Minä hänen maallansa

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 05. Helmi 2013 00:21

OX
» Mukaan tuore vuorijohtajamme Ragenan! (: Ja otsikointi on yks sukka, mutta jätetään se nyt vaa omaan arvoonsa. x)


Äiti oli taas ihan tyhmä. Miksi sen piti laittaa mut itekseen kulkemaan? Ei sillä ettenkö muka yksin olisi pärjännyt ihan yhtä hyvin, mutta eihän mulla ollut ees mitään varsinaista tekemistä täällä. Joo, äiti sano, että pitäis etsiä johtaja ja tankata pää täyteen kaikkea mahdollista tietoa. Ihan vaa siksi, että tuun vanhempana liittymään vuoristoponeihin. Mutta miten täältä ikinä löytäisi johtajan? Enhän minä edes tiennyt miltä se näytti, äiti oli niin fiksu, että sano jopa, että se on pieni. Eikä mua edes kiinnosta tarpoa täällä keskellä ei mitään. Olkookin tuleva laumani, kyllä mä voisin tutustua sitten myöhemminkin.
Seisahdun päättäväisesti sademetsän polulle ja harkitsen tosissani ympäri kääntymistä ja yhteismaalle palaamista. Mähän voisin sanoa äidille vaan, etten löytänyt ketään. Siitä se ei ainekaan mua voisi syyttää. Vaikka kaikki ajatuksena kuulostikin niin helpolta ja vaivattomalta jokin kihersi mieltäni. Kai mä voisin ainekin vielä vähän mennä eteenpäin. Yrittää niinku oikeesti ja tosissani. Mutta jos ketään ei vielä pitkään aikaa näkyisi eikä kuuluisi niin antaisin kyllä itseni luovuttaa. Ei mulla olisi koko päivää aikaa jäädä tänne sitä tuhlaamaan.

Päätäväisesti lähden taas kävelemään eteenpäin. Kannan päätäni korkealla ja annan katseeni kiertää vehreässä kasvustossa. Päivä oli parhaimmillaan, oli ihan mukavan lämminkin. Aurinko loisti lähes pilvettömältä taivaalta. Matkaa oli oikeastaan ihan mukava taittaa, olin pirteä ja voimissani, vaikka yksin oli tietenkin vähän tylsä kävellä. Äiti olisi voinut ihan oikeasti tulla mukaan, olisi ollut ainakin matkaseuraa. Mulla ei ollut kyllä aavistustakaan mitä mun pitäisi sanoa sille johtajalle, kun sellaisen täältä sademetsän keskeltä löytäisin. Kyllä mä mieluusti menin uusille tyypeille juttelemaan, mutta tällä kertaa ihan oikeasti vähän jännitti, että millainen poni oli kyseessä. Jos se olisi kovin vihainen tapaus nii kyl mä sitten ainakin siitä äitille kertoisin. Nii, äiti kyllä näyttäisi sille, että mua ei kannatta kiusata.
Sademetsä piti mukavia ääniä. Trooppiset linnut pitivät ääntä ja lehdistö kahisi liikehdinnästä. Oli jotenkin hyvin mukava astella polkua pitkin joka ei levännyt täydessä hiljaisuudessa. Hulluksihan siinä olisi tullut jos olisi kuullut ainoastaan oman sydämensä lyönnit ja askeleensa. Jokaista pientäkin ääntä olisi saanut kavahtaa kalvetakseen.
Vähitellen matkan teko alkaa maistua puulta. Minusta tuntui oikeasti hyvin turhauttavalta kävellä metsässä ympäriinsä vailla kunnollista määränpäätä. Saisinko nyt luovuttaa? Mahani kurnahti kuuluvasti ja pysähdyin paikoilleni kääntäen katsettani vatsani suunnalle. Uutta kurinaa ja suultani karkaava huokaus. Ehkä minun todella täytyisi opetella kuuntelemaan äitiä. Oli jotenkin noloa myöntää, että se oli todella kehottanut syömään ennen lähtöä, että jaksaisin sitten kävellä. Äiti oli oikeassa, niin se aina. Sademetsän kasvillisuus oli minulle tuttua ja minun oli helppo löytää syötäväksi kelpaavaa. Poikkesin muutaman askeleen verran polulta ja kurottauduin sitten repimään heinänkorsia. Pienenä olentona nälän tunne oli nopeasti tyydytetty.
Kohotan päätäni ja kierrätän katseeni ympäristössä. Jos vielä vähän matkaa. Ehkä yhden kilometrin? Sitten löisin kyllä hanskani tiskiin ja luovuttaisin. Tulisin sitten, vaikka äidin kanssa joskus uudestaan.
Wohweli
 

Re: Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Zarroc » 14. Helmi 2013 18:56

[ja uusi, köh, aktiivinen johtajapelaaja tulossa ^^']

RAGENAN

En halunnut kävellä yksin tässä metsikössä. En ylipäätään halunnut olla yksin täällä missään, mutta en myöskään halunnut ketään lähelleni. Minun oli helpompaa hakata päätäni puuhun silloin kun kukaan ei ollut näkemässä, mutta silti halusin vierelle jonkun joka estäisi sen kuhmun syntymisen. Mutta silti. Helvetti vieköön. Minä olin Vuoristoponien johtaja nyt, enkä osannut silti pitää huolta edes itsestäni. Puolisokea, korvakin lähes viety ja silti ei vieläkään opi virheistään. Vihasin sitä, että jouduin pitämään ohjaksia käsissäni tällä tavoin. Halusin jonkun, joka tietäisi aina mitä tehdä, eikä heittäisi koko palloa minulle kuin sanoakseen että minä en jaksa enää, ole sinä hetken aikaa minun kengissäni. Minä en halunnut joutua vastuuseen kaikesta, mutta välillä tuntui että kukaan ei halunnut tietää minun mielipidettäni. Oli vain pakko yrittää.

Niinpä siinä vauhtiani nostaessani, korviani luimistellessani tympääntyneenä, satuin vilkaisemaan sivulleni ja tajuamaan liikettä. Sademetsä oli siitä inhottava paikka, että siellä sattui ja tapahtui aina jotain, eikä ikinä voinut tietää mitä siellä vastaan tuli. Mutta kuitenkin pian tajusin toisen olevan ihan ehta hevonen, nelijalkainen lajitoveri, joskin ilmeisesti varsa. Pysähdyin hetkeksi vain hieman epävarmana, kuitenkin pian näppärästi ympäri pyörähtäen ja toista kohden astelemaan lähtien. Kuka lie hän olikaan ja mitä täällä tekikään, siitä minun oli ilmeisesti otettava selvää. Tulin lähemmäs tätä selvästi varsaa, joka oli hämmästyksekseni täynnä arpia. Mitä hänelle oli voinut sattua, jo noin pienenä?

En kuitenkaan sanonut mitään tai näyttänyt hämmennystäni, seisahduin vain aloilleni ja tutkin toista hetken aikaa katseellani.
"Iltaa." Sanoin lopulta hitaasti, oikeanpuoleista korvaani tarkemmin sivulle kääntäen. Olin joutunut luottamaan aika paljon kuulooni siitä lähtien kun toinen silmäni oli sokeutunut, nytkin oikea puoleni oli täysin pimeänä. Olin kuitenkin jo tottunut siihen, vaikka joka kerta onnelliset muistot satuttivat enemmän kuin surulliset. Hauskasta pelottavaan on liian vähän matkaa.
"Miksi kuljeskelet täällä aivan yksin?" Kysyin hetken kuluttua varsalta, melko asialliseen sävyyn. En aikonut ruveta hössöttämään mitään, koska se ei tosiaankaan kuulunut tapoihini. Vaikka kieltämättä minusta oli vähän omituista että noin pieni, ja selvästi haavoittunut lapsukainen asteli täällä yksikseen pimenevässä illassa.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 14. Helmi 2013 20:41

Matkanteko alkoi olla yksi suuri taakka minulle ja toivoin vain voivani kääntyä ympäri. Jotta en olisi keskittänyt jokaista ajatteluun kykenevää soluani siihen miten laiskasti matka taittui, yritin alkaa laskea askeliani. Pitkään sitä jatkoinkin, mutta lopulta tulin tulokseen, että koko homma oli edelleen todella puisen makuista.
Käänsin pienesti korviani ja sen jälkeen pienen pääni vain voidakseni nähdä miten musta poni otti askeleita suunnalleni. Seisahdun paikoilleni ja katselen mustaa melko ilmeettömästi ja erittäin suurelle merkille pistin sen, että toisen korvasta puuttui puolet.
Saan osakseni asiallisen tervehdyksen. Iltaa. Sanat saavat minut hieman katselemaan ympärilleni. Ehkä olisikin aika jo kääntyä takaisin yhteismaansuunnalle.
"Iltaa," vastaan silkalla varsan ujoudella ja yritän näyttäytyä vanhemman silmissä mahdollisimman harmittomalta. Vieraan orin kysymä saa sydämeni tykyttämään hieman rankemmin. Jostain syystä tämä vieras arvelutti minua. Ehkä tuo pikimusta väri loi lisää uhkaavuutta. Yritin kiertää katseellani toisen silmiä sillä pelkäsin sen ärsyttävän toista, enhän mä tahtonut ketää vierasta saada kimppuuni hyökkäämään.
"En mä ole täällä pahan teossa, kunnia sanalla," ilmoitan hieman pelokkaallaa äänellä. Voi, kunpa setä vain uskoisi ja selviäisin ilman kunnon selkäsaunaa.

"Itseasiassa etsin vuoristoponien johtajaa. Äiti laitto mut etsimään sitä, kun tahtoo mun aikuisena liittyvän siihen lamaan, laamaan, tai siis niinku laumaan," sönkötin ja, vaikka alku olikin lupaavan reipasääninen kääntyi puheeni pian epäselväksi sössötykseksi ja äänikin tipahti monella asteella. Painan pääni häpeissä alemmas ja otan muutaman peruutus askeleen. Ei, ei näin! En uskaltanut edes nostaa katsesta kavioistani sillä pelkäsin suuresti miten ori reagoisi. Kuhan nyt ei vain luulisi minun olevan harmiksi. Muuten voisi tulla tupen rapinat! Henkisesti aloin valmistatua pakoon pinkomiseen, olisi varauduttava aivan kaikkeen tuntemattomien seurassa! Vaikuttivat ne muuten miten kilteiltä ja ystävällisiltä tahansa. Yleensä ne kiltimmät olivatkin pahimpia.
Wohweli
 

Re: Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Zarroc » 17. Helmi 2013 15:18

Hän tosiaan oli nuori, sillä ilmeinen rohkeus ja uteliaisuus karisi samaa tahtia kun ori otti takapakkia luotani ja tuijotteli kavioitaan jotenkin pelokkaan oloisena. Hänen sanansa saivat minut lähes hymyilemään, mutta pysyttelin kuitenkin ilmeettömänä.
"Itseasiassa etsin vuoristoponien johtajaa."
Sanat kuitenkin jysähtivät tajuntaani jotenkin liian kovasti, minä halusin vain kääntyä ja juosta pois, huikata perään että etsisi Lejkan tai painuisi muuten vain helvettiin. Tyydyin kuitenkin seisomaan aloillani ilman mitään sen kummempia levottomuuksia, mittaillen toista katseellani.
"No, olet ainakin oikeassa paikassa, sillä minä olen vuoristoponien johtaja Ragenan."
Se tuntui aivan liian mahdottomalta sanoa ja heti lauseen jälkeen minun kurkkuani kuristi. En halunnut olla tässä, mutta minun oli pakko.
"Kuka sinä sitten olet ja missä laumassa äitisi mahtaa olla?" Kysyin hetken kuluttua mahdollisimman ystävällisellä sävyllä, siis heti kun olin saanut itseni taas koottua.

En oikein tiennyt miten minun pitäisi suhtautua tähän lapsukaiseen. En tiennyt muutenkaan miten minun pitäisi suhtautua yhtään mihinkään, koska nyt minulla ei ollut ketään opastamassa miten käyttäydyttiin missäkin, eikä kukaan antanut selviä ohjeita mistään. Piti itse pitää päänsä ja yrittää selvitä askel kerrallaan, vaikka tuntui että joka kerta tipuin syvemmälle sudenkuoppaan.
Ei tästä mitään tulisi näin, minun olisi äkkiä etsittävä tilalleni joku. Tai jos en tekisi sitä, niin ainakin yritettävä löytää joku sellainen joka osaisi ohjeistaa minua näissä jutuissa. En minä tajunnut enää mistään mitään, on liian ahdistavaa päättää monen muun kohtalosta, omansakin lisäksi vielä.

Repiydyn kuitenkin väkipakolla irti ajatuksistani, huomioidakseni jälleen tämän ilmeisesti tulevan laumalaiseni. Minua kyllä kiinnosti hänen arpiensa alkuperä, mutta en ajatellut kysellä sitä vielä.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Wohweli » 19. Helmi 2013 15:35

Vielä ei ainekaan tämä musta käynyt kimppuuni, mutta siltikään en uskalla nostaa katsettani saadakseni selville tämän ilmeen. Jos toinen olisi vihaisen näköinen pyörtyisin varmaan pelosta tai vähintään kangistuisin kauhusta. Viimein, kun musta avaa suutaan en ole ihan uskoa korviani. Mitä? Olinko minä muka todella löytänyt vuoristoponien johtajan? Hieman kummastunut katseeni nousi hiljalleen maasta ja uskaltauduin viimein kohtaamaan Ragenanksi esittäyneen ilmeen. Oikea helpotuksen aalto tuntuu vyöryvän ylitseni, kun ori näyttää rauhalliselta lähes ilmeettömältä, ei siis tietoakaan uhkaavuudesta.
"Ai," hieman kummastunut inahdus karkaa huuliltani. Hän siis tosiaan oli johtaja. En oikein jaksanut ymmärtää miten sattuma oli yllättäin kääntynyt puolelleni ja juuri vielä sillä hetkellä, kun olin täysin valmis jättämään homman sikseen. Olisi nyt sitten kai vain katsottava mitä tästä tulisi. Eihän johtajat sisimmiltään olleet pahoja hevosia? Eikai pahoja edes päästetty johtamaan laumaa? Eihän?

Ystävälliseen sävyyn esitetty kysymys antaa minulle hieman sisua keräillä kadonnutta rohkeuttani. Pienen hetken annoin itseni purra huulta. Oli pakko kerrata nopeasti kaikki ne sanat jotka aioin pian tarjoilla Ragenanille.
"Minä olen Ox ja äitini on Enel ja hän kuuluu ylänköhevosten laumaan," kerron sitten ja saan itsenikin yllättymään miten selkeänä ja takkuilemattomana sain ääneni pysymään. Se ainekin saa minut ryhdistäytymään entisestään ja uskomaan, että tästä kyllä vielä selvittäisiin. Katselen tätä pienehkön näköistä johtajaa, mutta varon tosissani, etten jäisi tuijottamaan. Huomioni riisti lähinnä korva joka ei näyttänyt enää olevan edes kokonainen.
Pian mieleeni juolahtaa, että äiti oli tainnut mainita, että vuoristoponeja johti kyllä joku aivan toisenlainen hevonen. Joku ruskea ja nimeltään Lejka. Ajatukseni kylmenevät hieman. Voisiko toinen valehdella minulle. Miksi se niin tekisi? Ei ori vaikuttanut siltä, että olisi mikään kiusahenki, mutta mistä näistä vieraista ikinä tiesi.
"Äiti kyllä sanoi, että vuoristoponeja johtaa joku Lejka tai joku.." puhelen sitten hieman varautuneen ääneen. Suuttuisiko musta jos olisin paljastanut nyt jonkin sen oman juonen? Sisimmässäni valmistaudun taas pinkomaan karkuun. En kyllä enää tiennyt lainkaan mihin uskoa. Äiti ei ainekaan valehtelisi joten mitä tässä oikein oli tapahtumassa?
Wohweli
 

Re: Minä hänen maallansa

ViestiKirjoittaja Zarroc » 28. Huhti 2013 14:15

[voi hyvä luoja taas...]

Hän vastasi jotenkin hieman kummastuneesti "Ai", mutta ehkä hän ei ollut vain olettanut että tapaisi johtajan näin pian? Tai mistäpä minä tiesin kuinka kauan varsa oli liikkunut täällä metsässä, kenties ympyrääkin kävellyt. Seuraavaksi hän vastasi kysymykseeni, nyt vähän varmemmalla äänensävyllä. Minua jäi kuitenkin hämmentämään se, että hänen äitinsä oli ylänköhevosissa. Nehän olivat isoja hevosia kaikki, mitä varsa siis teki täällä? Eikö sen sitten pitäisi kasvaa myös isoksi? Eihän hän voisi vuoristoponeihin silloin liittyä, ei mitenkään.
"Mutta... etkö sinä sitten kasva aika isoksi, jos äitisi kerran on ylänköhevonen?" Kysyin vähän varovaisella sävyllä. Mistä sitä tiesi, oliko aihe jotenkin arka varsalle vai oliko se sitten vain erehtynyt kaikesta.

Heti kysymykseni jälkeen tulikin se käännekohta, joka sai minut jännittymään. Varsa tokaisi, että äitinsä oli sanonut vuoristoponien johdossa olevan jonkun Lejkan. Niinpä tietysti...
"Niin, Lejka on entinen johtaja. Hän päätti jättäytyä virastaan henkilökohtaisten syiden takia ja antoi paikan minulle", hymyilin hieman surullisesti varsalle. En minä halunnut puhua tästä aiheesta juuri nyt, miksi sinä otit asian esille? Tietysti, olinhan minä aivan erilainen kuin Lejka ja tiedostin sen hyvin. Totta kai varsa saattoi nyt epäillä vaikka mitä minusta, koska esittäydyin vain suoraan johtajana. Tulisiko näitä tilanteita vastaisuudessa paljonkin? Minua ahdisti jo ajatuskin.

Mutta oli vain pakko jatkaa ja ottaa itseään niskasta kiinni. Ei täällä muuten pärjäisi, ei mitenkään. Katselin Ox'ia vähän päästä jalkoihin vielä uudemman kerran, edelleen hänen arpiensa syntyperää pohtimaan jääden. Toinen ei tosiaan voinut olla kovin vanha, joten missä, milloin ja miksi hän oli saanut tuollaiset jäljet nuoreen kehoonsa...
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron