Sinä uniini tuut, olet mun, olet unelmissain

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Sinä uniini tuut, olet mun, olet unelmissain

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Loka 2010 12:26

[Yksipeli.]

FAJER

Olen etsinyt sinua maailman ääriin. Minun maailmani. Siinä mihin se rajoittuu. Kapisen saaren typeriin reunoihin! Jos vain voisin, jyräisin tämän kaiken tomuksi ja huutaisin sinun nimeäsi.
Minun on niin pirun ikävä sinua.
Miksi sinun kauniit siniset silmäsi eivät ulota katsettaan tänne? Missä sinä olet? Missä sinä voit olla, kun olen etsinyt tämän typerän saaren joka ainoan saastaisen kolkan läpi?!

Päivin ja öin
Ikävöin vain


Painan pääni meren hiekkaan, kyynelet purskahtavat ulos ihan tahtomattani.
Enkö minä merkinnytkään sen enempää?
Turhaanko minä meinasin... luovuttaa sydämeni? Minä, minä melkein... Mutta en merkinnyt sinulle kuitenkaan mitään?
Niinkö? NIINKÖ?

Turhaa, niin turhaa. Siitä on aikaa niin paljon... Se oli kevät. Nyt on hiljainen, niin raastavan hiljainen syksy, syksy joka on repinyt lehdet puista jotka ennen olivat kauniin vehreitä. Sinun silmäsi.. Ne alkavat jo kadota mielestäni. En enää muista katsettasi. En enää muista sinua.
Vaikka niin haluaisinkin.

Nyyhkytys kaikuu lohduttomana merelle. Ei minusta ole tähän. Mitä minä edes teen täällä. Miksi minä ikinä jouduin tänne? Ei tämä ole.. ei minusta ole tällaiseen. Minä vain pilaan kaiken. Mitä.. minä olen ajattelematon, tyhmä, idiootti! Minusta ei ole tähän. Ei minulla ole virkaa.
Sinä et ole enää täällä.
Et vain edes kehtaa myöntää sitä.

Hiekanjyvät sattuvat.
Tai oikeastaan ei.
Niin minä vain uskottelen itselleni.
Kyyneleet sattuvat.
Ne tuntuvat kuin poraavan reikiä sisimpääni.
Minä en enää muista sinua.
Sinä katoat.
Vaikka en halua niin..

Virta joka ei ikinä lopu. Niin se on. Tiedän sen.
Minä en kuulu tänne.
Minun täytyy..
Kyyneleitä. Ne tippuvat valtoimenaan, vaikka puristan silmiäni kiinni kuinka lujasti. Kylmä hiki on kohonnut otsalleni. Tärisen itkemisen voimasta. Pyörryn varmaan kohta.
Se olisikin vain hyvä. Jos pyörtyisin taas ja virta veisi minut pois.
Ei sittenkään.
Ei tällä kertaa.

Tänään minä pidän silmäni auki. Minä vannon, että jätän tämän kaiken taakseni.
Ei enää ikinä.
Tärisen kuin kuumetautinen, mutta siitä välittämättä nousen ylös.
Tällä kertaa minä seisoisin omilla jaloillani.

Heikoksi muutun mä kun rakastun


Vedän syvään henkeä. En katsoisi enää taakseni. Minä en jäisi kaipaamaan mitään täällä. En enää.
En enää muista katsettasi.
Siitä tiedän, että minun on aika lähteä.
Tällä paikalla ei ole minulle mitään annettavaa.

Hiekka kahisee kavionaskeleista. Askel askeleelta kahina muuttuukin veden loiskinnaksi. Syksyinen, kuohuva meri.
Jäätävän kylmää vettä.
No, se ei haittaa minua.
Sillä ei ole enää mitään väliä.

Vesi yltää jo ryntäisiin asti. Se on kylmää, ja tunnen sen laineet. Tunnen sen yksinäisyyden.
Silmäni ovat edelleen sumeat.
Tiedän mitä teen. Ja en tiedä. Mutta en kadu, en katso taakseni, en käänny.
Tämä oli tässä.
Unohtakaa minut.

Kylmät aallot ottavat minut lämpimämmin vastaan kuin mitä sinä enää koskaan.
Minä tiedän ettet palaa enää koskaan.
En minäkään.

Älä piittaa kyyneleistä
ole kuin et huomaiskaan
en vain vielä pysty meistä
ihan täysin luopumaan
sinä pysyt mielessäni
vaikka nyt sä lähdet pois
ehkä joskus kaikki toisin olla vois

Ehkä ensi elämässä
kaksin olemme taas tässä
aivan hiljaa, juuri näin
lähekkäin
Ehkä ensi elämässä
hetkessä niin kiitävässä
voimme olla jälleen näin
sylikkäin


[Lyriikat: Siiri Nordin - Sydämeni osuman sai, sekä Johanna Kurkela - Ehkä ensi elämässä.]
kujakettu
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron