Luisteren zelfjij.

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 10. Loka 2010 11:41

[Mukana KHIMAIRA sekä Ssussun Samantha.
Otsikko on hollantia, tarkoittaa kuuntele itseäsi.]

Ruunikko tamma ui vellovassa meressä väsynein potkuin. Ranta tuli lähemmäs kokoajan ja viimein tähtipää ponnisti itsensä rannalle. Huojuen Mirha seisoi paikallaan ja katseli ympärilleen. Se oli lievästi hämmentynyt. Paikassa jonne se oli juuri rantautunut, ei näkynyt ainuttakaan muuta hevosta. Vain joitakin kavionjälkiä jossain kohti, jonka meri oli huuhtonut pois. Aurinko paistoi kirkkaasti ja alkoi kuivattaa ruunikon takkuista karvaa.
Hitaasti astelin muutaman askeleen ja katselin ympärilleni.
Kaikkialla oli rauhallista - missään ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Oli ehkä hieman liiankin rauhallista. Olisin kaivannut tänne jonkun jolta olisin voinut kysyä missä olin. Nälkä kurni vatsassani ja etsiskelin katseellani jostain syötävää. Kauempana, metsän laitamilla kasvoikin muutama pensas. En kuitenkaan jaksanut liikkua vaan huokaisten rämähdin makuulleni.
Suljin silmäni ja ajattelin levähtää hetken. Pian tajuntani vaipui pimeyteen.

~~~ HYPPÄÄ ETEENPÄIN PARILLA TUNNILLA ~~~

Heräsin siihen että aurinko porotti täysillä niskaani. Mutta minulla ei ollut kuuma, päinvastoin. Viileä tuuli pyyhki rantaa, huojuttaen metsän puita. Vaivalloisesti kompuroin pystyyn ja ravistelin itseäni heikosti.
Eikö täällä oikeasti ollut ketään? Hörähdin voipuneesti, kokeillen liikkuivatko jalkani edes.
Liikkuivathan ne. Eivät kovin mainittavasti, mutta liikkuivat kumminkin.
Astelin muutaman kokeilevan, varovaisen askeleen. Päänsärky alkoi tehdä tuloaan. Olin kai lyönyt merimatkalla pääni johonkin. Vilkaisin takaisin merelle ja jäin huojuen seisomaan paikalleni.
Jos tarpeeksi pitkään tässä seisoisin, ehkä joku tulisi. Jos hyvä tuuri kävisi..
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Sussu » 10. Loka 2010 12:29

Snowy Samantha'

Lokkien kiljunta kantautui korviini vain vähän matkan päästä, joten tiesin olevani lähellä merta. Tiesin myös sen, että tämä oli metsäponien aluetta. Tiesin myös melko paljon muutakin Caraliaan liittyvistä asioista, olinhan minä tässä reilun parin vuoden aikana kerennyt oppia. Ja olin myös kokenut paljonkin. Fajer, Panda, Susanne, Karin.. mutta nyt minä olin yksin, ja siitä kiitollinen. Toivoin todella, etten tapaisi rannalla ketään epäkohteliasta, töykeää tai muutenkaan ärsyttävää hevosta. Sellaista en jaksaisi pitkään.
En tänään, kun olo oli poikkeuksellisen kevyt ja rauhallinen. Siirryin käynnistä laiskahkoon raviin, ennen laukan nostamista. Juokseminen tuntui jollain tapaa työläältä, kun olin viime päivien aikana lähinnä vain kävellyt ja seisoskellut. Toisaalta oli kuitenkin ihan mukavaa tuntea taas ilmavirta paksuissa jouhissani, mereltä päin tulevan tuulen puhaltaessa vasten kasvojani. Eikä mikään voisi pilata tätä päivää.

Puut alkoivat muuttua yhä harvemmiksi, ja pian tunsin lämpimän hiekan kavioideni alla. Siirryin raviin, jatkaen matkaani kohti merta kevyin askelin, lähinnä suuria harppauksia ottaen. Kaarsin hiukan paksuhkoa kaulaani, kohdistaen katseeni yhä pidemmälle ja pidemmälle metsää päin pyrkivien aaltojen suuntaan. Katseeni tavoitti kuitenkin jotain, mikä sai minut pysähtymään ja kääntämään korvani epävarmasti taakse. Toinen hevonen, tuskin minua paljon isompi. Ehkä juuri rantautunut? Hitaasti peruutin askeleen, toivoen todella, ettei toinen olisi vielä huomannut minua. Matkaa välillämme kun kuitenkin oli reilusti. Katsahdin nopeasti ympärilleni, kuin pakoreittiä etsien. Samassa mereltä päin tuleva viileä tuuli puhalsi taas suuntaani, tuoden mukanaan myös tuon vieraan tuoksun, josta päätellen hän oli tamma. Jäin seisomaan hetken ajaksi paikalleni, katseeni vieraaseen kohdistaen. Tamma, se oli hyvä merkki. Huokaisin syvään, paransin ryhtiäni ja päätin lähteä kulkemaan toista kohti, jäämättä pidemmäksi aikaa pohtimaan, oliko kannattavaa marssia niinkin varman oloisena täysin tuntemattoman henkilön luokse. Joka tapauksessa jalkani olivat jo lähteneet kuljettamaan minua kohti ruskeaa, lopettaen liikkeensä vasta siinä vaiheessa, kun olin noin parin hevosenmitan päässä toisesta.

"Hei." Ääneni oli viileä ja hiukan epävarma, vaikka yritin peittää sen. Ja melko taitavasti siinä onnistuinkin, mutta kyllä varmasti tarkempi kuuli, että minua hiukan epäilytti, mitä tuolla tuntemattomalla oikein liikkui pään sisällä. "Olen Samantha." Mitäpä sitä kokonimeään kertomaan, kun oli tottunut siihen, että minua sanottiin ihan vain Samanthaksi? Useimmiten. Lähes poikkeuksetta. "Oletko vasta rantautunut?" Kysymys oli hiukan lempeämpään sävyyn esitetty, mutta olin siitä huolimatta varovainen toisen suhteen.
Annoin katseeni kiertää tamman kehossa, mittaillessani tuota katseellani. Ei mitenkään kovin epäilyttävän näköinen, ihan tavallinen hevonen, luulisin. Ainakin näin sivusta, hiukan takaviistosta katsottuna.
Sussu
 

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 11. Loka 2010 17:59

Pian näköpiiriini tulikin lajitoveri. Näinkö minä unta mitä? Räpäytin silmiäni pariin kertaan. Kyllä vain, siinä tamma seisoi, esitteli itsensä Samanthaksi. Väsyneesti rypistin otsaani, miettien mitä vastata. Jouduin hetken miettimään omaa nimeänikin. Vasta sitten tajusin että tamma odotti yhä vastausta.
"Hei, olen Khimaira."
Vastasin karhealla äänellä. Teki mieli haukoitella ja mennä suojaiseen paikkaan nukkumaan, mutta se olisi ollut melkoisen epäkohteliasta, joten jäin vain seisomaan paikalleni ja odottamaan mitä tamma sanoisi.
Noniin, sieltä kuului uusi kysymys.
"Rantautunut.. kyllä olen."
Mumisin, vaikken edes tiennyt miten kauan aikaa rantautumisestani oli. Nojaa, tuskinpa sillä niin kauheasti väliä oli. Rantautunut mikä rantautunut ja sillä hyvä. Ajatukseni kulkivat tänään kuin mummo lumessa. Vilkaisin Samanthaan. Häntä ei näyttänyt puhumattomuuteni hirveämmin haittaavan.

"Mikä paikka tämä on?"
Kysyin raukealla, hiljaisella sävyllä. Osaisiko tamma vastata kysymykseeni? Aika varmasti, niin tottuneesti näytti tuossakin seisovan. Tai mistä minä tiesin, ehkä hän näytteli olevansa vanha tyyppi, karva kuivana ja ajatukset ojennuksessa ja niin edespäin.
Mutta jos hän olisi juuri rantautunut, kaipa hän ei olisi tullut minulta tuota kysymään? Jaa'a, ehkä pitäisi jättää ajatukset sikseen ja keskittyä taas Samanthaan.
Käänsin väsyneen katseeni tammaan.
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Loka 2010 22:28

Khimaira. Se ei kuulostanut tutulta, hänen kasvonsakin olivat täysin vieraan. Ääni oli karhea, liekö meriveden nielemisestä. Tamma ei vaikuttanut virkeältä tai innokkaalta, mutta oliko ihmekkään - sanojensa mukaan hän oli vasta saarelle tullut. Ja minä halusin uskoa häntä. Höristin varovasti korviani, kaulaani aavistuksen eteenpäin venyttäen. Sieraimet värähdellen annoin toisen tuoksun painua mieleeni, pistäen merkille myös useita yksityiskohtia tammasta. Merkit, väri, kaikki sen sellainen. Ties, vaikka tapaisimme toistekin. Vielä oli kuitenkin liian aikaista sanoa, haluaisinko tavata häntä enää toista kertaa.
Tamma ei kuulostanut ärsyttävältäkään, mutta ehkä hän ei vain jaksanut olla sellainen? Olipa minusta tullut epävarma vieraiden hevosten suhteen. Heilautin korviani aavistuksen takakenoon, irrottamatta katsettani ruunikosta. Yritin vakuutella ääneti itselleni, ettei hän vaikuttanut vaaralliselta.

Korviini kantautuva kysymys sai minut hiukan hätkähtämään. Ehkä se tuli niin äkkiä, mutta samalla se tuntui laukaisevan jännityksen. Ainakin siksi ajaksi, että avaisin suuni ja setvittäisin hiukan asioita uudelle tulokkaalle, jos tämä niin haluaisi. Uskoisin, että halusi. Ryhtiäni parantaen kohotin päätäni taivasta kohden, vaikuttamatta kuitenkaan millään tapaa itsekkäältä tai ärsyttävän varmalta. Todellisuudessa olin hyvin epävarma, vaikka pyrinkin vain olemaan rauhallinen oma itseni, antamaan hyvän kuvan toiselle Caraliasta ja sen asukkaista. Ehkä yritin hiukan liikaakin, vaikkei se eleistäni juuri ilmennyt. "Eli siis. Tai siis.. Caralia. Paikka on Caralia. Villihevosten saari. Vain hevosia, ei ihmisiä - jos nyt olet koskaan sellaisista kuullutkaan." En ollut puhunut vähään aikaan niinkään montaa sanaa peräkkäin, ja siksi selitykseni kuulosti alkuun hiukan tönköltä. Ja loppu.. toivottavasti toinen ei vain luullut, että pidin häntä typeränä. "Hevosia ja poneja kun saapuu tänne meren ylitse vähän sieltä sun täältä", lisäsin kiireisesti, sulkien hetkeksi silmäni vain rauhoittuakseni. En ollut sanonut toistaiseksi mitään typerää, ainakaan kovin. Eikä hän voisi sinua oudoksi leimata vain, koska puhumisesi kuulosti aavistuksen epäselvältä. Kyllä se siitä, kun rauhoitut. Rauhoitu, Samantha. Nyt.

Avasin varovasti silmäni, kohdistaen tummien silmieni aavistuksen epäröivän katseen taas Khimairaan. "On kuusi laumaa. Vuoristoponit, Metsäponit, Aavikkoponit, Tasankohevoset, Lumihevoset, Ylänköhevoset.. Täällä pätevät rajat, joiden ylitse ei saa loikkia miten tahtoo toisten laumojen alueille. Ympäristö on todella vaihtelevaa. On kaikenlaista metsää, aavikkoa ja jäätikköä. Sekä paljon muuta." Puhuminen alkoi jo sujua, joten henkäisin syvään ennen suuni uudestaan avaamista. "Saarelta löytyy toki myös laumattomia, joita tosin lähinnä halveksutaan. Siksi laumaan liittyminen on kannattavaa. Laumaan liittyäksesi sinun on etsittävä jonkun lauman johtaja ja pyydettävä pääsyä laumaan." En ollut edes ihan varma, halusiko Khimaira tietää kaikkea sitä niin nopeasti, vai levätä ensin. Vai halusiko hän kuulla niitä ollenkaan minun suustani.
Ja silti olin aloittanut selittämisen. "Ja nyt, me olemme metsäponien merenrannalla. Ja jos pienen vinkin saan antaa, niin luulisin sinun olevan sopiva.. no, metsäponeihin tai aavikkoponeihin." Katsahdin toista pari kertaa päästä kavioihin. "Ellet sitten suunnittele melko pian uutta matkaa meren ylitse. En tosin suosittele sitä..", lausahdin, viimeiset sanat lähinnä itsekseni mumisten.

"Jos sinulla on jotain kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni. Ei minulla oikeastaan parempaakaan tekemistä tällä hetkellä ole", lisäsin lähinnä ohimennen, väläyttäen toiselle sitten pienoisen hymyn, joskin suupielien kohottaminen tuntui sen verran raskaalta, että hymy haihtui melko pian turvaltani. Katsoin se tavallinen, hiukan surumielinen katse silmissäni Khimairaan. Kuinkakohan vanha tämä oli?
Sussu
 

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 24. Loka 2010 13:27

Tarkastelin ympäristöä hiljaisena. Mahtaisikohan Hydra olla täällä.
"Metsäponeihin? Jaa. Pitänee etsiä joku johtaja.."
Mumisin itsekseni, katsellen ympärilleni lähinnä vain tehdäkseni jotain.
"Onkohan Hydra niminen tamma täällä?"
Kysyin äkisti hieman valppaammin, kääntäen kiinteän katseeni toiseen. Toivoin että sisareni olisi jollain ihmeen kaupalla tänne tupsahtanut. Toivoa aina sai mutta toteutuiko toive? Jäisin vain odottamaan.
Huokaisin hiljaa, laskien pääni maan tasolle. Puhalsin ilmaa sieraimistani väsyneenä. Ei ollut mitään syytä olla yliaktiivinen, pirteä tai mitään muutakaan, en kyllä tavallisesti sellainen edes ollut. Tuhahdin hiljaa, peruuttaen askeleen poispäin Samanthasta. Teki vain mieli olla hetkisen yksinään. Mutta ensin minun pitäisi saada kysymykseeni vastaus.

[Nojohan. Kyllä tökkii pahasti ja maailman lyhyin. Yhh, anteeksi.]
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Marras 2010 18:27

Tamma ei näyttänyt olevan kovin innostunut kuulemaan Caraliasta, joten hänen katsellessa ympäristöä minä pyöräytin lähes huomaamattomasti silmiäni. Tai sitten se johtui vain siitä, ettei häntä yksinkertaisesti jaksanut heti rantautumisen jälkeen olla kovin valppaana ja valmiina juttelemaan ventovieraan kanssa. Tai sitten hän vain tuomitsi minut heti alkuun tylsäksi tai muuten inhottavaksi. Ei se minua juurikaan liikuttanut. Oli hänen oma ongelmansa, jos hän ei jatkossa tapaisikaan hevosia, jotka yhtä vapaaehtoisesti olisivat selittäneet hänelle kaiken tärkeän. Peitin onnistuneesti happamuuteni, mutta hymyilemään en sortunut. Tuijotin suurimmaksi osaksi ilmettömänätammaan, joka tuntui äkkiä muuttuvan valppaammaksi.
Hydra? "Nimi ei ainakaan ole tuttu." Ja koska hän ei edes suostunut kertomaan, millainen tämä Hydra oli, minä en voinut luvata, että olisin edes sattumalta tavannut häntä.

Hiukan vasten tahtoani avasin jälleen suuni, katsoen yhä tammaan. "Kuka hän on? Tai millainen hän on?" kysäisin, en ihan niin innostuneena auttamaan tammaa, kuin olisin voinut olla. Se johtui kuitenkin vain ihan hänestä itsestään ja siitä, ettei minulla ollut paras mahdollinen päivä. Hyvät päivät olivatkin harvassa nykyään. "Olen saattanut tavata laumakokouksessa. Riippuu, onko hän liian iso metsäponiksi", täsmensin. "Eli minkä kokoinen hän suurinpiirtein on? Väri, merkkejä?" kysyin, tuijottaen tiiviisti Mirhaan. Toivoin todella, ettei tämä ainakaan vielä lähtisi, vastaamatta kysymyksiini - ne voisivat tosiaankin auttaa häntä löytämään tämän.. Hydran. Kuka hän ikinä olikin. Mutta jos apu ei sittenkään kelpaisi, niin ei sitten. Ravistin kerran paksua harjaani, jonka mereltä puhaltava viileä tuuli oli saanut sekaisin ja kuljettanut häiritsevästi molempien, ilmeettömien silmieni peitteeksi. Heilautin päätäni taivasta kohden, kohdistaen katseeni sitten tuon ohitse merelle päin. Aallot pyrkivät aina vain pidemmälle, pääsemättä kuitenkaan kovin lähelle metsikköä.

Melkein nauroin niiden avuttomuudelle.
Sussu
 

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Zarroc » 03. Marras 2010 20:33

Huokaisin. Niinpä tietenkin. Ehkä Hydra ei ollutkaan täällä..
"Tavallinen ruunikko, ilman mitään sen kummempaa. Kolme arpea sään kohalla, minua hieman pienempi tamma. Hän oli.. on kaksoissisareni."
Vastasin tamman kysymyksiin, joita tulikin aika liuta. Pää tuntui tyhjälle. Hyvin tyhjälle.
"Kiitos avustasi, toivottavasti sinulla on kaikki hyvin Samantha. Toivon että näemme vielä joskus, sitten kun olen levännyt ja saanut tietää tästä paikasta enemmän. Anteeksi että olen vienyt aikaasi."
Yritin hymyillä, mutta sain aikaiseksi vain väsyneen suupielen nousun. Nyökkäsin päätäni tammalle, kääntyen ympäri. Niin, en vieläkään tullut toimeen muiden hevosten kanssa. Olin vain tällainen ikuinen erakko.. Tuhahdin hieman, astellen verkkaiseen tahtiin kohti metsänreunaa. Pitäisi selvitellä hieman ja etsiä ehkä.. metsäponien johtajakin. Mutta mistä minä hänet löytäisin? Siihen kysymykseen en löytänyt vastausta.

Vilkaisin vielä kerran taakseni. Samantha ei kai ollut edes yllättynyt että lähdin näin äkkiä. Erakkona ei aina ollut kovin mukavaa, mutta minkäs minä itselleni mahdoin? Käänsin katseeni taas eteenpäin, seuraten pientä, kavionjälkien täyttämää polkua metsään.

MIRHA POISTUU.
Kiitoksia pelistä ja anteeksi lyhyt peli (: Joskus uudestaan kun Mirha on paremmalla päällä ;)
Zarroc liittyi Caralian riveihin lokakuussa 2009.

Aktiivipalveluksessa parantajista murhaajiin:
» Afgeleopen Zoe "Aggressiivinen"
» Kotka "Tyyni"
» Khimaira "Epäuskoinen"
» Rijm "Surullinen"
» Zeraw "Katkera"
» Ragenan "Epäileväinen"
» Murhaaja "Välinpitämätön"
» Hefaistion "Ahdistunut"
» Replica "Epävarma"
» Winchester "Neutraali"
» Cherisa - Arkkienkeli "Psykoottinen"
» Добыто "Nöyrä"
» Ra'zac Avrae "Hyväuskoinen"
» Ijzer "Nuori"
» Routakyyhky "Jäyhä"
» Vidar "Murehtiva"

Elämä on tulta
En jaksa enää juosta
Hakekaa minut pois täältä
Tehkää päivistäni arvokkaita

Rivinoteeraukset.
Galleria.
Korppi.
Avatar
Zarroc
Jokapaikanhöylä
 
Viestit: 3667
Liittynyt: 02. Heinä 2010 12:17
Paikkakunta: Kuopio

Re: Luisteren zelfjij.

ViestiKirjoittaja Sussu » 11. Marras 2010 18:21

Ruunikko. Arpia. Häntä hiukan pienempi. En kerennyt edes jäädä miettimään, olinko nähnyt ketään kuvauksiin sopivaa, kun tuo ilmoitti lähtevänsä ja sai korvani painumaan hiukan niskaani vasten, sitten painumaan sivuille. Olisin voinut näyttää jopa närkästyneeltä, jos vain olisin jaksanut - sen sijaan vain tuijotin hiljaa toisen kasvoja, nyökäten pienesti. Aivan. Niinpä niin. Olet väsynyt ja muka toivot, että minulla on kaikki hyvin. Selitä lisää. Ei, minulla ei ole kaikki hyvin, mutta koska sinä et esitä kysymystä, en sano sitä ääneen. Sen sijaan sinä vain yritit hymyillä, mutten erottanut siinä mitään aidosti iloista ja kiitollista, kuten en myöskään tummista silmistäsi. Luimistin korviani lähes huomaamattomasti, kun toinen oli kävellyt ohitseni eikä luultavasti huomannut elettä. Käännyin osittain hänen suuntaansa, jääden katsomaan loittonevaa hahmoa.

"Näkemiin", mumisin enkä tiennyt, kuuliko tamma, mutten välittänyt siitä. Todennäköisesti emme enää tapaisi, muttei se minua hirveästi liikuttanut. Jostain syystä minusta oli alkanut tuntua siltä, että porukka iha kaikkosi ympäriltäni. Ettei minulla ollut ketään. Missä lie Ben ja Cresentkin. En oikein tiennyt, osasinko varsinaisesti ikävöidä heidä - tapaamisestamme oli aikaa. He olivat varmaan ainoat oikeasti mukavat tapaamani hevoset. Ja Susanne.. sillä tytöllä oli jo aivan oma elämänsä, Pandan seuraa minä en kaivannut ja Karinistakaan en oikein tiennyt, mitä hän tälläkin hetkellä puuhasi. Suljin silmäni, saadakseni hengittää meri-ilmaa rauhassa edes hetken aikaa. Kuulin selvästi aaltojen aiheuttamat äänet, jotka kaikuivat korvissani.
Kylmä tuuli puhalsi vasten kasvojani, saaden harjani värähtämään. Tiesin, ettei minun tarvitsisi seistä siinä pitkään, kun jo alkaisin täristä. Tummat pilvet olivat peittäneet auringon, ja siitäkös aallot tuntuivat innostuvan. Ne paiskautuivat rantakallioihin yhä voimakkaammin, saamatta mokomaa kivikasaa edes hievahtamaan. Ääni ei ollut enää rauhoittava, se ajaisi minut vielä hulluuden partaalle.

Lokin kirkaisu sai silmäni rävähtämään auki. Loin murhaavan katseen ruskeilla silmilläni yläpuolellani lentävään vaaleaan lintuun, jonka olisin kuristanut siihen paikkaan - jos osaisin lentää tai se ei, ja jos omistaisin kädet jotka tarrata sen kaulan ympärille. Seuraisin katseellani sen kärsivää ilmettä, kun se kirkuisi viimeisen kerran. Ja sitten tulisi hiljaista, joku pieni tyttö voisi vaikka haudata sen. Eihän se enää minun ongelmani siinä vaiheessa olisi. Heräsin ajatuksistani sen kirkuessa uudestaan, jolloin pyöräytin silmiäni. Väsymys ei vaikuttanut tosiaankaan hyvällä tavalla ajatusteni kulkuun. Annoin jalkojeni lähteä kuljettamaan minua kohti vettä, pysähtyen vasta, kun aallot pyyhkiytyivät jalkojeni ylitse. Vesi oli todella kylmää, enkä tosiaankaan seisoisi siinä pitkään. Se oli niin kylmää, että melkein sattui - silti minä laskin turpani veteen, ryystäen suolaista merivettä aina siihen asti, että minua alkoi yskittää ja sitä oli päässyt jo sieraimiinikin. Peruutin nopeasti pois vedestä, jatkaen yskimistä vielä hyvän tovin. En enää ikinä haluaisi yrittää matkaa meren ylitse, se oli varmaa.

[ Samantha "poistuu". Jees, kiitos pelistä! ]
Sussu
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron