A little piece of home

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

A little piece of home

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Tammi 2013 00:31

[mukaan saa tulla kuka tahansa :)]

Amon-Ra

Yksinäinen hevosen hahmo kulki verkkaiseen tahtiin hiekkadyynien keskuudessa. Hänen kulkunsa oli vaivalloista ja hidasta, mutta tummanruunikolla orilla ei ollut kiire minnekään. Päinvastoin, hän olisi voinut jäädä aavikolle iäisyydeksi. Sen paahtava kuumuus, alati muotoaan muuttavat hiekkadyynit ja tuoksu saivat Amon-Ra'n tuntemaan olonsa kotoisaksi. Hän oli elänyt ikänsä Egyptin hiekkaisilla aavikoilla, joten aavikon löytäminen ja aavikkohevosiin liittyminen toivat hieman lohtua ja helpotusta hänen rintaansa raastavaan koti-ikävään. Amon-Ra oli löytänyt aavikon yllättävän nopeasti siihen nähden, että hän oli saapunut tuolle villihevosten saarelle vain muutamia viikkoja sitten. Hän oli tavannut heti rantauduttuaan aavikkohevosten johtajan Maustamattoman Kermaviilin, joka oli toivottanut hänet ilomielin tervetulleeksi aavikkohevosiin, mutta saaren alueisiin häntä ei oltu perehdytetty.
Tummanruunikko linkutti hypähtelevästi erään hiekkadyynin laelle voidakseen silmäillä maisemia paremmin. Hän oli hilkulla kaatua maahan hiekan luistaessa ja valuessa allaan, mutta sai pidettyä tasapainonsa ja kiipesi sinnikkäästi ylös. Amon-Ra hengitti raskaasti kyljet hengityksen mukana paisuen ja ähkäisi tehdessään viimeisen ponnistuksen päästäkseen dyynin laelle. Ori ei ollut täysin tottunut puolikkaaseen etujalkaansa, mutta hän pärjäsi sen kanssa päivä päivältä paremmin. Kävely sujui kohtalaisen hyvin ja hän elätteli jopa toiveita, että pystyisi joskus hamassa tulevaisuudessa juoksemaankin lyhyitä matkoja. Se tosin vaatisi rutkasti harjoittelua ja raatamista, mutta Amon-Ra oli taistelijaluonne, joka ei murtunut vaikeidenkaan haasteiden edessä vaan puski sinnikkäästi eteenpäin.

Amon-Ra'n suklaanruskeat silmät kohosivat taivasta kohti lempeän tuulen hulmuttaessa orin korpinmustaa harjaa ja hyväillessä hellästi hänen arpien ja piirron koristamia kasvojaan. Aurinko paistoi korkealla pilveettömällä, kirkkaansinisellä taivaalla, oli jo keskipäivä. Joku muu olisi saattanut läkähtyä siinä kuumuudessa, mutta tummanruunikko oli tottunut kuumiin olosuhteisiin ja nautti siitä täysin siemauksin. Amon-Ra sulki silmänsä uppoutuen toviksi omiin mietteisiinsä. Hän oli tuntenut suurta surua jouduttuaan jättämään Auringon kansan ja lähdettyään Egyptistä, mutta oli onnellinen, että kohtalo oli johdattanut hänet Caraliaan. Se vaikutti lupaavalta uudelta asuinpaikalta ja hän oli varma, että tulisi viihtymään siellä. Tummanruunikko oli tavannut vasta yhden hevosen saarelle saavuttuaan, mutta jos kaikki olisivat yhtä ystävällisiä ja mukavia kuin Maustamaton Kermaviili, hän tulisi varmasti hyvin toimeen uusien laumatovereidensa kanssa. Amon-Ra toivoikin, että hän törmäisi johonkuhun aavikolla vaeltaessaan. Hän solmisi mielellään suhteita uusiin tuttaviin, vaikka pärjäsi hyvin omillaankin.
Tuuheiden ripsien kehystämät silmät avautuivat laiskasti ja Amon-Ra joutui siristelemään niitä totuttaakseen ne kirkkaaseen päivänvaloon. Ori pärskähti tuulen lennättäessä hiekanjyviä kasvoilleen ja ravisti villisti päätään, jolloin hänen harjansa heittelehti vallattomana puolelta toiselle. Sitten hän kohensi ryhtiään nostamalla kaulansa selkälinjansa yläpuolelle, höristi valppaasti korviaan ja lähti laskeutumaan varovaisesti alas hiekkadyyniltä. Hän oli jättänyt taakseen pitkän jonon kavionjälkiä, mutta tuuli pyyhkisi ne ennen pitkää näkymättömiin. Aavikko muutti muotoaan jatkuvasti eikä mikään ollut siellä pysyvää.
Jaksu
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Almuli » 19. Tammi 2013 18:36

[ Usutan tänne lumihevostamman, mutta koska on vielä uusi, eikä tunne rajoja niin jotenkin eksyi sitten aavikolle :) Toivottavasti kelpaa ]

Floýrice

Sademetsän reuna oli jo kaukana takanani. Lievästi hiekkainen maa oli vaihtunut pehmeiksi, kullanvaaleiksi dyyneiksi kavioideni alla. Kapusin korkeahkojen, mutta loivien hiekkadyynien ylitse, jolloin horisonttiin aukesi aina vain enemmän hiekkanäkymää. En tiedä miksi askelsin syvemmälle aavikolle, mutta teki vain mieli vaeltaa. Veikkaisin, ettätämä maa kuului aavikkohevosten laumalle, siitä ei voi montaa mieltä oikein ollakkaan, mutta tuskin laajalla alueella olisi muita hevosia, jotka rupeaisivat sen koommin nipottamaan asiasta. Mitä syvemmäksi ja pehmeämmäksi hiekka kävi, sen korkeammalle nostelin kavioita astellessani sillä. Pääni riippui maata kohti huojuen askelten tahdissa. Musta otsatukkani ulottui hipaisemaan silloin tällöin hiekan pintaa.

Aavikon reuna oli kadonnut jo kauas korkeiden hiekkakasaumien taakse. Horisontista saattoi vain erottaa vuoristoa. Kaikkialla näkyi vain sitä samaa hiekkaa, ei puita, ei kasveja, ainoastaan pari paljasta pensaankuvatusta. Olikohan viisasta lähteä aavikolle vaeltamaan, kun ei lopulta edes tiennyt, mistä suunnasta tuli, tai minne edes oli menossa. Upotin mustat jalkani vuohisia myöten hiekkaan, ja pysähdyin. Heilautin harjani pois silmieni edestä, ja käänsin päätäni sen verran, että näin sivusilmin koko ympäristön. Ei ristin sielua, kuten voisi odottaakin. Ilma oli tosiaan kuumahko, joten viisasta olisi ehkä vain palata takaisin sademetsän suojiin, omia jälkiä takaisin seuraten. Käännyin tulosuuntani puoleen. Suustani pääsi turhautunut pärskäisy, kun huomasin tuulen vieneen kavionjälkeni toisaalle. Oli siis pakko jatkaa matkaa. Pakko näännyttää itsensä valetamalla vaikka kuinka suurella aavikolla, tietämättä mihin se loppui. Huiskaisten häntääni nostin kevyen ravin hiekan pöllytessä takanani.

Ei onneksi väsyttänyt, ja ravasin vain turhautuneena, mutta rauhallisesti. En enää jaksanut ajatella, että joku tulisi ja neuvoisi suuntaa pois täältä, vaikka todennäköisesti sellainen henkilö olisi itsekin eksynyt tänne. Kuka nyt aavikolla osasi suunnistaa? Laskin ravin käyntiin noustessani pienelle hiekkakummun laelle. Silmät puolikiinni katsoin auringon suuntaan, heilauttaen sitten osahiuksiani hieman silmien suojaksi. Sitten huomasin toisen hevosen dyynin päällä, kauempana. Alkoivatko nyt kangastuksetkin? En kuitenkaan uskonut niin, sillä ei kuntoni vielä niin huonoksi ollut päässyt, että näkyjä näkisin. Tummanruunikon turpa osoitti minusta poispäin, joten tarkemmat merkit jäivät hiukan piiloon. Se kuitenkin kääntyi hieman ravistaessaan päätään, jolloin saatoin erottaa kapean piirron tuon naamassa. Olikohan toinen eksynyt? Kävelin ruunikka kohti, mutta olin vielä etäällä. Tarkastellessani toista vielä lisää oletin tuon oriksi. Lähemmäksi päästessäni huomasin jotain poikkeavaa. Oliko toisen yksi jalka puolimittainen? En ollut nähnyt vastaavaa ennen. Eniten ihmetytti, miten kolme kokonaista jalkaa omaava ori pystyi vaeltamaan aavikolla. Tekisi myös mieli tietää, miten tuo oli jalkansa menettänyt. Ori tuskin pitäisi soveliaana jos menisin sellaista kysymään, mutta minulla oli muitakin syitä mennä jutustelemaan toista hevosta. Toinen varmaan osaisi neuvoa minut pois aavikkomaisemista, jos itsekään siis tiesi missä oikein oli.

" Hei ", sanoin lempeästi, mutta kuuluvalla äänellä. Kapusin hieman kömpelön oloisesti loivaa hiekkaista mäkeä pitkin asettuen hyvän matkan päähän orista. " Olen hieman eksynyt... osaatkohan sanoa, onko aavikon laita vielä kaukanakin? ". Katseeni kääntyi maahan siksi aikaa, että toinen vastaisi minulle.
Almuli
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Jaksu » 20. Tammi 2013 21:05

[Selvä, ja tietysti kelpaat seuraksi oikein hyvin! ^^]

Amon-Ra jarrutteli laskeutuessaan takajaloillaan välttääkseen kuperkeikan heittämisen. Hänen oikea etujalkansa joutui tekemään kovasti töitä pitääkseen tummanruunikon tasapainon aisoissa, sillä hänen painonsa oli miltei kokonaan sen varassa hiekkadyynin jyrkkyyden vuoksi. Orin kulmat olivat painuneet keskittyneesti kurttuun hänen sulkaanruskeiden silmiensä ylle luoden niihin syvän varjon. Hän varoi visusti tekemästä äkkinäisiä virheliikkeitä, ja pienen hapuilun jälkeen Amon-Ra pääsi kuin pääsikin hiekkadyyniltä turvallisesti alas, vaikka kavioiden alla valunut hiekka oli tehnyt laskeutumisesta haasteellista. Hänen huuliltaan pääsi ilmoille syvä helpotuksen huokaus ja hän huomasi vasta silloin, että oli huomaamattaan pidättänyt hengitystään.

Tummanruunikko oli juuri aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän yllättäen kuuli jonkun puhuvan aivan lähietäisyydellä. Amon-Ra säpsähti tuskin näkyvästi ja sinkosi katseensa säikähtäneenä muukalaiseen. Hän oli ollut niin keskittynyt touhuunsa, ettei ollut lainkaan havainnut paikalla olevan joku muukin. Orin silmät siristyivät ja tarkastelivat toista päästä häntään. Toinen oli tamma, ystävällisen näköinen ja kuulosti lempeältä puhuessaan. Hänen harjansa oli sysimusta ja karvansa näytti kultaiselta kylpiessään auringonvalossa, ja toisessa takasessaan hänellä oli valkoinen vuohissukka.
Katseen palautuessa takaisin tamman silmiin Amon-Ra'n turvalle piirtyi pieni, lämmin hymy ja hän nyökkäsi tervehdykseksi päätään syvään ja kohteliaasti.
"Hyvää päivää", hän sanoi hitaasti ja koetti parhaansa mukaan ääntää sanansa oikein. Hänen kielitaitonsa olivat parantuneet jonkin verran, mutta hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa joitakin sanoja tai ääntää niitä. Nyt hänellä oli hyvä tilaisuus harjoitella tämän kielen puhumista tamman kanssa.
Amon-Ra kallisti päätään tamman sanoessa, että tämä oli eksynyt. Hallakko tiedusteli myös sattuiko ori tietämään, että olivatko he lähellä aavikon reunaa. Tummanruunikko muuttui ilmeettömäksi hänen pohtiessaan vastausta tamman kysymykseen. Amon-Ra'n katse siirtyi tammasta taivaalle, ja hänen silmänsä olivat poissaolevat hänen uppoutuessaan mietteisiinsä. He eivät olleet kovin lähellä aavikon reunaa, joten pois pääseminen tulisi olemaan luultavasti hieman ongelmallista. Ori tiesi kyllä, miten aavikolla suunnistettiin ja Egyptissä hänelle ei ollut tuottanut vaikeuksia löytää tietä kotiin. Mutta nyt hän oli täysin vieraassa paikassa ja ensimmäistä kertaa tällä kyseisellä aavikolla, joten hän ei noin vain osaisi auttaa tammaa pois sieltä.

Lyhyen tuumaustauon päätteeksi Amon-Ra käänsi huomionsa takaisin hallakkoon.
"Emme valitettavasti ole kovin lähellä aavikon laitaa. Jos olisi yö ja taivaalla tähdet, minä osaisin suunnistaa niiden avulla ja viitoittaa teille tien pois aavikolta... Mutta ilman tähtiä on vaikea sanoa minne kulkea", hän vastasi tammalle pahoittelevaan sävyyn. Amon-Ra oli aina hyödyntänyt aavikolla vaeltaessaan tähtien sijaintia ja löytänyt niiden perusteella helposti määränpäähänsä, mutta päivällä suunnistaminen oli huomattavasti vaikeampaa. Aavikolla ei juuri maamerkkejä ollut lukuunottamatta muutamia kuolleita ja kuivahtaneita pensaita, kiviä sekä yksittäisiä kaktuksia, joita ei näkynyt mailla halmeilla. Hiekkadyynitkin muuttivat jatkuvasti muotoaan ja paikkaansa kuin merenaallot, joten niistäkään ei ollut apua eksyneelle.
"Mutta jos vain tahdotte täältä pois, tulkaa mukaani, niin teen parhaani auttaakseni teitä", hän jatkoi ystävällisen hymyn levitessä tummille, arpien päällystämille huulilleen. Korpinmusta, auringonvalossa säihkyvä harja peittosi orin toista silmää, mutta hän ei vaivautunut heilauttamaan sitä sivuun. Tummanruunikko käänteli päätään tutkaillessaan katseellaan ympäristöä, aurinkoa sekä hiekkaista maata. Hänen jälkensä olivat jo haihtuneet tuuleen, joten niitä ei ollut mahdollista seurata takaisin orin lähtöpaikkaan, mutta Amon-Ra arveli tietävänsä mihin suuntaan mennä. Hän kääntyi kannoillaan pompautellen eturuumistaan ehyen etujalkansa varassa ja katsahti lempeästi hymyillen hallakkoon tammaan.
"Tätä tietä, hyvä neiti"
Jaksu
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Almuli » 22. Tammi 2013 21:28

[ Juna voi tulla mukaan, jos siis vielä haluaa :) ]

Käänsin katseeni hiekasta tummanruunikkoon, mutta en voinut olla siristämättä silmiäni auringolle, jonka valo tulvi suoraan orin yläpuolelta. Korskahtaen nytkähdin liikkeelle, ja astelin muutaman metrin, asettuen sitten selin aurinkoon. Heilautin päätäni maata kohti, jolloin ohut harjansortuva asettui silmieni ylle valolta suojaamaan. Nyt katsoin oria, joka tervehti minua rauhalliseen sävyyn. Toisen äänessä oli pienenpieni vivahde, josta saattoi olettaa, että orin äidinkieli oli joku muu jota se parhaillaan puhui, mutta kahdesta sanasta ei voinut olla vielä varma.

Ori jatkoi kertoen, ettei osannut suunnistaa hyvin ilmas tähtiä taivaalla. Ihan loogista. Voisin veikata, että ruunikko olisi sittenkin kotoisin jostakin aavikolta päin, sillä itse en ainakaan keksisi katsoa taivaan elementeistä, missä päin suurta aavikkoa liikun. Sitten ori tarjoutui yrittämään minun auttamistani. Se oli kovin ystävällistä, sillä joku olisi voinut sanoa samassa tilanteessa vain, ettei osaisi neuvoa. Ori hypähteli jo yhden etujalkansa varaan, jolloin lähdin kävelemään samaan suuntaan, mihin toinen aikoi. Tätä tietä, hyvä neiti. Ruunikko oli todellakin kohtelias. En voinut olla hymyilemättä. " Kiitos, todella ystävällistä ", sanoin, ja hidastin tahtiani hieman, sillä enhän halunnut kiilata toisen edelle. Tarkistin silmin ympäristön, näkyikö missään mitään metsänlatvustoja, mutta hiekkadyynit nousivat horisontin eteen. Luotin silti siihen, että

" Taidat olla kokenutkin aavikkojen kulkija " esitin hieman kysyvään sävyyn. Nyt kun olimme menossa aavikon laitaa etsimään, oli varmaan hyvä esittäytyä.
"Olen Floýrice, voi sanoa Floraksi. Entäpä sinä?". Sitten kohdistin katseeni orin puolikkaaseen jalkaan. " En voi olla kysymättä, mutta onko käveleminen helppoa kolmella jalalla? Asia ei näytä haittaavan lainkaan ", koitin kuulostaa mahdollisimman lempeältä. En halunnut millään lailla kuulostaa tunkeilevalta, mutta äskeinen kysymykseni saattoi ehkä olla hieman töksähtävä, vaikka jos toinen olisi menettänyt jalkansa hyvinkin kovan tarinan myötä. Koittaisin arvioida toisen mahdollisesta vastauksesta, ottaako hän asian ihan tyynesti. Silloin ehkä uskaltautuisin kysymään sitä jalan tarinaa, mutta tottahan toki voisin jättää asian sikseen, jos se selvästi vaivaisi oria.
Viimeksi muokannut Almuli päivämäärä 23. Tammi 2013 21:49, muokattu yhteensä 1 kerran
Almuli
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Juna » 23. Tammi 2013 21:08

Pasha

Matelin hitaasti ympäri aavikkoa. Tai oikeastaan möyrin. Hiekka alkoi käydä ylivoimaiseksi. Ei, en saa antaa hiekan voittaa tätä taistoa, ajattelin ja nostin pääni ylös katsomaan taivaalle. Aurinko poltti silmiäni, oli liian kirkas. Painoin silmäni nopeasti kiinni ja toivoin, että Mowgli olisi täällä. Ja Gregory. Parhaat ystäväni, tai entiset ystäväni. Kumpa minulla olisi edes seuraa...

Pyörin sokeana ympäriinsä, toivoen että onnistuisin kääntymään selin aurinkoon. Mutta ei. Kohtalo pakotti minut pysähtymään niin, että aina kun lopetin pyörimisen, aurinko paistoi kirkkaasti luomien välistä. Vihasin aurinkoa. Kuopaisin maata hieman rauhattomana. Eihän tästä tule mitään. Parasta vaan jatkaa matkaa..., ajattelin ja ravistin päätäni. Mutta entäs jos menen vain sisemmälle aavikolle? Suuntavaistoni ei ole nyt pelissä, se on surkea... täytyykö minun etsiä puu ja muurahaispesä?

Painoin turpani hiekkaan. Mahdotonta. Ilma väreili kuumassa ja aurinko paahti koko kehoani. Jotenkin minusta tuntui, että olin tulessa. Revin nopeasti pääni ylös ja katselin kehoani - ei kipinän kipinää. Huokaisin ja lähdin takaisin käyntiin. Mitä tämä enää auttaa... ei mitään. Täytyy pysyä liikkeessä. Kun aavikon raja häälyi edessä, pysähdyin. Tämä on näky... kuvitelmaa, ärisin mielessäni mutta päätin mennä tarkastamaan. Ravasin terhakkaasti eteenpäni uutta toivoa mielessäni.
Juna
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Jaksu » 01. Helmi 2013 00:40

"Ei kestä kiittää. Eihän teitä pulaankaan voi jättää", Amon-Ra vastasi lämmin hymy arpien päällystämillä huulillaan. Hän odotti tammaa tyynesti aloillaan ja lähti liikkeelle vasta kun tämä oli saapunut hänen rinnalleen. Tummanruunikko yritti kävellä aiempaa nopeampaan tahtiin, sillä hän ei halunnut olla toiselle hidasteena jalkansa takia. Amon-Ra'n liikkeet olivat aluksi kankean oloiset, mutta reipastahtinen kävely alkoi sujua paremmin jokaisen hänen ottamansa askeleen myötä. Orin silmät tähysivät kauas horistonttiin hänen yrittäessään muistaa mistä päin oli saapunut aavikolle. Hän tiirasi vähän väliä taivasta kohti ja koetti auringon asennosta päätellä minne suuntaan oli kävelemässä. Tummanruunikko oli suhteellisen varma, että heidän suuntansa oli oikea, vaikkei Amon-Ra'n reitin varrella ollut maamerkkejä joista olisi ollut helppo päätellä missä päin aavikkoa kuljettiin.

Amon-Ra käänsi epäsäännöllisen piirron halkomat kasvonsa tamman puoleen tämän karkotettua kaksikon välille laskeutuneen hiljaisuuden puheellaan. Hallakko sanoi, että orilla taisi olla kokemusta aavikoilla kulkemisesta enemmänkin. Hän virnisti ja nyökkäsi samanaikaisesti päätään vahvistaen tamman toteamuksen.
"Totta. Olen elänyt miltei koko ikäni Egyptissä, pyramidien ja suurten aavikoiden maassa", Amon-Ra selitti tammalle. Koti-ikävä pisti orin sydäntä hänen puhuessaan rakkaasta kotimaastaan, mutta hän peitti tunteensa rennolla, iloisella hymyllä. "Siellä en muuta nähnytkään kuin hiekkaa ja aavikoita, joskus tosin kävin myös kotipaikkaani lähellä sijaitsevassa vuoristossa"
Ne ainoat kerrat joina Amon-Ra oli vuoristoissa vieraillut olivat sijoittuneet hänen nuoruuteensa, jolloin kaikki Auringon kansan nuoret orit pistettiin sotahevoskoulutukseen. Ne olivat olleet fyysisesti ja henkisesti rankkoja päiviä - tummanruunikko muisti edelleen miten hänen jalkansa vuosivat verta jokaisen vuoristoreissun päätteeksi. Hän oli usein ajatellut karkaavansa tuolta piinalta, mutta oli hyvillään, ettei ollut tehnyt sitä.

Hallakko tamma vaihtoi aihetta ja esitteli itsensä Floýriceksi. Amon-Ra'sta nimi kuulosti sellaiselta, että hänelle tuottaisi vaikeuksia yrittää lausua sitä. Niinpä hän päätti, että kutsuisi tammaa Floraksi, joka vaikutti paljon helpommalta lausuttavalta.
"Mukava tutustua, hmm, Flora", tummanruunikko sanoi ja yritti lausua nimen niin kuin tamma oli sen itse sanonut. "Minun nimeni on Amon-Ra"
Ori huomasi Floran katseen kulkeutuvan hänen jalantynkäänsä kohti. Kuten Amon-Ra odottikin, hallakko otti sen puheeksi ja kysyi oliko kolmella jalalla käveleminen hankalaa. Tummanruunikko ei ottanut kysymystä pahalla sillä hän ymmärsi, ettei kolmijalkaisen hevosen näkeminen ollut kovin yleistä ja yhden jalan puuttuminen herätti varmasti kysymyksiä jokaisen mielessä. Amon-Ra'n suklaanruskeiden silmien mietteliäs katse siirtyi Florasta horisonttiin ja seurasi kahden suuren linnun liitelyä pilveettömällä taivaankannella. Ne pyrähtelivät toistensa kimppuun leikkisästi ja jahtasivat toisiaan kadoten lopulta näköpiiristä. Silloin tummanruunikko avasi suunsa vastatakseen hallakon kysymykseen. Hän tosin jättäisi mielellään kertomatta miten menetti puolet jalastaan, sillä siitä puhuminen toisi kipeät muistot kummittelemaan hänen mieleensä ja se masentaisi häntä liiaksi.
"Tämä voi näyttää helpolta, mutta on vaatinut paljon harjoitusta, että ylipäätään pysyn pystyssä kolmella jalalla", Amon-Ra naurahti ja vilkaisi jalantynkäänsä joka roikkui toimeettomana ilmassa. "Tämä on melko raskasta, sillä toinen etujalkani joutuu tekemään kaksin verroin enemmän töitä kuin tavallisesti", tummanruunikko jatkoi. Hänen etujalkansa todella joutui toisinaan koville, sillä sen oli kannateltava yksin hänen eturuumiinsa painoa. Se ei tosin haitannut häntä yhtä paljon kuin aluksi, sillä sen lihakset olivat vahvistuneet niin, ettei rauhallinen käveleminen tuottanut kovin paljoa työtä hänen oikealle etujalalleen.

Amon-Ra'n katse harhaili ympäristöä tarkasti mittaillen puolelta toiselle, jolloin hänen silmiinsä osui jotain, joka sai hänet höristämään ihmeissään korviaan ja pysähtymään paikoilleen. Hän oli erottavinaan hiekkakumpujen keskellä liikkuvan sirorakenteisen hevosen hahmon. Ori siristi silmiään auringon häikäistessä niitä ja yritti nähdä toisen tarkemmin. Hevonen oli vaaleanrautias ja vaikutti siltä, ettei tällä ollut kaikki hyvin.
"Katso, Flora, tuolla on joku...", hän sanoi irrottamatta katsettaan edestakaisin harhailevasta hevosesta. "Luulen, että hän tarvitsee apua"
Enempiä viivyttelemättä Amon-Ra suuntasi askeleensa kohti vaaleanrautiasta ja venytti askeltaan pitkäksi, jotta pääsisi tämän luokse mahdollisimman pian. Tummanruunikon ohitettua muutaman hiekkadyynin hän saapui vaaleanrautiaan lähelle vain parin metrin päähän tästä.
"Hei", hän sanoi ja yritti tavoittaa tammaksi osoittautuneen hevosen katseen. "Oletteko kunnossa?", hän kysyi hyvin huolestuneesti. Vaaleanrautiaasta huokui suurta epätoivoa ja ahdinkoa, joka kertoi siitä, että jokin oli pahasti vinossa. Amon-Ra odotti kärsivällisesti, että vaaleanrautias huomaisi hänet, jotta selviäisi mikä tammalla oli hätänä. Hänestä tuntui pahalta nähdä jonkun kärsivän sillä tavalla.
Jaksu
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Almuli » 02. Helmi 2013 14:44

Lähdimme tarpomaan taas pehmeässä hikeassa. Askeleeni eivät näyttäneet kovin innokkailta. Aluksi löntystelin hieman rennommin, mutta kiihdytin aavistuksen kun huomasin, miten toinen kävelikin hetki hetkeltä sujuvammin. Ruunikko ainakin aavisti, mihin suuntaan kannattaa lähteä. Hyvä niinkin, koska itselläni ei olisi harmainta hajuakaan mihin mennä. Ori kulki aika helpon näköisesti, vaikka kulkikin kolmella jalalla. Vaatii varmaan paljon voimaa, jos yksi raaja puuttuu.

Piakkoin mustaharjas vastasi kysymykseeni, kertoen että on elänyt melkeimpä koko ikänsä Egyptissä. Itse en villihevossyntyisenä ole moisesta maasta kuullutkaan, mutta jos Egypti on orin sanoin aavikon maa, niin en enää ihmettele, miten tälle on niin helppoa kulkea dyynien keskellä. Katsoin toisen kasvoja. Tämän arpien lävistämille suupielille kohosi rento hymy, kuten myös minunkin. Samassa vilkaisin huomaamattoman oloisesti toisen muuta kehoa. Arvista päätellen orilla oli ollut rankka menneisyys. Silti tummanruunikko vaikutti niin vahvalta ja tyytyväiseltäkin. Itse muuttuisin melko elämänhaluttomaksi, jos yhtäkkiä minulla olisikin vain kolmisen jalkaa. En kuitenenkaan aikoisi enempää tivata tuon menneisyydestä, vaikka se askarruttikin aikalailla.

Sanottuani oman nimeni, orikin kertoi omansa. Amon-Ra. Pienen pohdiskelutauon jälkeen
Amon-Ra avasi suunsa vastatakseen tuon kulkemista koskevaan kysymykseeni. Tämä kertoi, että oli vaatinut paljon harjoitusta pysyä pystyssä, ja että vaikka kulkeminen näytti helpolta, se oli oikeastaan raskasta.
" Aivan, harjoitus tekee mestarin ", vastasin hymyn kera. Olikohan Amon-Ra kauankin joutunut talsimaan kolmin jaloin? Ymmärsin, että tämä tuskin puhuisi siitä, miten ylipäätänsä kaikki oli tapahtunut, joten hillitsin itseni jättämällä aiheen rauhaan.

Käveltyämme hetken mustaharjainen seisahtui, pää korkealla, kuin olisi nähnyt jotakin kaumempana. Amon-Ra mainitsi, että siellä oli joku. Käänsin katseeni kauemmas, korkeampien hiekkadyynien sekaan. " Missä? Aahaa... tuolla ", mumisin, kuuluvasti kuitenkin.
Aluksi jouduin hieman tarkemmin pälyilemään, mutta pian huomasin kaukana rautiaan hevosen. Ori sanoi luulevansa toisen tarvitsevan apua, ja pidemmittä puheitta lähdin seuraamaan
Amon-Ra'ta, joka suunnisti kohti vierasta hevosta.

Amon-Ra tervehti vaaleanrautiasta... tammaa, kysyen perään tämän vointia. Pysähdyin hieman taaemmas, ja tarkastelin rautiasta. Tuolta puuttui harja lähes kokonaan, ja tämä näytti joksenkin hoikalta. Ja kuten varmaan Amon-Ra'kin mietiskeli, tosiaankin tamma vaikutti huolestuneelta ja ahdistuneelta. Olikohan tämäkin eksynyt.
" Jos olet eksynyt, voisit tulla mukaamme ", sanoin ystävällisesti kurkistaen Amon-Ra'n takaa. Tuskin orillakaan olisi mitään sitä vastaan.
Almuli
 

Re: A little piece of home

ViestiKirjoittaja Juna » 21. Elo 2013 00:02

[ Voi ei, anteeksi unohdin koko Caralian :( Noh katsotaan jos tästä tulisi vielä jotain ]

Minusta tuntui orvolta. Luinen kehoni oli riutunut ja kenties iho ehtisi palaa. Ensimmäinen aavikkoni. Auttakaa minua... mutta kuka kuulisi minua... olen varmasti yksin täällä... Varmasti joku osaisi täältä pois, tosin en kutsuisi tuota henkilöä Pashaksi. Hänen nimensä olisi joku Desert Rose tai Nefertiti tai jotain... mutta semmoista ei ollut nyt saatavilla. Puhalsin hiekkaa turvallani ja ravistin päätäni. Täällä oli joku. Tunsin sen, läheisyyden.

Epätoivo pilkahti silmässäni. Ei, se oli näkyjä. Ensinnäkin tämä oli pelkkää aavikkoa. Ja toiseksi siellä ei voinut olla toista hevosta. Tämähän sopii tai ei. Jokin sai minut kuitenkin uskomaan näkyä - toisaalta minua oli miltei mahdoton huomata, olin vain hieman tummempi kuin hiekka, eiköhän oikea väki kääntyisi heti kättelyssä poispäin. Mutta jokin sai minut uskomaan. Oliko se sitten hevosen haju, kuulemani äänet vai se että näkemäni oli liian epätodellista - kolmijalkainen hevonen? Oikeasti?

Olin yhä allapäin vaikka nyt korvat hieman höröllä. Tiesin että tulija oli ori. Ja tamma. Aistin sen. Eli he olivat aitoja. Se helpotti hiukan. Kiinnostuin nostamaan pääni. Toinen heistä, tumma ori pysähtyi lähemmälle minua.
"Hei, oletteko kunnossa?" Kolme pehmeää, matalaäänistä sanaa. Katsoin toista silmiin. Toisen säänpieksämät kasvot ja syvät arvet miltei työnsivät luotaan näin kättelyssä vaikka otin koko olemus sykki sydämmellisyyttä ja ystävällisyyttä.
"Oikeastaan olen hieman eksyksissä", mutisin ja tavoitin toisen silmät. Orin viereen ilmestyi tamma. Pitäisiköhän esittäytyä? Olivatko hekin eksyksissä?
"Olen Pasha... ja olen hukassa. Oletteko tekin eksyneet vai?" kysyin ja silmiini tuli toivon tuike. Tämä ei ollut näky, tämä oli totta. Tahtomattani pieni hymy ilmiintyi kasvoilleni.

"Saanko udella teidän nimiänne?" mietin ääneen ja räpäytin pitkiä mustia silmäripsiäni orille auringonpaisteen tuikkiessa kastanjanruskeista silmistäni joita edes aavikko ei sumentanut.
Juna
 


Paluu Aavikko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron