Merestä löytynyt [Yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Merestä löytynyt [Yksinpeli]

ViestiKirjoittaja wispie » 18. Maalis 2013 00:54

[[Yksinpeli joka pohjustaa Dostoin saarelle sopeutumista. Btw postasin ensin ihan väärään paikkaan, hupsista... Hyvä aloitus]]

Dostoi makoili rantahietikolla ketarat oikosenaan. Näin väsynyt hän ei ollut ollut koskaan, edes kolmen vuorokauden yhtäjaksoiset kertausharjoitukset eivät olleet saaneet häntä näin väsyneeksi. Väsyneet lihakset kipuilivat niin paljon, että hän oli oikeastaan täysin tunnoton – mieli sulki ulos kivun. Hän muisti tapahtuneen yllättävän kirkkaasti, aivan alusta asti.

__________________

Vieraat ihmiset taluttivat hänet armeijan varikolta kuljetusvaunuun, joka oli paljon pienempi kuin se, jolla he yleensä kulkivat kymmenen hevosen ryppäissä. Hän ei pitänyt uudenlaisesta pesuaineen tuoksusta, mutta asteli kuuliaisesti pieneen vaunuun. Vaunun etuseinässä roikkui heinäverkko, jota hän ei uskaltautunut maistamaan. Ei semmoista luksusta aiemminkaan ollut, joten saattoi olla että se roikkui siinä jotain muuta varten.
Ketään muuta ei tullutkaan. Se uusi tyyppi ei saanut aikeistaan huolimatta huudettua toista erittäin hyvin kasvatettua ja koulutettua valioyksilöä, Dostoi tuumi pettyneenä. Hän ilmaisi mielipiteensä paukuttamalla lattiaa muutaman kerran etukaviollaan. Heidän kolmihenkinen ystäväporukka nuyt hajotettiin väkivalloin, vain koska nykyaikaisella Venäjällä ei muka ollut tarvetta ratsuväelle.
”Pah”, ori hörisi hiukan kiihtyneesti. Hän oli hyvin, hyvin pettynyt kohtalostaan. Hänen oma ratsastajansa oli liian köyhä ostaakseen hevosta omakseen. Jos hän olisi päätynyt Mihailin omistukseen, niin kuin melkein kaikki muutkin, he olisivat kavereiden kanssa järjestää omia kertausharjoituksia.

Hän näki trailerin avonaisesta etuovesta entisen isäntänsä haahuilevan pihamaalla, vilkuillen ympärilleen. Tietenkin se etsii minua, Dostoi ajatteli ja hörähti kutsuen sitä hömelöä. Mies tunnisti ja lompsi hänen luokseen, ensin vaihtaen pari sanaa kömpelösti uuden omistajan kanssa. Astuttuaan sisään trailerin varjoon hän ojensi kätensä – joka oli monesti pakkasessa paleltunut ja toisinaan tulessa palanut – ja silitteli Dostoin päätä.
”Ei se paha ole olla sielläkään”, Mihail puheli hiljaa rauhoitellakseen Dostoita että itseään.
”Niin paljon se maksoi sinusta, että kai ne sinua siellä kovasti tarvitsevat”, hän sanoi vielä ja hymyili pienesti. Samalla hän riipi heinäverkosta muutaman korren ja antoi ne rakkaalla ratsulleen, joka hamusi ne mieluusti. Kai ne sitten olivat hänelle. Syytäkin oli. Dostoi yritti myös hymyillä ihmisystävälleen, niin kuin hevoset hymyilevät, mutta kaikki tapahtunut tuntui hänestä silti niin pohjattoman surulliselta. Mihail oli hänen Lucky Lukensa ja hän oli Luken Jolly Jumper.

Mihail taputti vielä häntä ronskisti kaulalle, ennen kuin palasi uuden omistajan lue tilittämään hevosensa hoidosta.
Hyvä, juuri niin. Minulle on annettu aina aamuheinät viideltä ja niin jatkukoon, Dostoi myönteli kuunnellessaan puhetta. Sitä jatkuikin niin pitkään, kunnes auto lähti köröttelemään matkalle kohti merenrantaa.

Vaikka hevosta oli jaloiteltu joka pysähtymispaikalla, Dostoin lihakset olivat silti pahasti jumiutuneet ja hän teki mielellään ärtyneisyytensä selväksi paukuttelemalla traikun seiniä ja lattiaa. Lisäksi häntä vaivasi uuden olinpaikkansa keinunta. He olivat ilmeisesti laivassa, mikä sai hänet pahoinvoivaksi ja lievästi hätääntyneeksi. Hän potki yhtäjaksoisesti takaluukkua, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Olihan hänellä vettä ja hiukan eilisillan heiniä, mutta hän kaipasi nyt jonkinlaista merkkiä siitä, ettei häntä ollut unohdettu tänne koko päiväksi seisomaan.

Kului monia tunteja, joiden aikana Dostoi tympääntyi vielä enemmän. Hyvin pois kitketty luontainen ahtaanpaikankammo alkoi vaivata. Lopulta venäläistrailerin luukku petti kovalla, kaikuvalla pamauksella, ja hän yritti peruuttaa taaksepäin. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä takana oleva auto oli ottanut luukun vastaan etulasillaan, jättäen sen puoliksi auki. Peruutusvaihteella Dostoi ei rohjennut lähteä aukosta tunkemaan, vaan hän päätti ottaa kohteekseen etuoven. Jotenkin olisi tuntunut tyhmältä jättää tekemiset puolitiehen ja jäädä odottamaan uutta omistajaa. Jos sitä ei kerta kuulunut, hän menisi henkilökohtaisesti tarkistamaan, missä hänen aamuviiden heinänsä olivat.

Sivuovi antoi helposti periksi, liekö ollut kunnolla kiinnikään. Dostoi karkasi kapealle autojen väliselle käytävälle ihmettelemään näkemäänsä. Paljon, paljon autoja erittäin tiiviisti. Jos Dostoi olisi ollut niitä herkimpiä hevosia, hän olisi saanut jo jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa kolhien autoja ja rikkoen muutaman sivupeilinkin.

Jonkin ajan hortoilun jälkeen hän löysi tien, joka vei pois hallista, mutta ylöspäin. Laivan huojuminen kävi kokoajan pahemmaksi, mutta siitä huolimatta Dostoi kiipesi portaat epäilemättä ylöspäin. Siellä ilma tuntui raikkaammalta, ja hän tahtoi ojennella jalkojaan pitkän seisomisen jälkeen. Hän hortoili toisessa kerroksessa, jossa oli melko vähän tilaa. Ori maisteli ovenkahvoja ja kuopsutteli pehmeää lattiamattoa ihmeissään. Tällaista hän ei todellakaan ollut nähnyt. Toivottavasti hänen ei ollut tarkoitus viettää loppuelämäänsä täällä, siihen hän ei suostuisi. Mitä virkaa hänellä muka täällä olisi?

Ensin kuului jokin outo, kirskahtava ääni, ja koko laiva tutisi. Sen jälkeen radiosta kuului jotain höpötystä, mistä Dostoi ei saanut selvää. Sireeni kuitenkin soi, se oli hänelle tutunoloinen ääni. Refleksinomaisesti Dostoi yritti suorittaa sen, mitä kuului tehdä, eli hakeutua metsän suojiin tai leikkiä kuollutta. Kuolleen leikkiminen kuitenkin tehtiin vain ratsastajan merkistä, joka oli oikeanlainen äännähdys. Nyt kun sitä ei tullut, piti juosta metsän suojiin piiloon.

Se oli kuitenkin hyvin vaikeaa laivan sisätiloissa. Hän ei ollut sellaisessa metsässä, kuin piti olla, mutta ei hän myöskään nähnyt pommittajalentokonetta eikä kuullut sen ääntä. Hämmentyneenä hän hölkötteli hetken kakkoskerroksessa, kunnes kipusi yhä vain hämmentyneempänä kolmoskerrokseen. Kolmoskerroksessa olikin sitten hälinää, jota hän pysähtyi ihmettelemään. Ihmiset juoksivat kalmanvalkeina, osa tuskanhiki valuen ja osa huutaen kohti rappusia, haluten päästä mahdollisimman pikaisesti ylöspäin.

Dostoi yritti kuvitella Mihailin selkäänsä, antamaan tehtäviä jotka hän voisi suorittaa tyydyttävästi. Mitä Mihail olisi halunnut hänen tekevän tässä tilanteessa? Vähemmän kiireinen ihminen otti hänestäkin jopa kuvan kiirehtiessään ylös. Kaikki eivät panikoineet, sentään. Lopulta Dostoi päätti seurata ihmisiä, kun virta tyrehtyi. Hän kipusi portaita pitkin hitaasti, mutta varmasti neljänteen kerrokseen, josta ihmiset olivat jo päässeet ylemmäs.

Viidennessä kerroksessa laiva heilahti pysyvästi vinoon, mikä vauhditti Dostoinkin kaltaista järkkymätöntä hevosta. Hän häselsi ihmisvirran sekaan tunkien liian pienestä ovesta ulos kannelle. Nähdessään raivoavan meren suuret aallot hän aikoi pelon ajamana takaisin sisätiloihin, mutta ihmisten lähdettyä pelastusveneillä pois ei ollut ketään avaamassa hänelle ovea. Seisominen kannella kävi yhä vaikeammaksi kallistuskulman pahentuessa, eikä hänellä lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. Siinä oli toimittajille paljon jutunaineksia iltalehteen.

Hän ui horroksenomaisessa tilassa vaikka kuinka pitkään, kunnes armolliset merivirrat kuljettivat hänet maata kohti. Oli taivaallinen tunne saada maata kavioiden alle, mutta ilo vaihtui pian tuskaan, kun tajusi oman massansa noustessaan kokonaan vedestä. Hän ei jaksanut enää kauas.

__________________

Dostoi oli aikeissa nukahtaa uudelleen, kunnes hän kuuli etäisten askeleiden lähestyvän.
”Oletko kunnossa?” Nuorukainen kysyi häneltä.
”Kyllähän tämä tässä”, Dostoi vastasi ylpeästi.
”Öö, oletko niitä lumihevosia, ei ne saa tulla tänne ettei se, se, mikä se nyt oli...” toinen ori kysyi häneltä varovaisesti.
”En minä ole mikään lumihevonen, mikä se sellainen edes on?” Dostoi riuhtaisi itsensä ylös.
”Ai, olet niitä merestä löytyneitä! Niitä aina välillä tulee tänne, mutten tiennyt että se on näin yleistä! Olen Dexton, tervetuloa Caraliaan!” oripoika hihkaisi.
”Mikä se tämmöinen Caralia on?” Dostoi kysyi. Oli oltava kiinnostunut, tästä saattoi tulla hänen kotinsa. Ehkä hänen kuuluikin aloittaa täällä alusta, kuin tyhjältä pöydältä.
”Laumanjohtaja varmaan osaa kertoa sinulle tarkemmin. Tule, mennään etsimään hänet! Sitten voit liittyä laumaamme – siis jos haluat”, Dexton selitti ja lähti hyppelehtien kohti edessä siintävää metsää, ajattelematta ollenkaan Dostoin jaksamista.

[[Dexton on metsäponi NPC]]
wispie
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron