somehow we're never growing old

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

somehow we're never growing old

ViestiKirjoittaja Lauren » 22. Huhti 2010 20:39

GLIMRÉNDE

Keväinen tunnelma saa minut pirteäksi. Oloni on leikkisä ja hilpeä, mutta yletön riekkuminen ei tule kysymykseen puoliramman ponin osalta. Pysähdyn hetkeksi ja vedän keuhkoni täyteen kukkasilta tuoksuvaa ilmaa. Luonto on alkanut kasvaa ja uudistua, kohtahan on sentään kesä. Ilta-aurinko joka tosin pysyttelee yhä korkealla taivaalla saa karvapeitteeni kiiltämään kuparisena ja tunnen itseni vahvemmaksi kuin aikoihin. Tarkoitan henkisesti vahvemmaksi. Vilkaisen lähestulkoon pilvettömälle taivaalle ja lähden onnahdellen kävelemään pitkin polkua, joka seurailee sademetsän rajaa. Tiedän olevani edelleen vuoristoponien alueella ja lähellä alkavat alueelle ominaiset vuoristot joiden huipuilla saattaa erottaa yhä pieniä länttejä lunta.
Pian saavun tälle äsken mainitulle paikalle, jossa metsä muuttuu vain muutaman metrin leveydeltä ruohokentäksi, jonka jälkeen alkavat mahtavat vuoristot kohota yläilmoihin. Mielessäni häivähtää ikävä muisto, jonka pyyhkäisen nopeasti pois. Hymähdän itsekseni ja askellan jyrkänteen juurelle. Aurinko kultaa alueen ja saa kaiken näyttämään hetkellisesti kauniilta, niin kauniilta. En voi kuin henkäistä ja ihailla maisemaa. Totuus kuitenkin rikkoo täydellisen hetken. Ei mikään ole täydellistä, sen minäkin olen oppinut lyhyen elämäni aikana. Luonteeni puolesta en mielelläni ajattelisi niin, mutta karu totuus on kaiketi vain hyväksyttävä. Huokaisten lasken pääni ja alan napsia nahistunutta ruohoa, joka on vastikään paljastunut lumen alta. Epämääräisen väristen korsien alta kasvaa kuitenkin uutta ja kesäisen vihreää syötävää.
Ja sillä hetkellä elämässäni kaikki on hyvin.
Lauren
 

Re: somehow we're never growing old

ViestiKirjoittaja kaZAM » 23. Huhti 2010 20:27

ALEXANDER

Ei hän sentään tällä kertaa ollut lähtenyt vuorenrinteille kiipeilemään. Onneksi. En voi olla pelkäämättä, että hän vielä jokin kaunis päivä kompastuisi rinteessä kolmen jalkansa kanssa ja suistuisi rotkoon tai kanjoniin. Mutta samalla en voi olla ihailematta hänen sisuaan. Ihmeellinen Rene. Kuka muu päättäisi tuosta vain kiivetä vuorelle katsomaan kaunista näköalaa piittaamatta siitä, että yksi neljäsosa jaloista ei liiku enää koskaan? Kuka muu osaisi vain kallistaa päätään sille, mille ei voi mitään ja jatkaa elämäänsä? Ei moni. En minä. En välttämättä.

Olen seuraillut tamman kuljeskelua jo hetken aikaa. Siitä lähtien, kun huomasin hänet tuolla alhaalla. Jyrkänne on hyvin suuri ja jylhä lumihevoselle, joka on tottunut pikemminkin havumetsiin ja jäätiköihin vuoristomaisemien sijaan. Sen harjanteen takaa kuitenkin katselen Reneä, joka oli ilmestynyt polkua pitkin alas metsänlaitaan kuin olisi kuullut ajatuksissaan, että etsin häntä. Jokin oli saanut minut kiipeämään vähän matkaa vuorenrinnettä, katsomaan olisiko Rene tälläkin kertaa siellä. Tapasimmehan kerran juuri näillä main alkuillan aikaan, ja Rene oli kiivennyt rinteelle katsomaan auringonlaskua. Mutta tänään olin selvästikin arvannut väärin. Aurinko paistaa hyvin kauniisti myös tuonne alas, mihin Rene on pysähtynyt hiljaisena ja ilmeisesti yksikseen. Hän näyttää onnelliselta.

Olen kaiketi aikamoinen typerys, kun norkoilen täällä ylhäällä jyrkänteen partaalla ja yritän pysyä piilossa ja nähdä Renen samaan aikaan. Pöhköpäiden puuhaa. Aivan lähellä jyrkänteen reunaa kun kasvaa kuin tilauksesta tiheää vesakkoa, jonka suojiin olen pysähtynyt. Olen lähes täysin varma, ettei tamma ole huomannut minua. Hänen täytyisi olla suurin piirtein lintu ja lentää jyrkänteen korkeudelle, jotta hän näkisi minut tiheikön lomasta. Mutta minä seison hiljaa paikallani ja katselen Reneä. Enkä jostain syystä tunne oloani ollenkaan pöhköksi.

Mitähän hänelle kuuluu? Minun täytyisi kysyä häneltä, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi erosimme. Tai oikeammin sanottuna meidät erotettiin. Kuinka dramaattista... kunpa Renelle ei olisi koitunut siitä harmia. Hänelle oli sanottu, että hänen olisi kuulunut karkottaa minut laumansa mailta. Ja niinhän se kaiketi onkin. En vain uskonut, että joku vielä piittaisi sellaisesta näinä aikoina. Ja entä sen jälkeen? Olen taas täällä. Taas aiheuttamassa Renelle hankaluuksia. Vaikka ei hän ainakaan päälle päin näytä saaneen harmeja edellisen jälkeen. Onni. En oikeastaan tiedä, mitä tekisin, jos häntä olisi minun vuokseni jotenkin rankaistu.
Minun täytyisi kysyä, mitä vuoristoponien kokouksessa oli tapahtunut. Mitä hän on tehnyt sen jälkeen. Onko hän tavannut muita vuoristoponeja. Mitä hänelle kuuluu. Onko hänestä hauskaa, kun kevät tulee, hänhän pitää kovasti pienistä linnuista...
Minun täytyisi etsiä reitti, jota pitkin pääsisin alas. Jotta voisin puhua hänelle.

Sen sijaan heilautan hieman mustaa harjaani ja peräännyn hieman kauemmas jyrkänteen laidalta. Niin, ettei Rene millään ilveellä voi nähdä minua. Minäkään en enää näe häntä.
Muutaman metrin päässä kivien ja kevätheinikon joukossa kasvaa rypäs sieviä, hennon sinisiä kukkasia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä lajia ne ovat. Olen nähnyt niitä vain vuoristossa ja täälläkin harvoin. Ehkä ne kukkivat vain hyvin varhain keväällä. Niillä on lyhyet, vahvat varret, kuten karun maaston kasveilla yleensäkin, mutta terälehdet ovat monikerroksiset ja kuulaat, ja niiden sininen sävy syvenee tummemmaksi teriön keskellä. Heteet ja emit ovat helmenvalkoisia.
En oikeastaan tiedä kukkasista yhtään mitään, mutta minun mielestäni ne ovat sieviä.
En oikeastaan tiedä yhtään mitään siitäkään, mitä olen tekemässä, kun valitsen kukkasista kauneimman, poimin sen varovasti vahingoittamatta vartta tai lehtiä ja hiivin hiljaa takaisin lähemmäs jyrkännettä.

Kurkistan aivan varovaisesti tiheiköstä jyrkänteen reunan ylitse Reneä. Teen kaikkeni, jotta hän ei huomaisi minua. Hänen pitäisikin jostain syystä kohottaa katseensa suoraan yläilmoihin nähdäkseen minut, ja silloinkin hän näkisi korkeintaan turpani.
Katson niin kauas kuin näen, myös ympärilleni. Alhaalla ei näy ketään ylimääräistä. Olen myös aivan yksin jyrkänteellä. Ei tuule. Laskeva aurinko saa kaiken hohtamaan kultaa. Kaiken paitsi minun harmaan karvani. Rautiaan Renen auringonsäteet saavat hehkumaan kuin jalokiven.
Ääntäkään päästämättä pudotan kukan jyrkänteen reunan ylitse. Se putoaa kieppuen ilman halki, mutta on niin kevyt, että ilmanvastus saa sen hieman kuin leijumaan. Toivoakseni suoraan kohti Reneä.
En jää katsomaan. En uskalla. Livahdan takaisin kokonaan tiheikön suojiin.

[Sori etten eilen vastannutkaan, iski pieni tenttipaniikki...]
kaZAM
 

Re: somehow we're never growing old

ViestiKirjoittaja Lauren » 26. Huhti 2010 12:25

Nuokun aloillani ilta-auringon säteiden jatkaessa maailman kultausta. Käsittämättömän kaunis maisema saa minut lumoihinsa, romanttinen sielu kun olen. Hassua itseasiassa, että tapahtumat ovat kasvattaneet itseluottamustani, mutta samalla murentaneet sitä. Ja en minä kuitenkaan ole paljoa muuttunut. Epäröivämmäksi olen tullut joka tapauksessa, mutta on sentään muutama joihin voin sadan prosentin varmuudella luottaa. Tilanteessa kuin tilanteessa. Ja sellaisia aitoja ystäviä olen todella kaivannut jo kauan. Alan jo mennä solmuun monimutkaisten mietteitteni kanssa, joten päätän olla ajattelematta mitään. Ei se tietystikään ole mahdollista, mutta enhän minä sitä tajua.
Kevyt tuulenvire puhaltaa aukean alueen yli ja saa häntäni hulmahtamaan. Vedän syvään henkeä. Ajatukset karkaavat jälleen, tällä kertaa erääseen näistä äskettäin mainituista aidoista ystävistä. Mitä Sandielle mahtaa kuulua? En ole nähnyt oria taas vähään aikaan ja viimekertainen äkkilähtö jäi harmittamaan minua. Mitä toinen mahtoi ajatella, kun lähdin sanomatta sanaakaan? Ei taida edes olla ihan normaalia, että jokaikisellä tapaamisellamme tapahtuu jotain mainittavaa, useimmiten huonommassa mielessä. Oikeastaan meidän ystävyytemme on kaikin puolin erikoinen.

On täysin hiljaista. Voisi kuvitella, että edes kevään tultua saapuneet linnut laulaisivat lurituksiaan, mutta ei. Mitään ei kuulu. Puutkaan eivät havise, koska tuuli ei puhalla enää. Olen jälleen vaipumassa mietteisiini, kun tunnen jonkin laskeutuvan turvalleni. En niinkään säikähdä, yllätyn. Tuo joku lepää turvallani, kun yritän katsoa kieroon nähdäkseni sen kunnolla. Ainoa mitä erotan, on jotain hennon sinistä punarautiaalla karvallani. Näytän varmasti hassunkuriselta tirkistellässeni silmät kierossa mitä päälleni on laskeutunut, mutta kukaan ei onneksi ole näkemässä. Nyökäytän päätäni, jolloin sininen asia leijailee kavioideni juureen.
Pieni kukkanen. Oikein kaunis pieni, hennon sininen kukkanen laskeutuneena lyhyeen nurmikkoon. Lämmin hymy kohoaa kasvoilleni. Se on niin pieni ja suloinen. Jostain syystä kohotan katseeni ylös. En tiedä miksi teen niin, mutta kaiketi se tulee täysin luonnostaan, tipahtihan kukka jostain korkeuksista. Näen kuitenkin vain epämääräisen värisen taivaan ja jyrkänteen reunan. Jälleen katseeni siirtyy kukkaseen. Se on pieni ja soma.
Lauren
 

Re: somehow we're never growing old

ViestiKirjoittaja kaZAM » 26. Huhti 2010 16:17

Voi ei. Voi ei ei ei. Mitä minä tein?
Voinko kurkistaa alas? Ei, en voi. En mitenkään voi. Jos Rene näkee minut... ei. Voi voi voi ei. En voi. En voi katsoa alas...
Katson alas.

Kukka lojuu Renen jalkojen juuressa ja hän katselee sitä. Hullun tuntuinen hymy leviää kasvoilleni ja kevyt kihelmöinti juoksee sisälläni. Hän huomasi sen. Sydämeni rummttaa jännittyneesti. Häälyn varovaisesti jyrkänteen reunalla kahden vaiheilla sen suhteen, piiloutuisinko takaisin tiheikköön vai kurkottaisinko katsomaan vähän paremmin. Voi miten haluaisinkaan nähdä Renen ilmeen... mutta hän katselee kukkaa, ja kasvot ovat tuuhean otsaharjan takana piilossa...

Samassa puraisen melkein poskeeni. Rene kohottaa päänsä, ja ehdin hädin tuskin kiskaista omani jyrkänteen laidalta, ennen kuin hänen katseensa seuraa perässä tähyilemään korkeuksiin. Vai ehdinkö? Näkikö hän minut? Jos näki, niin erottiko tarpeeksi hyvin?
Värjyn tiheikössä ja kuuntelen, kuinka veri kohisee korvissani. Haluaisin katsoa uudelleen... mutta sitä en tee. En kerta kaikkiaan uskalla. Entä jos Rene näki minut? Voi ei... ei... ei hän voinut nähdä minua. Varmaankaan. Tai ainakaan erottaa kasvojani tai mitään. Mutta voisiko hän arvata? Miten? Mistä hän voisi arvata? Ei mistään. Niinpä...
En itsekään tiedä, mitä ajattelisin. En tiennyt, että aioin tehdä noin... heittää kukan... onpa hölmöä. Päässäni pyörii, olenko aivan pöpipäinen? Ehkä. Olen mahdollisesti mennyt sekaisin. Tilaisuus jotenkin vain näytti niin itsestään selvältä. Ja Rene oli niin pieni ja soma.

Ei hän varmaankaan nähnyt minua. Totta kai hän katseli ympärilleen. Ei kai kukkia yleensä leijaile taivaalta tuolla lailla. Mitähän hän miettii? Arvelee? Pitikö hän kukasta? Puren huolestuneesti huultani. En tiedä. Entä jos hän tulee tänne katsomaan? Täytyyhän hänen arvata, että se pudotettiin täältä. Mutta ei kai hän nyt tänne lähtisi kiipeämään... ei varmaankaan...
Siitä huolimatta sotken huolellisesti kavionjälkeni niistä kohdista, missä maa on pehmeämpää ja askelten jälkiä on jäänyt.

Sitten katson vielä kerran jyrkänteelle päin. Antaisin melkein mitä tahansa periskoopista! Mutta en kurkista enää alas. En uskalla. Sitten Rene ainakin näkisi minut, aivan varmasti. Entä jos hän ei pitänytkään kukkasesta? Kyllä kai hän piti. Eivätkö melkein kaikki pidä kukkasista. Mutta entä jos sittenkään ei? Sehän oli aika pöhköä. Heittää nyt jotakin kukkia alas rinteeltä toiselle. Mikä minuun on mennyt?
Kyllähän minä sen tiedän. Se on aivan selvää. Mutta tämä ei ole ollenkaan tapaistani, ja se on hermostuttavaa.
Ehkä Rene ei ymmärtäisi tulla ajatelleeksi minua. Ei varmaankaan. Se olisi epätodennäköistä. Vai mitä?

Äh, äh... se siitä puhumisesta. En voi mennä tuonne alas kuolleen ruumiini ylikään. Jonakin toisena päivänä...
Seison kuitenkin vielä hetken vähän matkan päässä harjanteesta. Katselen kaunista auringonlaskua ja painan sen mieleeni. Kuinka aurinko sai Renen hohtamaan kultaisena. Kuinka Rene nukkui vieressäni rauhallisella metsäaukealla. Kuinka Rene kosketti ohimennen kaulaani ja juoksi aaltoihin...
Ravistan harjaani ja käännyn toiseen suuntaan. Minun täytyy olla sekaisin.

ALEXANDER POISTUU
kaZAM
 

Re: somehow we're never growing old

ViestiKirjoittaja Lauren » 26. Huhti 2010 17:42

On edelleen aivan hiljaista. Metsä ei päästä pihahdustakaan, aivan kuin se odottaisi jotain hengitystään pidätellen. Niin teen myös minä kuikuillessani nurin niskoin ylöspäin. Hento hymy valaisee kasvojani, kun odotan hiljaa jotain tapahtuvan. Ketään ei kuitenkaan näy. Mutta eihän kukkanen itsestään voinut leijailla taivaasta, vai mitä? Minä jotenkin odotin, että vuorenrinteeltä kurkistaisi joku. Eikä ihan kuka tahansa vaan.. niin. Hiljakseen hymyni hyytyy, kun lasken hitaasti katseeni pieneen kukkaseen jalkojeni juuressa. Pettymys leviää sisälleni katsellessani tuota kauniin sinistä kasvia.

En tiedä kuinka kauan olen tuijotellut tuota eteeni äskettäin lennellyttä kukkasta, mutta lopulta ymmärrän lähteä etsimään juomapaikkaa jonka takia alunperin tulin tänne. Huokaisten lähden askeltamaan takaisin metsään päin. Kerran kuitenkin pysähdyn ja vilkaisen vuorenrinteelle. Saatan erottaa aivan rinteen reunalla olevan ruohomättään, jossa kasvaa hennonsinisiä pikku kukkasia.

Rene poistuu
Lauren
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron