Katkera totuus

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Sussu » 16. Syys 2010 20:38

[ Sovittu peli. Sachi ja Lawless. ]

Shining'

Miten oli mahdollista, ettei yksikään lumihevonen ollut myöntänyt tuntevansa Troja-nimistä hevosta? Ehkei Troja edes ollut lumihevonen, siitä se mahtoi johtua. Tai siitä, etten minä ollut edes kysynyt keneltäkään. Olin ihan sekaisin. Sekaisin huolesta. Olin laukannut kohta varmaan Caralian päästä päähän.. ei, en ole, koska ensinnäkään en ole laukannut kokoajan ja toiseksi, en ollut tietoinen siitä, kuinka pitkän matkan olin jo vaeltanut vain etsiäkseni ystäväni. Tai miksi minä nyt Trojaa voisinkaan kutsua, sillä ainakin edellisellä tapaamisellamme olin saanut orista sellaisen käsityksen, että hän toivoi, ettemme olisi koskaan tavanneetkaan. Ja silti osa hänen sanoistaan oli ollut jotain niin kaunista, vaikken ehkä niiden tarkoitusta ollut kunnolla ymmärtänyt. Olin nähnyt uniakin orista, ja minulla oli tunne, ettei hänellä ollut kaikki hyvin.

Auringonsäteet valaisivat reittini läpi tiheän metsikön, jonka ainakin olisin vähäisten tietojeni ja taitojeni perusteella arvioinut sademetsäksi tai joksikin sen tapaiseksi. Juokseminen kävi uuvuttavaksi siinä vaiheessa, kun puuskutus alkoi haitata hengittämistä ja epäsiisti karvani kiilteli paikkapaikoin hiestä. Vasten tahtoani hidastin tahtiani tanssahtelevaan raviin, unohtamatta kuitenkaan silmäillä ympäristöä mahdollisten petojen tai muiden hevosten varalta. Huuliltani karkaava sydäntä riistävä hirnahdus sai minut säikähtämään ja hyppäämään pusikkoon, jonka oksat raapivat ikävästi jo valmiiksi heikkoja jalkojani, tuottaen niihin verta vuotavia haavoja. Hypähdin äkisti pois pusikosta, yhä puuskuttaen. Kohotin pääni kohti taivasta. Korvani kääntyilivät puolelta toiselle mahdollisten vastauksien toivossa pitkäksi aikaa, mutten yksinkertaisesti jaksaisi enää pitkään. Epätoivo puristi sydäntä yhä tiukemmin, mutta nielin kyyneleet. Eivät ne oloani helpottaisi.
Hiljaisuus. Pärskähdin levottomasti, jatkaen sitten matkaani ripein askelin aina siihen asti, että jalat tuntuivat lähes hyytelöiltä, jotka eivät minua enää pitkään kannattelisi. Pysähdyin rättiväsyneenä, ummistaen hetkeksi silmäni. En halunnut missään nimessä pysäyttää etsintöjä, mutta raahautumalla kulkeminen voisi olla hidasta, mikäli heikkoina tärisevät jalkani päättäisivät sanoa sopimuksensa irti. Hitto soikoon, mitäs nyt..

"Troja?" hiljainen kutsu, kysymys, henkäys tai pihahdus kantautuu korviini enkä heti edes tajua äänen olevan minun. Niin murtunut, eksynyt. Räväytin silmäni äkisti auki, mutten liikahtanut hetkeen. Kurkku tuntui kuivalta ja äärimmäisen karhealta siitä huolimatta, että viileästi puhaltava tuuli sai minut värähtämään sipaistessaan hiestä märkiä kohtia kehostani. Otin yhden haparoivan askeleen eteen, antaen katseeni hitaasti kiertää jossain edessäni. Olin sanoinkuvaamattoman uupunut. Oloni oli niin tyhjä, etten jaksaisi hetkeen edes puhua, ellei pakko olisi. Minua ei rehellisesti sanottuna jaksanut kiinnostaa mikään, mitä ympärilläni oli. Ellei Troja sitten ilmestyisi jostain pusikon keskeltä, ystävällisesti hymyillen ja reippaasti tervehtien. Turha toivo.
Katseeni tavoittaa kuitenkin muutaman hassun metrin päässä olevan lätäkön, jonka vesi ei näytä erityisen houkuttelevalta puhtaudensa puolesta, mutta kaipa sen juomaan pystyisi ilman, että kuolisin. Vaikka sillä hetkellä tuntui siltä, että olisi ihan yksi lysti, vaikka pökertyisin heti maistamisen jälkeen ja kupsahtaisin siihen paikkaan. Kävellen - tai pikemminkin jalkojani raahaten - askelsin veden reunalle, painaen turpani hiukan mutaisan puoleiseen veteen, antaen sen kostuttaa kurkkuani hiljalleen. Suljin silmäni huokaisten.
Sussu
 

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Siuri » 17. Syys 2010 14:33

Lawless tulee :).

Laumattomien alueet. Sademetsää. Näillä päin en olekkaan tainnut kovin kulkea, toisella puolen näitä alueita kylläkin? Mutta mitä minä edes täällä teen? Ehkäpä vain kiertelen saarta, etsin tammoja, ystäviä.. Pah, mahdotonta. Minulle ei ole tarkoitettu ystäviä, ei enää. Kaiken sen pahan jälkeen, mitä olenkaan tehnyt. Joudun tästä lähtien elämään yksin vailla seuraa, vain satunnaisia kohtaamisia saarella. Niin siinä tulisi käymään.
Aurinko paistoi. Sademetsä näytti erikoiselta pitkän matkan jälkeen. Tällaisia paikkoja en ollutkaan aiemmin nähnyt, paljon suuria kasveja, ja niin vihreää. Katsoin taivaalle kohti puiden latvoja, jotka näyttivät olevan kaukana. Kaikki näytti olevan niin isoa, etten selvästikkään kuuluisi tänne. Mutta täällä joka tapauksessa olin, enkä ajatellutkaan muuta tehdä. Kävelisin vain tämänkin paikan läpi päätyen seuraavaan. Sieltä jatkaisin matkaani päämäärättömästi, eikä minulla enää koskaan olisi tietä, jota kulkea. Vapaa kaikesta, kukaan ei ole päättämässä, mihin kuulun.
Sademetsä ei ollut hiljainen. Kaikkea muuta, viidakon ääniä kantautui ympäriinsä yhtäaikaisesti, ja metsä vaikutti levottomalta. Onko täällä koskaan hiljaista? Ehkä yötkin ovat täynnä hyönteisiä, jotka päästelevät mitä ihmeellisimpiä ääniä.

Kävelin rentona päätä roikuttaen, ja kuuntelin tasaisen käyntini jokaista askelta. Kops. Kops. Kops. Kops. Kaiken särinän ja huudon äänet vaimensivat minunkin ääntäni huomattavasti. Heiluttelin häntääni puolelta toiselle läiskien isoilta tuntuvia hyttysiä pois läheltäni.
Maa, jolla kävelin, oli ruohoista, osittain myös kuivaa. Maahan oli ilmestynyt leveä polku aikojen saatossa, ja sitä pitkin oli hyvä kävellä. Polun vieressä kasvoi korkeaa kasvillisuutta, kuten todella pitkiä heiniä. Nappasin matalalta muutaman korren, ja mutustellen sitä jatkoin matkaani. Huokaisin kerran syvään ja pysähdyin. Nostin pääni matalalta, ja katselin ympärilleni. Olisikohan kellään tietoa, missä päin olisin? Laumattomien alueella tietenkin, mutta mistäköhän pääsisin takaisin pois täältä, kun siltä tuntuisi?
Ajatukset tuntuivat melko kaukaisilta päässäni. Jostain kumman syystä en jaksanut olla kiinnostunut sitten mistään. Masentaa.
Jatkoin matkaani leppoisasti käynnissä eteenpäin, tällä kertaa pitäen kuitenkin pääni ylväästi pystyssä.

Hetken matkaa käveltyäni huomasin edessäni jotain. Se ei ollut kovin kaukana, muttei tarpeeksi lähelläkään erottaakseni sitä kunnolla. Jonkinlainen hevonen se selvästi oli.
Höristin korviani, ja suustani pääsi hiljainen hörähdys, kuin automaattisesti. Lähdin ravaamaan kohti hevosta, joka näytti juovan. Tai ainakin sillä oli turpa lätäkössä. Voihan toki olla, että se muuten vainkin turpaansa vilvoittaa?
Naurahdin ajatuksilleni, ja ravasin lähemmäksi. Tällä kertaa hirnahdin jo kovempaa, jotta toinen kuulisi minut. Lähestyessäni huomasin ruskean hevosen olevan ponikokoa. Ja tamma, siitä ei ollut epäilystäkään, tuskimpa viettini olisivat minut muuten tänne johdattaneet. Mutta entäpä nyt? Kenties taas uutta iskuyritystä?

”No mutta päivää”, sanoin, ja ravasin kauniisti pää ylväänä rintaani pöyhistellen tämän tamman luokse. Tamma näytti melko kirjavalta, sillä oli vaalean harjan lisäksi päässä merkki, kuten jaloissa myös.
Vertailin tätä tammaa nyrpistäen huomaamattomasti turpaani. Olihan hevonen melko pienikokoinen, mutta entäpä sitten? Toivottavasti tamma olisi helposti vietävissä.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Syys 2010 17:18

Kohotin päätäni muutaman sentin verran lätäköstä, ruskeahtavan veden tipahdellessa vielä hetken ajan turvaltani takaisin rapakkoon. Kyllä vesi oli ainakin hiukan auttanut, ainakaan kieli ei ollut kerennyt turvota tai mitään kuivuuden takia. Ei tehnyt mieli syödäkään, vaikka samaan aikaan nälkä kurni vatsassani. Ei vaan tuntunut oikein maistuvan mikään. Huokaisin syvään, painaen katseeni heikosti lätäköstä erottuvaan peilikuvaani. Heipä hei vain sinullekin, ruma kuvajaiseni. En voinut kuin olla miettimättä, missä vaiheessa kaikki paine pääni sisällä purkautuisi ja alkaisi joko huutaa, itkeä tai kaikkea samanaikaisesti. En ollut varmaan koskaan tuntenut oloani niin inhottavaksi. Samalla niin tyhjäksi, mutta toisaalta niin.. en tiedä.
Hirnahdus. Se sai pääni kohoamaan kohti taivaita, jonka jälkeen hyppäsin sivuun kevyellä loikalla, meinaten saada jalkani solmuun. Sydämeni alkoi hakata niinkin nopeaa, että hengittäminen oli lähes ongelmallista sen nopeuden takia. "Troja?" henkäisin katkonaisesti, uskaltaen vasta sen jälkeen kohdistaa katseeni tulijaan.

Hän ei ole Troja, vaikka suuri onkin. Minuun verrattuna ainakin. Tumman harjan ja beigehtävän karvapeitteen omaava ori ravasi minua kohden jollain tapaa ylvään oloisena. Kylkeni liikahtelivat hengitykseni tahtiin yhä nopeampaan tahtiin, nieleskellessäni ilmaa, häntä rauhattomasti ympäri pyörähdellen. En ollut todellakaan parhaassa mahdollisessa kunnossa, sillä hetkellä vielä huonommassa, kuin tavallisesti. Olin varmaan laihtunut jälleen, jonka lisäksi jouheni ja karvani olivat epäsiistissä kunnossa ja hiki kiilteli yhä kaikkea muuta kuin kauniisti läikkinä ympäri kehoani. Tervehdys herätti minut transsista, jolloin hätkähdin ja otin jälleen uuden sivuaskeleen kauemmas orista, joka ei ollut jäänyt kovin pitkän matkan pähään minusta voidakseen pohtia, uskaltaisiko luokseni tulla. Miksi olisi edes jäänyt? Ori vaikutti itsevarmalta, minä olin heikko ja pieni. Toisaalta, ties millaisen taudin useimmat minunlaiseni hevoset saattaisivatkaan omistaa. Olisi korkea aika peseytyä ja siistiä muutenkin itseni. Muutaman kilon lihominen ei olisi haitaksi, mutten minä väkisinkään halunnut syödä itseäni ähkyyn joka kerta, kun stoppaisin tankkaamaan sen vuoksi, että kylkiluuni paistoivat esillä eikä niitä voinut olla huomaamatta edes talvella kehnosti kasvavan talvikarvani alta. Mutta sehän oli minun ongelmani, ja muiden olisi ihan turha ryhtyä arvostelemaan sitä, kuinka huonolta näytin. Troja ei ollut arvostellut minua ulkonäköni perusteella, vaikka minua ehkä lapsellisena pitikin. Tuskin hän ihan sitä oli sanoissaan tarkoittanut. Se selviäisi sitten, kun tapaisin - jos tapaisin - hänet seuraavan kerran.

Heräsin jälleen ajatuksistani tajutessani, etten ollut vieläkään saanut aikaiseksi vastata. Ehkä tämä hevonen olisi joskus nähnyt Trojan? "He-heipä hei vaan", tervehdin katkonaisesti, korvat epävarmasti takana. Laajenneet sieraimeni värähtelivät ja haistoivat herkästi orin ominaistuoksun, jonka tuskin huomattava tuulenpuuska kuljetti minua kohden. Astuin lyhyen, töksähtävän ja epävarman askeleen lähemmäs, kohdistaen katseeni orin silmiin. Hädin tuskin uskalsin luoda toiseen katsekontaktia, mutta pakotin itseni siihen vasten tahtoani. Ja olihan se tavallaan aika kiehtovaa. Kohotin hiukan päätäni, pyrkien näyttämään mahdollisimman ilmeettömältä silmistäni paistavalta surusta ja huolesta huolimatta. Tunsin palan kurkussani, joka esti minua puhumasta. Se oli ilmeisesti vain kuvittellinen, mutta kesti silti jonkin aikaa, ennenkuin avasin suuni.
"Oletko.. tunnetko ket- ketään Troja-nimistä hevosta? Iso, valkoinen..", kysyin, hiljeten äkisti loppua kohden. Painoin katseeni takaisin maahan, höristäen varovasti korviani. Huokaisin syvään, katsahtaen vielä varovasti beigehtävään oriin. "Olen hänen ystävänsä", lausahdin vielä hiljaa, tuskin kuuluvasti. Vastaus olisi mitä todennäköisimmin kieltävä, mikä saisi minut varmaan purskahtamaan itkuun.
Sussu
 

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Siuri » 17. Syys 2010 21:28

Poni vaikutti hiljaisen oloiselta. Ehkä hieman ujon puoleiseltakin? Tai muuten vain pelokkaalta. Ainakaan se ei näyttäny kovin hyvin ottavan minua vastaan. Hiljaisuuden jälkeen se vastasi viimein tervehdykseeni, hieman änkyttävästi kuitenkin. Katsahdin tammaa ihmeissäni yrittää selvittää, mikä tällä on, mutta ehkäpä se ei vain ole tammoja, jotka tykkäävät yhdenillan jutuista.
Lisää hiljaisuutta. Olin yhtä hiljaa kuin tammakin, mutta vain, koska sekin teki niin. Yritin odottaa tamman lähestymistä, jottei se tuntisi oloaan ahdistuneeksi. Astuin muutaman askeleen taaksepäin antaen tammalle omaa tilaa. Se käänsi katseensa minua kohti, vihdoin. Hiljaa edelleen. Kunnes puhe alkoi.
Silmäni meinasivat pudota päästäni kuullessani sen maagisen nimen, joka oli pyörinyt päässäni päiviä. Mitä tamma siitä tietäisi?!? Eikä pelkästään nimi, vaan kaikki tuntomerkit viittasivat samaan oriin. Mahdotonta! Kaikista saaren hevosista satun tapaamaan tamman, joka tuntee Trojan?
Pudistelin päätäni epäuskoisena, ennen kuin olin valmis vastaamaan. Kuitenkin tamma ehti avata suunsa. Ystävä? Troja ei tainnut mainita mitään ystävistään, vain satunnaisista hevosista, ja ihastuksestaan, Shiningista. Mutta ei muista ystävistä? Kuka tamma oikein oli, ja mistä se tunsi orin?

”Troja…” sain sanottua hyvin hiljaisella ja vaitinaisella äänellä. Tamma ei ole tainnut nähdä oria hetkeen, vai muutenko hän etsii kuollutta hevosta?
”Tunnen”, vastasin jo hieman rohkeammalla äänellä.
”Tai oikeastaan, tunsin”, vastasin, ja huokasin syvään. Laskin pääni matalalle. Juuri kun luulee pääsevänsä jostakin järkyttävästä yli, palaavat menneisyyden haamut ja iskevät.
Trojan pelkkä mainitseminenkin saa oloni taas masentuneeksi. Hänen ikuisuutta kaipaavat kasvonsa viimeisellä näkemisellämme. Mutta nyt kaikki olisi hyvin, ainakin hänen osaltaan. Nyt hänen ei tarvitsisi enää kärsiä. Ei yhdenkään typerän tamman takia. Mutta olisihan hänellä ollut muitakin vaihtoehtoja? Mitäpä minä olisin voinut tehdä, tein voitavani, mutta hän teki, minkä näki parhaaksi. Käänsin katseeni tammaan, ja sen naarmuisiin jalkoihin. Mistähän nuokin ovat tulleet?
”Kuka olet?” kysyin hieman vihaiseen äänensävyyn, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostuneesti, ettei tamma juoksisi karkuun. Tämä keskustelu ei jäisi tähän. Minulla oli kyllä aikaa puida asiat alusta loppuun läpi, mutta mitä ihmettä tamma Trojasta halusi?

Hentoinen pilvi peitti auringon, mutta sen läpi tuli silti muutamia säteitä. Katsahdin taivaalle, joka näytti kirkkaansiniseltä tuota yhtä pilveä lukuunottamatta. Se näytti kuitenkin liukuvan nopeasti pois auringon edestä, ja pian kaikkialla olisi taas aurinkoista. Aivan kuin elämäni, on hämäriä hetkiä kirkkaiden ja valoisien keskellä. Tämä olisi taas yksi niistä hämäristä, jonka jälkeen aurinko pian taas paistaisi minullekkin.
Pilvi lipui ohi valaisten metsää paikoitellen. Korkealta puiden lehdistöistä pääsi läpi muutamia säteitä, jotka saivat pieniä kohtia metsässä valaistumaan. Ehkä elämäänkin on tarkoitettu paljon varjoa, ja pieniä iloisia aurinkoisia hetkiä siellä täällä? Siltä se ainakin vaikuttaa.

[Jostakin syystä nää aina lyhenee ^^']
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Syys 2010 22:08

Ori toisti ystäväni nimen jollain tapaa ihmeellisen vaitonaisesti, mutta minä vain nyökkäsin jäykästi. Vastaa, vastaa nyt. Beigehtävä avasi uudestaan suunsa, ja jo valmiiksi suuret silmäni laajenivat hämmennyksestä varmaan lautasen kokoisiksi. Oikeasti? Pilailiko hän vain? En kerennyt edes suutani avata, kun toinen oli avannut jälleen suunsa. Tunsin. MITÄ HELV-- "Mitä.. mitä sinä tarkoitat?" karkasi huuliltani kysymys, jonka jälkeen olinkin jo harpannut vähintäänkin askeleen lähemmäs toista. Arkuus oli tiessään, mutta olin siitä huolimatta yhä jännittyneemmän oloinen. Hetken ajan pilke toivoa oli käynyt silmäkulmassani. Ei enää. Ori oli tuntenut Trojan? Mitä se periaatteessa tarkoitti? Oliko ori edessäni myöskin ollut Trojan ystävä? Ehkä heidän välinsä olivat menneet rikki, tai sitten.. Ei. Ei Troja voinut.. ei se ollut mahdollista. Ei..
Olin vähällä vajota polvilleni jo ajatellessani, että se oli yksi vaihtoehto. Että Troja olisi.. kuollut. Sain hädin tuskin pidettyä silmäni kuivina, mutten toistaiseksi pillahtanut itkuun. Mistä minä edes tietäisin, että ori puhuisi totta? Ilmeisesti oli pakko vain uskoa, en oikein keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa. Eikä hän vaikuttanut erityisen iloiselta. Orin ilme oli tuntunut venähtävän lausuessani Trojan nimen.

Omatkin kasvoni olivat jähmettyneet varsin järkyttyneeseen ilmeeseen.
Kunnes toisen jollain tapaa vihaiset sanat herättivät minut aina vain kauheammista ajatuksistani. Katseeni oli ollut naulittuna oriin jo hyvän aikaa, tai pikemminkin tämän ohi. Ai että kuka olen? Oliko hän esittänyt kysymyksen? En ollut varma, mutta ainaki ori tietäisi, millä nimellä minua puhutella. Hän tuntui tietävän enemmänkin Trojasta, minkä vuoksi en todellakaan aikonut lähteä litomaan yhdestä hiukan ilkeään sävyyn lausutusta kysymyksestä. Ei, en tiedä, kuka olen, mutta nimeni on.. "Shining", lausahdin napakasti, kuulostaen samaan aikaan jollain tapaa vahvalta. Tai ainakin pyrin siihen, jotta saisin pidettyä itseni kasassa vielä tämän tapaamisen ajan. Ellen sitten saisi tietää jotain kamalaa Trojasta. Jotain, mitä en haluaisi uskoa todeksi.
"Sinä?" kysyin vaimeasti, painaen katseeni äkisti maahan. Vedin keuhkoni täyteen ilmaan, yrittäen jälleen hiukan parempaa ryhtiä. Loin nopean silmäyksen oriin. "Tunsitko sinä Trojan.. hyvinkin? Ja mitä tarkoitit sanoessasi, että sinä.. tunsit hänet?" kysyin hiljaa. Ulkopuolinen tuskin pystyi näkemään, että olin murtumispisteessä.
Ja olin siitä hyvin, hyvin kiitollinen. Tuijotin oriin suurimmaksi osaksi ilmeettömänä.

[ .. no nää mun viestit sit ei yhtää :''D ]
Sussu
 

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Siuri » 18. Syys 2010 01:23

Kysymyksiä toistensa perään. Tamma vaikutti hyvin huolestuneelta. Sen sanat kuitenkin virtasivat pääni läpi, kun ajatukseni leijailivat kaukana. Niin siinä todella oli käynyt. Todellisuus oli aika kohdata, sitä ei voisi kiertää. Niin, ja toistaiseksi ei ajassa ole paluuta taaksepäin, ei. Pian tamma sanoo nimensä.
Shining.
Ajatukseni pamahtivat kerralla, ja katseeni kohdistui kohti pientä tammaa. Silmissäni leiskui viha, joka kohdistui tammaan. Shining.
”SINÄ!” sain sanottua hampaiden välistä purressani niitä yhteen. Yritin hillitä itseni, viimeiseksi hyökkäisin tamman kimppuun, mutta hänkö tosiaan on SE?
Astuin uhkaavasti askeleen ja toisen kohti pienempää.
”SINUN TAKIASI TROJA KUOLI!” huusin, ja silmäkulmastani valui kyynel. Itsehillintä kävi yhä voimakkaammaksi, mutta sain sen pidettyä aisoissa. Jos en olisi pystynyt, olisin tällä hetkellä tamman kurkussa yrittäen purkaa vihani häntä kohtaan.
”SINUN SYYTÄSI!” huusin, ja kävelin kohti tammaa.
”SINUN TAKIASI TROJA TAPPOI ITSENSÄ!” jatkoin karjumista tammalle. Pian pysähdyin paikoilleni, ja annoin kyynelten valua hiljaa maata kohti.
”Mitä menitkään tekemään”, sain kuiskastua käheästä kurkustani.
Puristin silmäni tiukasti kiinni, ja toivoin jo toistamiseen voivani kadota paikalta sormia napsauttamalla. Mutta miksi se ei ole niin helppoa? Miksi kaikki tehdään niin helvetin vaikeaksi?

”Olen Lawless”, sain jatkettua yhä käheämmällä äänellä.
”En tuntenut Trojaa hyvin, mutta olisin voinut.. JOLLEI SINUA OLISI!” ääneni korottui loppua kohti. Avasin vetiset silmäni ja kohdistin katseeni tammaan.
”SINÄ TYPERÄ TAMMA! ONKO SINUSTA HAUSKAAKIN PILATA MUIDEN ELÄMÄ!?” huuto jatkui. Viha tammaa kohtaan yltyi hetki hetkeltä, vaikka kuinka yritin pitää sen sisälläni.
”SINÄ…. SINÄ…” Sanat eivät riitä. Pääni laskeutuu taas kohti maata, ja peruutan muutaman askeleen pois tammasta. Pulssini tasaantuu seisoessani paikoillani. Nyt Lawless, olisi aika rauhoittua. Onko tamma edes syyllinen kaikkeen? Sydäntenmurskaaja. Se on oikea sana tammalle! Mutta pystyikö tamma päättämään orin tunteista? Vai kertoikohan ori tälle tammalle, että todella piti hänestä?

"Sinä et tiedä minusta mitään. Minä en tiedä sinusta mitään. Muuta kuin sen mitä näen kasvoiltasi. Silmistäsi. Ensimmäinen tapaamani hevonen täällä oli nuori tamma nimeltä Shining. Sen jälkeen uusia hevosia on virrannut tasaiseen tahtiin. Vähän aikaa sitten, sen jälkeen kun tapasimme meren rannalla, näin Shiningin uudestaan. Täällä. Lumihevosten lammella. Enkä voinut.. voinut.. olla rakastumatta häneen."

Trojan puhe kantautui kaukaisuudesta päähäni. Troja tosiaan rakasti tammaa, mutta entäpä tamma? Mitä hän tunsi Trojaa kohtaan?

"Shining... en usko että hän pitää minusta sen kummemmin. Mutta.. No.. Siinäpä se kai olikin."

Lisää puhetta. Eikö tamma tosiaan välittänyt orista? Mutta kaiken järjen mukaan ei tammalla ollut osuutta Trojan kuoleman kanssa. Se päätti itse teoistaan, ei tämä tamma. Eikä tamma ollut lähelläkään, kun tämä tapahtui. Voisinko siis tosiaan syyttää tammaa?

”Shining… …anteeksi”, ääneni murtui.
Tuulenvire heilutteli harjaani, ja sai kyyneleet tipahtelemaan maahan pitkänä janana.
”En tarkoittanut… …olen… …pahoillani.” Lisää katkonaisia sanoja. Eivät itkuun sekoittuneena, vaan tunteisiin. Tällä kertaa olin todella pahoillani, en vain yrittänyt saada tamman oloa paremmaksi. En tiedä ansaitsisiko tamma sitä, vai huonoa omatuntoa jättäessään orin yksin. Mutta asia ei ollut minun päätettävissäni.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Sussu » 18. Syys 2010 14:28

Vetäisin päätäni äkisti taakse ja pakitin askeleen. Sinä? Kyllä, minä, mitä sitten.. ? Kauhusta kankeana tuijotin beigehtävään tiheään tahtiin hengittäen. Pelkäsin hänen hyökkäävän kiinni kaulaani hetkenä minä hyvänsä. Ja seuraavat sanat kuultuani melkeinpä toivoin, että hän olisi tehnyt sen. Tappanut minut siihen paikkaan, tai rampauttanut pysyvästi. Minun takiani.. siis mitä. Hän oli tosissaan, ei pelleillyt, ei leikkinyt. Hän oli todella tuntenut Trojan. Nimenomaan oli. Lakkasin hengittämästä, ja vain tuijotin oriin järkyttyneenä. En halunnut uskoa kuulemaani, mutta en pystynyt olemaan uskomattakaan. Olisin ollut varmaan paniikissa, ellen olisi ollut.. shokissa. Minä vain pidätin hengitystäni ja tuijotin oria suoraan silmiin aina siihen asti, että olin vähällä alkaa kakistella. Sen jälkeen jouduinkin vain keskittymään hengitykseni tasaamiseen.
Kunnes ensimmäinen kyynel vierähti poskelleni. Ihme ja kumma en purskahtanut heti itkuun ja vajonnut maahan, sillä olo tuntui aluksi tyhjääkin tyhjemmältä. Kauaa ei kuitenkaan kestänyt, kun kyynel toisensa perään valui pitkin poskiani, kuunnellessani toisen syytöksiä. "Mitä menitkään tekemään." En tiedä.

"Sinä typerä tamma." Siinä asiassa olen kanssasi tismalleen samaa mieltä, Lawless. En saanut suutani auki. Ai että onko minusta haukaa pilata muiden elämä? Painoin katseeni tiiviisti maahan, painaen silmäni kiinni. En halunnut nähdä, kuinka hän vielä kävisi kiinni kurkkuuni. En halunnut vahingossakaan yrittää pistää vastaan, jos hän oikeasti tahoisi satuttaa minua. Tehköön mitä lystää. Pudistin kuitenkin hitaasti päätäni vastaukseski hänen kysymykseensä. Huokaisin syvään, kuunnellen vain huutoa mitään sanomatta, yrittämättä puolustaa itseäni. Annoin kyynelten valua silmistäni, enkä edes yrittänyt niellä niitä. Nyyhkäisin hiljaa. Lawlessin anteeksipyyntö ei saanut minua yhtään sen paremmalle mielelle, vain kohottamaan tyhjien silmieni katseen toisen silmiin. "Ei se.. mitään. Sinä olet ihan oikeassa. Se oli minun syyni. Minun ei olisi pitänyt antaa hänen mennä. Minun olisi pitänyt todella yrittää ottaa selvää heti, mitä hän minulle yritti sanoa." Nyt se oli jo liian myöhäistä. Painoin katseeni hitaasti orin kavioihin, kunnes suljin jälleen silmäni, yrittäen peitellä tuskaani. Tunsin jalkojeni pettävän. Ensin takajalat, sitten etujalat. Maahan laskeutuminen muistutti pikemminkin rymähdystä, kuin tarkoituksella makuulleen käymistä. Raotin hitaasti silmiäni, laskien pääni maahan. Katselin Lawlessiin mitään sanomatta, vaikka kyyneleet saivat kaiken näyttämään hyvin sumuiselta ja epäselvältä. Nyyhkäisin hiljaa.

"Minäkin toivon, ettei minua olisi. Jos minua ei olisi, Troja olisi yhä hengissä. Hän.. hän oli niin hyvä hevonen. Minun kuuluisi olla kuollut. Ei hänen. Minä.." en löytänyt enää sanoja. Pitäisiköhän minunkin harkita itseni tappamista? Olisin melkeinpä voinut kysyä Lawlessilta, josko tämä olisi halunnut tehdä sen, mutta harva hevonen oli oikeasti tarpeeksi vahva tappaakseen toisen. Tai itsensä. Jos nopeasti päätyisin tappamaan itseni, en kerkeäisi tulla järkiini. Ehkä hukuttaisin itseni tuohon rapakkoon, mistä hetki sitten olin juonut? Mitähän siitäkin tulisi, kun lätäkön kohdalla ei ollut edes kummoista kuoppaa. Ei mitenkään. Olisikohan hukuttautuminen tuskallisin vaihtoehto? Kalliolta hyppääminen voisi olla turhan nopeaa ja kivutonta, ellen sitten jäisi kitumaan. "Olen niin pahoillani..", sopersin hiljaa, tuskin kuuluvasti. "Vihaat minua varmasti enemmän kuin mitään muuta", lausuin vaimeasti, silmäni sulkien. Nielaisin. "Haluatko.. haluatko tappaa minut? Siitä vain." Toimi jo, Lawless, tämä voi olla viimeinen tilaisuutesi. Ole kiltti ja tee se minulle. "Ei sillä.. että olisin sen arvoinen." Raotin hitaasti silmiäni, katsoen suorastaan anovasti Lawlessiin. "Ei, en todellakaan ole ainakaan nopean kuoleman arvoinen. Tunnistatko myrkkykasveja? Tai olisitko halukas vaikka katkaisemaan kaikki neljä jalkaani?" Tuijotin oriin vakavana, vaikkeivat sanani ehkä kuulostaneetkaan järkeviltä. Tämä saattaisi olla loppuni.
Sussu
 

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Siuri » 18. Syys 2010 15:21

Tamma tiesi sen. Se tiesi asian olevan hänen syytään. Ilman vastusteluja ja kieltoja hän myönsi sen. Yhtäkkiä tamma rymähti maahan. Käänsin katseeni kohti tätä maassa makaavaa, joka näytti niin viattomalta. Syyllisyys kuitenkin paistoi tämän sanoista.
Tamma oli hiljaa. Hetken. Sitten se jatkoi puhumista. Syyttelyä, itseään kohtaan. Tamma oli rohkea, harva hevonen pystyisi mieltämään itseään syylliseksi tällaisessa tapauksessa.
Kuuntelin tämän puhumista. En tiennyt mitä vastata. Puhisin hampaiden välistä valmiina sanomaan jotain, mutta kaikki sanottava jäi kiinni kurkkuuni. Minä tärisin. Tärisin, itkin, enkä saanut sanaakaan suustani. Olisin ollut valmiina tekemään mitä vain tyhmää. Yksikin väärin valittu sana tammalta, niin olisi ollut hengenlähtö lähellä. Mutta ei, tamma ei tehnyt mitään. Se makasi maassa odottamassa kuolemaansa.
Pian tamma ehdotti jotain, joka sai hetkeksi ajatukseni muualle. Tappaa hänet? Ei, Lawless, ei! Tamma ei todellakaan ole sen arvoinen. Tamma saisi kärsiä koko ikänsä siitä, mitä se teki!
Tärinä lakkasi. Huokaisin syvään, ja katsoin tammaa. Pian sain kurkustani aikaan käheitä sanoja.

"Onnellisia loppuja ei ole."
Sanoin.
"Niitä ei ole."
Jatkoin, ja ääneni murtui taas kuiskaukseksi.
"Niitä näkee vain unissaan."

Kyyneleet alkoivat valua vuolaina poskiltani. Tamma ei ehkä ymmärtäisi sanojen merkitystä, niin kuin minä.
Katsoin säälivästi tammaa, joka oli valmis ottamaan kuoleman vastaan, syystäkin. Hetken mielessä kävi tamman kurkussa roikkuminen, mutta se jäi vain lyhyeksi ajatukseksi.
”Shining, ei..” aloitin hyvin rauhalliseen äänensävyyn.
”Kukaan hevonen ei ansaitse kuolemaa”, sanoin rauhallisesti, ja huokaisin taas.
”Jokaiselle meille on annettu toinen mahdollisuus”, sanoin, ja jäin miettimään hetkeksi taas omaa elämääni. Uusi elämä tällä saarella. Uusi alku.
”Mennyttä ei voi muuttaa, eikä tulevaisuuteen voi vaikuttaa.” Kohtalo. Sana, joka toi meidät yhtään Trojan kanssa. Mikään muukaan se ei voinut olla. Kumpikaan meistä ei päättänyt tapaavamme uudestaan, vaan niin oli tarkoitettu.

”Hyvästi Shining”, sanoin tammalle, ja katsoin tätä viimeistä kertaa.
Lähdin laukkaamaan tietä eteenpäin toivoen, etten näkisi tammaa enää koskaan.

Law poistuu.

[Kiitosket (minun puolesta) lyhyestä pelistä : ))]
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Katkera totuus

ViestiKirjoittaja Sussu » 20. Syys 2010 19:03

Hän ei ole aikeissa tappaa minua. Kyyneleet virtasivat poskilleni yhä runsaampina, eivätkä loppuisi hetkeen. Miksei hän voinut vain listiä minua siihen paikkaan? Sen sijaan, että ori olisi syöttänyt minulle vaikka jonkun myrkyllisen sienen tai kasvin, hän hyvästeli minut ja lähti vetämään. Hitto. Olisin halunnut nousta ja lähteä juoksemaan hänen peräänsä, mutteivat jalkani kantaisi, sen tiesin. Ja hän oli tuonut harvinaisen selvästi esille sen, ettei ollut aikeissa tappaa minua. Hän oli ihailtavan tyyni ja rauhallinen. Tavallaan. Huutamistakaan ei ollut jatkanut kovin kauaa, ikävä kyllä. Löytäisinköhän vielä jonkun Trojan ystävän, joka olisi halukas syyttelemän? Se olisi minulle ihan oikein. Ihan hetkeen se ei kuitenkaan onnistuisi, koska olin jäänyt maahan makaamaan, kierähtänyt kyljelleni ja painanut pääni maahan. Olisin helppo saalis mille tahansa pedolle, jos ne nyt suostuisivat syömään näin likaista ja huonokuntoista olentoa, josta ei saisi juuri mitään irti.
Hiljaisuus. Loittonevat kavioiden kopsahdukset maata vasten ovat hiljenneet korvissani jo aikapäiviä sitten. Koko sademetsä tuntui hiljenneen, korvissani kaikui vain oma nyyhkytykseni. En edes nähnyt eteeni, kiitos näkökenttäni sumentaneiden kyyneleiden. Suljin silmäni nopeasti, suutani raottaen. En kuitenkaan saanut aikaiseksi huutoa tai mitään muutakaan äännähdystä, mikä mahdollisesti helpottaisi oloani.

Ei, mikään ei voisi helpottaa oloani, ei ikinä. Siitä olin varma.
Troja, minä vihaan sinua. Miksi sinä teit näin minulle, Lawlessille ja muille tapaamillesi hevosille? Ainut ystäväni. Sinä outoja puhuva ja suorastaan pelottava jättiläinen, josta en ikinä oppinut ottamaan kunnolla selvää. Minä vihaan sinua. Vihaan sitä, että rakastin sinua. Ja tulen aina rakastamaan.
Olin kaikkea muuta kuin tietoinen siitä, kauanko olin oikeastaan maannut paikallani. Jokin käski minua kuitenkin nousemaan ylös, jokin sellainen ääni pääni sisällä, mitä minun oli toteltava. Nostin päätäni hitaasti maasta. Kyyneleitä ei enää riittänyt, mikä oli onni. Olisin varmaan itkenyt silmät päästäni, jos se olisi ollut mahdollista. Olin entistäkin väsyneempi, mutta se oikeastaan auttoi minua jaksamaan ylös. Punnersin itseni vaivalloisesti neljälle jalalle. Tarpeeksi väsynyt kun olin, pystyin vielä uskottelemaan itselleni kaiken olevan vain valhetta. Vaikka kyllä minä muistin Lawlessin katseen. Siitä oli leikki kaukana. Hän kaipasi Trojaa varmasti yhä paljon kuin minä. Kauankohan tapahtuneesta oli aikaa? Hän ei vaikuttanut erityisen masentuneelta astellessaan luokseni niin varman oloisena. Painoin päätäni maata kohden, hiljaa nielaisten. Haluttomasti lähdin laahustamaan pois metsiköstä, pois paikalta, jossa olin saanut kuulla tapahtuneesta. Juuri siitä tapahtumasta, mikä sai minut toivomaan kuolemaa ja oli murskannut minut. En antaisi itselleni ikinä anteeksi.

Shining poistuu.

[ Kiiitos. ]
Sussu
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron