Etsien käy lapsosen tie

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 08. Touko 2010 14:20

[Eli tänne siis Jagashina Stelmarialla ja myöhemmin kaartiin liittyy Sasu Gametellaan.]

Lähes täysin valkoiseksi värinsä vaihtanut ori käveli hitaasti metsäponien alueella. Välillä hän pysähtyi ja vilkaisi taakseen, tarkistaakseen oliko häntä seuraava varsa yhä kannoilla. Välillä pysähdyttiinkin lepäämään ja keräämään energiaa. He olivat tarponeet sademetsässä jo kaksi päivää tavaten monia hevosia, joista jokainen oli hokenut samaa värssyä siitä, että lauman johtaja Gamette oli kutsunut hevosia yhteiseen laumakokoukseen. Arago oli matkannut ystävänsä Stelmarian kanssa jo pitkään kohti lampea, jossa he olivat päättäneet pitää kunnollisen lepotauon. Arago haistoi jo sademetsän ilmassa tulevan sateen merkkejä, mikä huolestutti häntä vähäisen. Sade ei tekisi hyvää nuorikolle, joka muutenkin oli hirvittävän huonossa kunnossa.
*
Sade oli juuri päättynyt. Olimme ehtineet suojaan sateelta vain niukin naukin ja suojammekin oli hajonnut kesken sateen rummutuksen pitäen niin kovan rasahduksen, että Stellalle oli varmaankin jäänyt elinikäiset traumat. Vilkaisen varsaa ystävälliseen tapaani hymyillen ja otan muutaman askeleen pois matalien puiden luomasta suojasta oikaisten kaulaani kunnolla.
"No niin Stella! Me voimme jatkaa matkaa taas, sillä sade on ohitse. Minusta tuntuu, että lampikin on jo sen verran lähellä, ettei meidän tarvitse taivaltaa pitkää matkaa enää." Kerron tammalle tähystäessäni sademetsään. Jos totta puhuttiin, niin minä näin lammen siinä seistessäni. Sinne oli aivan lyhyt matka, mutta lammelle halutessaan täytyi puskea pusikoiden lävitse.
"Itseasiassa minä näen sen." Totean ystävällisesti ja otan pari askelta sitä kohti. Hymy oli pesiytynyt huulilleni, vaikka seuralaiseni voikin aika heikosti. Hän oli selvästikin jo väsynyt matkan tekoon ja tarvitsi tätä taukoa siinä missä minäkin. Ei saarelle tulostani ollut vieläkään kauhean pitkää aikaa, minkä lisäksi olin ollut liikkeessä melkein heti sen jälkeen. Havaitsen liikettä puskissa ja laitan välittömästi korvani hörölle ja kuuntelen tarkkaan.
"Kuka siellä?" Minä huutelen pensaaseen, jolloin sieltä hypää luoksemme voikko tamma.
"Minä vain, Riin." Ilmoittaa tuo lyhyesti. Nyökkään lyhyesti ja annan toiselle luvan tulla lähemmäksi.
"Minulla oli vain sellainen asia, että metsäponien laumakokous-" Tamma kertoi, mutta kun minä nyökkäsin tietävän näköisenä hän keskeytti.
"Me tiedämme kyllä." Tokaisen lyhyesti ja ystävällisesti. Tamma katsoo minua epäilevänä.
"Oletko sinä varmasti metsäponi? Olet aika korkea.." Riin jatkaa. Pudistelen päätäni, jolloin tamma hätääntyy ja lähtee juosten pois huutaen mennessään kertovansa kaiken johtajattarelleen Gametelle, Pudistelen päätäni hämmästyneesti. Tuokaan ei sitten voinut kertoa sen enempää saaresta minulle.
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Jaksu » 08. Touko 2010 14:46

STELMARIA

Lallalaa, damdidam...
Hyrräillessäni en keskittynyt niin paljon kipuun, joka vaivasi jalkoja kävellessäni. Olin hyräillyt jo pitkän matkan ajan, osittain siksi, että oli hiljaista, ja osittain siksi, että oli tylsää. Ja auttoihan se minua keskittymään johonkin muuhun kuin kipuun.
Matkamme varrella olimme Aragon kanssa törmänneet moneen hevoseen. Jokaisen puhe oli toistanut sanat metsäponien kokous sekä johtajatar Gamette. Gamette oli kutsunut kaikki metsäponit kokoontumaan yhteen, sellaisen käsityksen olin muiden puheista saanut.

Kipitin vähän rivakammin Aragon perään, kirien välimatkaa umpeen, niin ettei hän hermostuisi kun hidastin meidän matkaa. En halunnut olla vaivaksi hänelle. Minun olisi pitänyt pärjätä ongelmieni kanssa yksin, eikä vaivata niillä muita.

Hymähdin itsekseni, olin itselleni vähän vihainen, mutta jatkoin taivallusta Aragon perässä hyräillen.
Trallalaa, diididii.

******

Vihdoinkin sade oli lakannut, ja aurinko palannut takaisin taivaalle paistamaan! Kova rankka sade oli yllättänyt meidät kesken matkan, niin että meidän oli pitänyt hakeutua suojaan. Suoja oli aluksi vaikuttanut hyvältä ja kestävältä - mutta se olikin sortunut aivan yhtäkkiä, ilman varoituksia niskaamme. Se oli räsähtänyt äänekkääsi ja kaatanut kaiken kylmän veden meidän niskaan.
Hurh.
Olimme siis molemmat hyvillämme, kun sade lakkasi, ja aurinko paistoi. Ilmakin alkoi mukavasti lämmetä sateen jälkeen.
Vielä paremmalle tuulelle tulin, kun Arago sanoi näkevänsä lammen, jolle olimme matkalla. Ihanaa, olisimme kohta perillä!
Kipitin niin vikkelästi kuin kipeillä jaloillani pääsin Aragon perään. Olin niin innoissani, että sivuutin kivun ja kävelin paljon nopeammin kuin mitä aiemmin. Mitä pikemmin olisimme lammella, sen parempi.

Mutta mitä ihmettä? Emme ehtineet Aragon kanssa kulkea pitkällekään, kun läheisestä pensaasta kuului kahinaa - ja siinä näkyi liikettäkin. Mielessäni kävi, että jokin peto saattoi vaania meitä siellä.
Mutta eihän pensaassa mitään petoa ollut. Jotain yhtä inhottavaa kuitenkin, vieras hevonen. Värähdin pelosta, luimistin korviani ja hakeuduin vikkelästi Aragon taakse suojaan. Sieltä oli hyvä tarkkailla voikkoa tammaa.
Riin nimisellä tammalla oli kerrottavanaan se sama loru, jonka minä ja Arago olimme kuulleet jo varmaan sata kertaa. Rääh. Eikö kellään ollut mitään muuta sanottavaa?
Arago ei ehtinyt mitään muuta sanoakaan tuolle tammalle, kun se jo läksi tiehensä. Uhkasi kertovansa meistä Gamettelle. Mutristin huuliani. Se ei ollut hyvä juttu. Mitä jos Gamette tulisi ja rankaisi meitä ja kävisi kimppuumme... hakkaisi minua?
Kosketin turvaa hakien Aragon jalkaa.
"Arago, minua alkoi vähän pelottaa... Ei kai meille tehdä pahaa?", kysyin huolissani.
Jaksu
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 08. Touko 2010 15:45

Tamma lähti vauhdilla pois. Minä hymyilin hieman vaivautuneena, kunnes kuulin Stellan pelokkaan kysymyksen.
"Ei, meillä ei ole mitään hätää, sillä minä tunnen Gametten ja tiedän hänen olevan läpeensä kiltti. Kyllä hän ymmärtää, kun selitän hänelle meidän etsivän sinun emääsi." Selitin rauhalliseen äänen sävyyn Stellalle, joka oli takajalkani vieressä ja näytti koko ajan vain pelokkaammalta. Käänsin katseeni kohti lampea ja hymyilin sitten enemmän.
"Ei mitään hätää ja minä olen tosissani. Tule, mennään lammelle." Sanoin ystävällisemmin ja rauhoittavammin kuin äsken. Otan muutaman askeleen lammellepäin ja tarkistan sitten, että Stella seuraa minua. Tämä lampi, jolle olimme menossa oli ollut suuntanamme pari päivää ja nyt kun olimme viimeinkin lähellä, niin en antaisi varsalle lisäksi sellaista surua, että hän ei päässyt edes lammelle ikinä. Hymyilen yhä silloinkin, kun raivaan meille tien lävitse puskista ja upotan turpani välittömästi lammen kirkkaaseen veteen. Vesi oli makeaa, kylmää ja ihanan raikasta verrattuna siihen veteen, jota olin saanut syödessäni lehtiä ja ruohoa tai juomalla pikkuisista, hyvin hyvin pikkuisista lammista sadevettä.

Juotani nostin pääni ylös ja tarkistelin maisemaa korvat höröllä. Kaikkialla oli melko hiljaista ja ainoat äänet lähtivät ylhäällä puissa olevat papukaijat ja muut eksoottiset linnut. Minun tehtäväni taisi seuraavaksi olla yösijan etsiminen meille kahdelle, jälleen kerran. Stelmariaa ajatellen sen täytyisi olla hyvin pehmeä ja mielellään sellainen, ettei varsa kastuisi yöllä pahasti. Missäköhän varsa mahtoi nytkin olla? Äskenhän se oli ollut tässä lähistöllä...
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Jaksu » 08. Touko 2010 20:49

Gametteko kiltti? Niinkö? No, sehän oli sitten hyvä. Olin jo lopen uupunut kohtaamaan ilkeitä hevosia, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin hakata minua. Oli mukavaa vaihtelua kohdata välillä kilttejäkin hevosia. Kuten Arago, ja Llea-täti. Ja sitten se Gamette, jos me tapaisimme hänet. Minua hymyilytti jo vähän. Asiat näyttivät kääntyvän pikkuhiljaa parempaan suuntaan. Ehkä minä pääsisin pian takaisin perheeni luokse ystävien avulla.
"Juu. Mennäänpä sitten lammelle", sanoin yhä hymyillen ja lähdin kävelemään rauhallista tahtia Aragon perään. Hän näytti raivaavan meille polkua tiheän pusikon lävitse. Ystävällistä. Minun olisikin ollut hankala tunkeutua tiheän pensaikon läpi tässä kunnossa. Ja oksat olisivat varmaan raapineet arpeni auki.
Mutta hyvä näin.

Ennen kuin ehdin astua polulle, jonka Arago oli meille raivannut, sain päähäni idean. Mitäpä jos säikäyttäisin Aragon, hyppäisin pensaikosta yhtäkkiä niin ettei hän aavistaisi mitään? Virne levisi turvalleni. Joo, sen minä tekisin.
Hiivin mahdollisimman ääneti pensaikkoihin, ja kuljien niiden lomassa niin, ettei kulustani lähtenyt minkäänlaista ääntä. Kun olin päässyt sopivaan paikkaan, suoraan Aragon taakse, odotin sopivaa hetkeä säikyttämiseen.
Kun hän katseli maisemia, ilmeisesti hän mietti jotakin, loikkasin pensaikosta huutaen "PÖÖÖÖ!", ja mätkähdin loikan päätteeksi maahan, sillä kipeät jalkani eivät tahtoneet kantaa minua.
"Hupsis...", sanoin ja naurahdin kuivasti. "Säikähditkö?", kysyin sitten virnistäen kun pääsin takaisin jaloilleni.
Jaksu
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 08. Touko 2010 21:06

Niin, en päässyt ajatuksissani puusta pitemmälle. Minne se Stella olikaan jäänyt? Mietiskelin, kun aivan yhtäkkiä joku huusi PÖÖ! Hätkähdin ja otin askeleen sivummalle. Suupieleni nousivat ylöspäin.
"Ha, olet kyllä aika veijari Stella!" Minä huudahdan iloisesti ja kuitenkin kuulen toisen kysymyksen. Niin, pelästyinkö minä? Itseasiassa hätkähdin, joka lasketaan pelästymiseksi, eikö vaan? Miten minä nyt pukisinkaan ajatukseni sanoiksi ilman, että tamma ei loukkaantuisi? Varsat olivat nimittäin välillä hyvinkin herkkiä ottamaan nokkiinsa ja sillä saattoi olla vaikutusta vielä vuosienkin päässä.
"Sinä osaat tulla nykyään niin hiljaa, että onnistuisit säikäyttämään kenet tahansa!" Ilmoitan iloisena. Tämä tamma omisti sisällään niin paljon elämää, että olin vain iloinen saadessani kohtelua aivan kuin olisin tuolle sukua.

"Tiedätkös Stella, meidän täytyy etsiä sinulle hyvä nukkumispaikka yöksi. Tänään ei kelpuuteta mitä tahansa, vaan tänään vaaditaan luxusta!" Kerron tammalle hymyillen. Kaippa tuo pitäisi, jos kohtelisin häntä isompana kuin hän on.
"Tarvitsemme suojan, sekä pehmeän ruoho -tai sammalmättään alle. Näkyykös täällä sellaisia?" Jatkan lausetta katsellessani ympärillemme. Lammen toisella puolella on ylämäki, jonka puolen välin paikkeilla sijaitsee kolme matalaa puuta, laskien oksansa onkalomaisesti ja jättäen kuitenkin tilaa sen verran, että sinne on kasvanut paljon rehevää ruohoa. Erotan sen täältä asti ja minusta paikka vaikuttaa erittäinkin lupaavalta.
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Sasu » 08. Touko 2010 22:20

[Täältä tullaan! : D]

Gamette

Ajatukset jahtaavat päässäni toisiaan, osalla niistä on terävät naskalihampaat joilla ne kalvavat sisuskalujani harhauduttuaan väärille urille. Olen epätavallisen vakavan näköinen, en hymyile, askeleenikin ovat melko maataviistäviä. En ole surullinen enkä oikeastaan ahdistunutkaan, väsymyskin on jo väistynyt, mutta olen silti mietteliäs. Teki hyvää seistä merenrannalla kylmässä kevättuulessa selvittämässä ajatuksiaan, mutta ennen pitkää hakeuduin jälleen takaisin sademetsään. Hassua. Olen tosiaankin metsäponi luita ja ytimiä myöten, ennen en olisi voinut kuvitellakaan asuvani metsässä. Joskus kauan sitten aukeat tuntuivat turvallisemmilta, paremmilta, mutta ei enää. Nyt en voisi kuvitellakaan lähteväni pois täältä, en ikinä. Enkä minä nyt voikaan, olisi anteeksiantamatonta hylätä niin monta hevosta tuosta vain.

En haluaisi olla mitenkään muita ylempänä. Johtajatar - se kuulostaa niin omahyväiseltä. Tuntuu kuin olisin ennekin puinut ajatusta päässäni. Hymähdän. Murehdin ihan liikaa, aivan liian paljon. En ole oikeasti tällainen murehtija. En ole vain tavannut ketään niin pitkään aikaan, joten ajatukseni alkavat villiintyä. Tähän asti olen vain kuljeskellut päämäärättömästi pitkin polkuja, mutta nyt otan kohteekseni lammen. Sieltä löytyy aina joku, ja ehkä tämä joku haluaisi jutella.

Laiska laukkani kuljettaa minut melko nopeasti näköetäisyydelle lammesta. Lampi ja sitä ympäröivä aukio kylpevät vielä laskevan auringon valossa, toisin kuin varjoisa metsä, jossa liikun melko hiljaa ihan tahattomasti. Siksi korviini kantautuukin puhetta, ja se saa minut hiipimään hiljaa lähemmäs. Ennen kuin olen edes aukion laidalla, tajuan kuinka typerältä näytän: iso hevonen hiippailee kuin mikäkin kissapeto pusikossa. Huulilleni nousee väkisinkin hymy, ja oikaisen ryhtini. Korvat hörössä ja hymy suupielessäni astelen reippaasti lammen rantaan, välittämättä kavioideni alla katkeilevista oksista. Kaksi muuta kuulevat varmaankin tuloni, se on ikään kuin tarkoituskin, muuten he voisivat luulla että väijyn puskissa jotenkin pahantahtoisena. Ajatus saa minut hymähtämään mielessäni.

Äkkiä pysähdyn kuin seinään. Kyllä, olin alun perinkin tullut esiin metsiköstä melko lähellä noita kahta, mutta vasta nyt olin tarkentanut katsettani riittävästi, jotta saatoin todeta muutakin kuin sen, että paikalla oli melkein valkea ori ja valkoisen ja kellertävän kirjava varsa. Voisiko tämä tosiaan olla totta?
"Arago?" henkäisen iloisesti. Olihan ori vaaleampi kuin viimeksi tavatessamme, mutta jokin tämän eleissä ja kasvonpiirteissä saa huomioni kiinnitettyä niin, että olen melkein varma asiasta. Kuinka riemukasta! En lainkaan arvannut tapaavani häntä täällä, tämähän on suorastaan loistava sattuma! Mutta mitä kummaa? Hänen seurassaan on pieni varsa, joka on todella huonokuntoisen näköinen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyn huolestuneesti ja silmäilen varsaa korvista kavioihin.
"Mitä sinulle on käynyt?" ihmettelen suorastaan kauhistuneesti, onko joku pahoinpidellyt noin pientä varsaa? Anteeksiantamatonta! Mielestäni pyyhkiytyy melkein kaikki muu, ja äsken Aragon näkemisestä viilliintynyt sydämenikin hidastaa hieman tahtiaan.
"Minullakin on paljon kerrottavaa, mutta puhu sinä ensin!" kehotan Aragoa hämmästyksissäni. Hiiteen johtajuus, yhtä hyvin voimme olla lumihevosten kuin metsäponienkin puolella, ja suoraan sanottuna minua ei kiinnosta missä laumassa voikko on, hänellä on oikeus levätä missä tahtoo noin ruhjottuna, tuskin hän on edes kuullut laumarajoista!

[Hankalat aikasilmukat ovat hankalia. :S Minun oli nyt tavallaan pakko laittaa tämä kokouksen jälkeen, koska muuten Gem ei voisi seikkailla täällä, mutta sitten taas Stellahan oli kokouksessa ja kaikkea. No, yritetään pärjätä. : ) ]
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Jaksu » 09. Touko 2010 12:22

Hahaa, olinhan minä onnistunut säikyttämään Aragon!
"Hih. Ja sinun kyllä kannattaisi olla vähän valppaampi, mietipä, jos olisinkin ollut joku peto!", sanoin ja hymyilin toisella suupielelläni.
Olin kyllä hyvilläni siitä, kun Arago sanoi minun osaavan kulkea aivan hiljaa ja huomaamatta. Siitähän voisi olla hyötyäkin joskus. Jos vaikka pitäisi piileskellä petoa tai toista hevosta pensaikossa.
Virnistin Aragolle ja sipsutin kiltisti hänen luokseen - varoen nyt askeleitani, sillä loikka sai ne kivistämään vähän enemmän kuin aiemmin. Minun olisi kai parasta olla loikkimatta sen enempää, etten menettäisi kävely kykyäni kokonaan. Miten me sitten etsisimme äitiä, isää ja veljeä jos minä en voisi kävellä? Ei mitenkään.
Astelin Aragon ohitse lammelle, ja upotin turpani sen viileään, virkistävään veteen. Join siitä monta kunnon kulausta, ennen kuin kohotin pääni ja hipsin Aragon rinnalle. Siinä minulla oli turvallinen olo, Aragon lähellä. Minusta tuntui silloin, ettei mitään pahaa voisi tapahtua. Että olisin turvassa.
Hymyilin leveästi Aragolle.
"Onpa hyvä, että sinä löysit minut sademetsässä! Muutenhan me ei oltaisi ystäviäkään", sanoin ja painoin pääni Aragon lapaa vasten. Oli mukavaa, kun oli joku, johon saattoi luottaa. Ystävä.

"Mitä se luxusta on? Onko se jokin kasvi?", kysyin sitten vähän hämmentyneenä, kun en tiennyt, mistä luxuksesta Arago puhui. Minusta tuntui että hän puhui kasvista. Mikä muukaan se voisi olla, kuin kasvi?
En ehtinyt miettiä sitä sen enempää, kun aloin tähyillä ympäristöä, etsien jotakin, joka kävisi meille suojaksi ja yöpymispaikaksi. Minun silmääni ei ainakaan osunut mitään, mikä olisi käynyt suojapaikaksi.
"Minä en näe mitään sellaista...", myönsin harmissani. Olisin halunnut olla hyödyksi Aragolle ja löytää sellaisen. "Mutta näetkö sinä mitään?"

"Arago... Jokin liikkuu metsässä", kuiskasin orille hiljaa. Seurasin sen-jonkin liikettä niin peloissani, etten kyennyt liikkumaan. Mitä, jos siellä olikin jokin suuri peto, jolle edes Arago ei pärjäisi - saati sitten minä, näin huono kuntoisenakin?
En kestänyt edes ajatella sitä.
Kun viimein kykenin taas liikuttamaan jalkojani, kävelin niin rivakasti kuin kipeillä jaloillani vain kykenin Aragon taakse piiloon. Hänen takaansa oli turvallisempaa tarkkailla tuota hahmoa.

Kun viimein saatoin nähdä, mikä se-jokin oikein oli, ei oloni juuri helpottunut. Siellä oli toinen hevonen! Se oli varmaan tulossa meidän luokse.
"Arago..." kuiskasin, kun en kyennyt ääneen puhumaan. Olin liian peloissani. Aragon takana seisominenkaan ei tuntunut enää niin turvalliselta kuin vielä hetki sitten. "Minua pelottaa vähän...", kuiskasin vielä hiljaisemmalla äänellä ja painauduin matalaksi hänen takanaan. Toinen hevonen oli jo aivan lähellä.

"Arago?" tuo tamma henkäisee, iloisena. Mitä ihmettä? Tunsiko tämä tamma Aragon?
Höristin korviani vähäsen, tarkastellen vierasta vähän tarkemmin. Totta puhuen, ei hän näyttänyt minusta vaaralliselta. Hän näytti oikein kiltiltä. Mutta mistä sitä tiesi, saattoihan olla, että tamma oli susi lampaan vaatteissa.
Luimistin taas korviani. Minusta ei tuntunut yhtään kivalta.
En suostunut vastaamaankaan tamman kysymykseen, vaikka hän näytti olevan minusta huolestunut. Painoin vain päätäni matalaksi ja hakeuduin lähemmäksi Aragoa, irrottamatta tutkivaa katsettani tammasta. Oli hän sitten kuinka kiltti tahansa, en pitänyt uusiin hevosiin tutusmisesta.
Puhuisin hänelle vasta, kun näkisin, ettei todellakaan ollut mitään vaaraa.
Jaksu
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 09. Touko 2010 18:17

[Sasukin liiittyi jo remmiin mukaan n.n]
Minua hymyilytti hieman, kun Stella tuli lähelleni, eikä tuo tama varsa tiennyt mitä luxus oli! Hymyilin rauhoittavaan tapaani ja katsoin sitten Stellaa. Ajatella, että tamma oli kutsunut minua ystäväkseen! Kyllä minäkin olin sitä mieltä, että me olimme ystäviä, siis aivan ehdottomasti.
"Niin, luxus on vähän niinkuin erittäin hyvä. Jos on nukkunut seisaallaan kaksi viikkoa vesisateessa, niin voi olla, että tuntuu jo luxukselta päästä nukkumaan maassa maaten pehmeällä ruohopedillä, niinkuin meidänkin tapauksessamme." Selitin tammalle kärsivällisesti ja väläytin hymyn päälle. Minusta oli ihanaa ajatella, että olin ollut avuksi siinäkin mietteessä, että mitä luxus oli. Nyt kun tarkemmin ajattelin, niin selityshän oli ollut aivan tarpeeksi hyvä. Siis minun mielestäni. Stella ei huomaa tarkoittamaani paikkaa, mikä saa hänet heti harmistuneeksi. Kun varsa meinaa menettää innokkuutensa, on minun liityttävä juttuun mukaan ja antava ohjeistusta.
"Et ehkä näe sinne, en minäkään näe kunnolla - mutta lammen toisella puolella on nuo kolme matalaa puuta ja ne tarjoavat aivan erinomaisen pedin sinulle Stelmaria, näetkös?" Puhun rauhalliseen sävyyn ja katson suuntaa antavasti sinne kolmen matalan puun suuntaan.

Siirrän katseeni pusikkoon juuri silloin, kun Stella huomauttaa siellä liikkuvan jonkun.
"Niinkö? Kuulitpa sinä tarkkaan." Kehun varsaa, joka on siirtynyt taakseni ja lukee varmaan mielessään rukouksia. Höristän korviani ja taivutan kaulaani lisää, olen koko ajan valmiusasennossa siihen, että tuolta tulisi peto. Haistelen kuitenkin ilmaa ja minusta tuntuu, että kyseessä on hevonen. Tuoksu on minulle entuudestaan tuttu muutenkin, mutten millään saa päähäni, että mistä. Puskista tulee hevonen, jota katson pitkään, kunnes tunnistan toisen tuon henkäistessä nimeni.
"Gamette? Oi siitähän on jo jonkin aikaa, voi hyvä tavaton! Sinusta on kuulemma-" Gamette katkaisee lauseeni sanoen, että hänellä on paljon asiaa. Päälimmäisenä ongelmana hän näkee kuitenkin Stellan huonon kunnon. Miten minä selittäisin sen hieno varaisesti ja loukkaamatta Stellaa tai muistuttamatta varsalle tuon hirveistä ajoista?
"Gem, rauhoitu, Stelmaria on hyvin peloissaan varmaankin tällä hetkellä, kun noin vain ryntäilet, oikeasti, rauhoitu. Minä selitän kyllä." Sanon rauhalliseen sävyyn ja katson Gemiä silmiin.
"Olin sademetsässä, kun Stella saapui lähistöllä olevalle pienelle lammelle ja pienen selkkauksen jälkeen minä pelastin hänen henkensä. Tamma oli niin huonossa kunnossa, että en voinut jättää tuota yksin. Sinun on kysyttävä häneltä itseltään, mitä on tapahtunut." Sanoin rauhallisesti. Olin yrittänyt nähdä asiat mahdollisimman viisaasti ja juuri nytkin halusin vakuuttaa seurassani olevalle Stellalle, että gemiä ei tarvinnut pelätä. Tuntui jotenkin hassulta, kun tamma piileksi takanani.
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Sasu » 10. Touko 2010 19:07

Turvaltani karkaa hieman nolostunut naurahdus Aragon rauhoitellessa minua. Totta tosiaan, varsa raukka näyttää pelkäävän minua, eikä ehkä ihmekään kun yhtäkkiä vain hyökkään puskista kyselemään ja häsläämään.
"Anteeksi", hymähdän lyhyesti ja väläytän Stellalle ystävällisen ja nyt jo paljon rauhallisemman hymyn. Alan saada itseäni niskasta kiinni, ei tämä ole lainkaan tapaistani mutta ilmeisesti viimepäivien sekavuus on koko ajan pyörteillyt sisälläni ulospääsyä odotellen. Lasken päätäni alemmas ja taivutan hieman niskaani, annan kehoni rentoutua ja katseeni pehmetä. Ei kestä kauaakaan, ennen kuin olen taas oma rauhallinen itseni. Tämän pienen rauhoittumistuokion jälkeen keskityn täysipainoisesti Aragon kertomukseen, ja nyökyttelen vaiti. Kun vaalea lopettaa, siirrän ruskeiden silmieni katseen voikkoon.
"Anteeksi jos säikäytin sinut, mutta minua ei ihan totta tarvitse pelätä", kerron hymyillen jälleen lämpimästi ja ystävällisesti. Olisi hyvä, jos voittaisin edes osan varsan luottamuksesta puolelleni ennen kuin alkaisin vaahtoamaan taas Aragolle kaikesta.

Lasken päätäni hieman alemmas ja nuuhkaisen tamman tuoksua.
"Minä olen nimeltäni Gamette, ja me olemme Aragon kanssa vanhoja tuttuja. Sinun nimesihän oli Stelmaria, vai mitä?" jutustelen matalahkolla ja melko hiljaisella äänellä. Heitän varsalle rohkaisevan hymyn ja nostan päätäni jälleen ylemmäs, jotta saattaisin puhua Aragon kanssa.
"Sinäkö siis olet saattanut häntä jo pitkään? Missä hänen vanhempansa ovat?" kysyn asialliseen äänensävyyn orilta ja heilautan päätäni, jotteivät otsaharjakseni menisi silmiin. Aurinko ei enää osu jalkoihini, mutta leikittelee yhä harjassani. Ilma ei varsinaisesti kylmene, vaikka illalla niin luulisi käyvän. Sen sijaan on juuri mukavan lämmintä minulle, Aragolle ilma saattaa olla hieman liiankin lämmin, ja kaiken maailman hyttyset leijuvat ilmassa näin auringonlaskun aikaan. Vilkaisen ohimennen Stelmariaa, toivon ettei tämän ruhjeisiin lentäisi paljoa ötököitä.

"Sattuuko sinuun paljon? Lammesta voisi löytyä jotain oloasi helpottavia kasveja", sanon voikolle rauhallisesti hymyillen, ja muistelen samalla mielessäni miltä erilaiset kasvit näyttivätkään ja millaisia vaikutuksia niillä oli yksin ja erikseen. Ennen en olisi voinut kuvitellakaan että tuntisin niin monta kasvia kuin nyt, mutta kokemus on paras opettaja.
"Niin muuten Arago, mitä muuta sinulle kuuluu?" kysyn naurahtaen, olinkin melkein unohtanut tiedustella orin kuulumisia. Mieleni tekisi marssia halaamaan tätä jälleennäkemisen kunniaksi, mutta luultavasti niin omistava käytös säikäyttäisi Stelmarian.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Jaksu » 14. Touko 2010 18:01

AHAA! Luxus tarkoittikin siis "vähän niinkuin erittäin hyvää" - eikä se ollut mikään kasvi. Naurahdin itselleni. Olinpas minä tyhmä kun luulin luxuksen olevan jokin kasvi. Onneksi Arago oli selventänyt sen minulle. Olisi kauhean noloa, jos joskus tulevaisuudessa olisin puhunut luxuksesta kasvina, kun muut tarkoittaisivat sillä Erittäin hyvää.
"Kiitos kun selitit minulle mitä luxus tarkoittaa, Arago, aika noloa kun en tiennyt mitä se tarkotitaa...", kiitin nolona ja taisin punastuakin vähän. Poskiani ainakin kuumotti vähäsen. Käänsi päätäni pois päin Aragosta. En halunnut että hän näkisi minun punastuvan, näytin silloin ihan tyhmältä. Mieleni teki haudata pää jähtymään kylmään veteen.
Onneksi sain muuta ajateltavaa, kun Arago ryhtyi jälleen neuvomaan minua. Olin aika onnekas, kun minulla oli hänet mukana. Hän oli niin kiltti ja neuvoi ja auttoi minua. Ja minä kun olin luullut, ettei sellaisia hevosia ollut olemassakaan. Että oli vain ilkeitä hevosia, jotka tykkäsivät hakata pienempiään. Onneksi maailma ei ollut niin paha, kuin mitä olin kuvitellut.
Havahduin takaisin maan pinnale ajatusteni syvistä syövereistä, ja kuuntelin Aragon ohjeita tarkkana kuin porkkana. Hänen ohjeidensa mukaisesti hain katseellani kolmea matalaa puuta lammen toiselta puolen. Jouduin hiukan siristelemään silmiäni, sillä en oikein tahtonut nähdä missään kolmea matalaa puuta.
"En minä oikein näe... Eikun... JOO, tuolla ne ovat, näen ne!", huudahdin innoissani, kun viimein paikansin etsimäni. Ne todella näyttivät muodostavan yhdessä mukavan suojan. Sinne mahtuisin ainakin minä, varmasti myös Arago. Haluaisin hänenkin pääsevän lepäämään mukavaan suojaan. Hänkin anstaisisi levätä kunnolla, olihan hän taivaltanut yhdessä minun kanssa pitkän matkan sademetsästä asti.

Kun vieras tamma oli saapunut luoksemme, kuuntelin Aragon ja tamman puheita vain puolella korvalla. Ajatukseni hukuttivat heidän äänensä alleen. Minä olin tavannut parin päivän aikana aivan liikaa hevosia, joten nyt minun mittani alkoi tulla täyteen. Liika oli liikaa. En voinut mitään sille, että hermoni pettivät. Toivoin kovasti, että vielä joku päivä minä pääsisin peloistani yli. En voisi elää näin koko ikääni, peläten jokaista kohtaamaani hevosta, ja romahtamalla, jos tapaan hevosia liikaa. Eihän se niin tulisi onnistumaan, ei mitenkään.
Niinpä minä hengitän syvään ja kerään hiukan rohkeutta, oikaisen ryhtini ja höristän korvani. Voikko tamma kertoi nimensä olevan Gamette. Eikä hän vaikuttanut ollenkaan pahaltakaan, kun katselin häntä tarkemmin, hänen ystävällistä hymyään ja rauhallista katsettaan.
Punastuin taas. Tuntui ihan tyhmältä, että olin pelästynyt häntä niin kovasti.
"Juu... Eikun minun pitäisi sanoa anteeksi, kun olin tyhmä ja säikähdin sinua sillä tavalla... Se olihan tyhmää", pahoittelin ja hymyilin toisella suupielelläni. Toivottavasti Gamette ei pitänyt minua nyt ihan tyhmänä. Se ei olisi ollut kauhean kivaa.
"Kyllä, minun nimi on Stelmaria... hauska tutustua", vastasin kohteliaasti. Astuin Aragon takaa lähemmäksi Gamettea. Sillä välin, kun hän sanoi jotain Aragolle, kurotin turpaani ihan hiukkasen eteenpäin ja nuuhkaisin ilmaa välillämme, tutkiskellen häntä katseellani päästä häntään. Gamette vaikutti minusta oikein kivalta tammalta. Ehkä hänestä voisi tulla ystäväni myös, ihan kuin Aragosta!
Oliko tämä tämmöinen tottakaan, siis että oliko olemassa muka näin paljon kilttejä hevosia? Kaikki oli aivan toista kuin mitä kuvitelmissani.
Ja se oli vain hyvä asia.

"No tuota... Sattuuhan minuun - mutta olen kyllä ehtinyt jo tottua tähän, ei minulla hätää ole...", vastasin Gamettelle ja hymyilinkin jo vähän leveämmin. Olin tosiaan oppinut olemaan välittämättä kivusta. Tai ainakin silloin kykenin siihen, kun kipu ei jyskyttänyt ympäri kehoa ja saanut päätä pyörälle. Nyt oloni oli ihan ookoo, ei minulla pahemmin hätää ollut.
Jaksu
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 14. Touko 2010 18:22

Tarkkailin tammojen liikkeitä hymyillen. Olisi hienoa, jos he tulisivat juttuun keskenään. Hymyilen pehmeästi samalla kun tarkkailen tilannetta. Gamette kysyy minulta, että kuinka kauan olen Stellaa saattanut ja missä tuon vanhemmat on.
"Olen saattanut häntä pohjoisempaan täällä sademetsässä jo muutaman päivän. Olemme etsineet hänen emäänsä tämän ajan. Emä ja koko perhe on ilmeisestikin jossakin muualla, eikä Stellalla ole hajuakaan missä." Luetteloin Gemille ja käännän sitten päätäni hiukan. Kuuntelin tarkkana Gametten ja Stellan keskustelua. Lammessako voisi olla parantavia rohtoja? hyvinkin mahdollista, sademetsää kun ympärillä oli.

Kauempana kuului epäilyttävä kohahdus, joka sai minut katsomaan taivaalle vaistomaisesti korvat hieman luimussa. Kaumpana oli pieni sadepilvi, joka satoi pohjoisemmassa. Meidän onnemme oli, että se tuskin ylettäisi tänne asti ja jos ylettäisikin niin korkeintaan saisimme kestää pinetä tihkua. Hymyilin ystävällisesti kääntäessäni katseen tammoihin.
"Ei sade tule tänne asti. Se on pohjoisemmassa." Ilmoitan rauhalliseen sävyyn ja huitaisin hännälläni hyttysiä. Auringon tehdessä laskuaan ja hyttysten ajan alkaessa keskellä sademetsää oli hirvittävän tuskallista paksulla talviturkilla, joka minun tuurillani ei ollut tehnyt lähtöään. Tai olihan minulta lähtenyt karvaa, mutta varsinaiseksi kesäkarvaksi ei kyseistä turkkia voinut sanoa. Sekaturkki tai syksytakki. Miten nyt parhaiten saisi ilmaistua ajatuksen siitä, että oli hiostavan kuuma. Vilkaistessani alaspäin huomasin harmaamman läikän. Minä mahdoin näyttää nyt samalta kuin ihmisten maailmassa karjapaimen hikisen ajon jälkeen.
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Sasu » 22. Touko 2010 20:10

[Sorisorisori mieletön vastauksen venyminen, olen vain ollut jo kauan järjettömän kiireinen ja inspiraationi on ollut vapaa-ajalla melko pohjalukemissa. :C]

Hymyni levenee reilusti, kun tammavarsa uskaltautuu astumaan vähän edemmäs, kohti minua.
"Ei se mitään, ymmärrän kyllä että saatoit hyvinkin pelästyä, kun tällainen vieras vain yhtäkkiä rynnistää puhumaan seuralaisellesi", naurahdan pehmeästi ja hymyilen vinosti. Kääntäessäni katseeni jälleen Aragoon huomaan silmäkulmastani, kuinka Stelmaria nuuhkaisee ilmaa, mutta olen kuin en näkisikään. Antaa toisen totutella minuun, tuumin. Aragon selitys valaisee tilannetta lisää, varsaparka on siis joutunut pärjäämään yksikseen saarella.
"Todella jaloa sinulta auttaa häntä", totean Aragolle hiljaa. Sitten kiinnitän huomioni taas välillä Stelmariaan.

"Höpö höpö, jos sinuun sattuu niin tietenkin sinulla on hätää. Sitä paitsi ei noin nuorella pitäisi olla mitään syytä tottua kipuun", sanon tomerasti ja marssin molempien ohi lammen rantaan. En astu veteen, jottei se sekoaisi, vaan tiirailen tyynehkö veden läpi pohjaan, kunnes katseeni tavoittaa etsimäni.
"Hetki pieni", huikkaan, vedän syvään henkeä astuessani reilulla askeleella veteen ja työnnän pääni pinnan alle, korviani luimistaen jottei niihin menisi vettä. Kun nostan kaulaani, hampaissani on limaiselta näyttävä tuppo kirkkaan vihreää kasvia, en oikein tiedä voiko sitä sanoa leväksi vai ei. Muutamalla raviaskeleella olen jälleen Aragon ja Stelmarian luona, ja pudotan tupon maahan.
"Sen pitäisi hieman lievittää kipua, mutta saatat tulla pikkuisen uniseksi. En ole varma miten se sinuun vaikuttaa, mutta minulle eräs tamma ainakin kertoi, että se auttaa haavoja paranemaan", selitän Stellalle ja virnistän Aragolle hieman hämilisenä.
"Onhan tämä vähän kokeilevaa hommaa, mutta uskoisin olevani perillä tästä, enkä minä itsekään tuohon ole kuollut", naurahdan orille.
"No mutta, mitä sinulle kuuluu? Joko olet lumihevonen?" kysäisen tältä.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Maikku » 24. Touko 2010 18:44

{Asia ymmärretty ;>}
Katoin hikisenä muiden touhuja. Tammat tulivat hyvin juttuun keskenään, joka sai suupieleni pienoiseen hymyyn. Viereä oleva vei huusi vesipedon puoltani hirveästi, mutta onnistuin pidättelemään noloa puoltani hymyilemällä kuin mikäkin krapulainen. Pahemmaksi vain meni, kun Gamette meni lampeen hakemaan jotakin. Jouduin taitelemaan sisäisesti aivan hirveästi, etten olisi juossut lampeen leikkimään vedellä kuin nuori varsa. Tamma kaverini tuli jonkin sortin elvää suupielistään roikkuen takaiin ja sitten vasta sähläys alkoikin!
"Eli Stella siis syö tuon vai? Vai hierotaanko sitä haavoihin?" Kysyin hieman hömistyneenä. Minä en ollut yhtään kokenut näissä asioissa. Sitten aivan yhtäkkiä Gem vaihtoi puheen aihetta. Tamma oli aivan yhtä energinen ja huolissaan minusta kuin olin muistanutkin. Hymyilin iloisena.
"Kyllä, minä olen nyt iloinen lumihevonen ja saanut vaikka millaista valistusta!" Sanoin hieman ylpeällä äänensävyllä ja katsoin sitten Stellaa.
"En kyllä sen jälkeen ole paljoa rajojen sisäpuolella ollut, vaan eksyin aika kauas katsellessani maisemia.." Selitin Gemille hieman nolona. Laskin päätäni alemmaki ja korvani ahrottivat hassusti omiin suuntiina.
"Mikä siis on sinun kantasi? Haittaako, jos jatkan Stellan kanssa hänen perheensä etsimistä?" Jatkoin vielä viimeisenkin ajatukseni sanoiksi ja otin sitten askeleen lampean kohti. Onneksi yö oli tulossa, sillä täällä oli tuskallisen kuuma. Oli ollut koko ajan, jos tarkkoja ollaan.
Maikku
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Jaksu » 25. Touko 2010 16:36

Gamette ja Arago näyttivät keskustelevan kovin innokkaasti keskenään. He taisivat olla hyviä ystäviä jo ennestään, kun tulivat niin hyvin juttuun toistensa kanssa.
Minun ei onneksi tarvinnut keksiä mitään sanottavaa, vaan saatoin vain seisoa sivummalla ja seurata heidän keskusteluaan. Kuuntelin heitä oikeastaan vain puolella korvalla, mutta siitä huolimatta erotin Aragon puheista sanat emä ja perhe. Rintaansi riipaisi ikävästi. Olin jo ehtinyt hetkeksi unohtaa ikävän perhettäni kohtaan, mutta nyt se palasi raastamaan minua.
Purin huultani ja koetin ajatella jotakin mukavaa, etten olisi alkanut pillittämään ajatellessani heitä. Minä en halunnut itkeä nyt, kun Arago ja Gamette olivat seurassani.

Havahduin ajatuksistani sillä hetkellä, kun Gamette meni lammelle hakemaan lääkekasvia minua varten. Minä olisin kyllä pärjännyt ilman kasvejakin, mutta en minä kehdannut sanoa hänelle enää vastaan mitään, kun hän kerran oli halukas auttamaan minua.
Kuikuilin hiukan epävarmasti levännäköistä sotkua Gametten suussa, kun hän oli nostanut jotakin vedessä. Ja kun näin kasvit lähempää, ne näyttivät niin limaisilta, että luulisi jonkun räkäisseen niihin. Eikä hajukaan ollut kovin miellyttävä. Kasvit löyhkäsivät ummehtuneelta ja hiukan suolaiseltakin, kun nuuhkaisin niitä lähempää. Hyi olkoon.
"Ai tuoko pitäisi syödä? Sehän on ihan limaista... ja tuollaista... levää...", mumisin ja tiirasin kasvitukkoa vieroksuvasti. Minua ei kyllä yhtään houkuttanut pistellä tuollaista poskeeni, jos niin pitäisi tehdä.
Mutta kaipa se olisi pakko, mikäli kasvat kuului syödä, eikä hieroa haavoihin...
Yäk. Yäk, ja vielä kerran yäk.
Jaksu
 

Re: Etsien käy lapsosen tie

ViestiKirjoittaja Sasu » 31. Touko 2010 15:13

[Äh, taas kesti vastaus. Ensin en tajunnut että on vuoroni, kun järjestys on näköjään muuttunut, ja kun sen tajusin niin ei ole ollut joko aikaa tai inspistä. >_> Kyllä se tästä, kun loma alkaa. : D ]

Turvaltani karkaa sydämellinen nauru, kun Stelmaria katsoo kasveja ilme inhosta kielien.
"Ne maistuvat lähinnä vedeltä, ja ne ihan totta auttavat", naurahdan varsalle.
"Kai noin reipas tyttö nyt muutamasta lääkekasvista selviää", totesin silmää iskien. Käännyn jälleen Aragon puoleen varmistettuani, että voikko todella söi kasveja.

En voi estää huvittunutta hymyä nousemasta turvalleni, kun Arago niin pontevasti ilmoittaa olevansa lumihevonen. Hän kuulostaa siltä että odottaa päälaelle taputtamista. Hymyni ei värähdäkään, kun Arago paljastaa, että laumarajojen noudattaminen on ollut vähän niin ja näin. Toinen näyttää niin surkealta, että astelen lähemmäs ja tönäisen tätä turvallani ystävällisesti.
"Sinulla on vielä aikaa oppia", naurahdan ja yllätyksekseni huomaan tuntevani suorastaan jonkinlaista kiintymystä tätä oria kohtaan, vaikken häntä ole montaa kertaa tavannutkaan. Useammin kuin vanhoja tuttuja keskimäärin, mutta en silti kovin montaa kertaa. Ehkäpä täällä vain oppii muodostamaan tunnesiteitä nopeammin kuin entisessä kodissani, jossa näin kaikki tuttuni lähes päivittäin.

Vakavoidun hieman orin esittäessä viimeisen kysymyksensä. Minun on pakko, vaikken haluaisikaan. En halua pettää Merelin luottamusta tekemällä tyhmyyksiä ja toimimalla tunteideni mukaan.
"No, olet ehkä saattanutkin kuulla, että olen nykyään metsäponien johtajatar", sanon Aragolle, ehkä jopa hieman noloon sävyyn.
"Uskallapas kutsua minua millään tittelillä", lisään heti perään, paljon topakammin. Tarkoitan sitä. Tutut ovat tuttuja, enkä aio sietää minkäänmoista teitittelyä kuin ehkä aivan ventovierailta, ja muilta johtajilta ja johtajattarilta, jos he sen katsovat tarpeelliseksi.
"Niinpä minun on pakko sanoa, että et voi jatkaa metsäponien alueelle", huokaisen erittäin pahoittelevasti. Nostan korvani kuitenkin pian pystyyn ja toinen suupieleni nousee hymyyn.
"Minä voin ottaa Stelmarian suojiini ja auttaa häntä etsinnöissä. Käykö se molemmille?" kysyn ja osoitan sanani sekä varsalle, että Aragolle.
"Ei teidän tietenkään tarvitse siitä nyt huolehtia, nukutaan ensin yön yli ennen kuin tehdään mitään", totean levollisesti ja olen jälleen oma positiivinen itseni.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Seuraava

Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron