Rauhattomia ajatuksia

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Re: Rauhattomia ajatuksia

ViestiKirjoittaja Sever » 04. Touko 2011 16:39

GOYATHLAY

"Joo, ei ne kauheen kivan näkösiä oo", todettiin vain toinen korva hieman pohtivasti lurpallaan ja ilme oli muutenkin kaikin puolin ihmettelevä, kun muisteltiin oikein kunnolla minkälaisia olivat nuo karut laivat. Ei, ei ne ollut mukavia.
"Sit ne keikku kauheesti. Meinas tulla paha olo siellä. Onneks äiti oli sillon vielä mukana kun olin ihan pieni. Hyvä et muistan ees", Goya sitten selitti vielä ja korvat kohosivat pystyyn, silmien ilme hieman kirkastui äskeisestä. Ihmiset olivat ihmisiä ja kaikki niiden ihme vempeleet. Goya muisti. Ei olisi ehkä tahtonut. Niillä oli sellainen, aseeksi kai kutsuttu, räjähtävä juttukin. Hyh. Sitä ei tulisi ikävä, ei todellakaan! Se kuulemma sattuikin.

"No älä! Niin ne vaan keikkuu mennä eteenpäin kahdella jalalla", ori totesi vielä ennen kuin lähdettiin kulkemaan eteenpäin Zitherin ehdotuksesta Goyan vielä myönnyttyä siihen. Hymyiltiin vain, kun toista hyräily ei ollut haitannutkaan. Ei sitä ikinä tiennyt, joitakin se meinaan haittasi. Goya kun ei ollut ihan kaikista taitavinkaan lukemaan toisten ilmeitä ja eleitä tietääkseen mitä mieltä toiset olivat. Joskus se kävi helpommin, joskus taas ei. Zither oli kiva. Ja moni muukin oli ollut ihan kiva, mitä hän nyt oli muita edes tavannut. Kovin vähän vielä. Kerkesihän sitä ja varsinkin nyt kun se ihme yhteismaakin oli avoinna. Pystyi kulkemaan siellä vähän vapaammin. Tosin, pitäisi kai liittyä siihen laumaankin. Laumatonkaan ei haluttu olla, hyi kauhea. Jokeri palasi taas nopeasti mieleen mutta se pyyhkäistiin sivuun kun lätäkkö tuli esiin.

Melkein anovasti pyydettiin Zitheriä juomaan ensin. Päätä kallistettiin vähän, intensiivisesti katsottiin Zitherin juomista, tai tässä tapauksessa lähinnä lätäkköä, joka pelotti edelleen - ei se ainakaan Zitherille tosin tehnyt yhtään mitään. Pää kallistui vielä enemmän, kun toinen sanoi ettei ollut mitään hätää. Käveltiin lähemmäs vaaleampaa hevosta ja tarkasteltiin toista lähietäisyydeltä. Silmät, korvat, suu, karva, turpa - joo, kaikki oli ihan ennallaan.
"Vesi ei näyttäis olevan myrkyllistä", katse käännettiin sitten lätäkköön. Turpaa vietiin alemmas, sierainten kautta nuuhkittiin veden pintaa epäluuloisesti, kunnes uskallettiin jopa kurkottaa kaulaa niin että saatiin vähän juotua. Jano oli. Oikeastaan Goya ei ollut huomannut kaipaavansa vettä näinkin paljon.

Harmi vain että juuri kun ori oli päässyt nauttimaan vedestä niin se säpsähti ja hyppäsi kirjaimellisesti taaksepäin, kaatui istualteen ja kompuroi takaisin jaloilleen ja peruutti Zitherin taakse jääden sinne tärisemään.
"S-s-siellä oli iiiiiisot keltaset silmät! Ihan varmasti oli! N-ne tuijotti mua!" todettiin sydän tykyttäen ja pää painui alistuneesti alas. Pelottavaa.
"Se oli ihan varmasti se samainen limamörkö joka oli siellä yhteiskokouksessakin", todettiin sitten ja yritettiin vähän rauhoittua. Korvat oli taitettu niskaa vasten ja ilme oli lievästi pelokas.

Hetken päästä uskallettiin jopa kävellä Zitherin vierelle ja vähän katsahtaa lätäkköä. Mitään ei nyt näkynyt.
"Tosta en kyl enää juo. Seuraavaks se varmaan syö mut", selitettiin arasti ja katsahdettiin Zitheriä.
"Ehkä se pelästy taas sua. Tai sit se kiusaa vaan mua tahallaan tai jotain", yritettiin vähän pohtia ja lätäkkö tuijotettiin koko ajan hyvin varuillaan. Hyi, pelottava lätäkkö.
Sever
 

Re: Rauhattomia ajatuksia

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Touko 2011 17:40

"Keikkui?" kysäisen kummastuneesti, katsahtaen Goyaan. Suuni on hieman mutrussa ja korvat osoittavat rennosti sivuille.
"Siis vähän niinkuin... Olisi joku maanjäristys? Tai jos on uimassa kovassa aallokossa?" kysäisen sitten tarkentaakseni. Sellaisen mielikuvan tuollaisesta keikkumisesta saa. Maa ei ole sillä tavalla pitävä jalkojen alla, vaan keinuu ja heilahtelee. Maanjäristys varmaan lähimpänä sitten sitä laivassa keikkumista vastaisi, tai niin ainakin ajattelin.

Sitten puhumme vielä vähän niistä ihmeen ihmisistä, samalla kun lähdemme kävelemään.
"Ihan outoa. En mä ainakaan meinaa kovin pitkään kahdella jalalla pystyssä pysyä", tokaisen vähän naurahtaen, antaen sitten mielikuvitukseni lentää ja muodostaa epämääräisiä kuvia näistä ihmeen ihmisistä. En minä selkeää kuvaa saa, mutta kahdella jalalla kipittäminen kuulostaa jo kovin huvittavalta. Ja todella epätasaiselta ja epämukavalta! Ihan hirveän hankalaahan se olisi.

Kun olin juonut, Goya vaikutti edelleen hieman epäileväiseltä. Tai no, hieman ja hieman, aika selkeästikin. Hän astelee lähemmäs ja minä luon hänelle luottavaisen hymyn. Katso nyt vaan. Ihan kunnossa minä olen, totta kai olen. Ori katsoo minua hetken tarkkaan, ennen kuin puhuu.
"Eipä ole ei", naurahdan hänelle.
"Ihan turvallista se on", jatkan vielä rohkaisevasti, katsoen Goyaa tarkasti.
Sitten seuraan kun nokipalomino tuntuu edelleen kovin varovasti tutkivan tätä lätäkköä - nuuhkiikin sitä, ennen kuin kastaa siihen turpansa. Jos Goyalle oli aina yhtä hankalaa edes saada juotua, niin minun kävi sääliksi häntä. Ei se varmasti ollut kivaa nimittäin.
Ilokseni ori kuitenkin uskaltautuu juomaan ihan hyvin.
...ainakin pienen hetken.

Säpsähdän pahasti, kun Goya hypähtää taaksepäin, istahtaen ihan kintereilleen asti. Voi pyhä Pietari, minä saisin vielä sydänkohtauksen Goyan seurassa näistä hänen äkkinäisistä liikkeistään. En ollut tippaakaan tottunut moisiin, joten sydän jätti varmaan useammankin lyönnin väliin joka kerta kun ori säikähti jotain. Pahempaa oli varmasti olla se, joka säikkyi asioita kuin olla se, joka oli mukana ja säpsyi kaverin säikkymistä - mutta siltikin.
Hengähdän typertyneesti ja katson oria.
"Mitä nyt?" kysäisen.
Nokipalomino kompuroi nopeasti ylös, sitten hän hipsii jälleen taakseni piiloon ja tärisee. Äskeinen oma säikähdykseni on jo tiessään, ja ilmeeni muuttuu nopeasti pahoittelevaksi toista kohtaan. Katson Goyaa, yrittäen luoda toiseen luottamusta omalla rauhallisella ilmeelläni. Olin tähän mennessä huomannut, että oma, rauhallinen käytökseni rauhoitti pientä uutta kaverianikin selkeästi.
"Silmät?" kysäisen, kun ori alkaa sopertaa äskeisestä. Vai samanlainen limamörkö kuin kokouksessa. Katson oria hieman pahoittelevalla ilmeellä, kääntäen sitten rauhallisesti pääni ja katseeni edessä olevan veden puoleen. Tuijotan sitä hetken tarkkaan, enkä näe muuta kuin oman kuvajaiseni heijastuvan veden pinnasta. Pieni, rohkaiseva hymy nousee hitaasti huulilleni, ja käännän sitten pääni takaisin Goyan puoleen.
"Ei hätää. Ei siellä mitään ole. Ei enää ainakaan."

Hetken rauhoituttuaan Goya uskaltautuu pois takaani piileksimästä. Hän jopa vilkaisee vettä, mutta sanoo, ettei juo enää.
"Ei sieltä kukaan sua syö, usko pois", totean luottavaisesti hänelle, "kyllä mä pidän siitä huolen."
"No, on kyllä äärimmäisen törkeä mörkö jos pelottelee sua ehdoin tahdoin tuolla tavalla", totean Goyalle hyvin ponnekkaasti. Astun askeleen lähemmäs vettä, lasken päätänikin niin paljon että se melkein koskettaa sitä ja tuijotan lampea tomerasti.
"Lakatkaa kiusaamasta mun kaveria", tokaisen. Jos Goya näki jotain, mitä muut eivät, niin möröt olivat todella ilkeitä häntä kohtaan. Ei ketään saanut vaania tuolla tavalla ja pelotella.
Nostan päätäni hieman ylemmäs katsahtaen vieressäni olevaan Goyaan, mutta silti se keikkuu edelleen jossain veden yläpuolella.
"No en mä kyllä silti ymmärrä miks ne muakaan pelkää", totean toiselle. En itse kenties uskonut mörköihin, mutta jotain Goya silti näki aina välillä, mitä minä en. Kyllä minä uskoin että hän ei valehdellut, vaikka en itse niitä nähnyt kuullut tai muullakaan tapaa aistinut.

[Hieman tönkköä... Ja pahoittelut taas kerran kestosta. 8'D]
kujakettu
 

Re: Rauhattomia ajatuksia

ViestiKirjoittaja Sever » 27. Kesä 2011 20:16

GOYATHLAY

"Kyllä, juurikin sellaista keikkumista se oli", Goya sitten totesi ja katsoi Zitheriä. Se tosiaan oli ollut kauheaa, se laiva oli ollut sellainen iso möhkäle - ei kovin kiva ja siellä oli jokseenkin tullut vielä paha olokin.
"Onko Caraliassa muuten ollut maanjäristyksiä?" kysyttiin sitten, ja ehkä äänessä oli hienoista pelkoakin. Ei tykätty liiemmin ajatuksesta, että maanjäristyksiä tosiaan tulisi joskus vastaan. Ei kai ikinä oltu niihin sinällään törmättykään. Vähän Perun vuoristoissa maa joskus värisi, mutta ei niitä juuri maanjäristyksiksi kai voinut sanoa. Tai sitten se oli vain Goyan oma pää joka nyt aina keksi vähän kaikkea muutenkin. Ei olisi siis ihme vaikka oltaisiin joskus kuviteltukin joku maanjäristys. Ei todellakaan, mutta Goya oli Goya - pieni hevonen, joka luotti omaan mieleensä, vaikka kukaan muu ei siihen luottaisikaan.

"Ihmiset on outoja, ja tyhmiä", todettiin vain, ei jaksettu oikeastaan edes ajatella ihmisiä sen paremmin. Ne olivat idiootteja eikä niihin pitäisi luottaa, "onneksi Caraliassa ei oo niitä. Ne on ärsyttäviä." Niin, Goya ei tosiaan oikein pitänyt ihmisistä. Luuli joskus, että joihinkin kaksilahkeisiin pystyisi luottamaan, mutta oli ollut väärässä. Nyt ei luotettaisi kyllä mihinkään sellaiseen, kun ei välttämättä luotettu kaikkiin hevosiinkaan. Goya saattoi olla toisinaan sinisilmäinen, mutta ei hän kyllä ihan kaikista luottavaisin kuitenkaan ollut.

Veteenkään ei luotettu, ei ollenkaan. Ja ei edes yritettykään. Yritettiin kuitenkin vähän juoda, kurkkua kuitenkin kuivasi. Mutta se oli virhe ja niinpä Zither-raukka sai jälleen todistaa Goya-paran näköharhoja. Nokipalominoa vähän harmitti, mutta samaan aikaan pelotti. Zither oli kuitenkin mukava, mutta ei varmaankaan tosiaan olisi kovin mukavaa, kun seurassa oli sellainen säikkypelle. Pelleltä hän tosiaan taisi näyttääkin. Jo ihan muutenkin kasvoistaan. Valkopääkin vielä.

Zither oli rohkea. Meni katsomaan olisiko siellä jotakin. Goyan korvat kääntyilivät päässä edestakaisin ja se katsoi vähän epäluuloisesti toista.
"E-eikö?" otettiin vähän haparoiva askel eteenpäin ja kurkotettiin kaulaa eteenpäin. Vähän kallistettiin valkeaa päätäkin ja katsottiin sitten veden sijasta Zitheriä. Kyllä hän toiseen luotti, mutta ei itseensä - mitä jos siellä olisikin vielä jotakin? Jotakin mitä Zither ei nähnyt, mutta hän näkisi. Ei se olisi ensimmäinen kerta, ei todellakaan. Ei uskallettu vielä mennä edemmäs, mutta Zither puhui taas. Pieni, hento hymy kohosi jälleen Goyan kasvoille. Otettiin haparoivia askeleita edemmäs ja pian oltiin taas veden äärellä. Veden pintaa katsottiin intensiivisesti - mitään ei nähty. Sitten katsottiin toista hevosta siinä vierellä.
".. se ei oo täällä enää", todettiin sitten vähän kummissaan. Laskettiin kuitenkin epäröivästi turpa veteen ja juotiin vähän, kunnes peruutettiin jälleen poispäin. Hän ei jäisi turhan kauaksi aikaa veden äärelle.

Mutta nyt alkoi tuntua ahdistavalta. Hän halusi sademetsästä pois.
"Mahdatkohan tietää mistä päin pääsisi sademetsästä pois? Tai siis, mistä sinä löysit tiesi tänne?" kysyttiin sitten, josko saataisiin vähän neuvoa. Sademetsä alkoi tuntua liian pelottavalta ja tahdottiin nyt sinne vuorille vihdoin. Tai jonnekin muualle.


[[ Joo, pahoittelen myös kestoa. Kauhee lagitus töiden takia. Tätä voisi varmaan alkaa laittaa muutamien vuorojen jälkeen purkkiin?~~ ]]
Sever
 

Re: Rauhattomia ajatuksia

ViestiKirjoittaja kujakettu » 30. Kesä 2011 19:02

[Juu, ei mitään. 8)]

Ajatus rupeaa inhottamaan minua suuresti, kun Goya kuvailee laivan keikkumisen tosiaan muistuttaneen maanjäristystä. Mutristan hieman huuliani ja ilmeeni muuttuu muutenkin aavistuksen nyrpeäksi kun ajattelen miten epämukavaa se mahtoi olla.
Ajatukseni kuitenkin keskeytyvät kun nokipalomino kysyy, josko Caraliassa on maanjäristyksiä. Naurahdan hieman päääni pudistellen.
"En mä ainakaan ole sellaisia pahoja kokenut. Ihan pikkasia nyt varmaan on kaikkialla, mut kertaakaan en oo kunnon järistystä elämäni aikana nähnyt vaikka täällä on se tulivuorikin", selvitän Goyalle. Aika hämmentävää sinänsä, ainakin kun Hoero oli ymmärtääkseni ihan aktiivinenkin tulivuori. Tai sitten olin käsittänyt väärin. No, mutta en minä pahaksenikaan nyt suikaan sitä pistänyt että maa ei järissyt ja jytissyt täällä ja hevoset eivät olleet joka toinen päivä hukkumassa laavaan...

"Mm-m", totean ympäripyöreän mitäänsanomattomalla mutinalla orin puheisiin siitä, että ihmiset ovat tyhmiä, sekä siihen että on hyvä ettei Caraliassa niitä ole. Niin, enhän minä oikein osaa sanoa siihen juuta enkä jaata, kun en asiasta oikein tiedä mitään muuta kuin mitä olen tänään tuon nokipalominon suusta kuullut kerrottavan. Liian suppeaa tietoa että kehtaisi olla oikein mitään mieltä. Parempi siis jättää asia pikkuhiljaa sikseen, vaikka se kiinnostaakin. Goya kun ei näytä kyseisen asian käsittelystä erityisesti pitävän.


Kun Goyan säikähdyskohtauksen jälkeen olen tarkistanut veden uudemman kerran, vakuutellen että siellä ei ole mitään, tämä kuulostaa hämmentyneeltä. Hän näyttää astelevan lähemmäksi ja tutkailevan vettä oikein harkiten ja varovasti, kuin pelkäisi tämän puraisevan jos menisi liian lähelle. Tosin niin ori saattoi hyvinkin pelätä.
Lopulta nokipalomino toteaa, että mörkö on tiessään. Nyökkään rauhallisesti päälläni.
"Ei siellä tosiaankaan ollut mitään", sanon vielä kerran vakaasti. Ja lopultakin ori uskaltaa juoda vähän, kunnes peruuttaa jälleen pois. Noh, tuon parempaan minä tuskin pystyisin, tärkeintä oli ettei Goya kuolisi nestehukkaan.

Melkein saman tien esittää ori kysymyksen kuinka päästä sademetsästä pois. Kohotan vähän kulmiani. Noh, minäkin aloin jo kyllä kieltämättä olla ainakin tämän päivän osalta kyllästynyt sademetsiin. En muutenkaan enää ollut viihtynyt niissä erityisen hyvin sen Jokeri-kohtauksen jälkeen, kun tuli niin herkästi se tunne, että kyseinen valtava ori vaani jossain selän takana varjoissa. Ja pelkäsin sademetsissä törmääväni Katrinaan, jota en ollut vielä valmis kohtaamaan.
Heilautan laiskasti häntääni, samalla kun asetun hetkeksi lepuuttamaan oikeaa takajalkaani.
"Ootas kun mietin vähän", tokaisen pienelle orille, alkaen sitten muistella reittiäni taaksepäin. Hetken pysyn vaiti, asiaa tutkaillessani. Tuijottelen poissaolevasti ympäristöä.
"Luulen että muistan. Helpointa olis varmaan jos näytän sulle reitin itse. Mulle tulee vähän ylimääräistä matkaa ku oon ihan väärillä alueilla, mut voin sit koukata vaikka aavikkohevosten mailta kotiinpäin. Ei mulla kiire oo kuitenkaan", selvitän sitten nokipalominolle.
"Seuraa perässä niin näytän sulle tien", sanon sitten rohkaisevasti sanojeni päälle hymyillen. Sitten nostan ravin, seuraan tiiviisti sivusilmällä että Goya varmasti lähtee perässä ja lähden pujottelemaan ulos metsästä. Toivottavasti meidän matkallemme ei tulisi ihan ylenpalttisesti keskeytyksiä.

ZITHER poistuu.

[Kiitokset pelistä! Joo, ajattelin että tuo olisi tuolla tavoin helpointa vetää ulos pelistä luontevasti. Pelaillaas toistenki! 8)]
kujakettu
 

Edellinen

Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron