Kadun mä tätä ehkä joku päivä

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Kadun mä tätä ehkä joku päivä

ViestiKirjoittaja Shiipa » 17. Heinä 2010 18:47

[ Siirretty täältä, peli jatkukoon näin offlinessa. ]

REGULUS
Juuri nyt suolaisen meriveden syleilyyn heittäytyminen kuulosti paljon houkuttelevamalta vaihtoehdolta kuin loputtoman tuntuisen matkan taittaminen kohden kauempana häämöttävää rantaviivaa. Mutta niin vaikeaa kuin se olikaan, suljin korvani jalkojeni tuskanhuudoilta ja jatkoin matkaani. Olin ehkä joskus aikoinaan katunut tekemisiäni, mutta en ikinä varmasti yhtä paljon kuin nyt - minä olisin tehnyt mitä vain, jos olisin voinut palata menneeseen.

Puristan silmäni kiinni. Jokainen askel on silkkaa tahdonvoimaa - fyysinen kuntoni oli jo aikoja sitten antanut periksi. Välillä kadotin kokonaan maan jalkojeni alta ja olin vähällä luovuttaa, mutta tiesin että kohta olisin perillä. Missä, sitä en tiennyt. Ja se jos jokin minua vähiten tällä hetkellä kiinnosti. En tiedä, kuka minua on vastassa tai onko kukaan. En tiedä, olenko toivottu enkä tiedä yhtään, mitä tulen tekemään kun pääsen perille. Äitini on jossain kaukana, ehkä jo toisella mantereella. Samoin ystäväni.

Minä olen yksin.

Nyt vesi ylettyy enää vain puoleen väliin jalkojani. Avaan silmäni ja otan toiveikkaana haparoivan raviaskeleen, mutta saan itseni vain lennähtämään turvalleni hyiseen, suolaiseen meriveteen. Sitä tunkeutuu silmiini, korviini, sieraimiini ja suuhuni - ja minun tekee mieli vain jäädä siihen.

Luovuttaminen ei vain koskaan ole kuulunut luonteenpiirteisiini. Päättäväisenä kohotan päätäni ja kapuan hiljalleen jaloilleni. Olen kuin vastasyntynyt varsa - askeleeni ovat entistä huterampia ja minun on oikein keskityttävä siihen, että saan pidettyä itseni pystyssä. Yskin suolavettä keuhkoistani. Näkökenttäni on sumea... En erota enää selvästi mihin olen päätymässä. Värien sekamelskaa. Päätäni särkee... En ole ikinä elämässäni tuntenut itseäni näin huonovointiseksi. Väsyneeksi. Uupuneeksi.

Meri jää hiljalleen taakseni. Kuljen vielä kauemmas rantaviivasta, ennen kuin lysähdän silkinpehmeälle rantahietikolle makaamaan. Kaikkialla pimenee. Kaikkialla on hiljaista. En kuule enää edes meren kuohuntaa. Tunnen oloni levolliseksi.

LLEA
Olen suorastaan varma, että pian sataa. Ehkä kovastikin. Enemmän kuin sellaisessa kevyessä huhtikuun sateessa yleensä. Mereltä käy tuuli, joka tuntuu olevan voimistumassa. Sateen tuoksu.
Kuljen taas merenrannalla vaahtopäisiä aallonhyökyjä katsellen, kuten tapanani on ollut viime aikoina. Pidän merestä. Siellä, mistä tulen, meri oli aina lähellä. En ole koskaan uinut paljon, mutta meri on aina ollut ympärillä siellä missä olen ollut.

Kenties olen viime aikoina jollain tapaa kaivannut menneisyyden kotiini. Eri lailla kuin yleensä. Kenties olen ollut hieman haikealla mielellä, vaikka sitä eivät kaikki olekaan huomanneet...
Ana ja Pjatik. Vahvat, nokkelat ystäväni. Mihin he mahtoivat päätyä?
En varmaankaan saisi koskaan tietää. Voin vain muistella.

En ole tavannut Gamettea, Sandieta tai Airiskisia pitkään aikaan. Mitä heille puolestaan kuuluu? Ja entä Katla sitten, se nuori tamma, Katrinan äiti.
Minun pitäisi löytää heidät kaikki ja puhua heidän kanssaan. Mutta sen sijaan vaellan tänäänkin yksikseni rannalla ja kuuntelen nousevaa tuulta.

* * *

Voi hyvä tavaton!
Se on varsa. Varsa se on. Luulin ensin nähneeni näkyjä, olleeni ajatuksissani, mutta ei, hän on todellinen!

Kaiken maailman ajatukset karisevat siinä paikassa mielestäni, ja silmiini syttyy hätä. Onko hän kunnossa? Tajuissaan? Hengittääkö?
Ravaan kiireissäni lähemmäksi ja huhuilen varovasti jo hieman kauempaa.
"Huhuu? Hei... hei, pikkuinen?"

REGULUS
Olen jo vaipumassa syvään uneen, mutta jokin tunkeutuu tajuntaani. Se on ääni - jokin... josta sen saa selvää. Kun oikein keskityn, kuulen myös töminää. Jokainen tömähdys, joka kantautuu korviini maata pitkin saa pääni entistä enemmän kipeämmäksi.

Hei sinä meluaja... Lopeta. Pyydän. Puristan silmiäni kiinni. Puren hampaitani yhteen. Jännitän koko kehollani - ei sillä, että minua pelottaisi, mutta oli vähän vaikea olla rentona kun joka paikkaan sattui. Lihaksia kolotti, olo oli hyisen kylmä, päätä särki, kurkkua poltteli suolavesi.

Tajuntani häilyy todellisuuden ja epätodellisuuden rajamailla... Olenko sittenkään päässyt turvaan, en tiedä. Olenko vielä vedessä? Tunnen edelleen aallot kylkiäni vasten. Koko maa lainehtii. Olen vedessä.

Kun raotan silmiäni, kaikki liikehdintä pysähtyy. Missä minä olen? On sumuista, on hämärää, en erota.

Suljen jälleen silmäni.

LLEA
Kiirehdin hätäisesti lähemmäksi. En tiedä kuuleeko varsa minua, mutta hengittää sentään! Mutta hädin tuskin on tajuissaan, voi... voi, pikkuinen poika parka... kirjava ponivarsa, ei aivan pieni sentään. Suuri poika. Voi hirveää! Onko hän tullut mereltä? Vai uinut liian kauas rantamatalasta? Missä hänen vanhempansa ovat?
"Pikkuinen, kuule, kuuletko sinä?" kysyn hädissäni kumartuen varsan puoleen. Musta varsantukka roikkuu märkänä kaulalla ja koko poika lojuu vielä puoliksi vedessä. Voi ei, merihän on hyytävä tähän aikaan vuodesta! Onko hän satuttanut? Hänen pitää herätä, heti paikalla!
"Kuuletko sinä?" toistan kiireisesti ja koetan saada pikkuista havahtumaan tuuppimalla varovaisesti tämän poskea ja kaulaa.

REGULUS
Tumps tumps tumps.

Sitten kuulen taas ääntä. Yritän saada selvää ja höristän jopa hiukan niskaan painettuja korviani, mutta. Ei. Outoa kieltä? Vai olenko minä vain sekaisin? Raotan hyvin varovaisesti silmiäni... Tunnen tuuppaisun poskellani. Sitten kaulallani...

Sitten alan saada näkemästäni jotain tolkkua. Vettä. Olin todellakin vedessä... Vielä... Edessäni seisoo jokin... suuri, harmaa ja valkeapilkullinen.

Kipua. Tunnen kipua ja inhoa ja päänsärkyä ja en edes muista, miksi minä makaan jossain ryteikössä. Vedessä. Miksi?

Kohotan hitusen päätäni. On hämärää... Tai silmissäni hämärtää. Tai sitten tämä luonani seisova suuuuren suuri hevonen seisoi kaiken valon edessä. En edes älyä vastata toisen kysymyksiin, vaan tuijotan eteenpäin kuin puulla päähän lyöty. Minähän olin. En tajunnut. En muistanut.

LLEA

Taivaan kiitos, hän on sentään puoliksi tolkuissaan. Vedän syvään henkeä ja yritän kovasti tavoitella hänen harhailevaa katsettaan.
"Hei", sanon ystävällisesti, mutta huolestuksesta hieman värisevällä äänellä. "Onpa tämä. Sinun pitää nouseta. Osaatko sinä?"
En ole tarkkaan ottaen kovinkaan varma siitä, että pikkuinen on kylliksi tajuissaan ymmärtääkseen sanojani, mutta puheleminen on toinen luontoni ja rauhoittaa. En kuitenkaan jää neuvottelemaan asiasta, vaan kierrän kiireesti tutkimaan pikkupojan jalkoja. Ovatko ne kunnossa? Murtumia?
"Sattuko sinua?" kysyn huolissani ja tunnustelen toisen pieniä jalkoja.

REGULUS

Toinen puhuu ja puhuu ja minulta menee kaikki ihan ohi. Käännän katseeni nyt ensi kertaa tuohon suureen pilkulliseen, joka lähtikin heti kiertämään minua. Jostain syystä. En tunne oloani uhatuksi, minua ei pelota, en vain... käsitä. Miten olen yhtäkkiä jossain vedessä? Miksi? Missä äiti oli?

Vedän takajalkani alleni ja yritän kavuta seisaalleni. Ei. Kylmä tuntui kangistaneen raajani. Vedän raskaasti viileää ilmaa keuhkoihini, vaikka kipeää kurkkuani vasten se tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Vilkuilen harmaata epäröivästi... Miksi hän tökki jalkojani?

Kerään kaikki sisukkuuteni. Jännitän lihakseni. Irvistän.

Kapuan ihan hiljalleen jaloilleni. Asentoni on hyvin epäluonnollisen ja huteran näköinen - ja siltä se todella tuntuukin. Meinaan heti pyllähtää takaisin meriveteen, mutta saan pidettyä itseni tasapainossa parin hallitsemattoman sivuaskeleen takia.

Seison hetken vain paikoillani. Hengitän kiivaasti, kylmä tuntuu nyt paljon... hyisemmältä kuin äskön vedessä. Tuijotan eteenpäin. En edes harkitse lähteväni liikkumaan. Hr.. Kuinka ilkeästi viileä tuuli iskeytyikään märkään karvaani.
"Äiti?", hyvin hiljainen ja kokeileva äännähdys heikolla ja värähtävällä äänellä.

LLEA
Mikään sanomani tai kysymäni ei oikein tahdo mennä perille asti, mutta onko tuo nyt kummakaan. Sen sijaan hän hetken kuluttua pyrkii sittenkin jaloilleen ja valtavaksi helpotuksekseni pääseekin. En ehdi edes sanoa mitään huolestukseltani. Kiiruhdan tukemaan huojuvaa pikkuista, jottei tämä vain kaatuisi uudestaan. Kylmä vesi räiskyy kavioissani, ja tuulikin nousee...

Pojan heiveröinen kysymys saa koko sydämeni värisemään myötätunnosta. En voi olla katsahtamatta ympärilleni, josko jossain sittenkin näkyisi huolestunut, poikaansa etsivä äiti - mutta ranta on autio, eikä ulapallakaan näy ketään. Ei yhtikäs ketään. Räpyttelen silmiäni huolissani, mutta pitäydyn rauhallisena ja lasken katseeni pojan tasolle. Se olisi tärkeintä.
"Minä en tiedä", sanon totuudenmukaisesti, mutta ystävällisesti. "Meidän pitää etsiä. Minä olen Llea. Tule, menemme rantalle, pois kylmäästä."
En hetkeksikään väisty varsan viereltä, jos tämä vaikka olisi vähällä kaatua, mutta viittaan kohti rantaa ja tuuppaan tätä kevyesti mukaani.

REGULUS
Tajuntani alkaa kenties palata hiljalleen. Tärisen, kylmästä - mutta ehkä nyt myös pelosta? En yhtään tiedä, missä olen. Viimeisin muistikuvani on siitä hetkestä, kun seikkailen laivan kannella... Kuulen äidin huutavan minua, mutta sitten... En muista. Sitten heräsin täältä. Vedestä. Pilkullinen tamma seuranani. Äiti? Missä hän oli.

Nyt kuulen, mitä toinen puhuu. Nyt saan selvää. Hän on Llea ja hän haluaa rannalle. En tunne tätä hevosta. Tai ponia... Nyt kun olin seisaallaan, toinen ei näyttänytkään niin valtavan suurelta. Mutta en tunne pilkullista, hän on aivan outo minulle. Hän ei ole äitini. Äitini on jossain.

Otan hyvin lyhyen askeleen eteenpäin ja seisahdan jälleen. Käveleminen on tuskaa. Se sattuu, se verottaa voimia ja jälleen minun tekee vain mieli laittaa maaten. Lasken päätäni ja hetken olen vähällä jo luovuttaa, mutta jatkankin matkaani. Lyhyin, lyhyin ja hitain askelin, harmaa tamma vierelläni.

LLEA
Voi pieniä, horjuvia askelia ja eksyneitä silmiä. Kuinka ne ovatkaan kauniin vihreät. Hän on kaikin puolin kovin suloinen pieni poika valkeine jalkoineen ja mustavalkokirjavine kasvoineen. Mutta niin horjuva, niin pieni ja yksin...

"Täällä kovin tuulee tänään, ja pian sataa myös. Metsäsä on hyvämpi olla. Olet hyvin urhea poika! Tule vain."
Puhelen pikkuiselle pystymättä kokonaan hälventämään huolestunutta sävyä äänestäni, mutta pääasia on, että sanon jotakin ja että toinen pysyy liikkeessä koko ajan. Meidän pitäisi päästä metsään, tuulensuojaan, ja toinen pitäisi saada lämpimäksi... voi, mistä hän on oikein tullut?

[jää]

REGULUS
Lähestymme rantaviivaa pikku hiljaa. Yritän saada jotain selvää tilanteesta, mutta... Ei. Minä en kykene käsittämään sitä, miksi minä olen tässä ja tällaisessa tilanteessa juuri nyt. Merenrannalla, oudon hevosen kanssa, hämärtää, on kylmä ja jokainen askel on yhtä tuskaa. Pyrin tasaamaan hengitystäni, mutta se on vaikeaa. Tärisyttää.

Vilkuilen sivusilmällä pilkullista. Avaan suuni kuin sanoakseni jotain, mutta yskänpuuska syö sanani tehokkaasti. Köhin hetken aikaa ennen kuin uskaltaudun yrittämään toisen kerran. "Missä minä olen?", lausun hiljaa kysymyksen, joka minua tällä hetkellä eniten piinasi. Missä minä olen?

LLEA
"Kamala, kamalaa..." kuiskaan päätäni puistellen toisen yskiessä niin kauheasti. Käännän pääni myötätuntoisesti pojan puoleen, mutta en lakkaa luotsaamasta tätä kohti metsänreunaa. Höristän huolestuneita korviani tämän hataralle äänelle.
"Tämä on saari", vastaan pojalle tahtomattanikin surumielisesti. "Nimi on Caralia. Suuri saari, paljon ponija... mikä sinun nimisi on, pikkuinen?"

// tästä jatkuu --> //


/// edit by kaZ
Shiipan lopetuksen myötä peli jää tähän ja joudun poistamaan sen Llean muistoista
kiitos ///
Shiipa
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron