Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 02. Huhti 2012 17:18

[lol mikä otsikko :D Wohweli ja pertsikka tänne mars!]

Morena
Laiha tamma seisoi hiekan keskellä hiljaa, väsyneenä ja riutuneen näköisenä. Se oli aivan lopussa, lihakset vaativat lepoa melkein väkisin ja mieli käsitteli vieläkin parin edellisen päivän tapahtumia. Ohut, huonokuntoinen karva oli nähnyt parempiakin päiviä ja entisestään ohentunut häntä roikkui väsyneenä ja elottomana. Välillä koko ruumiin läpi kävi raskas väristys joka päättyi joka kerta tamman luimistamiseen ja kevyeeseen leuan kiristelyyn. Veristä, auki revittyä kurkkua kivisti ja särki, iho tuntui kuivan veren alla kireältä ja kaula oli lähes jatkuvasti jännittynyt Morenan keskittyessä vaistomaisesti pitämään haava-aluetta paikoillaan ylimääräisen kivun välttelemiseksi.

Kimo huokaisi raskaasti ja kiersi jälleen katseellaan autiota ympäristöä läpi, alkaen hiljaa hävitä taistelua väsymystä vastaan. Uusi väristys ravisteli sen kehoa, lihakset vaativat lepoa enemmän kuin koskaan. Tilanne oli siltäkin osin harvinainen, että Morena huomasi jo kaipaavansa ihan ketä tahansa seuraansa, jotakuta joka voisi pitää ympäristöä silmällä ja päästää loppuun kuluneen teken edes hetkeksi lepäämään. Jatkuva vaeltelu, petojen pelkääminen ja vieraassa ympäristössä selviäminen oli yllättävän kuluttavaa, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että joku nälkäinen kisu oli melkein repinyt tamman kaulavaltimon auki. Joessa seistessään Morena oli saanut pienen aavistuksen ulkonäöstään hiljaa virtaavan veden pinnalta, ja tällä hetkellä se seurankaipuustaan huolimatta toivoi myös ettei kukaan elävä olento kävelisi paikalle näkemään sitä moisessa kunnossa. Kimo oli tottunut olevaan ylväs, voimakas ja edes jollain tapaa ulkoisestikin vakuuttava vaikka se oli parhaissakin olosuhteissa luvattoman laiha ja lihasköyhä. Se kaipasi takaisin niihin päiviin kun sen jalat olivat vielä arvettomat, lihaksisto huippuvireeseen treenattu ja kaikki kohtelivat sitä kuin kalleinta aarrettaan. Morena kaipasi niihin päiviin kun kaikki oli vielä hyvin, vaikka se samalla tarkoittikin paluuta ihmisten pariin. Tähän tilanteeseen tammalle tosin riittäisi myös palaaminen vain joitakin päiviä taaksepäin, siihen päivään kun se saapui saarelle ja oli vielä autuaan tietämätön sen kirotun sademetsän varjoissa metsästävistä pedoista.

Auringon lämpö alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa ja vielä kerran vilkaistuaan ympärilleen Morena huokaisi syvään, ummistaen silmänsä vain hetken torkkuja varten. Paino siirtyi hiljaa toiselle puolelle, päästäen ketjun jälkiä edelleen kantaan takajalan lepäämään. Mikäli tamma ei nukahtaisi liian pitkiksi pätkiksi, ei kukaan tai mikään ennättäisi sen luokse tulemaan täysin ilman varoitusta. Tai näin se ainakin itselleen uskotteli, samalla kun kyömy pää painui hitaasti alemmas.
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 02. Huhti 2012 18:12

PERCIVAL

Kirvely, pistely ja polte. Ne kaikki ovat kimpussani, enkä tunnu pääsevän niitä pakoon. Etenen kuin rampa konsanaan ja onnistun kompuroimaan itseni polvilteen tuhottoman monta kertaa. Ähisen pienesti ja voimani ovat hiipumaisillaan, mutta luja tahto pakottaa minut takaisin jaloilteni. Kohotan päätäni pienesti ja näen vain rantaviivan joka tuntuu vain jatkuvan. Hetkinen. Olinko jonkin sortin aavikolla? Vilkaisen taaksemmaksi jääneeseen mereen ja mietin, olisiko kannattavampaa lähteä samantien pois. Ei. Se ei olisi viisasta olin menettänyt puolet voimistani, kun olin taistellut aallokkoa vastaan pysyäkseni pinnalla. Haavojeni verenvuoto oli hieman tyrehtynyt, mutta kuka tahansa voisi haistaa tuoreen veren runnotussa kehossani.
Jalkani... Ne ovat hyvin kipeytyneet, eikä pieni vesijumppa kera kivikkoisten karikkojen ollut tehnyt niille hyvää. Otan muutaman jäykähkön ja kivuliaan askeleen eteenpäin, purren samalla hampaita vihlovasta kivusta. En halua olla heikko, mutta en voi olla vahva näin.

Minne minun kannattaisi jatkaa? Edetä rantaa pitkin vain lähteä sisämaata kohden aavikolle? Se on riskin paikka ja sen suurempia epäröimättä lähden liikkeelle. Menee pitkäkin tovi ennen kuin saan kivun unohdettua taka-alalle. Etenemiseni ei ole järinkään matkaatavoittava, mutta ainakin pääsin edes joltain osin eteenpäin. Paikalla olo ei ollut minua varten. Ja täytyisihän minun päästä heti tutkimaan tätä paikkaa jonne olin itseni onnistunut kuljettamaan. Vaikkakin. Suuri kunnia taisi kuulua yksin omaa villille meren käynnille.
Mieleni tekee hieman muistella menneitä, mutta päätän kuitenkin jyrkällä tavalla, että keskityn nyt ainoastaan seuraaviin päiviin ja hengissä pysymiseen. Menneisyys oli menneisyyttä, mutta tuleva olisi vielä edessäpäin.

Jalkani suorastaan kiljuvat, kun olen taittanut matkaa jo ainakin kahden kilometrin verran. Ranta on jäänyt jo kauas taakse. Hiekka pyörteet ärsyttävät silmiäni kuljettamalla niille hiekkaa, mikä saa ne entistä punoittavammiksi.
Edes aavikon eläimet eivät ota minua järin lämpimästi vastaan vaan epämiellyttävän näköinen käärme luikertaa ohitseni. Myös pari omituisen näköistä hiekanväristä köyryselkää tuijottaa minua pitkän välimatkan takaa. Hevosia nuo eivät voineet olla. Mikään hevonen ei vain voisi näyttää noin rumalta. Siitä jos mistä olin varma.
Itsekään en kyllä mikään komistus ollut enää näinä päivinä. Ikää oli jo kymmenen vuoden verran ja... Olin, kuin kävelevä raato -zombi konsanaan - mittavan arpikokoelmani kanssa. Se kyllä viesti, etten ollut ihan höyhen sarjalainen, vaikka näin laihana ja luisena niin olisi saattanut erehtyä luulemaan.

Kun hiekka ei tunnu loppuvan alan pian pelätä, että kuljen ympyrää tai saari on yhtä suurta hiekkalaatikkoa.
En anna itseni hermostua, mutta nostan kipeän ravin vilkuillen varsin hätäisesti ympärilleni, toivoen tapaavani edes jonkun. Vaikka sitten ihmisen. Ei edes kaksijalkaisilla olisi sydäntä jättää minua vaeltamaan yksin erämaahan.
Pian kuulen sen. Se suo toivoa. Joen ääni. Heilautan liukkaan rasvaista häntääni joka sivaltaa ilmaa mukava äänisesti. Uuden toivon innoittamana nostan laukan edeten nyt varsin päämääräisesti joen ääntä kohden.
Nousen pienelle kumpareelle ja näen sen. Joen. Sen kirkas vesi on häikäisevää ja saa minut siiristämään silmiäni, kunnes silmäni osuu hevoseen, joka näyttää vilvoittelevan joessa. Laskeudun kumpareelta liukuen hiekka pöllyten alas, takakenoon vajonneena.
"Hei, anteeksi!" huudahdan saadakseni tuntemattoman huomion. Minun olisi pakko saada kysyä missä olin tai mikä tämä paikka oli.
En välitä kivusta vaan juoksahdan lähemmäs, mutta pysähdyn, kuin seinä juuri, kun olen saanut jalkani laskettua joen matalahkoon osaan.

En ollut uskoa silmiäni, joten minun oli räpäytettävä niitä hetken aikana useampaan kertaan. Näinkö näkyjä? Oliko... Oliko tämä tamma Morena? Rakkaimpani? Vai... Näinkö jo harhoja? Tunnistaisiko hän minut?
"Morena?" kuiskaan hiljaa ja varoen katsellen toista epävarmana kunnioittavan etäisyyden päästä.
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 02. Huhti 2012 18:46

[ei se missään joessa seiso... :D joen mainittin edelliseen peliin viitaten, nyt tuo on turvallisesti keskellä hiekkalaatikkoo. laitetaan kangastuksen piikkiin]

Aavikon pehmeä, äärettömän hienojakoinen hiekka on paitsi raskas kulkea niin myös varsin tehokas äänenvaimennin. Aikeistaan huolimatta Morena ei heräillytkään aika ajoin tarkastamaan ympäristöään, vaan se hätkähti hereille vasta kuullessaan huudahduksen kauempaa. Hiukan tokkuraisena se nakkasi päänsä ylös vaistonomaisesti, katuen sitä heti liikkeen tehtyään kivun piikin sumentaessa näkökentän hetkeksi. Samalla kimo ryhdistäytyi ja painoi korvansa tylysti luimuun niin, ettei siinä hetkessä näkynyt enää jälkeäkään äskeisistä nokosista.

Mustan, tyhjän katseen seuratessa kohti ravaavaa kimoa mieli lyö vain tyhjää ja Morena tunnistaa kohti tulevan hevosen vasta sen hiljentäessä itsekin hämmentyneenä vauhtia. Orin pysähtyessä melko lähelle alkoi tamma huomata tuttuja piirteitä ja toisen varovainen kuiskaus toi kourallisen muistoja mieleen sekavana rykelmänä. Tyly, pakotetun ylpeä ulkokuori alkoi rakoilla ja kylmä ilme muuttui hiukan epävarmaksi Morenan kamppaillessa mielessään siitä, kuinka sen pitäisi tähän suhtautua. Tokihan se muisti Percivalin, sitä olisi hävettänyt jos ei olisi muistanut. Katsellessaan edessä seisovaa, ruhjottua hevosta tunnisti tamma muutaman arven, jotka toivat mieleen päivän kun paljon nuorempi ja vähäarpisempi Persikka oli ollut niin ylpeä, niin onnellinen ja aivan tolkuttoman tyytyväinen kun se oli kohdannut Morenan samana päivänä kun oli viimein voittanut isänsä. Brassailusta ei meinannut tulla loppua millään, pikku-Persikka oli kovaan ääneen julistanut olevansa koko mäen kuningas. Nyt seistessään harja revittynä ja kasvot raavittuna ori ei näyttänyt enää samalta, ylpeältä hevoselta joka oli taistellut viimeiseen asti paikastaan.

Morena seisoi hiljaa ja epävarmana aloillaan, koittaen päättää järkevää ratkaisua tilanteeseen. Percival ei ollut käynyt sen mielessä enään vuosiin, ei sen jälkeen kun huutokaupan jälkeinen kurjuus oli alkanut. Tamma oli jo oppinut pärjäämään yksinään, pitämään kylmän välimatkan muihin ja mieluummin karkoittamaan ylimääräiset tylyllä asenteella. Se ei enää edes ollut varma menneisyydestään, siitä oliko Percivalin kiintymys ollut vain toispuoleista vai oliko tamma itsekin tuntenut jotain. Nyt väsyneenä, hengestään taistelevana rakkaus ja kaikki sen tapaisetkin tunteet olivat niin kovin vieraita ja etäisiä, kuin toiselta planeetalta.

Morena veti syvään henkeä ja koitti karistaa epävarmuutta pois kasvoiltaan, nyökäten hiljaa. "Percival. Olet saanut uusia taisteluarpia." Pieni, väsynyt hymynhäivä kävi nopeasti kimon suunpielessä. Ehkä se kuitenkin antaisi itselleen luvan olla edes helpottunut jos ei muuta, sillä nyt Morenalla olisi seuranaan joku toinenkin pitämässä huolen ettei yllätyshyökkäyksiä pääsisi tapahtumaan.
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 02. Huhti 2012 19:10

» Huppelista. Olimpas epätarkka. x'd Mutta juu kangastuksen piikkiin.

Minusta oli karissut roima annos ylpeyttä ja kunniaa, jokaisen uuden arpen ja ruhjeen myötä. Muutama riitti kyllä kertomaan tammoille, etten ollut mikään turhimus, mutta nyt näytin siltä, kuin olisin elänyt taistellen ja muita turpiin mättäen. Jos olisin itse saanut päättää olisin poistattanut arpiryppään muutoin suht komeilta kasvoiltani.
Räpäytän silmiäni muutamaan otteeseen ja... Joki on poissa? Kangastukset alkavat jo hyppiä silmilläni ja se saa minut pelkäämään sen puolesta, että Morenakin olisi pelkkää ilmaa. Tuskin edes hengitän, kun odotan rakkaani sanovan jotakin. Mikä tahansa kävisi, kunhan saisin kuulla tämän äänen. Kyllähän minä hänet haistoin, mutta... Sekin voisi olla vain silkkaa harhaa ja kuvitelmaa.

Vihdoin. Kuulen tamman lausuvan nimeni ja huomauttavan arvistani. En mahda itselleni mitään, mutta hymy lankeaa kasvoilleni. Olen niin tyytyväinen. Olin kaivannut tammaa, enemmän, kuin tuo voisi koskaan kuvitella.
"Niin," vastaan hieman mitäänsanomattomanalla äänellä pienen nyökkäyksen kera. Ääneni viestii ehkä jossain määrin, etten ollut niitä keräillyt, kuin tarroja.
"Mutta... Mitä sinulle on tapahtunut? Näytät... Onko joku satuttanut sinua!?" huomaan ääneni voimistuvan viimeisen lauseen kohdalla. Oliko joku satuttanut häntä?! Sitä se nilkki ei saisi ikinä, ei milloinkaan anteeksi!
Äkkipikaisuus oli aina ollut paheeni ja tahdoin välittömästi saada tietää mitä kimolle oli tehty, että hän näytti tuolta. Hän oli niin riutuneen näköinen, vaikka en itse voinut sanoa näyttäväni sen paremmalta.
"Kuka tuon teki!? Kelle minun täytyy antaa turpaansa?" kysyn vihaisena, mutta viha ei suinkaan kohdistu tammaan vaan omistan kiukkuni autuaasti sille, joka oli tehnyt pahaa minun naiselleni.

Tällä hetkellä minua ei kiinnosta muu, kuin se, että mitä Morenalle on tehty. En välitä paskaakaan mikä tämä saari oli tai missä olin. Tahdoin suojella tammaani ja näyttää, ettei häneen kajottaisi ilman vakavia seuraamuksia! Korvani taipuvat luimuun ja odotan varsin kärsimättömästi, että kimo soisi minulle nimen. Nimen painaisin muistiin ja, kun saisin sen nilkin käsiini päästäisin sen tapaamaan luojaansa.
Lihakseni ovat jännittyneet ja polkaisen pienesti hiekkaista maata osoittaakseni tyytymättömyyttäni. Ei kellään ole ollut lupaa koskea Morenaan! Hetkessä alan tuntea syyllisyyttä ja pitää itseäni syyllisenä. En olisi saanut päästää tammaa meneään niin helpolla, minun olisi pitänyt tehdä kaikkeni hänen eteensä. Olin epäonnistunut ja Morenakin piti minua varmasti oikeana turhimuksena. Minun kanssani ei kuitenkaan paranut leikkiä, ellei todella mielinyt lähteä vetämään kunnon turparallia. Minä kostaisin Morenan puolesta.
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 02. Huhti 2012 19:38

Tahtomattaankin Morenan kasvoille tulee vieno hymy ja tylyn ilmeen läpi pääsee paistamaan tolkuttoman väsymyksen lisäksi hento vivahde jotain kiintymyksen tapaista. Tamma oli pärjännyt yksin niin kauan, niin monta vuotta, että se oli jo tyystin unohtanut kuinka mukavaa onkaan kun on joku joka huolehtii, kun ei yksin tarvitse murehtia kaikesta. Äkkipikaisuuskohtauksen yltyessä Morenan suusta meinaa päästä jopa pieni naurahduksen tapainen, jonka se kuitenkin onnistuu estämään viime hetkellä. Tamma yllättyy itsekin reaktiotaan, kääntäen epävarmasti luimussa olleet korvansa hiukan rennompaan asentoon. "Jos haluat kostotoimenpiteisiin alkaa niin saat mätkiä yhden helvetin hyvin aseistautuneen ihmisen ja metsässä makaavan, kuolleen pantterin" Morena vastaa tivaamisiin hiukan pahoittelevaan äänensävyyn.

Lopulta tamma antoi itselleen luvan hiukan rentoutua, siirtäen painoaan pois ketjunjälkien kirjomalta jalalta. Siihen ei ollut sattunut enään pitkiin aikoihin - voiko puhua jo vuosista, sitä Morena ei enää osaa sanoa - mutta sen painolastin keventäminen oli pinttynyt jo tavaksi asti. Äskeisen hymynpilkkeen viimeisetkin jäljet hiipuivat taas tamman ilmeettömiltä kasvoilta samalla kun se kallisti aavistuksen päätään, jääden silmäilemään Percivalin arpikokoelmaa. Toistaiseksi orin kiinnostus tuntui olevan jossain muualla kuin taistelukertomusten vaihtamisessa, joten Morena jätti niistä kyselemiset myöhemmäksi ja käänsi tarkkailevan katseensa takaisin kimon arpisiin kasvoihin. "Oletanko oikein jos sanon että tulit tänne vasta äskettäin? Missä kaikkialla olet kiertänyt sen huutokaupan jälkeen?"

Percivalin kohtaaminen oli todellakin saanut Morenan mielen varsin sekaisin. Se arpoi edelleen tunteistaan oria kohtaan, pitäytyen toistaiseksi lähinnä melko läheisessä tuttavallisuudesta. Kimon mieleen tuomat muistot saivat Morenan tuntemaan olonsa niin kovin vanhaksi ja raihnaiseksi, ikään kuin se olisi ehtinyt elää kokonaisen elämän niiden vuosien aikana. Osa muistoista oli mukavia ja mieluisia, mutta samalla ne vahvistivat nykyistä kurjuutta. Kuin huomaamattaan Morena huokaisi hiljaa, laski hiukan päätään ja otti varovaisen askeleen lähemmäs Percivalia, jääden vain hiljaa kuuntelemaan mitä sillä oli sanottavana. Niin kovaksi kuin maailma olikin Morenan koulinut, oli senkin pakko myöntää kuinka lohduttavalta tuntui kohdata kaikkien yksin koettujen kurjuuksien jälkeen joku johon oli oppinut aikaisemmassa elämässään luottamaan.

[gaaahhh kun tökkii]
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 03. Huhti 2012 22:58

Mitä!? Oliko ihminen kajonnut satuttamaan Morenaa? Anteeksi antamatonta! Mieleni teki sännätä takaisin mantereelle ja listiä joka ikinen ihminen johon tulisin törmäämään. Se mitä kauniille kimolle tehty oli suorastaan anteeksi antamatonta! Ja mitä? Pantterin kanssako oli tamma päätynyt painimaan? Ajatus saa minut hieman kalpenemaan tai ainakin ilmeeni kertoo järkytyksestä. Onneksi hän oli suhteellisen kunnossa ja vielä ilmeisimmin saanut kisulin hengiltä. En pitänyt Morenaa avuttomana, mutta siitäkin huolimatta tahdoin olla tuolle turvana, ettei vain mitään pahaa pääsisi sattumaan. Pitäisin kyllä omistani huolen. Uskoakseni sen olin myös tehnyt hyvin selväksi.
Tamma vaikutti koko asian suhteen melko... Epäkiinnostuneelta. Ehkä tämä oli toipunut kaikesta sekä fyysisesti, että henkisesti. Morena-raukka. Toivottavasti minun näkemiseni ilahdutti häntä yhtä paljon, kuin minä ilahduin hänen näkemisestään. Siitä oli kauan, kun olimme viimeksi tavanneet. Jokusia vuosia, kaiketi.

Kimo päättää ovelasti vaihtaa puheen aihetta, vaikka minun tekisi mieli vielä suu vaahdossa uskotella tammalle, että tälle ei saanut kukaan tehdä mitään pahaa. Minun ei kuitenkaan auta muuta, kuin mennä kaunottaren määräämässä tahdissa.
"Juu, just äsken tänne ajauduin. Ei ole kyllä, hittolainen sitten mitään aavistusta missä olen," vastaan hieman kummastellen. Miten ja milloin Morena itse oli tänne tullut?
"No tjaah... Sen huutokaupan jälkeen. Päädyin jonnekin rupu mestaan jossa sitten toimin suurempien hevosten nyrkkeilysäkkinä," niin silloin, minua komenneltiin ja määräiltiin, vaikka helpolla en kyllä ensimmäistäkään silmille hyppijää päästänyt. Kovapäinen, kun olin ollut jo nuoresta pitäen.
"Vajosin jonkinlaiseen masennukseen, mut kyllä siitä ollaan nyt jo jotenkin yli menty," jatkan valmistautuen kertomaan käänne kohdan.
"Erään kerran sitten jotku persaukiset pamahti yö aikaan tallille ja lastasi mut ja pari "kaveriani" traileriin lähtien köröttelemään. Ajo ulos tieltä ja täräytti melkosta vauhtia puutapäin," selittelen rennosti, vaikka tapahtumat olivat eilisestä. Ja kaveri sanat kohdalla ääneni vääntyi väkisinkin sarkasmiin. Kavereita. Pyh pah. Isottelevia kermaperseitä ne olivat joka iikka. Aivan pilalle hemmoteltuja nyssyköitä jotka uskalsivat haistatella vain suuren massansa tähden.
"Kun selvittiin poikien kans sitten pihalle siitä trailukasta oltii kyl vähän tokkurassa. Sit viel joku typerä katti saapu tähdittämään tilannetta ja kävi kimpuunki. Todistui nopeasti niitten mun lajitoverien rohkeus, kun ne jätti mut yksin sen kisun kaa painimaan. Säikähdyksellä selvisin, sitte tuli ranta ja meri ja sitten... Tämä paikka," kertoilen palauttaen mietteeni tähän saareen. Kuulisin nyt mieluusti missä sitä nyt oikeastaan edes oltiin.

"Entä itse? Ehditkö paljon paikkoja kierrellä, ennen kuin tänne päädyit? Entä tunnetko tän mestan hyvinkin?" kysähdän. Jos Morena olisi, vaikka päättänyt jäädä ei mikään olisi esteenä sille, etten itse jäisi. Se mikä kelpasi tammalle kelpasi minullekin vallan mainiosti. Ja hänen seuransa... Siitä en erehtyisi ikipäivänä valittamaan. Minun tekee mieli painautua kaunokaista vasten ja puristaa hänet halaukseen, mutta se ei tunnu juuri nyt oikealta. Siitä oli niin kauan... Ehkä hänellä oli uusi elämä jonkun muun kanssa. Minä vaan pitäisin huolen, ettei olisi kauaan. Sen verran löytyi minulta munaa, että peittoaisin minkä tahansa tavallisen tallukan mennen tullen ja voittaisin Morenan itselleni, keinoja kaihtamatta. Mitä vain kimon eteen, mitä vain.
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 04. Huhti 2012 15:58

Percivalin ilme vaihteli järkytyksen, vihan ja harmistuksen välillä vähän väliä Morenan puheiden mukana. Edelleen sama uho päällä, tamma pani itsekseen merkille, osittain tyytyväisenä ja osittain ehkä hiukan huolestueenakin. Siitä oli toki mukava tavata kaikkien nössöjen jälkeen joku vähän särmikkäämpi luonne, mutta äkkipikaisuus ja välillä ajattelemattomatkin päätökset voisivat olla vain haitaksi jos Percival törmäisi vääriin tyyppeihin. Orin toteamus nyrkkeilysäkin roolista sai aikaan varovaisen ajatuksen siitä, olisiko se kovemman höykytyksen jälkeen jo saanut jotain käsitystä siitä, keille kaikille kannattaa uhota ja kuinka suurella vimmalla.

Morena kuunteli hiljaa toisen tarinaa matkastaan myyntipäivän jälkeen, samalla koittaen liittää joitain arveista joihinkin esiin tulleisiin tapahtumiin. Ilmeisesti Percivalin mainitsema 'kisu' oli myöskin omannut jonkin verran kokoa, mikä oli orin kannalta hyvä asia siinä mielessä kun se joutuisi moisiin otuksiin todennäköisesti täälläkin törmäämään. Jos se osaisi edes niiden kanssa varoa, ettei tuo seuraavalla jälleennäkemisellä loju raadeltuna raatona metsässä. Kimo nyökkäsi hiljaa ja ymmärtäväinen ilme kasvoillaan toisen tarinoinnille, miettien vielä hetken verran miten itse vastaisi kysymykseen. Se ei mielellään ottanut esiin entistä elämäänsä - ihmisten kanssa elämisen Morena oli jo erottanut melko rankasti nykyisestä olotilastaan - sillä siitä syntyvät muistot olivat ennenkaikkea kipeitä, sekä fyysisesti että henkisesti. "Minut ja pari muuta vietiin jollekkin helvetin idiootille, joka mieluummin rikkoi hevoset kuin hävisi rahassa. Saatiin olla onnellisia jos joka päivä sai ruokaa ja vettä, puhumattakaan päivistä jolloin sai vain seistä karsinassa. Itse esimerkiksi en ilmeisesti liikkunut riittävän nätisti, vaan äkkiäkös tilanteen korjasi räimimällä piiskalla jalkoihin joka askeleella." Morena piti lyhyen tauon hymähtäen katkerasti, vilkaisten samalla autiota ympäristöä kaiken varalta. "Viisaudesta laittaa vastaan sain palkkioksi nälkäkuurin ja jatkuvan kivun kun äijä fiksuna kaverina sitoi ketjusta takapihalleen. Pari tallilla käynyttä teki kantelun ja lopulta kaikki hevoset vietiin pois sieltä, vähän parempiin paikkoihin. Uudessa tallissa sai jo ruokaakin syödäkseen ja ne ostivat minulle sellaisen hienon pannan, vähän samantyylisen mitä meillä käytettiin aina näyttelyissä mutta leveämmän. Sanoivat että se tekee minusta muita hienomman ja että olisin sen ansainnut... Joka tapauksessa. Me - minä ja pari muuta siellä asuvaa hevosta - oltiin kesällä yötä päivää ulkona laitumella ja viimeisenä yönä sinne tuli karhu tai jokin. Kaikki meni ihan paniikkiin ja joku juoksi aidat rikki, sitä kautta pääsin pois." Koko puheensa ajan tamma tarkkaili Percivalin katsetta, halusi nähdä jotain muuta kuin sääliä mitä se oletti poikkeuksetta saavansa muilta.

Morena piti sen verran taukoa, että ori ehtisi kysyä tai sanoa jotain jos se sitä halusi. Hetken odottelun jälkeen tamma jatkoi puhumista, siirtyen Caraliaan. "Itsekään en ole ollut täällä vielä ihan tuhottoman kauaa, olen ehtinyt käydä vasta parissa paikassa. Tämä saari on Caralia, eikä täältä tiettävästi ainakaan kovin hyvässä kunnossa pääse omatoimisesti pois. Ihmisiä täällä ei ole. Hevoset elää laumoissa ja jokaisella laumalla on omat alueet, rajat joita ei saa ylittää. Niiden lisäksi on vielä kaikille avoin yhteismaa ja laumattomien hylkiöiden alue. Itse kuulun aavikkohevosiin, alue on riittävän kuiva ja lämmin... Sinunkin olisi hyvä etsiä jonkun lauman johtaja ja liittyä laumaan ettei kukaan leimaa laumattomaksi. Ne ei ilmeisesti ole kovinkaan suosittuja näilläpäin." Morena hiljeni taas, odottaen jotain reaktiota Percivalin suunnalta. Tammasta tuntui kuin se olisi puhunut juuri kokonaisen vuoden edestä, muille vastaantulleille hevosille se ei ollut juuri omaa nimeään enempää kertonut.
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 04. Huhti 2012 17:24

Minulla oli tosiaan aimo annos rohkeutta ja uhmakkuutta sanoa asiat niin kuin ne olivat, mutta harkintakyvyssäni olisi kyllä ollut parantamisen varaa, vaikka millä mitalla.
Tarkkailen miten kimo reagoi minun kertomaani ja tuo nyökkää ja valmistautuu kertomaan omaa tarinaansa. Odotan sitä joksenkin jännittyneenä. Täytyi olla hyvä syy ihmisellä, kun oli Morenaa tuolla tavoin kiduttanut. Liikuttelen korviani ja tunnen kuivan tuulen käyvän tynkää harjaani vasten. Valkea metallinhohteinen karvapeitteeni on hiekkapölyn sotkema, mutta siisteyden ylläpitäminen ei ollut minulle mikään pakkomielle.
Tamma lähtee kertomaan ja minä katselen tätä ottaen sanoja vastaan. Ilmeeni pysyy värähtämättäkään samana, vaikkakin välillä järkytyksen omaiset tunneaallot saavat minut räpyttelemään silmiäni tiuhemmin. Miten julmalta pikkulintuseni kohtalo kuulostikaan, mutta en ollut varma pitäisikö minun vastata hänelle säälien. Halusin kyllä suojella tätä ja antaa tämän tuntea olonsa tärkeäksi, mutta... Morena ei ainakaan minun muistikuvani mukaan halunnut pelkkää sääliä osakseen.
"Oletpa kokenut kovia," se minun oli myönnettävä sen jälkeen, kun tamma päätti tarinansa. Vai, että karhukin. Puuma ei ollut mitään verrattuna hunaja naamaiseen otsoon.

Seuraavaksi vaihdettiinkin aihetta ja sain kuulla melkoisen esseen Caraliasta paikasta jossa tamman sanojen mukaan olin parhaillanikin.
Morena mainitsee laumoista ja siitä, että minunkin olisi syytä lyöttäytyä muiden hevosten joukkoon. Se homma hieman arveluttaa sillä en tullut mitenkään ylistettävän mahtavasti toimeen muiden hevosten kanssa. Mutta tokkopa se silti mikään ylitsepääsemätön este olisi laumaan löyttäytymiselle.
"Kuulut siis aavikkohevosiin, hm? Voisinko minäkin liittyä siihen, et onks mitään kriteerejä?" kysähdän. Ehdottomasti liittyisin samaan laumaan Morenan kanssa jos se vain olisi mahdollista. Olisihan se mukava tuntea edes joku, etten joutunut ihan randomeiden keskelle.
"Minkälainen on johtajasi?" sen jos minkä tahtoisin tietää jos olisin samaan laumaan liittymässä. Jos se olisi joku armoton taulapää niin minähän näyttäisin sille miten laumaa oikeasti johdettiin.
"Ja mitä niitä muita laumoja on? Onks hevosia sitten paljonkin?" jatkan kyselyä, vaikka voisihan olla, että Morena ei kaikkeen osaisi vastata. Tammahan mainitsi, ettei ole ollut tällä saarella kovinkaan pitkään.

Olemme olleet jo hyvän aikaa paikallamme. Voisimme varmaan hieman jaloitella, tai etsiä jotakin syötävää. Mahanihan ihan kiljui nälästä. Jalkani olivat yhä kipeytyneet ja kankeat, mutta eihän liikunta ikinä ihan pahaksi olisi.
"Käveltäiskö?" ehdotan, vaikka minun puolesta voitaisiin tähänkin jäädä. No problem.
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 05. Huhti 2012 23:02

Morenan puhetulvaa seurasi Percivalin kysymystulva, jonka kimo hiljaa ja tarkkaavaisena, ja jonka kysymyksiin se koitti vastata parhaansa mukaan. "Eipä minulle ainakaan sen tiukempia rajoitteita ladottu, kysymällä selviää... Johtaja on ori, Maustamaton Kermaviili tai joku sentapainen nimeltään. Siedettävin yksilö mihin olen täällä törmännyt, ihan pätevän oloinen. Ei mikään päällepäsmäri tai iholle käyvä ylitsevuotavan yltiöystävällinen, mieluummin sitä katselen kuin muita vastaan tulleita pellejä. Muista laumoista tai hevosista en sen tarkemmin osaa kertoa, jos löydät johtajan jostain se pitää kyllä ihan pätevät selvityspuheet kaikesta mitä vain sattuu muistamaan..." Kimo hiljeni taas, odottaen hetken verran mahdollisia uusia kysymyksiä ennen ympäristön tarkastamista.

Orin ehdotus liikkumisesta ei ollut niitä kaikista houkuttelevimpia vaikka rankassa rääkissä olleet lihakset jäykistyivätkin pidemmistä seisomisista. "Mmhh... Itseasiassa olen vähän hakenut jotain paikkaa missä levätä. Mutta jos kiirettä ei tarvi pitää niin kai sekin käy." Morena nostaa päätään ja koittaa tähyillä loputtomien dyynien yli, etsien jotain kiintopistettä tai merkkiä olinpaikasta ja muiden paikkojen sijainnista. Turhaa, tottakai, sillä tamma oli pyrkinyt nimenomaan siihen että pääsisi paikkaan missä saisi olla rauhassa. Katse pysähtyi hetkeksi mietteliäänä tiirailemaan tamman taakse, josta se oletti tulleensa. Vieno tuuli ja pehmeä hiekka hävittivät jäljet niin nopeasti, että kauaa ei tarvinnut odotella jos eksyä halusi. "Paras veikkaukseni on, että joki olisi tuolla suunnassa. Sen luona on myös vuori ja jokea seuraamalla pääsee helposti sademetsään, jonne en kyllä hetkeen aio mennä. Ehdotuksia?" Musta, tutkaileva katse kääntyi lyhyeksi hetkeksi takaisin Percivaliin jotain vastausta odotellen.

Vaikka tamma ei innostunutkaan pitkästä, varsin epämääräisestä kulkemisesta arpomalla valittuun suuntaan, myönsi sekin että paremmin ajateltuna joen lähellä voisi olla parempi levätä. Etenkin nyt kun Morenalla oli ainakin hetken verran joku luotettava hahmo pitämässä vahtia. Sademetsään se ei enään menisi, ei ennenkuin saisi erittäin painavan syyn tai välttämättömän pakon moiseen itsemurhaan. Tai kai sieltäkin hengissä ja ehjänä voisi selvitä, jos vain seurassa ei olisi keskittymistä herpaannuttavaa pentua tai vaihtoehtoisesti oman ruhon koko riittäisi edes pienen haasteen antamiseen kynnelliselle ja hyvinkin terävähampaiselle jättikissalle. Mieltä kutitteli kuitenkin epämiellyttävä aavistus siitä, että ennemmin tai myöhemmin sademetsässä tai sen läpi olisi pakko kulkea jos halusi olla muuallakin kuin joella ja aavikolla, ruuasta puhumattakaan.

Kohta Morena jo havahtui siihen, että se tuijotti mitään näkemättä orin ohi hiekkaa miettiessään eri vaihtoehtoja ja riskialueita. Tosi fiksu meininki. Toinen ratkeaa onnesta ja toinen tuijottaa hiekkaa. Tilanteen tasalle havahdettuaan tamma käänsi katseensa - nyt jo hiukan paremmin hereillä olevan - takaisin Percivaliin, koittaen samalla vääntää ilmettään hiukan ystävällisempään malliin melko kehnoin tuloksin.
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 06. Huhti 2012 14:42

Maustamaton Kermaviili. Kaikkea kanssa... Aivan varmasti ihmisiltä lähtöisin oleva hevonen, sillä miten kukaan täysjärkinen antaisi omalle lapselleen noin kummallisen nimen. Ei ollut kuitenkaan minun tehtäväni arvioida toisten nimiä, sillä ei omani ollut muiden korviin mikään ruusu. Percival... Usein se kuultiin ja lausuttiin väärin ja siitä myös väännettiin persettä ja persikkaa. Pertuksi oli tainnut joku ihminenkin joskus nimittää.
Nyökkäilen Morenan kerronnalle. Täytyisi siis lähteä selvittämään mikä tämä aavikkolaisten johtaja oli miehiään. Minkään täys tunarin laumaan en kyllä lyöttäytyisi joten saisi näyttää johtaja edes jollain tavoin parastaan. Tuumailen samalla yrittäen lietsoa mieleeni jonkinnäköistä mielikuvaa orista joka tulisi minulle selvittämään kaikki Caraliassa hengissä pysymiseen tarvittavat hommat.

Ehdotukseni kävelystä sopii kimolle, kunhan ei tarvitsisi kiirettä pitään. No, ei tässä kyllä kiire ollut ja ihan rauhassa voitaisiin eteenpäin linkuttaa.
Tamma selittää jotakin joen suunnasta ja mainitsee, ettei mielisi mennä sademetsiköön. Minne muualle sitten voitaisiin mennä? Minähän olin vasta rantautunut joten en tiennyt lainkaan missä suunnassa mitäkin sijaitsisi. Olin päässyt tutustumaan ainoastaan tähän loputtomaan hiekkalaatikkoon.
"Voisiko täältä löytyä keidasta?" niin, no en minä ollut ennen aavikolla ollut, mutta olin kyllä kuullut, että sellaisia paratiisin omaisia varjoisia ja hyvä vetisiä paikkoja saattoi löytää aivan keskeltä aavikkoa. Useimmat olivat kangastuksia, mutta kyllä niitä todellisiakin oli löydetty.
"Tiedäthän? Varjostavia puita, pienen vesi alueen ympärillä?" täsmennän vain varmistaakseni, että tamma todella ymmärtäisi minkälaista paikkaa ajoin takaa, vaikka enhän todellakaan tohtinut epäillä kimoa tyhmäksi, sillä sitähän hän ei ollut.

Käännän arpista päätäni laihahkon kaulani varassa ja tähyän ympärille, hailakan ruskeilla silmilläni. Hiekkaa silmän kantamattomiin. Horisontin takaatakin löytäisi epäilemättä vain lisää hiekkaa. Olisi varmasti kuolemaksi eksyä tänne. Ajatus nälän ja janon kuolemasta sai minut värähtämään lähes huomaamattomasti. Olin nytkin hieman nälissäni ja alipainoinen, mutta silti en edes uskaltanut kuvitella miltä tuntuisi kuihtua kasaan.
Suuni on todella kuivahko ja siksi todella mielisin jo lähteä liikkeelle. Vaikka sitten sinne joelle, jos emme muuta keksisi. Sademetsää en aikoisi tammaa pakottaa jos tämä ei sinne kerta kaikkiaan tahtonut. Mitä sitten lie olisikaan siellä kohdannut. Uskaltaisinko kysyä?
"Saanko muuten kysyy... Miks et haluu sademetikköön?" kakaisen hieman toista kulmaani kohottaen. Oliko siellä sitten jotain pahaa?
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Squan » 09. Huhti 2012 23:13

[Siis tämä minun _aivan_ihana_ ori liittyy pelii mukaan :DD]

SW KINSTOWN
Kierrellää ja kaarreellaa vielä vähän lisää.. Tympääntynyt hengähdys karkasi suustani ja korvani käväisi kunnolla luimussa. Ehkä maailman tylsintä ikinä. Askelsin reippaasti käynnissä eteepäin ja huiskautin vaaleaa häntääni. Kyljelläni olevat haavat oli alkanut parantumaan, mutta vieläkin yksi niistä oli todella kivulias niinkuin rynnäs alueellakin sijaitseva tikattu haava. En ymmärtänyt.. Sen pitäisi olla jo täysin kunnossa, mutta ei. Se mätii ja pienikin liike on välillä, kun mikäkin puukon viilto.
"Se parantuu parissa viikossa, kun annatte sille antibioottia" Eläinlääkärit on väärässä! Ei tämä haava tästä ole minnekkään mennyt, mutta jos on niin huonompaa suuntaa. Äh.
Purin alahuultani ja lisäsin vauhtia. Pikku hiljaa aloin vihaamaan tätä pirun erämääta koko ajan enemmän. Täällä, kun ei kirjaimellisesti ollut yhtikääs mitään.
Ei sitten mitää.
Jos itseasiassa tarkkoja ollaan on täällä kameleita ja hyvällä tuurilla saattoi törmätä myös pieneen keitaaseen. Wau! Ehkä tämän paikan ykkösnäköalat. Keitaat ja kamelit. Tänne pitäisi virittää jotkut matkaopas kartat, että täältä osaisi pois, mutta ei. Täällä pitää patikoida oman pään mukaan ja ihastellaan kameleita sekä keitaita. Oi kuinka mukavaa..

Olin ehkä sekoamassa, mutta minkäs sille voi. Aurinkokin häikäisi niin inhottavasti silmiin, että näköki alkoi huononemaan pikku hiljaa ja kohta olisin varmasti sokea. Ei se mahdotonta olisi.
Korviini kuitenkin kantautui hieman kauempaata puhetta, joka sai mielenkiintoni heräämään ja sen johdosta kipusin läheiselle dyynille. Siristelin silmiäni ja pian hahmotin kaksi valkoista olentoa. Ja en voinut erehtyä toinen noista oli Morena. Valkoinen luinen tamma oli niin selvä Morena ettei sokeakaan voisi luulla häntä toiseksi. Niimpä katseeni tarkentui tämän seuralaiseen, joka näytti aika härskiltä olennolta haavojensa kera. Kenties Morena oli joutunut taas hankaluuksiin? Kallistin päätäni puolelta toiselle ennenkuin aloin laskeutumaan hiekkadyyniä pitkin kohti valkeaa neitoa ja hänen seuralaistaan. Katseeni nauliintui Morenaan, joka näytti voivan jo paremmin, kun viime näkemän.
"Ootko taas hankkinut hankaluuksia, mh?"
Squan
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 11. Huhti 2012 20:21

Morena jää hetkeksi tuijottamaan aavikolle päin miettien vastausta Percivalin kysymykseen, kääntyen kuitenkin mulkaisemaan oria sen selittäessä keitaan kuvailua ilmeellä joka kyllä kertoi tamman tietävän mistä puhuttiin. "Voipa hyvinkin. Se on sitten eri asia mistä tai kuka ne löytää... Tai kuinka kauan niiden löytämiseen menee." Percivalin kääntyessä katselemaan hiekkamerta jäi Morena hetkeksi vain tarkkailemaan oria, ikään kuin varmistaakseen että se todella seisoi siinä edessä tuttuna ja turvallisena eikä katoaisi hetken päästä savuna ilmaan paljastuen pelkäksi kangastukseksi.

Lohdullinen hymynhäivä käväisi kimon kasvoilla orin kääntäessä huomionsa pois aavikosta takaisin Morenaan, mutta se pieni pilkahdus kuoli äkkiä pois seuraavan kysymyksen tieltä. "Joka paikassa on jotain pahaa. Sademetsässä olen käynyt kahdesti ja molemmilla kerroilla päätynyt hyökkäyksen kohteeksi." Enempää ei varmaankaan tarvitsisi selittää, eiköhän ori vihjeestä ymmärtäisi. "Lähdetäänkö kävelemään joelle? Voidaan pysähtyä keitaalle jos sellainen tulee matkalla vastaan. Tiedäthän, puita, varjoja, vettä..." Aihe vaihtui sulavasti ja kimo päätti lauseensa leikkisän pilkalliseen toteamiseen päästäen pienen, kevyesti pakotetun viirneen toiseen suunpieleensä.

Kauaa tämäkään virne ei kerennyt kasvoilla lymyilemään kun se jo kuoli pois Morenan huomatessa Percivalin takana olevan dyynin huipulle ilmestyneen hahmon. Kauaa ei tarvinnut auringossakaan siristellä kun ruskeat läiskät varmistivat etäisesti tutun siluetin henkilöllisyyden, joka varmistui entisestään hevosen lähtiessä tulemaan rauhakseltaan kohti. Kimo oli jo ehtinyt valahtaa rennompaan asentoon mutta nyt se taas ryhdistäytyi ylväimmilleen, tuijottaen värähtämättä takaisin Kinstownin katseeseen. Kirjavan ehdittyä riittävän lähelle saadakseen äänensä kuuluviin se kysäisi ensimmäisenä kysymyksen, johon sai Morenalta vain pilkallisen hymähdyksen. "Taidan olla paremmassa turvassa kun olin hetkeäkään sinun seurassasi." Äskeiset tunteiden vilahdukset olivat kadonneet paitsi kasvoilta niin myös äänestä, joka oli jäätynyt takaisin etäisen kolkoksi itsekseen. "Eikö lapsi pärjääkään yksin kun piti takaisin seuraan kammeta?" Kyömy pää kallistui aavistuksen kysymykseen, samalla kun Morena vilkaisi nopeasti ja huomaamattomasti Percivalin reaktiota sille täysin vieraan - ja toisen aloitusrepliikistä Morenalle ainakin jossain määrin tutun - oriin saapumiseen.
taffel
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Wohweli » 11. Huhti 2012 20:38

Niin se oli totta. Jos lähtisimme metsästämällä etsimään keidasta voisi siinä mennä ikä ja terveys. Yleensä keitaat tuppasivat ilmestymään silloin, kun niitä vähiten kaipasi. Melkoista kohtalon ivaa.
Morena paljastaa sitten sademetsän kauhut ja kertoo tulleensa hyökkäyksen kohteeksi. Se saa minut hieman kurtistamaan kulmiani. Jos hyökkääjä olisi ollut yksikään hevonen sitä odottaisi kuolema minun valkeiden kavioideni kautta. Kaikesta päätellen kyse oli kuitenkin kissaeläimistä tai muista vastaavista pedoista. Ikävää sinänsä. Ei tuollaisten kokemusten jälkeen ihan kauheasti miellyttänyt varmastikaan enää sademetsien suunnassa kulkea.
Kimo on valmis lähtöön ja näinollen minäkin. Naurahdan tamman sanoille ja virnistelen hyvän tuulisesti.
"Ilman muuta, mennään vain," sanahdan ja olen tosiaan jo valmis siirtymään eteenpäin ja matkaamaan sen joen poskelle kostuttamaan kurkkuani.

Ennen kuin kuitenkaan kerkeämme lähteä liikkeelle saapuu joku ventovieras ori paikan päälle. En tietenkään sädehdi riemusta vaan kasvoillani loistaa silkka hämmennys joka vain lisääntyy, kun tämä kysähtää Morenalta oliko tämä taas hankaluuksista. Mistä tuo kirjava muka Morenan tunsi? Kaarran korviani pienesti taaksepäin ja mulkoinen valkonaamaista hieman kysyvästi. Kuka hitto tuo oli ja mitä tamman tekemiset hänelle kuuluivat?
Jännitän kevyesti arpista kehoani ja kaarran kaulaani aavistuksen kääntäessäni sen Morenaa kohti kasvoillani varsin kysyvä ilme, joka puhui puolestaan. Kuka tämä ori oli? Sen jos minkä tahtoisin tietää ennen kuin käsittelisin tuon. Minuthan oltiin lähes jalostettu tuhoamaan ongelmajätteet ja tämä pinto epäilemättä vaikutti selaiselta.
Olin kyllä havainnut miten Morenan ilme ja äänensävy olivat muuttuneet, kun tämä riikinkukko oli steppaillut paikan päälle. Tamma vastaa vieraalle hieman myrkyllisellä äänellä ja jään miettimään onko tämä jonkinlainen suojaava esitys sille, että kaksikko olisikin, vaikka jo pari. Ajatus saa sisukseni kiehahtamaan, mutta maltan itseni tyysti ja vilkuilen vuoronperään sekä oria, että Morenaa.

"No, hei vain sinullekin," töksäytän pintolle, joka ei ollut edes tervehtinyt vaan oli suoraa päätä marssinut utelemaan.
"Saanen kysyä... Kuka ihme sinä olet?" kysähdän sitten äänessäni selkeä vakavuus ja jopa matalan luokan ärtymys. Liikahdan pienesti Morenan puoleen. Jos tämä heppu aikoisi tammalleni pahaa siinä ei totta vie hyvä heiluisi. Ainakin minun korviini Morenan sanat olivat silkka inhon osoitus, joten minun puolestani toinen voisi suksia sinne mistä on ikinä tullutkaan.
Wohweli
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja Squan » 11. Huhti 2012 23:06

Kävelin varsin ylväästi kohti kaksikkoa. Minua suorastaan nauratti Morenan seuralainen. Mikä ihme se oikeastaan edes oli olevinaan? Ei ainekaan hevonen. Ehkä pikemminkin jonkunlainen heijastus tai sitten se oli vain toosi ruman näköinen kavioeläin, joka ei ole koskaan kasvanut oikeisiin hevosen mittoihin millään tavalla. Virne yritti pyrkii kasvoilleni, mutta pidin kasvoni varsin hallittuina. Jatkoin matkaa kaartaen pienesti kaulaani ja puskien rintakehääni ulos. Yritin panostaa oikein ulkonäkööni, että saisin tuon pienen hiiruilais orin juoksemaan häntä koipien välissä karkuu, joka oli kuin liimautunut Morenaan. En oikein pitänyt siintä. Ja tuo arpi veikko vaikutti varsin hämärältä tyypiltä. Liekö turvallinen? Ehei.. Empä usko.. Miten Morenaneiti edes jaksaa tuommoista silmissään? Sitä kyllä ihmettelen ja paljon.

Verkkaiset, mutta näyttävät käynti askeleet kuljettivat minut kaksikon luokse ja pysähdyin sitten turvalliselle puhe etäisyydelle. Huom, turvalliselle sellaiselle. Morenasta ei nimittäin voinut koskaan tietää milloin se räjähtää ja kuinka pahasti. Katseeni nauliintui laiheliini tammaan, joka vastaa varsin nasevasti minulle, mutta se oli odotettavissakin. Olisin ihmetellykkin jos ilmoille olisi päässyt Morenan suusta jotakin kohteliasta. Loksautan kasvoilleni pienen virneen ja huiskautan häntääni. "Niin vissii.." sanahdin huvittuneesti ja katsahdin Morenan seuralaiseen ja melkein räjähdin nauramaan. Ja tuoko oli sitten hyväkin henkivartia?! Parhain vitsi koko vuoteen.
Eikö lapsi pärjääkään yksin kun piti takaisin seuraan kammeta?
No, ei se kuitenkaan ihan noin mennyt. Mutta ainahan minulle ikävä voi tulla, leikittelin pääni sisällä. Mutta tosiasiahan oli, että tämä tamma oli viimeinen jota minulle tulisi ikävä... Vai olisiko?
"Oletpas hauskalla päällä", naureskelin matalalla äänelläni enkä ottanut tosissani tamman sanoja. Kuullessani tuon vieraan orin suunnalta jotakin sanankaltaisia ääniä pääni kääntyi tämän puolelle ja korvani kääntyi automaattisesti luimuun. "No terve", töksäytän samalla tavalla tervehdykseni, kun vieras oli minulle. Sitten hieman luimistan korviani vielä vähän lisää. Eikö olekkin kovin lupaavaa?
"Eipä kuulu sinulle", sihahdan ulos ja käännyn katsomaan paljon paremman näköistä Morenaa. Valkeat korvani kääntyvät takaisin höröön ja yritin olla huomaatta tuota raadeltua raatoa, joka kyllä lähenteli sen verran häiritsevästi tammaa, että se tuntui mahdottomalta. "Oisko hajurako kuitenkaa mitää?" mulkaisen vielä kerran vieraaseen. "Miten haavasi on parantuneet?" kysähdän sitten Morenalta jo vähän ystävällisempään sävyyn.

[Pikku Kinstown vetää koht mustasukkaiseksi x'3
edit// hyväku osaan melkein kirjottaa hahmoni nimen.. Eli Kinstown eikä Kintown..]
Squan
 

Re: Haistattelujen väliin kukkia, runoutta

ViestiKirjoittaja taffel » 18. Huhti 2012 20:39

[tämmösiä taktisia viikon taukoja.... koitan vähän tsemppaa]

Percivalin ilmiasu ei suoranaisesti kieli innostuksesta uutta tuttavuutta kohtaan, sen Morena havaitsee pikaisellakin vilkaisulla. Tamma vastasi toisen kysyvään katseeseen, pitäen kuitenkin suunsa kiinni: eiköhän aikuiset orit kestäisi sen verran nöyryytystä että toisilleen nimensä paljastaisivat, jos tarvetta moiselle niin kovasti tunsivat. Lastentarhan tädiksi Morena ei aikonut ryhtyä, vaikka kahden idioottimaisen kovapään kohtaaminen saattaisi herkästi moista tekoa vaativaan tilanteeseen liukua. Ulkoinen viileys kuitenkin pysyy rikkumattomana ja Morena vain seuraa hiljaa vierestä oriiden uhmakasta kanssakäymisen tapaista kiukuttelua. Percivalin tullessa suojelevasti ja lähestulkoon omistavasti hiukan lähemmäs tammaa, pysyy Morena aloillaan pää ylväästi koholla eikä reagoi toisen eleeseen. Väistäminen olisi todennäköisesti aiheuttanut lähinnä kiukunsekaista hämmennystä Percivalissa ja arpiseen oriin kiinni painautuminen taas olisi osoittanut vähintäänkin lievää luonteenheikkoutta Morenan osalta. Niimpä se valitsi kultaisen keskitien, seisoen järkähtämättä aloillaan tarkkaillen tilanteen kehittymistä.

Kinstownin naureskelulle Morena kohotti lievästi kulmaansa, jättäen moisen toteamuksen omaan, varsin alhaiseen arvoonsa. Kirjavan esittäessä kovinkin hurjaa Percivalin kysymykselle tammaa lähinnä huvittaa toisen uhittelu. Ja näin, lapsirakas, erotetaan urpot ja vähemmän urpot toisistaan.Ilme pysyi kuitenkin etäisen ilmeettömänä, huvittuneesti kohonnut kulmakin oli jo palannut tylympään asentoon. Kirjavan kysymyksen jälkeen kimo pitää yllä hetken hiljaisuutta, koittaen etsiä edes jotain älynväläystä oriin katseesta - melko turhaan, mitä ilmeisimmin. "Vallan mainiosti, viiden sentin paksuinen kuivunut veri- ja mätäkuori suojaa kätevästi kaikelta ikävältä" Morena toteaa takaisin kevyellä sarkasminpilkahduksella terästetyllä äänellä. Kinstownin kuntoa se ei vaivaudu kysymään, vaan vilkaisee taas nopeasti sivulleen nähdäkseen vieläkö Percivalin jalat pysyvät maassa vai onko se jo suorittamassa hyökkäystä uutta kilpailijaa kohtaan. Toistaiseksi tilanne näytti vielä kutakuinkin hallinnassa olevalta, joten katse palasi tarkkailemaan Kinstownin elekieltä, etsien siitäkin viittauksia jonkinasteisesta hyökkäyksestä. Vaikka normaalisti kahden idiootin usuttaminen toistensa kimppuun olisi ollut koko viikon kohokohta, ei Morena tällä hetkellä jaksaisi katsella kovakallojen riehumista vaan lähtisi kävelemään paikalta jos jotain tapahtuisi. Tarhantätimeiningin se oli jo vetänyt yli vaihtoehdoista.

Mustat silmät vilkaisivat uudelleen Percivalia ennenkuin ne palasivat Kinstowniin. "Jos kerta ipana pärjää yksinkin, niin mikä mahtaa olla syynä että juuri aavikolle lähdit?" Parempiakin paikkoja harhailuun lienee koko saari täynnä, Morena lisäsi mielessään kysymyksensä loppuun. Moinen lausahdus olisi joidenkin mielestä saattanut osoittaa jopa lievää huolenpitoa, joten synkän mielen sopukoihin se myös saisi jäädä.
taffel
 

Seuraava

Paluu Aavikko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron