Give me a smile!

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 25. Maalis 2012 21:24

[Sussua ja Nanaa kaipaillaan tänne. 8) ]

Orion

Vesi joessa on tavallista sameampaa ja se kuohuu ja vaahtoaa syöksyessään kovaa vauhtia suureen lampeen. Lampikin on tavallista suurempi. Se tulvii yli äyräyidensä ja liplattaa melkein kaviodeni juuressa. Osan polustakin se on peittänyt, ja joki pitää niin kovaa ääntä, että voisin puhua yksinäni kenenkään kuulematta. En kuitenkaan puhu mitään, seison vain hiljaa ja katselen. Tämä on minulle uutta. Syksylläkin oli äidin mukaan paljon vettä, mutta olin silloin vielä ihan pieni, niin että en muista. Tämä on... jännittävää. Jos putoaisin veteen, se imaisisi minut mukaansa ihan saman tien. Se johtuu keväästä, niin äiti kertoi. Muualla lumi sulaa, ja täällä sademetsässä sataa tavallistakin enemmän. Lumihevosten alueella jäätikkö ei ehkä sula, mutta kai sieltäkin vettä tulee, kun aurinko paistaa koko ajan pidempään.

Lammen vesi näyttää kylmältä. Äiti kielsi minua ylittämästä jokea, ennen kuin meni. En minä sen yli olisi halunnutkaan mennä. En minä vettä pelkää, mutten ole typerä. En saisi kuulemma leikkiäkään joentörmällä - mutta enhän minä leikikään. Minä vain seison ja katselen ja mietin. Ajatukseni vaeltelevat siitä, miten jännää olisi, kun tähän nyt tulisi joku muu, siihen, kuinka syvää vesi on. Mutta enimmäkseen vain seurailen joen pyörteilyä ja kuohuntaa vähän kauempana lammesta ja sen rauhoittumista päästessään lampeen saakka. Mietin myös, miten kivaa olisi, kun voisi seilata lehden tai kaarnanpalan päällä pitkin jokea täältä jonnekin kauas saaren itäpuolelle. Siihen taidan kuitenkin olla vähän liian iso. EIkä olisi kivaa, jos lehti yhtäkkiä kääntyisi ylösalaisin, ja joutuisi veden varaan. Vaikka olisikin niin pieni, että voisi purjehtia sillä lehdellä. Pelottaakohan kaloja uida noin kovassa virrassa? En tiedä. En ole koskaan puhunut kalan kanssa. Ne yleensä uivat karkuun minkä evistään pääsevät, vaikka yrittäisinkin jutella. Ei kovin kohteliasta.

Minä kyllä haluaisin nähdä saaren itäpuolenkin. Haluaisin käydä ylängöllä. Äiti kuvaili niitä laakeiksi kukkuloiksi, joilla tuulee melkein aina. Ei hänkään kuulemma ole ollut siellä aikoihin. Ja sitten haluaisin nähdä Hoeron, mutta se on laumattomien alueella. Sinne ei saa ehdottomasti mennä. Kyllä minä haluaisin kiivetä tavallisellekin vuorelle. Mutta muualle ei saa mennä - vain metsäponien alueille ja yhteismaille. En kyllä tykkää siitä yhtään. Minusta on tosi epäreilua, että minun pitäisi elää koko ikäni näkemättä ikinä lehtimetsää. Enkä minä edes tiedä, mitä lehtimetsä on! Äiti sanoi, että metsäponeilla on onneksi paljon alueita. Tuijotan vettä. Ehkä sitten kun olen vanhempi. Ehkä vanhempana en enää kuuntele äitiä, vaan teen niin kuin itse haluan.

Se kyllä kuulostaa tosin siistin lisäksi hirmuisen pelottavalta.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 11:25

[En ole Nanalla yli puoleen vuoteen pelannut niin saapa nähdä, millaista tekstiä syntyy... Mutta täältä me joka tapauksessa tulemme 83~]

Nana

Olin seurannut jo jonkin matkaa jokea. Tarkemmin sanottuna jo joitain päiviä, kiertäen milloin tasangolla ja milloin sademetsässä ja olin minä jäätikölläkin poikennut. Nyt sitä oltiin taas sademetsässä. En jaksanut vaivata päätäni sellaisilla turhilla kysymyksillä kuin missä minä olen tai saanko minä edes olla täällä, koska ei minulla mitään hätää ollut. Eikä tulisi olemaankaan. Yötkin olin saanut viettää rauhassa, ilman petoeläimiä tai toisia hevosia, joten miksi pelkäisin etukäteen vaaroja joita en välttämättä edes kohtaisi?
Jos olin ylittänyt rajan ja päätynyt johonkin, missä en saisi olla, niin se oli voivoi. En ollut matkallani törmännyt kovin moneen hevoseen, ja niistäkään harvoista yksikään ei ollut edes yrittänyt pysäyttää minua. Mutta johtuiko se siitä, etten vielä silloin ollut toisen lauman alueella? Jos minä siis olin koskaan siellä ollutkaan.
Olin tai en, ei siitä ollut vielä koitunut harmia. Jos törmäisin johonkin tyyppiin joka häätäisi minut pois, takaisin sinne minne kuuluin, niin tehkööt sen. Mutta koska kukaan ei ollut vielä yrittänytkään estää, minä olin nähnyt tilaisuuteni tulleen - tilaisuus tutkia Caraliaa, nähdä muutakin kuin jäätikköä ja havumetsää ja tasankoa ja sademetsää. En minä vielä ollut törmännyt mihinkään kovin erikoiseen, mutta ehtisin kyllä.

Vai ehtisinkö? Riippunee tuuristani. Ja koska en voinut olla varma siitä, kuinka pitkään onni suosisi minua, päätin kävelyn sijasta ravata pätkän nähdäkseni mahdollisimman paljon ennen mahdollista häätöä.
Vierelläni virtaavasta joesta vettä roiskui ympäriinsä vauhdilla. Maa sen ympärillä tuntui kostealta, suorastaan petolliselta, jolloin minä hypähdin vaistomaisesti vähän kauemmas etten vaan menisi liukastumaan. Pärskähdin vesipisaroiden yrittäessä joessa hypähdellessään pärskyä myös minun päälleni, mutten kuitenkaan siirtynyt enää kauemmas. Sitä jokea pitkin olisi helppo palata takaisin kun sen aika olisi, en saisi hukata sitä. Ja vaikka vesipisarat tuntuivat lähes jäätävillä, varsinkin päähäni osuessaan, olivat ne tavallaan myös virkistäviä. Ja koska aurinko paistoi ja lämmitti, en minä ihan heti jäätyisikään vaikka vähän kastuisin.
Jonkin matkaa kuljettuani joki tuntui levenevän, ellen vain kuvitellut niin. Eikä minun tarvinnut kuin vähän nostaa katsettani huomatakseni, että jossain edessäpäin näkyi lampi. Lampi? Nyrpistin hiukan turpaani, mutten pysähtynyt. Lammen minä nyt olin nähnyt ennenkin, enkä enää ollut yhtään varma siitä minkä lauman alueella minä olin vai olinko peräti yhteismaalla. Jäädessäni pohtimaan hetkeksi asiaa jouduin muistuttamaan itseäni siitä, ettei sillä ollut mitään merkitystä. Ja sitten minä kiristin taas tahtiani.

Jokin maisemaan kuulumaton asia kuitenkin herätti huomioni. Se näytti pieneltä, tummalta, tarkemmin katsottuna jopa hevoselta. Pikemminkin varsalta, vaikka tietysti kyseessä saattoi olla myös joku kumman nuorekkaan näköinen kääpiöhevonen. Oli mikä oli, sen näkeminen sai minut jähmettymään niille sijoilleni. Pysähdyin niin äkisti etteivät jalkani pysyneet aivan samassa tahdissa ajatusteni kanssa, jolloin olin vähällä luiskahtaa, kompastua ja kaatua kyljelleni. Tai selälleni. Joka tapauksessa onnistuin pelastamaan tasapainoni ajoissa, taiteilemaan itseni taas ryhdikkääseen asentoon.
Sitten jäin tuijottamaan. Kohotin päätäni, siristin silmiäni ja höristin korviani. En olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka se olisikin huomannut minut jo - tosin välillämme oli vielä matkaa aika reilusti, joki piti melko kovaa ääntä ja se tuntui katsovan sitä hyvinkin kiinnostuneesti. Tai en minä tiennyt, miten se sitä katseli, kun en itsekään nähnyt kovin kummoisesti välimatkan takia.

Mutta selvää oli se, että toinen oli varsa. Tai ainakin olin hyvin varma siitä. Siitä en osannut sanoa mitään, oliko hän ikäiseni vai paljon nuorempi vai vähän vanhempi. Kutakuinkin samaa ikäluokkaa kuitenkin. Huomasin jääneeni miettimään, kuinka monta muuta varsaa minä olin Caraliassa kohdannut. Niin, en kovin montaa. Eikä minun tarvinnut jäädä kovin pitkäksi aikaa miettimään, olisiko parasta kääntyä.
Ei tietenkään olisi. Siispä minä jatkoin sen tyypin lähestymistä reippain käyntiaskelin, jännittyneenä, unohtaen kokonaan joen ja sen kuinka liukas maa voisi olla. En vilkaissutkaan jalkoihini tuijottaessani hyvin tiiviisti tuntematonta siltä varalta, että se osoittaisi enemmän elonmerkkejä.
Sussu
 

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 12. Huhti 2012 14:08

En tiedä mikä se on - huomaanko jotain liikettä silmäkulmastani, poimiiko turpani vieraan hajun kaiken veden ja mudan ja tulevan kevään tuoksujen lomasta, vai onko se joku sellainen "vaisto", mistä äiti on puhunut - mutta käännän kuitenkin päätäni juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka jokin vaalea tulee reippaasti minua kohti. On ihan hyvä, että huomaan sen. Muuten olisin voinut vaikka säikähtää ja tipahtaa jokeen ja mitäs sitä sitten oltaisiin tehty? No mutta en säikähtänyt enkä tipahtanut ja se on oikeastaan aika kiva, että tuo vaalea pieni tulee tänne. Käännyn varovasti ympäri, niin ettei tarvitse kurkistella olkansa yli, ja otan pari askelta poispäin vedestä. Olen oikeastaan aika yllättynyt siitä, että tulijakin on varsa, mutten silti näytä kauhean yllättyneeltä. Kovin pitkään ainakaan. Kallistan vain hieman päätäni ja hymyilen hiukan epävarmasti. Tämä on nyt taas vähän hankalaa.

Aikuiset on aina aikuisia. Kun niitä tapaa, ne tervehtii tosi kivasti ja sitten ne näyttää vähän huolestuneilta ja kysyy että missäs isi ja missäs äiti ja kuinkas sinä nyt täällä yksinäsi. Ja sitten minä selitän aina että äiti on tuolla jossain ja isä hukassa, ja vähän aikuisesta riippuen ne joko antavat olla tai näyttävät vähän lisää huolestuneilta.
Mutta sitten on minun ikäiset tai vähän vanhemmat tai vähän nuoremmat, joita en kyllä ole tavannut paljoa. Ja kun tapasin Valientenkin, se oli vähän sellaista varovaista kokeilua, mutta tuo ei kyllä näytä sen puoleen varovaiselta kuin kokeilevaltakaan. Se näyttää sellaiselta tyypiltä, joka tekee eikä ihmettele. Mutta, tuumaan mielessäni, ei se paha ole. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla!

Koska tähän kaikkeen pohdintaan ei mennyt kauhean kauan aikaa, voin vielä aika sulavasti lähteä ottamaan harkittuja askelia eteenpäin. Niitten ei kyllä pitänyt olla harkittuja vaan reippaita, mutta olen ehkä ihan pikkuisen hermostunut. Hipsin kuitenkin sen verran eteenpäin, ettei veden kohina ihan kokonaan hukuta ajatuksiakin alleen. Pysähdyn niin, että jalat ovat tasan, ja nostan hiukan päätäni. Ei lähestyvä - tamma? Joo, tamma se on - vaikuta oikeastaan pelottavalta.
"Hei", minä totean, kun se on lähellä. Tai ainakin lähempänä. Ei nyt niin lähellä, että pystyisin kovin tarkkaan sitä katselemaan, mutta silleen puhumislähellä. Kallistan taas hieman päätäni ja korvani heiluvat hitusen epävarmasti puolelta toiselle, vaikka yritänkin hymyillä vaalealle. "Kuka sinä olet?"
On aina hyvä tietää, kenen kanssa on tekemisissä. Kai. Tämä on taas näitä juttuja, mitkä taitaa isojen maailmassa olla ihan itsestäänselviä, mutta minulle sillä ei ole niin väliä. Onhan se kiva tietää, millä nimellä toista kutsuu, mutta-- onko sillä pilkkuja? Vau! Katson silti tätä uutta tuntematonta aika kiinteästi silmiin, ettei se ihmettele mitään ja luule etten yhtään keskity.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Huhti 2012 18:34

Olin vähällä jo seisahtaa paikalleni, kun se pieni hevonen äkkiä kääntyikin ympäri. Tahtini hidastui vähän, mutta jo muutaman askeleen jälkeen lähdin taas reippaasti hyvässä ryhdissä eteenpäin. Yritin peittää jännittyneisyyteni kaikin mahdollisin keinoin - mikä oli pahin asia mitä voisi sattua, vaikken heti osaisikaan käyttäytyä täysin ikätoverin seurassa? En tosiaan keksinyt mitään, ja se antoi minulle hieman lisää varmuutta. Enkä minä varsinaisesti pelännyt, ehkä vähän epäröin vain. En minä silti ihan epävarmakaan ollut..
Ehkä ajattelin vain turhan monimutkaisesti. Eikä se edes ollut lainkaan tapaistani. En ollut tavannut juurikaan ikäistäni porukkaa, mutta varmasti saisin tapaamisesta paljon enemmän irti kuin jos olisin tavannut jälleen jonkun tylsän aikaisen. Mutta mitä jos toinen oli tylsä lapsi? Äkkiähän siitä eroon pääsisi. Mutta antaisin sille kuitenkin mahdollisuuden, saattaisihan se olla jännittäväkin tyyppi..
Ja orikin vielä. Ei siis ainakaan toivottavasti turhan hienostelija, jos siis ei pelännyt tyttöbakteereja tai jotain muuta typerää. Hymähdin vähän itsekseni, häntääni heilauttaen. Musta oli jo lähes sellaisen etäisyyden päässä, että olisin voinut huikata tervehdyksen, mutten tehnyt sitä. Orikin oli liikunut vähän lähemmäs, ehkä kauemmas pahimmasta joen aiheuttamasta melusta.

Eikä poikakaan kovin varmalta vaikuttanut. Kyllähän se hymyili ja oli ehtinyt tervehtimäänkin ennen minua. En kuitenkaan ajatellut niin nopeasti, että olisin tehnyt muuta kuin nyökännyt jäykästi. Sitten seisahduin aloilleni, sellaisen etäisyyden päähän että voisimme puhua huutamatta, mutten kuitenkaan kehdannut heti ensimmäiseksi tunkea ihoon kiinni. Korvani heilahtivat hiukan takakenoon ja sitten sivuun, mutta höristin niitä kuitenkin nopeasti. Että kukako minä olen?
"Nana", vastasin lyhyesti, töksähtäen. Katseeni kierteli hetken mustassa, keräillessäni kokoon kaiken rohkeuteni. Sitä kyllä löytyi, mutta se yritti kovasti piiloutua jännityksen alle.
"Kuka olet?" kysyin sitten siltä, kuulostaen omaankin korvaani hivenen epäilevältä painottaessani sanoja sillä tavoin. Aivan kuin ori olisi tehnyt jotain hyvinkin outoa - vaikka ainakin toistaiseksi hän oli antanut itsestään hyvinkin normaalin vaikutelman. Ehkä liiankin normaalin. Mutta jos se minusta olisi kiinni, niin kaivelisin hänestä kyllä irti kaiken mahdollisen epätylsän. Jos hänen äitinsä siis ei olisi missään lähettyvillä tai kukaan muu ei tulisi viemään mahdollisuuttani tutustua tähän poikaan..

Vilkaisin hieman epäilevänä ympärilleni. En ainakaan toistaiseksi nähnyt ketään, tai kuullut mitään epäilyttävää. Siispä käänsin katseeni taas nopeasti oriin, korvat taas hieman sivuille kääntyen. Ruskeissa silmissäni oli hyvinkin tiivis, tarkkaileva katse, jotta ori ei vain saisi tehtyä mitään epäilyttävää niin, että en huomaisi mitään. Olin niin epäilevä että se melkein nauratti minua itseänikin, mutta pysyin kuitenkin vakavana. En edes yrittänyt hymyillä, vaikka ori oli ainakin hetki sitten tehnyt niin.
Sussu
 

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 16. Huhti 2012 17:49

Pistan merkille, ettei tämä uusi vaikuta kauhean ystävälliseltä. Sellaista on aika vaikea olla huomaamatta, kun saa tervehdykseensä vastaukseksi vain aika tylyn nyökkäyksen, eikä hänen äänensävynsäkään ole erityisen lämmin. Hetken mietin, olenko tehnyt jotain väärin. Jotain mistä tämä uusi, Nana, ei pidä. Mutta enhän minä ole oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin seissyt joella ja tervehtinyt häntä, eikä sellaisen pitäisi ärsyttää ketään. Ehkä Nana ei ole vain tavannut ketään pitkään aikaan, eikä osaa enää oikein olla muiden kanssa. Niin minä sen selitän itselleni, koska minulla ei ole aikomustakaan loukkaantua, ainakaan heti. Vaikka kyllä korvani käväisevätkin puolustelevasti takakenossa kuullessani sävyn, jolla vaalea kysymyksensä esittää.
"Orion", vastaan yhtä lyhyesti kuin tyttökin, mutta sävyisämmin. Nyt kun en kerran ole loukkaantunut, ehdin tarkastella Nanaa vähän paremminkin.
"Sä olet nätti", totean pää kallellaan. Se ei ole kohteliaisuus. Tai siis totta kai se on, mutta vielä enemmän se on tosiasia. Ei sellainen imelä kommentti, jolla yritetään mielistellä. Minusta Nana nyt vain on nätti, eikä siinä sitten sen enempää. Ei hän ole ensimmäinen näkemäni nätti hevonen, eikä toivottavasti viimeinenkään, pienin mahdollisesti, mutta minusta hänen piti joka tapauksessa saada kuulla se.

"Mitä sinä teet täällä?" kysyn sitten uteliaasti. Mistäköhän hän tuli? En tiedä, enkä kehtaa kysyä ihan heti. Enkä kysy sitäkään, kuuluuko se meihin. Siis metsäponeihin. Ei sillä ole oikeastaan väliä, ei ainakaan niin kauan, kun äiti ei osu paikalle. Äiti kysyy sitä aika usein, mutta minäpä en olekaan äiti, eikä minun tarvitse kysyä. Eikä äiti tiedä siitä, jos en kerro. Onkohan Nana tavannut Valienten? En tiedä, enkä oikein uskalla kysyäkään. Minun tekisi mieli kysyä niin paljon kaikenlaista, että jos aloitan, saatan ehkä kysyä kaiken kerralla. Huiskaisen häntääni ja vaihdan painoa jalalta toiselle. Nana vaikuttaa kyllä jännältä.
"Tehdäänkö jotain kivaa?" ehdotan tytölle, ja melkein saman tien kaduttaa, että sanoin mitään. Katsahdan poispäin hiukan nolona, mutta sitten katson takaisin. Sanottu mikä sanottu, ja parhaassa tapauksessa Nana voisi sanoa joo.

[No tulipas vähän töks. ._.]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sussu » 29. Huhti 2012 18:55

[Oww, Orion on suloinen lapsi~ c:]

Tyydyin vain nyökkäämään lyhyesti, kun poika esittelisi itsensä Orioniksi. Ihan hauska nimi kieltämättä, mutta sitä tuskin kannattaisi sanoa ääneen kun toinen voisi ymmärtää sen herkästi loukkaukseksi. Enkä minä sitä nyt loukata tahtonut, vaikken aivan mielistelemäänkään ryhtynyt. En tosin ollut aivan varma siitä, yrittikö Orion sitten mielistellä, sillä vain vähän itsensä esittelyn jälkeen se tokaisi minun olevan nätti. Ei se tosin kuulostanut siltä, pikemminkin hyvin.. vilpittömältä katsellessaan minua pää kallellaan.
Enkä tosiaan osannut reagoida muuten kuin tuijottamalla, kunnes vilkaisin hiukan nolona ensin ympärilleni ja sitten jalkoihini. Mitä tuohon olisi pitänyt sanoa? Kiitos tai niin sinäkin? Ei minua ihan joka päivä nätiksi sanottu, ja ne olivat ainoat vaihtoehdot jotka tulivat mieleeni. Kumpikaan ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, mutta vielä vähemmän nyt halusin nyökytellä päätäni ja todeta että niin olen. Sekin toisaalta olisi ihan typerää väittää vastaan.
"Ai", töksäytin vain edelleen vähän hämilläni. Vielä enemmän minua hämmensi se, miten minä olin mennyt niin sanattomaksi yhdestä pienestä kommentista. Ihan kuin toinen olisi siinä samalla leikannut kieleni poikki. Naurahdin vähän, en niinkään iloisesti vaan pikemminkin järkyttyneesti.

Olikohan sillä kaikki kotona, kun tuolla tavalla tokaisi? Kohotin katseeni nopeasti Orionin kasvoihin nähdäkseni, virnistelikö tuo parhaillaan koska oli saanut minut tuntemaan itseni typeräksi vai mitä oikein oli. Poika kuitenkin vain kysyi, että mitä minä täällä tein. Heilautin korviani hieman takakenoon, niiden kuitenkin kääntyessä vähän epäröiden sivuille. Enhän minä nyt voisi sille sanoa, että tulin sieltä missä oli jäätiköitä tutkimaan vähän uusia alueita. Jos sillä oli edes vähän aivoja, niin kyllähän se tajuaisi, etten minä olisi saanut olla siinä.
"Niin no.. Kunhan kävelen ja tutkin ympäristöä", vastasin nopeasti, kuin ohimennen. Asia varmaan olikin sitten sillä selvä, tai ainakin toivoin niin. En ainakaan uskonut, että Orion kyselisi sen enempää tekemisistäni.
Katsahdin nopeasti ympärilleni, ehkä siltä varalta että sen äiti voisi vaania jossain puskassa ja rynnätä paikalle hetkenä minä hyvänsä kiljuen, etten minä varmasti ollut oikeilla alueilla. Ketään ei kuitenkaan näkynyt tai kuulunut, vain joki virtasi sivussa ja se varmasti pitäisi salaisuudet vaikka tiesikin minun kävelleen sen vierellä jo pidemmän aikaa. Sitä se ei kertoisi edes Orionille.
"En oikeastaan mitään järkevää", lisäsin vielä pikaisesti, olematta kuitenkaan aivan varma siitä herättäisikö se epäilyksiä vai veisikö se ne vähäisetkin, joita pojan mielessä ehkä liikkui.

Höristin korviani sivuilta eteen kuullessan toisen taas sanovan jotain. Että tehtäisiinkö jotain kivaa? Olin vähällä virnistää kun poika katsahti poispäin jotenkin vähän hassun oloisena, mutta pidin kuitenkin naamani ainakin kutakuinkin peruslukemilla. Vain pieni, minulle tyypillisen ilkikurinen hymy levisi turvalleni.
"Okei", vastasin sen enempää asiaa ajattelematta, jääden tapittamaan Orionia katseellani.
"En tunne kovin hyvin", tai jos tarkkoja ollaan niin ollenkaan, "tätä aluetta, joten en oikein tiedä.. Tai siis olisko sulla jotain ehdotuksia?" kysäisin jo reippaammin, vähän vähemmän viileästi. Ruskeat silmäni jäivät tuijottamaan odottavina Orionia.
Sussu
 

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 14. Touko 2012 12:38

Nana vaikuttaa aika hämmentyneeltä kommenttini jälkeen. Häntä ei ilmeisesti ole ennen sanottu nätiksi. Sääli, mutta joka tapauksessa nyökkään hänen töksähtävälle vastaukselleen. Onpas tämä nyt hankalaa. Johtuuko se siitä, että Nana on tyttö? Ei kai nyt sentään. Vaikka mistäs minä tiedän. Ehkä se vielä selviäisi, samoin kuin selviää se, mitä Nana täällä tekee. Ympäristön tutkiminen on minusta ihan hyvä syy olla missä vaan. Vaikka Nanan mielestä se ei kuulemma sitten ole mitään kovin järkevää.
"No mutta ei kaiken tarvitse aina olla järkevää. Oletko löytänyt jotain mielenkiintoista?" kysyn uteliaasti. Jos riittävän kauan tutkii, yleensä tulee jotain jännää vastaan. Siinä ainakin on järkeä, vaikkei kaikessa olisikaan, eikä maailmasta mitään tulisikaan jos missään ei olisi mitään mieltä. Olen minäkin silti viettänyt päiviä tekemättä oikeastaan mitään järkevää, loikoilemalla heinikossa katsomassa taivasta ja juoksemalla kilpaa pilvien kanssa. Pilvet yleensä voittavat. Voisikohan Nanan kanssa juosta kilpaa? Ehkä hyvinkin voisi.

Nana vastaakin kysymykseeni melko nopeasti myöntyvästi, ja se saa minut nolosta iloiseksi. Vaalea kuulostakin vähän kiltimmältä, mutta se meinaa mennä ohi korvien, kun hän kysyy minulta ehdotuksia. Niin, jos Nana on vasta tutkimisen alkuvaiheessa, hän ei varmaan vielä osaa kulkea täällä kovin hyvin. En menisi takuuseen siitä, että minä osaan yhtään paremmin, mutta no. Siniset silmäni kohtaavat Nanan ruskeat, ja saan idean.
"Kiivetään vuorelle", tokaisen. "Tule!"
Lähden ravaamaan sademetsän puiden joukkoon ja vilkaisen, että Nana seuraa minua. Sen ei pitäisi olla kaukana... Ei me nyt tietenkään oikeille vuorille voida tästä näin vaan lähteä, vaikka se siistiä olisikin. Ehkä tämänaamuinen löytöni on kuitenkin ihan kelpo korvike.

"Jaaa... tuolla!" hihkaisen ja muutan vähän suuntaani.
"Ei se nyt ehkä ihan vuori ole, mutta ainakin hyvää harjoitusta", totean Nanalle vähän arastikin hymyillen ja vilkaisen näin läheltä vielä vähän suuremmalta vaikuttavaa kumpua. Minulla ei ole aavistustakaan, mistä se on siihen tullut, mutta nyt kun se kerran on siinä, niin sehän voi olla vaikka hyödyksi. Sademetsän kasvillisuuden päällystämän kiven ja kovan maan sekoituksesta muodostuva kumpu ei edes ole niin jyrkkä, että sen päälle kiipeämiseksi tarvittaisiin kissapedon kynsiä, mutta kyllä siinä varmaan vähän haastetta on kavioidenkin kanssa.
"Katsotaanko, kuka on eka ylhäällä?" ehdotan Nanalle virnistäen. Enhän minä nyt voi kaikkea yksinäni päättää.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Kesä 2012 15:22

[Huh, anteeksi tämä pieni kesto.]

Poika tosiaan vaikutti uteliaalta, nyt se jo kyseli olinko löytänyt mitään mielenkiintoista. Mieleni teki kysyä häneltä, että näyttikö siltä, mutta ajattelin toisen voivan hämmentyä tylystä vastauksesta sen verran, että päätinkin vain pudistella päätäni kieltäväksi vastaukseksi.
"En oikeastaan", täsmensin. En minä sen tarkemmin ollut jäänyt ympäristöä tutkimaan, lähinnä vain yritin kulkea niin pitkälle kuin kykenin niin, ettei kukaan vain vahingossakaan saisi minua kiinni. Kukaan sellainen, joka oli sitä mieltä, etten minä saisi kulkea missä halusin vaikken rajoista piitannutkaan. Orion vaikutti kuitenkin aika vaarattomalta, ei sitäkään ainakaan liikaa kiinnostanut mistä minä tulin ja minne minä kuuluin.
Olin selvästi viettänyt liian vähän aikaa muiden varsojen kanssa, kun minulla ei ollut pienintäkään ideaa mitä me voisimme tehdä. Tai kyllä mieleeni toki joitain ideoita tuli, mutta niiden kelvollisuudesta en sitten tiennyt. Kuinka hauskaa hippakin muka kahdestaan olisi, varsinkin jos toinen olisi toista paljon nopeampi..

Eikä minun tarvinnut edes jäädä miettimään. Yllemme ei ehtinyt laskeutua kiusallista hiljaisuutta, mitä tässä nyt oikein tehtäisiin, kun Orion tokaisi jotain mikä sai minut havahtumaan. Aluksi poikaan suunnattu silmeni katse muuttui hiukan kummastuneeksi. Vuorelle? En voinut olla vilkaisematta ympärilleni, mutta silmiini ei pistänyt yhtäkään vuorta. Ehkä se oli jossain vähän matkan päässä? Mutta kai se olisi näkynyt, jos olisi kovinkin iso ollut.. Tai sitten ei. Ehkä puut estivät näkymän.
Puista puheen ollen Orion ehtikin jo livahtaa jonnekin niiden joukkoon, jolloin minä jälleen hätkähdin hereille ja pinkaisin hänen peräänsä muutamalla laukka-askeleella, jotka pojan saavuttamisen jälkeen kuitenkin vaihtuivat raviksi. En tykkää kulkea toisten perässä, mutta sillä kertaa kuitenkin päätin koska minulla ei ollut mitään ideaa, minne olimme kiipeämässä ja missä vuori sijaitsi.
Orionin hihkaisu sai minut siristämään silmiäni. Vuori... Mitä, tuoko? En tiennyt, olinko ehkä aavistuksen verran pettynyt kummun nähdessäni. Vaan en minä alkuunkaan ehtinyt niin kovin siitä innostua, että olisin sitten kuitenkaan jaksanut ainakaan alkaa mököttää.
"Hyvää harjoitusta.. Niin kai sitten", totesin hetken kuluttua vähän vähemmän vakuuttuneen kuuloisena, vääntäen turvalleni kuitenkin vähän vinon hymyn.

Orionin seuraava ehdotus sai minut valpastumaan taas vähän. Silmäkulmaani syttyi uudenlainen, haastava pilke vilkaistessani poikaan, jonka ilmeen nähdessäni minunkin suuni venyi virnistykseen.
"Jos et ole hirveän huono häviäjä, niin..." aloitin, jättäen kuitenkin lauseeni kesken vain pitääkseni huolen siitä, ettei Orionilla olisi mitään mahdollisuuksia. Kiristin tahtini sen verran kovaksi, että toinen ei toivottavasti saavuttaisi minua ihan hetkessä, mutta toisaalta taas en kompastuisi omiin jalkoihini enkä väsyisi ihan heti.
Lähdin loikkimaan pitkin kiviseltä ja kovalta tuntuvaa kumpua, jonka kiipeäminen osoittautui haastavammaksi kuin luulinkaan. Se alkoi tosiaan tuntua jaloissa, ja välillä askeleet oli hidastettava tuskastuttavan hitaiksi, mutten jäänyt kiinnittämään sen koommin huomiota siihen, missä Orion meni.
Vuoremme huippu alkoi vihdoin lähestyä, ja askeleeni tuntuivat menevän yhä enemmän sekaisin rasittuneina siitä loikkimisesta. Minä olin kuitenkin päättänyt voittaa, siis minä, ei Orion. Minä, minä, minä, ja siksi loppua kohden vain kiristin tahtiani, vaikka aloinkin jo kompuroida ja olin vähällä kaatua joka askeleella.
Sussu
 

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 14. Heinä 2012 18:01

[Hhheh, anteeksi tämä vähän pidempi kesto. orz]

Valitettavasti Nana ei vaikuta kovin innostuneelta tästä 'vuoresta', mutta en anna sen lannistaa itseäni - nimittäin ehdottaessani kilpailua toisen vino hymy vaihtuu samanlaiseen virnistykseen kuin omanikin. Kuuntelen Nanan sanoja ehkä vähän turhankin tarkkaavaisesti, sillä kun tyttö pinkaisee juoksuun, jään auttamattomasti jälkeen.
"Hei, varaslähtö!" huudahdan spurtatessani perään, mutten sillälailla vakavasti vaan vähän nauruakin äänessäni. Sehän nähdään, kumpi häviää!

Viimeistään puolessa välissä saan todeta, että kiipeäminen pitäisi ehkä jättää apinoille ja joillekin vuorieläimille, sillä tämä on tosi raskasta. Ensin kiipesin samaa reittiä kuin Nana, mutta koska haluan tietysti päästä ohitse, minun piti etsiä oma reitti. Välillä hyppelehtiminen sujuu varsin mallikkaasti, mutta pariinkin otteeseen maa kavioni alla murentuu olemattomiin ja vie jalansijan mennessään. En uskalla vilkuilla, kuinka korkealle Nana on kiivennyt, sillä katseeni irrottaminen jaloistani ei tunnu kovin hyvältä idealta. Huipulle ei ole enää pitkää matkaa, kun liukastun ja lyön polveni kipeästi kiveen. Älähdän kivusta ja turhautumisesta, mutten jää ihmettelemään sen enempää vaan ponnistan oikein kunnolla ylöspäin, nyt kun kerran olen jo näin lähellä.

Olen vielä niin keskittynyt jalkoihini kavioideni koskettaessa huippua, ja silmäni vetistävät edelleen äskeisen kolahduksen jäljiltä sen verran, etten lopultakaan osaa sanoa, kumpi meistä on ensimmäinen. Ei kumpikaan paljoa toisen perässä kukkulan laelle kapua, sen verran osaan sanoa. Räpyttelen silmiäni jalkani tuntuessa äkkiä tosi kipeältä, mutta silti virnistän Nanalle hengästyneenä.
"Vieläkö kaipaat korkeampaa vuorta?" kysyn vähän ilkikurisesti katsahtaen mäkeä alas. Emmehän me toki missään puunlatvojen tasalla ole, mutta kohtalaisen korkealla kumminkin. Täältä katsottuna rinne näyttää vielä vaikeammin kiivettävältä. Kylkeni ainakin kohoilevat melko kiivaaseen tahtiin, eikä sademetsän kuumankostea ilma ainakaan helpottanut kivutessa.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sussu » 30. Heinä 2012 15:52

Hengitykseni muuttui raskaammaksi loikkiessani vuoren rinnettä ylöspäin. Hetken aikaa tuntui siltä, ettei loppua näy - mutten suinkaan aikonut lopettaa tai kääntynyt katsomaan, missä Orion oli menossa.
Vielä hetki kompastelua ja saatoin pysähtyä. Ikävä kyllä huomasin jo samalla hetkellä pojan päässeen sittenkin samoihin aikoihin kanssani perille.
Korvani heilahtivat hetkeksi takakenoon, mutta olin niin hengästynyt ja jalkani tuntuivat sen verran rasittuneilta, etten viitsinyt jäädä vihoittelemaan. Vaikka olin lähtenyt matkaankin vähän ennen häntä.. No, ainakaan Orion ei ollut huonompi kaveri.

Vuorikiipeilyssä ainakaan. Yhä hengitystäni tasaillen käänsin katseeni takaisin toiseen, pudistaen välittömästi päätäni hänen kysymykselleen.
"Eiköhän tässä ollut tarpeeksi vuorikiipeilyä vähäksi aikaa", puuskahdin, naurahtaen kuitenkin vähän sanojeni päätteeksi. Katseeni hakeutui alas asti, jolloin mieleeni tuli myös sellainen asia, että sieltä huipulta pitäisi kai päästä poiskin. En kai aikaisemmin ollut tajunnutkaan, kuinka vaikeasti kiivettävä rinteemme oli. Kovan vauhdin kanssa se oli ehkä helpompi, mutta me tuskin voisimme mennä täysillä alas asti.. No, ehkä jostain kohtaa laskeutuminen olisi helpompaa.
Joka tapauksessa minua alkoi vähän inhottaa se, kuinka kaukana tasaisemmasta maasta olimme. Liikahdin hiukan levottomasti paikallani, Orioniin taas vilkaisten.

"Pitäisikö meidän palata takaisin?" kysäisin häneltä, en suinkaan pelokkaana tai epävarmana mutta siitä huolimatta.. Mitä me oikeastaan edes olisimme vuorella enää tehneet?
Loin yhden nopean katseen taas rinteeseen. Poika saisi kyllä mennä ensimmäisenä ja tarkistaa helpoimman ja turvallisimman reitin. En minä ainakaan haluaisi kompastua ja vieriä sitten alas ties miten päin.
Sussu
 

Re: Give me a smile!

ViestiKirjoittaja Sasu » 12. Loka 2012 16:10

[Pfft osaan vastailla peleihini ja silleen. 8) ]

Virnistän Nanan vastaukselle - minullekin tämä kyllä riittäisi hetkiseksi, vuorikiipeily olikin näköjään ihan totista työtä. Hymyni kuitenkin haalistuu kasvoiltani vaalean esittäessä melkoisen aiheellisen kysymyksen, johon vastaaminen olisi ihan helppoa, mutta toteutus voisikin olla asia erikseen.
"Varmaan", tuumaan ja vilkaisen Nanaan. Se ei näytä epävarmalta tai mitään, joten minäkin yritän pitää huolen siitä, etten näyttäisi huolestuneelta. Rinne kun tosiaan on kovin jyrkkä ja vaikka alas aina pääseekin, se ei lohduta jos on matkalla katkonut kaikki jalkansa. Kumpikaan meistä tuskin haluaa katkaista yhtään mitään, joten tästä voi tulla melko haastavaa. Mutta toisaalta, itsepähän me tänne kiipesimme ja kyllä täältä pitäisi poiskin päästä, vaikka vähän minua hirvittääkin kun otan pari askelta eteenpäin.
"Ei kai tässä muukaan auta", huokaisen ja astahdan kokeilevasti rinteeseen. Koko kukkula ei sorru kavioni alla, kuten vähän pelkäsin, joten uskallan siirtää toisenkin etukavion sen edellisen viereen ja tepsuttaa vähän eteenpäin, että saan takajalatkin mahtumaan. Sitten vilkaisen kunnolla alaspäin ja muutan vauhdikkaasti mieltäni.
"Okei, tämä ei ole nyt ollenkaan hyvä", ilmoitan harpatessani melko vikkelästi takaisin huipulle. Joo, ehkä toisella puolella olisi parempi kohta? No, eipä juuri, mutta ainakin kasvillisuus näyttää tällä puolella paljon pehmeämmältä niin että siihen olisi varmaan kivempi pudota. Hoh. Kaikkeen sitä itsensä vapaaehtoisesti pistääkin, tuumaan lähtiessäni varovasti laskeutumaan tätä puolta.

Otan kokeilevasti yhden reippaamman askeleen, ja se on virhe, sillä samassa kaikki mahdolliset irtokivet mitä ikinä on ollut olemassa ovatkin kavioideni alla ja päättävät lähteä samanaikaisesti liikkeelle. Se taas johtaa siihen että valun rinnettä hyvän matkaa alas pölypilven saattamana, vaikka kuinka yritän harata vastaan, ja päädyn lopulta takamuksilleni aavistuksen tasaisempaan kohtaan. Hetken olen vain hiukan hämmentynyt, mutta sitten ravistan pölyt harjastani.
"Tee perässä!" huikkaan Nanalle ilkikurisesti, ja samaan hengenvetoon ehdin toivoa ettei se oikeasti tekisi koska tässä olisi voinut hyvinkin sattua enkä minä nyt halua että Nana satuttaisi itsensä minun takiani. "Ei tämä ihan paras tapa taida olla", päädyn toteamaan ihan varmuuden vuoksi ja yritän lähteä liikkeelle vähän varovaisemmin.

Ikuisuudelta tuntuneen hivuttautumisen ja luisumisen jälkeen pääsen viimein loikkaamaan leikkivuoremme rinteeltä paksuun heinämättääseen, siihen samaan jonka olin arvellut pehmentävän pudotusta huipulta. Onneksi ei tarvinnut kuitenkaan kokeilla, ja tyytyväisenä siitä heittäydyn heinikkoon selälleni niin että jalat vain sojottavat korsien joukosta.
"Mitäs sitten tehdään?" kysäisen Nanalta katsellen taivasta. Sitä näkyy puiden lomasta iso läntti, senköhän takia nämä heinätkin ovat tähän päättäneet kasvaa? Äiti sanoi, että kasvit tarvitsevat paljon valoa etteivät ne kuihdu. Nämä olivatkin sitten fiksuja heiniä, kun olivat osanneet kasvaa juuri tällaiseen valoisaan paikkaan.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48


Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron