Ja hän loistaa tähtiä kirkkaammin [Yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Ja hän loistaa tähtiä kirkkaammin [Yksinpeli]

ViestiKirjoittaja Sasu » 05. Syys 2010 18:51

[Peli sijoittuu ajallisesti jonnekin heinä-elokuun vaihteeseen.]

Primadonna

Merellä ei ole aaltoja nimeksikään. Vesi ei mainittavammin kohise, vain lokkien kirkuna halkoo ilmaa. Minua ei kiinnosta maisema. Minua kiinnostaa vain tämä yksi lätäkkö, ja sekin vain sen takia, että sieltä kuvastun minä. Täydellinen turpani, kauniit silmäni, ihastuttavat pienet korvani - kertakaikkisen soma kokonaisuus. Ainoa ongelma on ympäristö. Minä olen täydellinen olento aivan liian epätäydellisessä paikassa. Lämmin tuuli pörröttää hieman harjaani, ja saa minut irvistämään. Mitä pahaa minä muka olen tuulelle tehnyt? Tai auringolle, joka möllöttää taivaalla omahyväisenä keltaisena pallona, kuin ilkkuen sitä että minä olen täällä maankamaralla, sen jouhia haalistavan vaikutuksen armoilla! Pahus vieköön. Kuumakin täällä on, melkein kuin seisoisi aavikolla tämän kaiken hiekan keskellä. Paitsi että toisella puolellani ovat vuoret ja toisella meri ja edessäni lätäköllinen vettä. Mutta melkein.

Minä olen viime aikoina ajatellut asioita. Paljon. Melkein liian paljon, mutta havahduin onneksi siinä vaiheessa, kun tajusin että harjassani on takku jota en ollut viitsinyt selvittää. Mutta siihen mennessä olinkin onneksi pohtinut ihan riittävästi. Nostan katseeni lammikosta merelle. Se näyttää hyvin laajalta, hyvin tyyneltä, hyvin syvältä ja hyvin siniseltä. Mutta vesi on lämmintä. Minä tiedän sen, koska kävin kokeilemassa äsken. Uskaltauduin kahlaamaan veteen muutaman askeleen, mutta sitten kuitenkin käännyin takaisin. Miksi? Ei minulla ollut mitään syytä siihen. Tämä ajatus syntyi sen kaiken pohtimisen tuloksena. On lämmintä, mitä loistavin päivä uintiretkelle. Silti seison hiekassa kuopimassa maata kaviollani. Lopetan kuitenkin äkkiä, ettei jalkani tulisi likaiseksi.

Tällä saarella ei ole mitään, mitä minun pitäisi jäädä kaipaamaan. Miehiä saan mistä vain. Olihan se vuoristossa tapaamani orikin ollut sangen hurmaava tuttavuus, kohtelias kuin mikä ja komeakin, mutta hänestä erottuani olin tavannut muutaman ei-niin-mukavan hevosen, ja viimeinen pisara oli se, kun joku pahainen kakara oli tavalla tai toisella onnistunut naamioimaan mutakuopan kiinteäksi tieksi, ja minä putosin sinne. Ajatuskin saa minut vavahtamaan. Minä! Polviani myöten kurassa! Olin sen jälkeen vuodattanut katkeria häpeän kyyneliä. Nytkin tahdon vain unohtaa sen kamalan välikohtauksen!

Ei minua meri pelota. Enhän minä pelkää mitään tai ketään! Ainoa asia mikä minua arveluttaa, on se, että suolavesi ei tee hyvää jouhilleni. Sen sijaan pieni uintiretki tekisi kyllä hyvää hieman liikaa pyöristyneille linjoilleni. Voin lohduttaa itseäni vain ajatuksella siitä, että päästyäni rantaan pääsisin taas ihmisten huomaan. Minut harjattaisiin joka päivä, minua rakastettaisiin, palvottaisiin, saisin jälleen mainetta, minut tunnettaisiin kaikkialla! Ei enää vaanivia petoja, kylmiä öitä ja harjan turhaa latistumista sateessa! Ei jatkuvaa eloonjäämistaistelua ilman kunnollista kauneudenhoitoa, ei brutaaleja villejä, ei sellaista tilannetta josta en selviäisi viehätysvoimani avulla ja ihmisten ystävällisellä avustuksella. Ei myöskään vapaata kulkemista minne haluaa, mutta niinhän se on täälläkin. Olin käynyt pyörähtämässä siinä ihmeellisessa pikkuponien kokouksessa, ja se jos mikä oli saanut silmäni aukenemaan. En tahtonut, että tulevaisuuteni olisi samanlainen! Keho täynnä arpia, tai turkki kuin jakkihärällä. Jälleen minua puistattaa. En tosiaankaan ajattele joutuvani vankeuteen ihmisten luona, se on ennemminkin siunaus! Kuka tarvitsee kokonaista saarta? Laitumella oleminen on ihan riittävä ulkoilua!

Päivä ei ole vielä puolessakaan. Minun pitäisi kuitenkin tehdä päätökseni nyt, sillä pimeän tultua olisi vaarallista lähteä. Eikä ole mitään takuita, ettei nyt pilvetön taivas syytäisi pian niskaani vettä ja salamoita. Tai olenhan minä päätökseni tehnyt, ajat sitten. Nyt vain pitäisi panna se täytäntöön. Vilkaisen vielä kuvaani lammikon pinnalta. Aivan liian hyvä tuhlattavaksi tällaisessa paikassa. Niinpä vilkaisen vielä viimeisen kerran vuoria, jotka olivat olleet minulle vain väliaikaiskoti. Tunnen ihan pienenpienen haikeudenpistoksen jossain sisälläni. Olinhan minä täällä ollut melko pitkään. Liian pitkään, jos minulta kysytään. Muistan vieläkin, kuinka saavuin tänne aivan merihirviön näköisenä, ja kuinka elämäni lähti jälleen nousujohteeseen. Nyt en kuitenkaan voi enää kohota tämän korkeammalle, ja urahan on parasta lopettaa huipulla, vai kuinka? Suon vuorille vielä hieman haikean hymyn, johon sisältyy kiitos siitä, että ne antoivat minulle mahdollisuuden pysyä hengissä täällä villien keskellä. Ei! Minä en missään nimessä herkistele! En minä ole herkkis, enkä tasan välitä mistään tyhmistä vuorista! Ei ikinä. Minä olen kaikista hevosista kaunein, Primadonna, jonka sydän on pelkkää jäätä!

Toinen suupieleni kaartuu hymyyn ja silmissäni on pehmeä katse ravatessani vesirajaan.

***

Niille joita tämän ponineidon tarina kiinnostaa:
Hetken katseltuaan vettä Donna kahlaa veteen, ja jatkaa yhä syvemmälle. Kun tämän kaviot eivät enää yllä pohjaan, alkaa tamma uida rivakasti, suunnaten katseensa tiukasti horisonttiin. Ei kestä kauaakaan, ennen kuin merivirta, joka on varmasti kuljettanut monia hevosia Caralian rannalle, tarttuu ruunikon hentoon kehoon ja ottaa ponin kuljetettavakseen, poispäin Caraliasta.

Muutamaan otteeseen Primadonna saa tilaisuuden levähtää tukevalla maalla, mutta jatkaa silti sinnikkäästi kohti paikkaa, joka olisi selvästi ihmisten asuttama. Lopulta väsynyt, mutta hyväkuntoinen ponitamma rantautuu paikkaan, josta kuuli vain hetkeä aiemmin hevosen hirnuntaa. Donna kerää ryhtinsä ja astelee jonkinlaisen suuren tallin pihalle kaula kauniisti kaarella, vaikka onkin melko ryvettynyt ja hyvä jos pysyy pystyssä. Ties minkä suopean sattuman johdosta on Primadonna päätynyt hyvistä sukulinjoista tunnetun siitostallin pihamaalle, ja heti muutama tallipoika kiiruhtaa Donnan luokse. Hämmästyneinä siitä, kuinka auliisti ruunikko antaa laittaa riimun päähänsä, taluttavat tallipojat ponin aitaukseen.

Donnan diivamainen käytös ja selvä nauttiminen ympärillä parveilevien ihmisten huomiosta saavat tallin omistajan vakuuttumaan siitä, että ruunikko ei ole mikään halpisponi. Donnalle laitetun mikrosirun avulla selviää monia asioita ponista, mutta tämän entistä omistajaa ei koskaan saada kiinni. Primadonna jää kuitenkin tallin vakituiseksi asukkaaksi, jatkaen näyttelyuraansa. Ruunikosta tulee ajan mittaan tunnettu, ja Donna on suorastaan onnensa kukkuloilla. Niinpä niin – loppu hyvin kaikki hyvin, vaikkei Primadonna ehkä sitä olisikaan ansainnut.

Primadonna on poistunut saarelta.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron