Sivu 1/1

On miljoona väärempää vastausta

ViestiLähetetty: 04. Syys 2014 18:14
Kirjoittaja Zarroc
[mukaan Fáye & Fritz.]

RA'ZAC AVRAE

Olin nyt laskujeni mukaan kuukauden ajan kävellyt ympäri tätä ihmeellistä aluetta ja yrittänyt kartoittaa, milloin tämä loppuisi. Olin saanut tietooni joltain vastaantulijalta, että olin metsäponien alueella ja sehän minulle riittikin hyvin ensialkuun. Vastaan kävelevä poni oli vaikuttanut muutenkin kireältä ja kiireiseltä, etten ollut viitsinyt häneltä tiedustella mitään muuta. Niinpä olin vain kiittänyt kohteliaasti ja jatkanut matkaani eteenpäin.

Olihan täällä kieltämättä lääniä missä tallustaa, olin nähnyt peräti kaksi lampea, kaksi erilaista metsää sekä jonkinlaisen oudon alueen, mitä voisin kutsua parhaiten ehkä aavikoksi. Se kuitenkin hämmästytti minua kovasti, ei kai nyt sademetsän vieressä mitenkään voisi aavikkoa olla? No näköjään ainakin samalla alueella. Olin vain käynyt vähän sen reunalla ja lähtenyt sitten eri suunnalle, minua ei juurikaan kiinnostanut lähteä taapertamaan keskelle kuumaa hiekkaerämaata.

Olin siis päätynyt laajalle, heinittyneelle alueelle. Missään ei näkynyt ristinsielua ja kaikkialla oli sama muuttumaton maisema, ei ollut väliä, minne katselin. Heinä oli kuitenkin syötävää ja minulla oli nälkä, joten olin tyydyttänyt ruokahaluani siinä kävellessäni.
Täällä ollessani huomasin kuitenkin yhä paremmin, mikä minun mielestäni puuttui kokonaan. Ihmiset. Ja etenkin niiden tarjoamat herkut, kuten omenat ja porkkanat. Olin jäänyt kaipaamaan niitä kovasti, mutta eipä asialle mitään mahtanut, kun täällä ei kerran ihmisiä ollut.

Olin seisahtunut jonkinlaisen kivenlohkareen vierelle miettimään, vain huomatakseni, että ilta alkoi jälleen laskeutua. Aika kului täällä niin nopeasti, etten oikeastaan tiennyt, miten todellisuudessa olin viimeisen kuukauden edes viettänyt.
Syöden, nukkuen ja kävellen.

Elämäni kuulosti tätä nykyä omituiselta.

Re: On miljoona väärempää vastausta

ViestiLähetetty: 05. Syys 2014 19:09
Kirjoittaja Fáye
Fritz

Väsymätön taivallus kohti Gamettea, metsäponien lauman johtajatarta, jatkui. Olin aika ylpeä itsestäni -mielestäni olin selvinnyt varsin hyvin tähän asti tällä uudella saarella, uudessa kodissani. Olin karaistunut villiponi, joka laukkasi tanner tömisten. Kaikki väistivät tätä villiponia, kaikki katsoivat kunnioittaen häntä, eli minua. Harja oli juuri sopivan takussa, antaen charmikkaan kuvan. Lihakset korostuivat kauniisti ruskean karvapeitteeni läpi, tammat kilpailivat suosiostani.. No, ehkä ei, myönsin itselleni hieman pettyneesti. Kuvitelmieni villiori ei vastannut piirteiltään minua, ainakaan vielä.

Olin kulkenut jo kauan aika ristiinrastiin, eikä minua sinällään edes jaksanut erityisemmin kiinnostanut kauan aikaa oli kulunut. Ei minulla mikään kiire olisi. Harmittavan yksitoikkoista matkanteko kuitenkin oli, ja kaipasin juttuseuraa. Vaikkapa tammoja, joita naurattaa.. Ajatus kummitteli mielessäni houkuttelevana, mutta ketään ei näkynyt, edes kangastuksena kaukaisuudessa.

Pidin Caraliasta jo nyt, vaikka en ollut oppinut tuntemaan saaresta murto-osaakaan, enkä tuntenut täältä kuin muutaman hevosen. Meren takana olisi varmaan ihmetelty, jos ne nyt tietäisivät missä olen -olisi varmaan kunnioitettukin, eihän sitä kuka tahansa ui valtamerten poikki ja taistele oikukkaita merivirtoja vastaan, ei ainakaan kuka tahansa poniori! Välillä epäilys kaihersi muutoin niin iloista mieltäni. Mitä jos koko Caralia olisikin vain unta? Jos heräsinkin tuttuun karsinaan vanhassa kodissani, syömään puisevia aamuappeita? Olin tullut siihen lopputulokseen, että se oli mahdotonta. Ja jos olin nyt kuollut.. Siinä tapauksessa voisin vain keskittyä pitämään hauskaa.

Ilta oli melko lämmin, vaikka aurinko alkoikin jo painua mailleen. Siinä ravatessani, kun oranssinhehkuva aurinko vielä loi säteitään ympärilleen, tunsin itseni tervetulleeksi. Koko Caralia saisi varmasti tietää jonain päivänä kuka on Fritz, villi ja vallaton metsäponiori!

Re: On miljoona väärempää vastausta

ViestiLähetetty: 01. Loka 2014 18:47
Kirjoittaja Zarroc
[pahoittelut kestosta.]

Katseeni hakeutui ympäristöön vähän väliä, kuitenkaan tavoittamatta mitään konkreettista. Heinikko havisi hiljaisessa tuulessa ja kauempana hyppelehti varmaankin jänis, ainakin ilta-auringon kultaiset säteet valaisivat jotain pientä ja karvaista.
Jotenkin en uskonut, että näin kauniissa maailmassa mitään rumempaa olisikaan.

Huomasin illan viilentyvän sitä mukaa, kun aurinko painui mailleen ja hengitykseni höyrysi aivan hieman. Joko talvi oli tulossa? Ihmisten kanssa olin ollut talvisin suurimman osan ajasta sisällä ja ulkonakin vain lämmin loimi suojanani. Kuinkahan kylmää täällä oli talvisin ja kuinka hevoset täällä eläisivät sen aikakauden ylitse? Tulikohan tänne edes talvi?
Kotonani talvi oli kyllä ollut aika viileä aina välillä, mutta harvoin missään oli näkynyt kunnollista jäätä tai mitään. Ehkä tämä paikka oli samanlainen?

Samassa kuulin askeleita tuulen mukana ja sieraimiini lehahti vahva orinhaju. Korvani kohosivat yllätettyinä hörölle ja pälyilin ympärilleni yrittäen etsiä tätä aisteja täyttävää lähdettä. Lopulta paikansin viistosti vasemmalta tulevan oriin, joka ravasi minua kohden auringon lämmin hehku ympärillään.
Kohensin huulilleni ystävällisen hymyn ja käännyin vaistomaisesti tulijaa kohden. Aina oli jännittävää tavata uusia tuttavuuksia.
Eikä tarvitsisi olla edes yksin tässä hiipuvassa illassa.

Re: On miljoona väärempää vastausta

ViestiLähetetty: 23. Loka 2014 10:44
Kirjoittaja Fáye
[enpä itsekkään mikään maailman aktiivisin ole ollut.. :D]

Ilta oli kaunis, toden totta. Siinä oli jotakin, jota on sanoin vaikea kuvailla -samaan aikaan se oli lämmin ja kaunis, pehmeä ja luokseenkutsuva, mutta sitten, aivan varoittamatta se olikin viileä ja vetäytyvä. Iltatuuli pörrötti turkkiani ja tarttui jouhiini tanssittaen niitä vauhdikkaasti.

Oli harmi, että olin yksin näin kauniina iltana. Tällaisen illan sitä olisi mielellään jakanut jonkun kanssa. Toisen hevosen seura olisi lämmittänyt, vaikka sää lupailikin viileää yötä. Ja pimeää. Värähdin tahtomattanikin. Yöllä en mielelläni olisi yksin avaralla tasangolla. Vaihtoehdot olivat kuitenkin melko vähissä minun kohdallani.

Äkkiä näkökenttääni osui tamma. En ollut aivan varma, mitä hän teki täällä yksinään, mutta varmaan samaa kuin minäkin -toinen yksinäinen, etsimässä kenties jotakin. Minulle sillä ei ollut mitään väliä, mitä varten tamma täällä oli, tärkeintä että hän oli siinä, ilta-auringossa, katselemassa tasangolle. En olisi enää yksin.

Ravasin häntä kohti, ja äkkiä tamma selvästikin huomsi minut. Se kääntyi minua kohti, ehkä hieman yllättyneen, mutta kuitenkin ystävällisen näköisenä. Kohotin itsekin naamalleni ystävällisen ilmeen, ja höristin korvianikin pirteästi.

"Olen Fritz." Aloitin, enkä saanut peiteltyä lähes liiallista innostusta äänessäni, minkä toisen hevosen tapaaminen minussa herätti.

"Hauska tavata! Olen uusi täällä, joten emme varmaankaan ole tavanneet.. Saanen kysyä, mitä noin viehättävä neiti tekee yksin täällä näin illasta?" kysyin ystävällisesti. Toivottavasti en antanut itsestäni aivan hölmöä kuvaa tälle kauniille tammalle.

Re: On miljoona väärempää vastausta

ViestiLähetetty: 04. Marras 2014 21:25
Kirjoittaja Zarroc
Ori tuli luokseni kovin pirteän näköisenä, enkä minä antanut hymyni valahtaa. Eipä kai ollut syytäkään, vaikka itseäni meinasi hiukan väsyttää aina näin iltaisin. Mutta tietysti meitä oli moneen junaan, eivätkä kaikki halunneet nukkua vuorokauden pimeimmän ajankohdan yli kuten minä. Olin tottunut siihen ihmisten kanssa, enkä nähnyt mitään kunnollista syytä, miksi siitä luopuisin.

Samassa toinen olikin jo ihan naamaani edessä, pysähtyi siihen ja tervehtimättä kertoi kuka oli. No kävi se näinkin tietysti, eihän se ollut mitenkään kiveen kirjoitettua, että aina kuului tervehtiä. Vaikka kuuluihan se tietysti hyviin tapoihin.
"Hyvää iltaa", tervehdin kuitenkin edelleen hymyillen. "Olen Ra'zac Avrae, mutta sano toki vain Reaksi tai Avaksi."
Kumpi tahansa nimityksistä kelpasi aivan hyvin, vaikka Avaa tarjosinkin vaihtoehdoksi paljon harvemmin. En oikeastaan tiennyt miksi, se oli minusta hyvin kaunis nimitys.

Ennen kuin kerkesin unohtaa orin jo kysyneen minulta jotain, käänsin hetkeksi taivaanrantaan karanneen katseeni takaisin häneen.
"En oikeastaan mitään, kunhan tutustun tähän paikkaan", hymyilin kevyesti, ehkä jopa hieman unelmoivasti. Täällä oli vain niin kaunista, etten voinut olla pitämättä tästä paikasta. Vaikka silti minulla oli jollain tavalla ikävä kotiin.
En vain tiennyt missä se oli.
"Entäpä te?" kysyin hetken kuluttua, koska aivan samalla tavallahan ori harhaili täällä yksikseen, kuten minäkin.