Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla [yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla [yksinpeli]

ViestiKirjoittaja mokotti » 26. Heinä 2012 22:16

Novembre rantautumispeli, otsikko Apulannan biisistä koneeseen kadonnut ♥

Viimein tärisevät jalkani kohtasivat kiinteän maan, märän hiekan. Jalkani tuntuivat raskailta, enkä olisi jaksanut kävellä, mutta se oli vain pakko - en voinut jäädä lähelle aaltoja, meri voisi imaista minut takaisin. Vihdoin olin päässyt muutaman metrin päähän mainingeista, jotka kävivät yllättävän raivona. Lysähdin märälle hiekalle, olo helpottaen heti. Henkäisin syvään. Kurkkua kuivasi, sieraimia pisteli, päätä huippasi ja särki. Olo ei ollut mitä ihanin eikä mukavin. Harjani oli merivedestä märkä, haiseva ja aivan takussa nyt. Häntäni, no, märkä sekin. Aurinko porotti.

Makasin kauan hiekassa, nälkä raastaen mahaani, pää yhä särkien. Nielin kaiken, mitä nesteitä sainkaan irti suustani, mutta ne eivät auttaneet nestehukkaan. Minua huimasi, voin pahoin ja korvissa soi. Silmät kirvelivät ja vuosivat, meriveden takia. Lihaksia jomotti ja yskin vettä keuhkoistani. Tekisi mieli kuolla, mutta toisinaan en halunnut.
Minua väsytti. En saanut kuitenkaan unta, vaikka painoin silmäni kiinni. Pakotin itseni nousemaan (hyvinkin kömpelösti), ja raahautumaan viimeisillä voimilla pientä puuta vasten, joka ei kuitenkaan suonut tukea, raskaan vartaloni vuoksi. Raahauduin makaamaan ja nojaamaan päälläni puuraukkaa kohti. Edessäni kasvoin kuivia ruohoja, jotka pilkottelivat hiekan seasta. Yletyin repäisemään huulillani niitä muutaman suuhun ja syömään. Nälkä ei kuitenkaan kadonnut, vaan huusi ja murisi. Ehkä olisi paras vain koittaa levätä. Suljin silmäni.

Kun näin seuraavan kerran, näin että aurinko oli laskemassa meren taakse, värjäten taivaan oranssiksi. Silmäni eivät kirvelleet, mutta vuosivat ja näin hieman sumeasti. Tunsin että voimani olivat palanneet, ja jaksoin vihdoin nousta ylös. Ravistelin karvastani kutittelevat hiekanhyvät turkistani ja harjastani, tähyillen ympärilleni, etsin elämää ja syömistä. Käänsin katseeni pois merestä, katsoen taakseni. En nähnyt sitä mitä odotin. Näin kaukana vain kuivaa tasankoa, ei vehreitä puita tai muutakaan. Se sai minut huokaisemaan ja laskemaan katseeni maahan. Kaipa olisi vain parasta jatkaa ruuan etsimistä sieltä. Lähdin kävelemään eteenpäin, kohti kaukana olevaa tasankoa.

Olin juuri päässyt tasangolla saakka. Näin silmilläni puita, joiden lehdet kasvoivat valitettavasti korkealla. Pahus. Luimistin korviani. En yltäsi niihin koskaan, näillä mitoilla. Henkäys. Nostin päätäni ja nuuhkin ilmaa. Haistoin kasvien tuoksun kaukana, joten toivoa vielä oli. Raastava nälkä tosin hidastaisi matkaa. Ehkä olisi paras syödä edes jotain, ilmeisesti tätä kuivaa heinää, joka tukkisi tietenkin suolet ja muut. Valitettavasti päätin kuitenkin laskea pääni maahan ja tarttua huulillani heinään. Hetkitellen huomasin, että olin saapunut aivan uuteen paikkaan.
mokotti
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron