Armo

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Armo

ViestiKirjoittaja Agn » 23. Huhti 2012 13:09

[Kuka tahansa on tervetullut mukaan peliin, tässä olisi tarkoitus tutustuttaa Tiloa saareen ja uusiin tyyppeihin.]



Tilo

"Tiedät, miten sinun käy, jos vielä näyttäydyt täälläpäin!"
Verta, verta joka puolella. Ilma on raskas sen löyhkästä, maistan sen suussani, tunnen sen valuvan kylkeäni pitkin, ja hiljalleen kerääntyvän lammikoksi alleni. Silmät kiinni saatan vain tuntea maan tärisevän päällekarkaajieni loittonevista askelista, kun nämä rientävät voitokkaina vaatimaan itselleen minun laumani omistajuutta. Valta oli vaihtunut, se oli selvää, ja ellen pian nousisi, he saattaisivat taas muistaa minut ja tulla toisiin aatoksiin.

Silmät avattuanikaan en näe mitään – olenko sokea? Ei, nyt näen punaisen täysikuun taivaalla. Räpäytän silmiäni, ja kuu kirkastuu. Otsan haavasta tihkunut veri poistuu raivon kyynelten mukana, ja jättää kiiltävät, tummanpunaiset vanat harmaille poskilleni. Kun käännän selkäni sille, mikä vielä hetki sitten oli elämäni, päätän, että kostan vielä. Jos perhesiteillä ei ole isälleni merkitystä, ei sitten minullekaan – odottakaa vain, minä kasvan, kerään voimia ja oman laumani, ja silloin... Rukoilkaa, että siihen hetkeen on vielä pitkä aika.

Ja äkkiä olen jaloillani, enkä näe taaskaan mitään – mikä sairas luuppi tämä on? Maa pettää jalkojeni alla, mitä ihmettä tämä on! Tanssahdan sivuun, mutta kavioni uppoavat yhä maahan, pakoon ei pääse! Askellan paikallani piaffea, jota en tiennyt osaavani. Nyt näkyy jotain – onko näkö sittenkin tallella? Tasaista rajapintaa, sinistä ja keltaista, aivan! Seisahdun, ja vasta nyt huomaan, miten poissa tolaltani olen, ja jalkani taittuvat allani kuin varsalla. Kosteasta maasta alkaa imeytyä vettä turkkiini, ja kun näköni terävöityy silmieni tottuessa kirkkauteen, tajuan olevani meren rannalla. No niin, hengitetäänpäs nyt syvään.

Niinhän se olikin, unet ovat taas vieneet minut väärään aikaan. Ei tässä varsoja enää olla. Siltä kuolemansaareltahan minä lähdin, etsimään tietä kotiin – vaan en taida olla siellä nyt, tajuan äkkiä. Unen läpi olin kyllä jo aistinut sen, vieraat äänet ja tuoksut ovat jo vakuuttaneet minut siitä, etten ole päässyt määränpäähäni. Ympäristössä ei ole mitään tuttua, minkäänlaisia muistoja ei herää, kun silmäilen ympärilleni ja nuuhkin ilmaa. Nousen ja ravistelen hiekat pois turkistani, katson horisonttia kohti. Ei, en usko olevani tarpeeksi hyvässä kunnossa uuteen merimatkaan. Mutta olen elossa... En aiemmin tiennyt arvostavani elämääni näin korkealle, mutta nyt käsitän, että kuolemani merellä olisi ollut vain joutsenlaulu sille syöksykierteen spiraalille, jossa olen ollut koko elämäni. Nyt saan tilaisuuden pysäyttää kehityksen, ja alkaa sen sijaan suurentaa kehää.

Käännän katseeni sisämaahan. Saariko tämä on? Vai toinen manner? Meri takanani näen edessäni hitaasti kohoavan maaston, joka päättyy jyrkkään vuoristoon. Armottoman näköinen paikka, silti päätän, että tämä on uusi kotini, ainakin siihen saakka, kunnes olen tarpeeksi vahva taas lähtemään. Jos kohtalon jumalat ovat suuressa armossaan - oletan sen olevan armoa - muuttaneet suunnitelmiaan, kai on vain otettava vastaan valittamatta. Ravaan hiekan ja alkavan heinikon rajalle ja alan laiduntaa. Kuivaa, mutta kelvannee – tuskin auttaa nirsoilla, tiedä milloin viimeksi olen syönyt. Tai juonut? Vesitippakaan ei haittaisi. Meren suolainen löyhkä saa vatsani kääntymään, ja voimistaa äsken vielä uinunutta janontunnetta. Jatkan itsepäisesti kuivan heinän nyhtämistä syljeskellen multapaakkuja suustani.
Agn
 

Re: Armo

ViestiKirjoittaja Siuri » 05. Touko 2012 19:10

[Et uskokaan, kuinka kauan mietin, kenet tänne toisin! Saat tyytyä tähän masentuneeseen kaveriin :'3]

Roll ja Titania

Olen seissyt tämän samaisen puun varjossa jo pitkään. Olen katsonut, kuinka rannalle ajautunut hevonen vaikutti ensin tekevän kuolemaa, ja nyt se on nousemaisillaan jaloilleen. Olen vain jäänyt etäämmälle ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Hän kuitenkin selvisi.

On yö. Kuulen viereltäni raskasta hengitystä, kun Titania nukkuu sikeästi. Minä puolestani pidän vahtia.
En tiedä, miksi olemme täällä. Emme saisi kulkea ympäri saarta. Ehkä minä syvällä sisimmissäni haluan vain paeta kaikkea sitä, missä olin. Jos kuitenkin jäisimme kiinni, joutuisimme varmasti ikuisuuksiksi eroon tasankohevosista. Sitähän minä toivonkin! Toivon voivani rakentaa elämän alusta aivan toisessa paikassa. Ja Maustis, hän ottaisi minut varmasti aavikkohevosten laumaan. Minun ainoana ystävänäni hän varmasti tekisi sen minun puolestani.
En kuitenkaan voi luottaa siihen. Enkä voi ottaa sitä riskiä, että hän uutena johtajana joutuisi heti vastuuseen minusta.
Kaikki menee hyvin, kunhan liikumme öisin ja pysyttelemme päivät paikoillamme. Tämä yö on kuitenkin poikkeus.

Katson, kuinka hevonen näyttää horjuvan. Hän liikkuu erittäin epävarman oloisena, mutta silti hänellä on selvä määränpää. Hän haluaa vain pysytellä elossa. Hänellä on tavotteita. Hän ei ole luovuttanut edes merimatkan jälkeen, vaan on tukevasti maan pinnalla.
Enhän minä tietenkään voi sanoa, mitä tuon vaalean hevosen päässä liikkuu. Voihan olla, että hän on kenties tarkoituksella lähtenyt meren mukaan, yrittänyt myös paeta elämää ja saapunut tänne. Aloittanut alusta.
Minä ihailen häntä.

Vilkaisen sivusilmällä Titaniaa. Se ei ole hievahtanutkaan. Sen kyljet nousevat ja laskevat tasaiseen tahtiin.
Ja tuo vaalea hevonen on pysähtynyt. Se vain seisoo paikoillaan.
Tervetuloa Caraliaan.
Onko hän aiemmin kuullut tästä paikasta? Vai kenties kohtalonomaisesti vain joutunut tänne? Yrittänyt peräti lähteä saarelta, mutta merivirrat ovat palauttaneet hänet vain takaisin?
Hevonen lähtee ravaamaan eteenpäin. Seuraan hänen liikkeitään puun varjossa, kunnes hän viimein pysähtyy ruohikolle. Hän laskee päänsä alas. Syö.
Ehkä nyt on minun aikani astua kuvioihin?

Jätän Titanian makaamaan ruohikolle puun alle ja lähden itse kävelemään kohti vaaleaa. Viitisenkymmentä metriä laskisin nopeasti välimatkaksi minun ja tuon tulokkaan välille.
Astelen hitain ja rauhallisin askelin. Odotan vain, että hän huomaisi minut. Vai olenko se minä, jonka täytyy tehdä aloite?
Miksi minä ylipäätään taas sorrun tähän? Odotanko minä taas, että vieras hevonen arvostelee minua ennen tutustumista ja jättää minut sitten aivan yksin? Niin siinä käy aina. Miksi en sitten voi vain kääntyä ympäri ja palata Titanian luokse? Jopa hänen seuransa miellyttäisi minua enemmän.
Silti askeleeni kuljettavat minua kohti hevosta, oria. Aivan kuin joku suurempi tahto pakottaisi minua auttamaan.
Sorrun tämän kerran.

"Hei", sanon rauhallisella äänellä, kun tavoitan orin. Pysähdyn paikoilleni ja jään katsomaan häntä.
"Meri on julma, kun se vie hevosia tahtomattaan minne huvittaa", totean vain rauhassa puhuen. En edes tiedä, ymmärtääkö toinen, mistä puhun. Tai ymmärtää, mutta sitä, että se oli minun kohtaloni, kun tuo julmettu meri johdatti minut tänne.
"Mutta onnittelut. Olet merivirroista huolimatta saapunut Caralian karuille seuduille. Tervetuloa."

~

[Keskeytän nyt tämän pelin.. Mutta jos joskus vielä palailet, niin nykäise hihasta niin jatketaan toki :)]
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron