Raise your head up

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja kujakettu » 22. Syys 2010 12:01

Miksi tämä kaikki ei ole helppoa. Miksi olen erilainen. Miksi. Se kysymys oli toistunut mielessäni aina pikkuisesta imeväisestä asti. Olin toistanut sitä päässäni aina uudestaan. Miksi minä? Miksi minussa on vikoja kun veljeni juoksee tervein jaloin? Miksi minuun sattuu kun häneen ei? Mutta en koskaan saanut niihin vastauksia. Niinpä tyydyin turvautumaan siihen että minulla oli hänet. Hän ymmärsi. Hän oli tukenani.
Mutta sekin kai olisi ollut liian helppoa.
Itse asiassa minua hieman pelotti nykyään se, jos kiintyisin johonkuhun. Jos kohtaloni olikin, että kaikki joista välitin, kuolivat. Mutta kaipasin niin kipeästi jotakuta, ettei tarvitsisi olla yksin. Kaipasin niin, että se oikein raastoi sisintä. Mutta mikäpä minun elämässäni ei olisi sisintä raastanut.
Voisinko kiintyä Susaan? Kiintyä syvästi, turvautua. Vai kuolisiko hänkin sitten pois? Oliko minun kiintymykseni jotenkin paha, saastainen, joka vähä vähältä pyyhki kaikki pois elämäni karttalehdeltä? Saisinko minä enää turvautua kehenkään? Eikö se tullut jo toditettua, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Se tuntui nimittäin repivän palasiksi, kun se sitten riistettiin pois. Olisiko sitten helpompaa jos minäkin vain lakkaisin olemasta? Olin miettinyt sitäkin usein, mutta kuolema pelotti minua. Yksi kuolema toisensa jälkeen, se sai minut kammoamaan sitä yhä enemmän.
Zit oli käyttänyt niin paljon voimavaroja minun auttamiselleni. Mutta auttoiko se? Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen että asiat, joita olin elämäni toistanut itsestäni päässäni, eivät olleet totta. Että minäkin olin arvokas, että minulla oli väliä. Että pahat asiat eivät olleet minun syytäni.
Mutta uskaltaisinko luottaa niihin sanoihin?
Minä halusin.
Mutta uskaltaminen ja haluaminen ovat täysin eri asioita.

Puren huomaamattani edelleen huultani ja verinoro valuu huultani pitkin. Mietteeni kuljettavat minut kauas todellisuudesta. En ole ollenkaa varma, näenkö sen taivaan, johon muka niin vakaasti tuijotan. Sumea katseeni on iskostunut niin itsepintaisesti sinne, mutta näenkö tosiaan sinne?
Minä halua olla vahva.
Minä haluan pystyä tähän.
Mutta pystynkö voittamaan itseni?
Puristan silmäni kiinni. Ilman kylmeneminen, tunnen sen ympärilläni. Tunnen miten silmänaluseni ovat kosteat, miten hengitän syvään sieraimieni läpi ilmaa sisään ja ulos. Tunnen, että Susa on siinä jossain. Siinä lähellä. Hänestä hohkaa tietynlainen lämpö. Elämän lämpö. Minä niin haluan olla hänen ystävänsä.
Mutta taas on kysymys uskalluksesta.
Kohotan vähän päätäni, avaan suuni ja vedän suuni kautta syvään henkeä. Avaan varoen silmäni, harkiten, hillitysti, varovasti räpytän silmiäni. Ripseni tiputtavat kyynelten rippeet pois. Varovasti katsahdan Susaan. Siinä hän on. Hän on siinä, eikä lähde pois. Eihän?

Toivottavasti minä osaan olla hyvä ystävä. Katson vähän enemmän Susaan, pieni, varovainen, kokeileva hymynkare nykii suupielessäni. Silmäni ovat puolittain auki. Heilautan pienesti, kevyesti päätäni puolelta toiselle.
"Sinä olet varmasti loistava ystävä. Mutta kestätkö sinä minua, joka ei osaa ollenkaan ystävänä olemista?" sanon syvältä sisimmästäni. Tietääkö hän tosiaan, mihin on ryhtymässä? Uskaltaako hän tosiaan, aikooko hän tosiaan jaksaa minua? Niin minä haluan. Mutta. Taas on kyse uskalluksesta. Miksi se on aina kiinni siitä. Miksi aina on mutta.
kujakettu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Loka 2010 18:58

Katselin Adeliaa ihan hiljaa, tätä rauhallisesti tarkkaillen. Olin onnistunut nielemään kyyneleeni, mutta mieli tuntui yhä ikävällä tavalla raskaalta. Eikä mahtanut Adeliastakaan mukavalta tuntua, ei tuollaisten tapahtumien jälkeen. Mutta minä halusin olla hänen ystävänsä ja auttaa häntä jaksamaan. Adelia oli kaunis ja varmasti myös todella mukava, vaikkakin hyvin epävarma ja kovia kokenut. Ja vaikken minä tuntenut häntä vielä kovin hyvin. Mutta nyt, kun tiesin hänen menneisyydestään, oli minun varmasti helpompi ymmärtää häntä.
Sitä minä halusin. Oppia olemaan hänen tukenansa. Oppia olemaan ystävä.
Adelia herätti minut ajatuksistani kysymyksellään, joka herätti minussa aavistuksen hämmennystä. Että jaksaisinko Adeliaa? Tietysti, en kai minä muuten hänen ystäväkseen olisi lupautunut. Eikä se voinut olla kovin vaikeaa, meidän pitäisi vain olla toisillemme rehellisiä, tehdä juttuja yhdessä, nauttia toistemme seurasta ja luottaa toisiimme. Lyhyt, huvittunut naurahdus karkasi huuliltani. "Tietysti minä kestän!"

Ei minulla liiemmin niitä ystäviä ollut. Ace oli huitsinkuikassa, liekö edes hengissä. .. toivottavasti. Sitten oli Meryl, joka.. suupielilleni kohonnut hymy laskeutui hiljalleen. Totta, olinhan minä silloinkin arvellut, että meistä voisi tulla ystävät. Mitä jos Adeliallekin kävisi jotain minun takiani? Jos en osaisikaaan olla ystävä, pelastaa häntä pulasta? En haluaisi tehdä sitä toiste, mutta.. olin niin paniikissa silloinkin, kun minulla olisi ollut tilaisuus edes yrittää pelastaa Meryl siltä inhottavalta otukselta. ".. enkä menisi takuuseen siitä, että osaan olla hyvä ystävä", tokaisin vaimeasti, nopeasti ympäristööni katsahtaen. Ruskeiden silmieni tyhjähkö katse tavoitti vain aavikkoa. Hiekkaa. Paljon hiekkaa. Muttei muita hevosia, ei nopealla katsahduksella mitään elollista. "Mmh. Sinun pitäisi ehkä saada tietää tämä.." aloitin hiljaa, syvään huokaisten. "Olin jo vähällä saada kerran ystävän, mutta luulen, että.. että hän on kuollut. Koska en pelastanut häntä yhden saastaisen orin kavioista. Siitä on jo aikaa, e-enkä tiedä, mitä olisin voinut tehdä, mutta.. mutten minä edes.." tunsin silmieni kostuvan, joten vedin päätäni sivuun, yrittäen niellä kyyneleet. ".. en edes yrittänyt pelastaa häntä." Painoin silmäni kiinni, yrittäen vielä kerran saada pidettyä kyyneleet kurissa. Se ei ollutkaan ihan niin helppoa.

Aavikon ylitse puhaltava lämmin tuuli laikitteli harjassani, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Syyllisyydentunne tuntui valtavan raskaalta, enkä tahtonut avata silmiäni, nähdä Adelian järkyttyneitä kasvoja tai nähdä loittonevaa hahmoa. Se oli yksi mahdollisuus. Toinen.. en tiedä, en uskonut siihen sillä hetkellä. Ei Adelia rohkaisisi tai sanoisi mitään lohduttavaa, ja se olisi ihan oikein minulle. Toimin väärin ja tiesin sen. Tai siis olin toivonut. Pidätin hengitystäni, luvaten itselleni, etten sanoisi sanaakaan, ennen kuin Adelia olisi avannut suunsa tai lähteny paikalta, miten hän sitten päätyisikin tekemään.
Minä vain halusin niin huutaa tai kertoa Adelialle, kuinka pahalta minusta tuntui. Mutta sitä saisi tuskin puettua sanoiksi. Ennen kaikkea halusin vain tehdä ystävälleni selväksi, että minä olisin toiminut toisin, jos olisin tiennyt, mitä tehdä. Ettei se ollut minun vikani. Muttei se mennyt niin. Koska se oli minun vikani.

[ kestoow. x__x ]
Sussu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja kujakettu » 16. Loka 2010 17:44

[Ja kauheat pahoittelut tähänkin peliin kestosta. D:]

Susanne sanoo niin varmana, naurahtaen, että tietysti hän kestää. Katson jostain syystä häneen aika yllättyneenä. Räpytän vain typerästi silmiäni, sitten pieni hymynpoikanen nykii varovaisesti suupielessäni. Voisiko oikeasti olla mahdollista? Minulla olisi ystävä. Ihan oikea ystävä. Se vaan... se vaan tuntuu niin epätodelliselta. Mutta niin... wiii! Mahtavaa!

Susanne muutuu kuitenkin jotenkin vähän vaisuksi. Tai jotain sellaista. Katson hivenen kummissani häntä. Mitä nyt? Ei menisi takuuseen että olisi hyvä ystävä... Katson hämmentyneesti häntä.
"Pyh ja pah!" totean kuitenkin napakasti siihen. Mutta hänen ilmeensä ei muutu pirteämmäksi, ei, vaan hän huokaisee syvään. Ilmeeni muuttuu huolestuneeksi ja oloni jotenkin neuvottomaksi. Ihan varovasti nostan ääneni kuuluviin, vaikka olenkin ihan jännittynyt.
"Tietää mitä?"

...mutta luulen, että.. että hän on kuollut. Mitä? Ilmeeni valahtaa ihan huomaamattani järkyttyneeksi. Mitä, Susa, voi ei! Olen pahoillani.. Aika tuntuu jotenkin pysähtyneen hetkeksi kun minä katson Susannea ja mieleni tekisi rutistaa toista. Hänen ystävänsä oli varmaan kuollut...
Koska en pelastanut häntä... Minä katson Susannea suu raollaan tyhmästi. Syvä myötätunto tuntuu jossain sisälläni, ja huomaan, että hänen silmänsä kostuvat. Voi ei Susa... Otan ihan varovaisen askeleen lähemmäs häntä, niin että hiekka kahahtaa vaimeasti. Eikö kenelläkään ollut täällä vain hyvää tarinaa? Sellaista iloista, mukavaa tarinaa ilman kaikkia kamaluuksia? Typerää..
.. en edes yrittänyt pelastaa häntä. Koetan varovasti katsoa Susaa silmiin, mutta luulen että hän ei uskalla katsoa minua. Tunnen oloni kauhean alakuloiseksi hänen puolestaan.
"Susa.." minä sanon hiljaa ja tulen lähemmäs.
"Et sinä ole huono ystävä." Niin minä sanon hänelle. Kerron sen hänelle. Päättäväisesti. Koska tiedän sen. Ei hän ole. Aina kaikki ei vain mene niinkuin toivoisi..
"Minä olen vellonut iäisyyden siinä maailmassa, missä tapoin veljeni. Se ei ole kiva tunne. Älä tee sitä itsellesi."
kujakettu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Loka 2010 11:20

Katsoin poispäin Adeliasta. Ihan minne tahansa muualle, kuin Adeliaan. Katseeni tavoitti vuoroin aavikon kultaisen hiekan, välillä taivaan, mutta Adeliaan tai tämän silmiin en vahingossakaan katsonut. Suorastaan välttelin toista. Tiesin sen olevan typerää, eikä tuskin tuntunut mukavalta Adeliastakaan. Mutta silmäni vuosivat kyyneleitä. Niiden peitteleminen ei enää onnistuisi, mutten haluaisi todellakaan nähdä loittonevaa hahmoa. Kuka haluaisi ystävän, joka ei pelastaisi pulasta? Kuka haluaisi minunlaiseni ystävän? ..Adelia.

Yllätyin positiivisesti, kun vaalea ei vaihtanut mielipidettään kertomastani huolimatta. Hän sanoi.. oletti.. luuli.. minun olevan silti hyvä ystävä. Vaikka halusin sanoa vastaan, en voinut olla tuntematta hyvää oloa sisälläni. Se oli jollain tapaa viileä, jollain tapaa lämmin, ihan kuin veri olisi kiertänyt nopeammin tai jotain. Mutta se tuntui hyvältä, enkä voinut estellä suupielilleni hitaasti kohoavaa hymynpoikasta. Silmissäni oli silti yhä hiukan epävarma katse, ja hymy haihtui turvaltani kuullessani hänen viimeisimmän lauseensa ennen hiljaisuutta.
Älä tee sitä itsellesi. Niin. Ehkä minun tulisi elää valheessa, jossa Merylin kuolema ei ollut minun vikani.

Kyyneleet olivat lähellä jälleen kohota silmiini, mutta syvään hengittämällä ja ajatuksia vaihtamalla sain estettyä ne ainakin toistaiseksi. Halusin kovasti sanoa Adelialle, etten uskonut hänen veljensä kuoleman olevan hänen vikansa, mutta ei hänkään ollut minulle vakuutellut, ettei Merylin kuolema ollut minun vikani. Ehkä tekomme olivat tosiaan meidän virheitämme. Enhän minä tiennyt, mitä silloin oli tapahtunut, kun hänen veljensä oli.. kuollut. Luulisin sitä kuitenkin vahingoksi. Adelia itse sanoi, että hän luuli tappaneensa kaksoisveljensä, muttei uskonut vieläkään täysin siihen, ettei se ollut hänen vikansa. Minä uskoin, ettei hän ollut tappanut ketään.

Ehkä olisi vain parempi vaihtaa aihetta, eikä kehitellä heti jotain pientä sanaharkkaa siitä, kuka oli tappanut ja kenet. Ja kuka ei ollut tappanut. Katseeni oli huomaamattani siirtynyt Adelian silmiin jo pidemmäksi ajaksi, ja asian tajutessani käänsin katseeni äkkiä pois. En halunnut tuoda toiselle epämukavaa oloa. Hänestä tuskin tuntui valmiiksikaan kovin mukavalle tuollaisten tapahtumien ja niitten ääneen kertomisen jälkeen. Se tuntui minustakin hyvin kurjalta. Hän oli menettänyt useammankin. Minä vain Merylin. "Olet oikeassa. En voi enää jälkeenpäin auttaa Meryliä. En edes suremalla sitä, mitä tapahtui. Kuten et sinäkään perhettäsi."
Sussu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Loka 2010 12:08

Susa ei katso minuun. Mina sen sijaan katson herkeämättä Susaa, ja tiedän että hän itkee. Ei se ollut hänen vikansa, en usko niin. Aina ei ole niin rohkea.. Minä tiedän millaista on se, kun ei ole rohkea. En ole ollut koskaan rohkea. Pelännyt oman nahkani puolesta, pelännyt.. kaikkea.
Otan varovaisen askeleen Susaa kohden. Tällä saarella ei tosiaan tainnut olla yhtään kilttiä, kaunista tarinaa? Ihan typerää, tosi typerää..

Susa on ihan kamalan hiljaa, ja mieleni tekisi kamalasti sanoa jotain mikä piristäisi häntä. Mutta en oikein tiedä, mikä olisi sellaista. En ole tottunut lohduttamaan ketään.. Zither on vain lohduttanut minua, sen todella pitkän ajan hän vain hoiti minua, auttoi.. enkä ole vieläkään päässyt siitä ihan yli. Mutta paremmin. Mutta miten minä auttaisin Susaa pääsemään tästä yli? Olo on vähän neuvoton, astun vain vielä toisen askeleen lähemmäs Susaa.
Tuuli on vielä lämmin.
Vielä hetken. Ennen yötä.
Enkä tiedä miksi, mutta se tuo minulle vähän paremman mielen sisälleni.


Olet oikeassa. En voi enää jälkeenpäin auttaa Meryliä. En edes suremalla sitä, mitä tapahtui. Kuten et sinäkään perhettäsi.
Ilmeeni on aika mitäänsanomaton. Mutta.. Susa..
"Kukaan ei kiellä suremasta. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta et saa satuttaa sillä itseäsi."
Minä tiedän sen.
Ja sitten hiljaisuus nielaisee taas kaiken useaksi hetkeksi.

"Susa.. minä tiedän että tämä ei lohduta", sanon lopulta hiljaisuuteen, "mutta aikaa ei voi kääntää takaisin. Mennyttä ei saa takaisin. Tiedän että se sattuu, ja haluaisi vain niin kovasti korjata virheensä että se sattuu vielä lisää, mutta enää sille ei voi mitään. Täytyy vain jatkaa eteenpäin. Vaikka se ei olekaan helppoa." Minun tekisi mieli tökkäistä Susaa ja sanoa että kaikki järjestyy, mutta en usko että se on ihan sopivaa.
"Yksin siitä ei pääse yli. Jos vain syyttelee itseä omassa päässään loputtomiin", jatkan. Ääneni ei ole kovin kuuluva, aihe ei ole itselleni helppo, ja on vähällä ettei ääneni särise. Mutta minä päätän pitää ääneni kuuluvana ja takeltamattomana.
"Minä.. en usko että tämä välttämättä lohduttaa mitenkään. Mutta..", äkkiarvaamatta en enää osaa hillitä itseäni vaan syöksyn halaamaan Susaa, "..voi Susa!"
"Sinun ei tarvitse surra yksin", minä sanon siinä hänen vieressään hänelle, yritän tehdä sen oikein selväksi.
"Sitä ajattelee, että pitää rangaista itseään, pitää vain surra yksin se kaikki suru, että muut eivät ymmärrä kuitenkaan eivätkä voi auttaa. Vaikka oikeasti sitä niin haluaa jonkun auttavan." Niin minä kerron hänelle.
"Minä tiedän miltä se tuntuu. Minä tiedän mitä tapahtui, ja tuskin koskaan voin unohtaa sitä täysin tai antaa sitä täysin itselleni anteeksi. En tiedä. Mutta.. en tiedä missä minä olisin, ellei minua olisi autettu. Olisin varmaan vieläkin jossain yksin, peläten kaikkia."
"Voi Susa...", sanon ja halaan häntä hieman lujemmin, ja on hyvin vähällä etten ala itkeä.
"Anna itsellesi anteeksi."
kujakettu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja Sussu » 08. Marras 2010 12:37

Itkeminen sattui silmiini vasta jälkeenpäin, kun kyyneleitä ei enää tullut. Silmäni tuntuivat todella kuivila ja halusin vain pitää ne suljettuina, muttei pelkän pimeänkään näkeminen tuntunut oikealta. Raotin hitaasti molempia silmiäni, katseeni jälleen maahan kohdistaen. En halunnut vieläkään katsoa Adeliaan, sillä pelkäsin, että tämä oli suuttunut sanoistani. Ettei hän voinut enää auttaa perhettään suremalla. Tottahan se oli, mutta olisin voinut jättää sen sanomatta. Vieläpä niin tyhjään, kylmään sävyyn. Kuin olisin halunnut häätää hänet luotani. Olen tuntevinani eriväristen silmien katseen itsessäni, vaikken vahingossakaan vilkaise Adelian suuntaan - edes sivusilmällä. Sen sijaan vain hengittelen rauhassa ja huokailen syvään, yrittäen saada olon paremmaksi. En tiennyt, että ystävien saaminen oli näin rankkaa. Että ennen hauskanpitoa meidän täytyisi lohduttaa toisiamme vuoron perään. Höristin korviani aavistuksen verran vain kuullakseni Adelian loittonevat askeleet. Sen sijaan, että olisin kuullut hänen kavioidensa kevyet tömähdykset maata vasten, hiekan kahinan sen pöllytessä, kantautui korviini puhetta. Ne sanat eivät lohduttaisi, niin hän itse väitti.

Hiukan vastahakoisesti käänsin pääni jäykästi vaalean suuntaan, räpytellen väsyneitä silmiäni. Tuijotin hänen ohitseen, mutta ainakin yritin näyttää siltä, että todella kuuntelin. Hänen sanansa eivät vain menneet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, minä todella jäin miettimään, lohduttivatko ne minua. Yksin siitä ei pääse yli. Korvani heilahtivat hiukan takakenoon, mutta seisoin silti yhä jäykkänä paikallani. Hänellä oli isoveli, minulla ei ketään. Katseeni painui jälleen muutaman sekunnin ajaksi maahan, ja käväisi sitten taivaissa. Hän puhui selvästi, muttei kovin kuuluvasti. Siksi minun oli jälleen höristettävä korviani, ja käännettävä katseeni hänen suuntaansa, keskittyäkseni. Äkkiä hän kuitenkin tekee jotain, mitä en osaa odottaa.
En edes kerennyt tajuta, mitä tapahtui, kun tajusin Adelian halaavan minua. Silmäni olivat rävähtäneet ihan auki, mutta hämmennyksestä huolimatta vastasin halaukseen. En oikein tiennyt, miten hänen sanoihinsa olisi pitänyt suhtautua. Olisin voinut vaikka ärähtää ja sanoa, että mistä hän luuli tietävänsä, että kaikista tuntui samalta, kuin hänestä. Mutta kun tarkemmin hänen sanojaan mietin, hänellä oli - tai ainakin oli joskus ollut - tismalleen samanlaiset ajatukset, kuin minulla Merylin kuoleman jälkeen. Luulisin niin.

Hän halasi minua yhä lujemmin. Henkäisin syvään, vetäen jälleen keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan, jonka tunsin nyt kovin vahvana, siinä halatessamme. Jokin siinä halauksessa pisti minut hymyilemään, kaikista masentavista ajatuksista huolimatta. Adelia oli ollut aluksi niin arka, ja nyt tuosta vain syöksynyt halaamaan minua. Ei se minua haitannut, ei ollenkaan. Anna itsellesi anteeksi. Hymy pyyhkiytyi huuliltani ja silmissäni käväisi mietteliäs, mutta myös epävarma katse. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuitenkin huokaisin. "Enköhän minä vielä joku päivä", heitin sitten, hymyn sulaessa jälleen turvalleni. "Niin, ja muuten.. minusta sinä olet loistava lohduttaja." Naurahdin hiljaa, tarkoittaen kuitenkin sanojani.
Sussu
 

Re: Raise your head up

ViestiKirjoittaja kujakettu » 13. Joulu 2010 14:25

Jatkuu onlinessa.
kujakettu
 

Edellinen

Paluu Aavikkosiivu

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron