Mietteitä [yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Mietteitä [yksinpeli]

ViestiKirjoittaja kujakettu » 25. Kesä 2010 14:37

Adelia

Peilityyni vesi. Makaan paikallani katsoen veden rikkoutumatonta pintaa. Kaunis paikka... mutta minä en kestä tätä. Ei tämä ole oikea paikka minulle. Käännän päätäni ja taivaanrannasta nousevan aamuauringon valo sädehtii hetken kirkkaansinisessä silmässäni. Sinisessä kuin meri. Katseeni eksyy vuoristoon. Ei, vaikka halusin lauman ja aloittaa uudestaan, se ei toimi täällä vaikka kuinka haluaisin.
Vuoristo.
Vuoristo on riistänyt minulta kaksi rakasta hevosta. Ei se ollut tämä vuoristo, mutta siltikin. En pysty tähän.

Oloni on tyyni katsoessani vettä. Vuoristo ei tee oloani tyyneksi eikä paranna minua. Se vain kummittelee mielessäni. En tiedä pystynkö enää ikinä olemaan vuoristojen läheisyydessä tai kiipeämään vuoristossa.
Tuskin.

Minun on päästävä täältä. Metsässä tai veden äärellä oloni on paljon rauhallisempi. Paikassa joka ei muistuta menneistä. Vuoristot, ne kirotut vuoristot ovat riistäneet minulta aivan liikaa. Minä en luota niihin.

Kuvajaiseni on muuttunut paljon viime aikoina. Ei siitä ole kovin kauan aikaa kun minusta vielä näki minkä värinen olin alkujaan ja mitä merkkejä minulla oli. Nyt ne ovat poissa. Tunnistaisiko Markerkaan minua enää jos eläisi? Oloni on fyysisesti paljon parempi, jokainen päivä ei tuo mukanaan uutta taistelua jokaisesta asiasta. Ei tarvitse joka paivä miettiä, pysyykö tänään pystyssä.
Ihanat paksut jouhet. Pehmeät jouhet joita en olisi uskonut joskus omikseni. Vaalea karva, melkein yhtä vaalea kuin isällä ja äidillä oli ollut... Miksi minä vaalenen paljon nopeammin kuin Zither? Aiheuttaaako paljon koettu tuska nopeaa vaalenemista... Äh, mitä minä oikein ajattelen. Ehkä se johtuu alkuperäisestä väristä. Zither oli musta. Minä vain vaaleanruskea. Äh, en minä tiedä. Mitä väliä sillä on. Miten se liittyy mihinkään.

On outoa katsoa omaa kuvajaistaan nykyään. Näytän äidiltä... Mutta minulla on kermanvaaleat kaviot ja merensininen silmä kuten isällä. Olen vain hyvin pieni. Vielä pienempi kuin isä oli. Tuntuu kuin en tunnistaisi itseäni. Mutta toisaalta tunnen itseni enemmän itsekseni kuin koskaan ennen. Niinkuin minulla olisi ollut päälläni maski, tai jokin sellainen. Mikä ei vastaa todellista minääni. Ja todellisuus pyrkii nyt ulos. Toisaalta oloni on ihana. Toisaalta kamala. Toisaalta tunnen itseni. Toisaalta en. Kaikki on vain niin pirun sekavaa.

Ainut minkä tiedän varmaksi, on se että minun täytyisi alkaa elää elämääni. Painajaiset kummittelevat edelleen aina välillä, mutta itkemisen olen lopettanut. Se on ohi. Sille ei voi mitään. Turha itkeä ikuisesti. Ei se heitä tuo takaisin. Ei, ei mikään tuo heitä takaisin vaikka kuinka anelisin, rukoilisin, itkisin ja huutaisin. Se on ohi. Minä hävisin. Ehkä on aika yrittää tehdä jotain, jotta kaikki ei satuttaisi. Elämä ei ole helppoa, tiedän sen. Mutta täytyy lopettaa itse sen tekeminen vaikeammaksi.
Ja se edellyttää kuitenkin että pääsen pois täältä. Vuoristo ei sovi minulle.

Nostan kaulani korkealle ja hengitän syvän henkäyksen suolaista meri-ilmaa. En tiedä miksi minusta usein tuntuu että meri parantaa ja kuuntelee minua. Vettähän se vain on. Nousen ylös ja katson vielä hetken poukamaa. Tätä paikkaa tulisi ikävä. Huiskaisen häntääni ja käännyn ympäri. Silti minun on parempi olla jäämättä tänne. Askel toisensa jälkeen kuljen poispäin.
Olin tänään jo löytänyt Lejkan. Kerroin hänelle että en pysty olemaan enää täällä henkisten haavojen takia joiden täytyy parantua ja lähden etsimään uutta laumaa. Minun on vaikea näköjään löytää minne kuulun... Ennen lumihevonen, sitten laumaton, vuoristohevonen, ja en ole vieläkään löytänyt sitä paikkaa minne kuulun. Lejka hyväksyi asian ja toivotti minulle hyvää jatkoa. Onneksi hän ymmärsi. Sanoin käyväni poukamalla vielä kerran ennen lähtöäni.
Ja nyt on lähdön aika.

Lähden varmaan metsäponien alueille. Jos löytäisin sieltä itselleni kodin. Noh, yrittää ainakin voi. Niin jätän tämän kaiken taakseni ja lähden etsimään jotain muuta.

Adelia poistuu.
kujakettu
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron