Deja Vu

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Deja Vu

ViestiKirjoittaja Mwjan » 05. Kesä 2012 15:45

[Yksinpeli, ei muita]

Mästare

Askel askeleelta, me unohdutaan, pian historiaan.

Kuin jo aikaisemmin näin olisi käynyt. Siitä pelosta karaten, hypäten hyytävään mereen ja uimaan pakoon. Oliko tässä mitään järkeä? Tuskin, mutta kaikki tämä oli tehty jo kertaalleen, mutta missä?

Punapukuinen, vaaleaan harjaan pukeutunut hevonen, meren kohinan lävitse, osui kaviollaan pohjaan, mikä virtaviivaisesti nousi rannaksi. Raskas hengitys huokui kuuleviin korviin selkeästi ja rohisevasti. Suuren annoksen merivettä nielleenä se päätti yskäistä, jos toisenkin kerran. Suolainen merivesi oli aalloiltaan kauhonut vettä suoraan tämän tamman keuhkoihin. Tuntui ikuisuudelta ottaa askel askeleelta kohden rantaa, jalat vuorotellen osuen hiekkaan pehmeään. Hiljalleen vesi laski sitä mukaan mitä tamma pääsi pois meren syövereistä. Väsyneenä, viimeisillä voimillaan, haparoivin askelin ja pettyneenä laskeutui nopeasti rantahiekkaan. Vain hiekat hänen ympärillään pöllähti.

Maaten tuossa hiekassa, hitaasti hänen päänsä valui hiekkaan, koko keho kellahti enemmän kyljelleen ja siihen se jäi raskaasti hengittäen paikoilleen. Raajat suoraan ojennettuna, koko rintakehä laski tiiviisti ylös ja alas. Sieraimet laajenivat sitä mukaan miten hengitys eteni. Vesi valui sen punertavaa karvapeitintä pitkin hiekkaan.

Hetken aikaa maattuaan ja tasoitellen hengitystään, se nosti päänsä ylös ja samalla lennolla jalat asettuivat mahan alle lepoasentoon. Silmäluomet painuivat tiiviisti yhteen ja sen katse oli väsynyt. Hengitys oli hiljalleen palautunut tasaiseen tahtiin, mutta sen uintireissun jälkeen jalat olivat vieläkin hyytelöä eikä se kyennyt nousemaan. Vakava tilanne, ainakin siltä osin jos paikalle sattuisi petoeläin, olisi tamman vaikea nousta ylös ja puolustautua. Hän saattaisi olla liian helppo saalis. Ajatus syömiseksi tulemista ei ollut päällismäisin ajatus nyt. Varmaan se missä hän oli?

Etujalka ojentui eteen, valmiina nousuun. Silmillään pystyi näkemään kuin sen pieni hentoinen etujalka tärisi ja heilui rasituksen jäljiltä. Aikaa ei ollut hukattavaksi ja niin suuren huokauksen voimin se asetti toisenkin etujalkansa, toisen etujalan viereen. Hetken aikaa keikutellen itseään, se huokaisi uudelleen, puhahti ja nousi.
Tuo nouseminen oli vaikean näköistä, kuin varsan ensimmäiset nousukerrat. Päästen neljälle jalalleen se ravisti itseään heittäen ympärilleen vettä ja hiekkaa. Vesipisarat valuivat pitkin vaaleaharjan kehoa ja ruumiinosia. Harjasta tippui pisaroita, hännästä myös. Katse oli edelleen väsynyt ja haikea. Oliko tamma sittenkin tehnyt oikean päätöksen. Horjuen, silmiään räpytellen se kohotti väsyneen katseensa ympärilleen. Korvat kääntyivät hitaasti eteenpäin, taaksepäin ja molemmat sekä että.

Missä olen?

Hetki mitä hän nyt pohti, oli liki mahdoton ymmärtää. Maisemat tuntuivat tutuilta, mutta hän ei saanut selvää miksi. Oliko hän aikaisemminkin ollut täällä? Ei? Unessa? Kuka tiesi. Katse kääntyi puolelta toiselle, mutta mitään ei näkynyt. Hänen vasemmalla puolellaan hohti auringon säteilemänä meri, kun taas oikealla puolella jatkui hiekkaranta, mutta muuttui kalliomaiseksi ja kivikkoisemmaksi mitä pisimmälle jaksoi katsoa.
Uteliaisuus heräsi tämän mieleen, eikä häntä voinut kukaan lähiympäristössä estää. Haju, paikka ja tämä näky sai tamman heräämään väsymyksestä. Vaikka muiden silmiin tamma saattoi vaikuttaa pirteämmältä, sisimmissään se oli väsynyt. Katse oli eloisampi, verrattuna siihen mitä se oli hetki sitten, mutta jalat eivät kantaneet kunnolla. Asiaan ei kuitenkaan voinut vaikuttaa seuraavanlaisella tavalla, kuin rohkeasti ottaa askel eteenpäin.

Hitaasti mutta varmasti se pääsi kävelemään ja kummastelemaan ympäristöä lähemmin. Jälkeensä hän jätti vain laahustamisen jäljet hiekkaan, jotka katoaisivat pienen tuulenvireen lävistäessä rantahiekan. Pian muuttui hiekka paljon kivikkoisemmaksi ja eteen aukeni kalliota, mäkeä ylöspäin ja puita. Hiekkarannan pensaat muuttuivat pisimmäksi ja puisemmiksi. Metsä aukeni hänelle pikimmiten.

Punarautiaalla olikin paljon ihmeteltävää ja opittavaa siitä minne hän oli menossa tai se minne hän oli saapunut, mutta kaikki jo entuudestaan tuntui tutulta.

Miksi?
Mwjan
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron