Aaltojen armoilta maan kamaralle [Yksinpeli]

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Aaltojen armoilta maan kamaralle [Yksinpeli]

ViestiKirjoittaja KawaiiFuyu » 09. Helmi 2014 23:47

Merrakil

Kauankohan laineet ovat vieneet minua.. Ehkä viikkoja. Tai kuukausia. En ole ihan varma.
Nämä olivat viimeiset ajatukseni, ennen kuin menetin tajuntani. Lämmin merivesi kuljetti minua jonnekin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta joka veti minua maagisella tavalla puoleensa. Ehkä siellä olisi sellaista seuraa, joka kelpaisi myös minulle. Hahah, ajattelen. Minua onkin vaikea miellyttää..

Samassa tunnen jotain muutakin kuin vettä: jotain kovaa, mutta pehmeää. Raotan silmiäni ja auringonvalo häikäisee minua hetkisen, ennen kuin tajuan makaavani pehmeällä rantahiekalla. Lihakseni ovat hieman surkastuneet niiden viikkojen aikana, jolloin olen antanut mukisematta ja hievahtamatta aaltojen viedä minua minne tahtovat, mutta onnistun nousemaan huterasti jaloilleni. Hetkisen aikaa kerättyäni voimia jalkoihini saan otettua pari askelta. Ravistelen itseni enimmistä vedestä ja alan katsella tarkemmin ympärilleni. Vähän matkan päässä alkaa metsä, jossa on erikoisia puita. Muistan äitini kertomukset sademetsistä ja tuo metsä täyttää äidin kuvauksen. Hmm.. ehkä sieltä löytyisi jotain syötävää. Viikkojen (tai kuukausien!) syömättämyys söi ketä tahansa sisältä.

Maistan hieman vettä, mutta sylkäisen sen saman tien pois. Hyi yäk, kun oli suolaista! Ravistan tyytymättömänä harjaani ja lähden kulkemaan kohti sademetsää.
Tultuani metsänrajaan nuuhkin läheistä suurta lehteä, mutta se haisee kitkeränoloiselle enkä uskalla maistaa. Sen sijaan maassa näyttäisi kasvavan syömäkelpoista ruohoa. Maistan varovaisesti ja rouskuttelen. Maku ei ollut hassumpi, vaikka se maistuikin kovin erilaiselle kuin kotipuolessa. Siitä tulikin mieleeni visainen kysymys: missä olin?
Poimin vähän ruohoa matkaevääksi ja lähden niitä rouskutellessa syvemmälle metsään. Seuraan vanhaa tallattua polkua, jossa on vanhoja kavionjälkiä. Jes, onko täällä muitakin hevosia? huomaan ajattelevani.

Ruoka ja liikunta palauttavat pikku hiljaa voimiani ja lähden ravaamaan. Pian haistan veden ja kiristän tahtia. Tajuan vasta nyt, kuinka kurkkuani kuivaa.
Pian löydän ohuen jokimaisen puron. Vesi näyttää kirkkaalta ja puhtaalta. Jälleen maistan varauksella, mutta toisin kuin ällöttävä merivesi se maistuu hyvältä. Juon pitkän tovin ja isoin kulauksin.

- Kuka sinä olet? kuuluu yhtäkkiä takaani.
Säpsähdän rajusti ja käännyn katsomaan. Rauhallisen oloinen raudikko vanha tamma katsoo minua. Rentoudun, toistaiseksi.
- O-olen Merrakil.
Vilkaisen nopeasti puroa.
- Anteeksi, jos olen reviirilläsi.. aloitan, mutta tamma pudistaa päätään.
- Ehei, halusin vain tietää, kuka olet. En ole näet nähnyt sinua ennen täällä. Kuulutko metsäponeihin? tamma vastaa.
Hölmistyn täysin. Metsäponeihin?
- Eh, en. Tulin vasta äsken tänne saarelle ja..
Vaikenen, kun tajuan että tältä tammalta saisin vastauksia visaisiin kysymyksiini.
- Mikä tämä paikka oikeastaan on? kysyn. Tamma astelee luokseni purolle. Annan sille tilaa ja tamma upottaa turpansa veteen ja juo hetkisen mietteliäänä. Lopulta se nostaa päänsä ylös ja katsoo minua silmäkulmastaan. Vasta nyt pistän merkille arvet sen kaulalla.
- Paikka, jonne olet joutunut, on Caralia, kokonaan eläinten ja suurimmalti osaksi hevosten ja ponien asuttama saari, tamma sanoo lopulta.
Höristän korviani ja kallistan päätäni kummastuneena. Caralia? Hevosten ja ponien asuttama saari? Voiko tällaista onnea ollakaan?
- Eikö täällä ole ihmeellisiä kaksijalkaisia, jotka ovat ilkeitä? huomaan kysyväni ja häpeän sitä melkein saman tien, kun tamma nauraa tyrskähtää.
- Tarkoitatko ihmisiä, Merrakil? Ei, ei ole. Ei ainuttakaan.
Se rauhoittaa mieltäni. Sitten muistan toisen tamman lausuman tuntemattoman termin.
- Mitä ovat metsäponit?
- Se on yksi kuudesta hevoslaumasta, joka asuu täällä. Olet nyt heidän reviirillään, tamma vastasi kärsivällisesti.
- Voinko liittyä siihen? kysyn oitis. Äidin vanha opetus tulee mieleeni: jos osut jonkun reviirille, on kohteliasta mennä kysymään, saatko oleilla siellä.
- Jos löydät heidän johtajansa, tai oikeammin johtajattarensa, Gametten ja esität asiasi hänelle. Uskon, että hän ottaa sinut laumaansa, tamma vastasi ja tekee jo lähtöä, kun kysyn vielä yhtä asiaa:
- Odota! Mikä sinun nimesi on?
Tamma kääntyy katsomaan minua ja hymyilee salaperäisesti.
- Ei minulla nimeä ole, mutta jos haluat, voit kutsua minua vaikka Arpikaulaksi. Jää hyvästit, Merrakil.
Ja niin Arpikaula katoaa puiden siimekseen pois näkökentästäni. Jään sulattelemaan kaikkea kuulemaani ja päätän etsiä sen Gametten päästäkseni hänen laumaansa.
KawaiiFuyu
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron