuntematonta oria. Jos tämä näyttäisi kovinkin vihamieliseltä, olisi mahdollisesti järkevintä vain kääntyä ja juosta kauas pois. Toistaiseksi saatoin kuitenkin olla rennompi kuin yleensä uusia tuttavuuksia tavatessani, sillä tästä ponista saattaisi jopa olla hyötyä.
Sussu
 

Re: Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Zarroc » 12. Heinä 2011 17:57

Olin jo hyvän aikaa vain seisoskellut rauhoittelemassa hengitystäni ja katselemassa ympärilleni. Tuollainen pieni spurttikiipeily piti mielen virkeänä ja kunnon koholla, viestinviejän kun ei kannattanut hirveämmin laiskotella.

Korvani kääntyivät tarkkaavaisesti lähestyvien askeleiden suuntaan. Pian näköpiiriini tulikin minua jonkinverran isompi tamma, punaruskeahko väriltään. Hyvin laiha kylläkin, näyttäen aika varovaiselle.
"Hei", vastasin samaan sävyyn, edelleen pienen hymyn sävyttämänä. Toinen tuli kohti nyt rauhallisemmin kävellen ja antoi minulle aikaa tutkia häntä ja siirtyä hieman reunemmalle kielekkeelläni että myös tamma mahtuisi siihen. Siis jos haluaisi eikä juoksisi karkuun.

Hyvin mahdollista että juoksisi, ainakin hän käyttäytyi hiukan sillätavalla. En minä pelkuriksi olisi nimittänyt, mutta hieman arallehan hän vaikutti. Vaikka minä olin häntä parikymmentä senttiä pienempi ja niin.. Mutta tietysti, kaikilla oli omat syynsä varovaisuuteen, en minä siitä ketään syyttänyt.
Katselin pää hieman kallellaan tamman lähestymistä, väläyttäen pienen hymyn.

"Olen Ragenan, Vuoristoponien viestinviejä. Kuka te olette?"
Mahtoikohan tamma kuulua laumaan? Voisin epäillä että kuuluisi, mutta voisi hän olla myös laumaton. Tai esimerkiksi johonkin muuhun laumaan kuuluva, metsäponeihin vaikkapa. Nehän olivat aika pieniä myös, eikös? En minä nyt ihan tarkkaan tiennyt muista laumoista mitään, mutta sana 'poni' viittasi poneihin ja sitä kautta pieneen kokoon.
Voisin tietysti olla väärässäkin.

Siinä aikani pohdittuani kohdistin taas katseeni edelleen vieraaseen, nimettömään tammaan. Laiheliinihan hän oli, se oli sinänsä aika outoa, Caraliassa kun tuntui riittävän ruokaa ihan muille jakaaksi asti. Mutta tietysti, olihan niitä jotka olivat luonnostaan laihoja tai eivät vain pysyneet hyvässä lihassa, kuluttivat enemmän kuin söivät. Mistäpä minä tiesin.

Sukkia jaloissa ja päässä valkoista. Vaaleampi harja kuin karva..
Siinäpä minun rekisteraationi hänestä.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Sussu » 22. Heinä 2011 11:17

Ainakaan ori ei vaikuttanut lainkaan vihamiehiseltä. En kuitenkaan uskaltanut kiirehtiä, vaan etenin varovaiseen tahtiin ja vilkuilin tähän arvioiva katse silmissäni itseäni pienempää, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovin huonossa kunnossa. Lihasta ja läskiäkin oli luultavasti enemmän kuin minulla, joten en uskaltanut heittäytyä liian varovaiseksi. Ehkä minua silti tavallaan myös huvitti orin pieni koko, vaikkei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ollutkaan. Minusta oli lähinnä mukava tavata pienempiäkin, useimmiten kun kuitenkin törmäsin vähän kookkaampiin tapauksiin. Ja ehkä juuri siksi hymy pyrkikin turvalleni, vaikka katseeni oli yhä hivenen epäilevä ja eleeni muutenkin kaikkea muuta kuin varmat.
Musta tervehti, minä nyökkäsin. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä ja jatkoi sitten hakkaamistaan vieläkin nopeampaan tahtiin, mutten välittänyt. Tai ainakin yritin olla välittämättä. Koko kehoni tuntui värähtelevän päästyäni vihdoin niin lähelle, että keskusteleminen olisi helpompaa. Pysähdyin samalle kielekkeelle orin kanssa, vilkaisten automaattisesti alas. Koko kehoni värähti jälleen, kääntäessäni katseeni nopeasti pienemmän kasvoja kohden. No niin, ei mitään hätää. Olin minä ennenkin vuoristossa liikkunut, mutta kieltämättä me olimme silti jo korkealla. Mitähän toinen edes teki siellä vuoristossa juoksentelemassa?

En ennättänyt kysymään, esittäytymään tai tekemään mitään muutakaan kuin tarkkailemaan, kun korviini kantautuivat orin sanat. Korvani heilahtivat takakenoon, kunnes kääntyivät epävarmasti sivuun. Viestinviejä? Ei kai Lejka aivan ketä tahansa viestinviejäksi ylentäisi. Tai eihän sitä tietäisi, jos poni oli taitava esittämään luotettavaa. Vilkaisin kerran ympärilleni, tietämättä oikein, miten tietoon suhtautua. Ainakin hän oli samassa laumassa kanssani. Ellei sitten ollut vain rajoja rikkoessa, valehdellen nyt kirkkain silmin päin naamaa. En kuitenkaan voisi todistaa sitä mitenkään, muuten kuin johtajani paikalle kutsumalla. Lejkan etsimiseen taas menisi niin kauan aikaa, että tämä.. Ragenan ennättäisi jo paeta.
Jos se oli hänen suunnitelmansa. Ainakin musta oli keksinyt peitenimen itselleen. Tai tietysti sekin oli vaihtoehto, että hän oikeasti oli Ragenan, Vuoristoponien viestinviejä. Miksei olisi? Minulle alkoi jälleen valjeta, että olin ihan hirvittävän epäluuloinen. Joten.. Vedin hiukan väkinäisen hymyn turvalleni.
"Shining. Vuoristoponi minäkin, tosin vain laumalainen." Kylläpä tässä nyt oltiin.. virallisia. Tukahdutin naurahduksen, katsahdin jälleen ympärilleni ja siirryin sitten tarkkailemaan Ragenania. Ei hän ainakaan vielä kovin epäilyttävältä vaikuttanut, joten päätin rentoutua hiukan ja vaihdella painoa takajalalta toiselle. Mielessäni oli paljon kysymyksiä, mutten osannut aloittaa puhumista.

"O-oletko sinä ollut ka-kauankin Lejkan laumassa? E-en ole nähnyt sinua ennen", päätin vihdoin aloittaa, vaikka änkytys alkoi jälleen ja mieleni teki hypätä alas kalliolta. Puhumisen myötä muutuin jälleen hiukan vaivaantuneemmaksi, katseeni jalkoihini painaen. En halunnut vaikuttaa liian heikolta, ja änkytykseni muutenkin.. Olin jo melkein unohtanut, että kärsin sellaisestakin ongelmasta vieraiden seurassa. Toivottavasti toinen ei ainakaan nauraisi. Kyllä hän ihan kunnolliselta ponilta vaikutti, mutta ehkä puheeni saattoi huvittaakkin jotain.. Ei minua ainakaan. Loin yhden lyhyen katseen Ragenanin kasvoihin, orin ilmeen nähdäkseni.
Sussu
 

Re: Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Zarroc » 30. Elo 2011 16:34

Nyökkäsin tamman esiteltyä itsensä Shiningiksi. Mielenkiintoista, tarkoitti auringonsädettä? Tai jotain sinnepäin kuitenkin. Kun hän sitten pian esitti toisenkin kysymyksen, oli hänen selvä äänensä heilahtanut änkytyksen puolelle. Saatuani kysymyksen sisällön selville hymähdin hieman.
"Puolisen vuotta."
Vastasin viimein hivenen epämääräisemmällä äänensävyllä, joka kuitenkin johtui puhtaasti siitä etten ollut aivan varma ajankulusta. Olin kuitenkin melko varma että nyt, kesäisen tuulen puhaltaessa olin ollut täällä 4-6 kuukautta. Suurinpiirtein. Eihän se pitkä aika ollut, mutta sai kuitenkin ajattelemaan että olin kuitenkin jäänyt tänne, pyristelemättä sen kummemmin entiseen elämääni. Mutta ei siellä minua oikein mikään olisi odottanut, lauman menetys otti koville. Vaikkei se iso lauma ollut ollutkaan, omaa perhettä silti.

Huomasin kuinka Shining katsoi ensin kavioihinsa ja vilkaisi sitten minun kasvojani. Pidin omani ilmeettöminä, minusta vähän tuntui että tamma taisi hävetä puhetapaansa. Voi pientä, niin nuorikin vielä ja nyt jo häpeissään. Tosin hyvä minun oli pieneksi ketään sanoa... mutta sehän oli tavallaan...hellittelynimi? Hm. Niin kai sitten. Tosin ääneen en kyllä sitä sanoisi.
Vilkaisin lyhyesti taivaalle jossa tuuli ajoi pilviä puuskittaisina laumoina ympäriinsä, kuin häntäänsä jahtaava koira. Pilvillä ei ollut mitään selvää muotoa, ne menivät massoittain eteenpäin vain kovalla kiireellä. Ilman mitään sen kummempaa syytä kuitenkaan.
Hetken vielä ilmaa tutkiskeltuani käänsin katseeni takaisin Shiningiin ja väläytin aivan pienen hymyn.
"Mitä teet täällä, näin korkealla vuorilla?"
Kysyin edelleen pienesti hymyillen. Sanat olisivat voineet olla tylyt, mutta hymy ja ystävällinen äänensävy pehmensivät niitä aivan tarpeeksi. Minusta tuntui kuin en osaisi lainkaan puhua muiden kanssa sujuvasti, kuin kaikki tökkisi jatkuvasti. Mutta ehkä....ehkä olin vain ollut hetken eristyksessä, ja nyt kun pitäisi puhua, kaikki ei sujunutkaan niin tavanomaisesti kuin yleensä? En tosiaan ollut varma, mutta yritin silti pitää jonkinlaista pientä keskustelua yllä. Ei olisi kiva pelkällä hiljaisuudella karkoittaa ainoata, arkaakin juttuseuraa pois.

[Tökkii, lyhyt, KESTI JUMALATTOMASTI älä syö minua ole kiltti ja anteeksi >:]
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Tahtoisin tietää, iloa vai surua hengittää?

ViestiKirjoittaja Sussu » 30. Joulu 2011 22:39

[Äläpä yhtään, katso tätä kestoa... Ja tuota... Anteeksi ^^']

Nielaisin epävarmana. Ainakaan ori ei nauranut minulle ja änkytykselleni, aivan kuin se olisi ollut hänestä aivan.. normaalia. Vaikka hän itse olikin niin tyyni ja rauhallinen, puhui selvästi ja vaikutti ystävälliseltä. Olisinpa minä pystynyt samaan. Ilmeisesti olin ollut jossain muualla, kun sellaista kykyä oltiin jaettu. Huokaus karkasi huuliltani, kun käänsin katseeni taas muualle ja nyökkäsin lyhyesti. Puoli vuotta ei ollut kovin pitkä aika, tai miten sen nyt halusi ottaa.
Vaihdoin painoa takajalalta toiselle, yritin rentoutua tai ainakin näyttää rennolta. Olisi väärin toista kohtaan käyttäytyä sillä tavalla, kuin hän olisi joku murhaaja. Mutta mistä minä ikinä tietäisin? ...ei, heti pois tuollaiset ajatukset. Hengähdin syvään, laskin vähän päätäni ja kaarsin aavistuksen verran kaulaani. Katseeni lähti kiertelemään ympäristössä, ja siinä samassa minua alkoi huipata vähän. Päätin laskea katseeni taas maahan, yhteen pisteeseen, jota tuijotin kunnes huimaus oli ohitse. Kieltämättä olimme korkealla, ja jos nyt tipahtaisin, ei hyvin kävisi. Ainakin seurassani oleva poni näytti varsin varmajalkaiselta, mutta itsestäni en ehkä sanoisi samaa.

Olin niin kömpelökin. Ja toisen varmajalkaisuudesta ei juuri olisi hyötyä, jos minä tippuisin. Tasapainonikaan ei ollut niin hyvä, että sillä uskaltaisi kerskailla. Pitäisi vain toivoa, ettei mikään nyt saisi keskittymistäni herpaantumaan. En olisi vielä valmis myöskään kääntymään takaisin - minun olisi pakko levätä hetki, mutta uskaltaisinko? Kallio allani voisi sortua hetkenä minä hyvänsä, ja se olisi menoa sitten, jos niin kävisi. Painoin silmäni hetkeksi kiinni, nielaisin, ja sitten räväytin ne taas auki.
Ragenan - kai se oli hänen nimensä? - esitti minulle kysymyksen hetkeä myöhemmin, ja minä jäin hetkeksi vain tuijottamaan pienemmän kasvoja. Mistä hän keksi noin vaikean kysymyksen? Mikä olisi oikea vastaus? Ainakaan minä en halunnut tapattaa itseäni tai ketään muutakaan. En erityisemmin välittänyt seikkailuistakaan. MItä minä siis tein niin korkealla? Mitä hän itse teki?
"En oikein... tiedä. En ole liikkunut täällä paljoa, ka-kai minä halusin vaihtelua", naurahdin hermostuneesti ja toivoin, että olisin sittenkin keksinyt vaikka jonkun pienen valheen siihen väliin. Nyt seurassani oleva poni ei voisi pitää minua kuin erittäin typeränä, ties vaikka alkaisi saarnata jotain vuoriston vaarallisuudesta. Toivottavasti ei, tiesinhän minä sen itsekkin.
Ja siitäkään huolimatta minä en paennut vielä paikalta, turvallisesti maanpinnalle. En minä kehtaisi vielä lähteä, menkööt Ragenan jos ei minun seuraani jaksanut. Ei se olisi ihme eikä mikään.

"E-en minä oikeastaan tiedä, mitä täällä teen", inahdin sitten varsin arasti, katsoen taas hetken ajan jalkoihini. Jotta saisin katseeni taas toisen kasvoihin, minun oli pakko ponnistella. En minä halunnut nähdä hänen halveksivaa ilmettään. En minä halunnut nähdä hänen ilmeistään, kuinka typeränä hän minua piti.
"Mutten myöskään ajatellut jäädä tänne pitkäksi aikaa", yritin vielä nopealla toteamuksella korjata tilanteen, huomaten kuitenkin nopeasti sen olevan myöhäistä. Häpesin itseäni entistä enemmän, ja se sai katseeni painumaan maahan.
"Entä si-sinä sitten?" kysäisin kuitenkin hiljaa. Tuskin häntä kiinnosti enää keskustella kanssani, tuskin oli kiinnostanut enää pitkään aikaan, mutta vastatkoot nyt vielä minun kysymykseeni jos halusi. Jos ei, niin sittenhän hän voisikin jo lähteä. En pidättelisi, vaikken varsinaisesti myöskään odottanut sitä innolla. Oli minulla kuitenkin vähän turvallisempi olo vuoristossa mukavalta vaikuttavan ponin seurassa, kuin yksin.
Kohotin taas katsettani varovasti hänen kasvoihinsa, varsin alistuneen oloisena.
Sussu
 


Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron