Kun aavikko kutsuu ulvomaan

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

Kun aavikko kutsuu ulvomaan

ViestiKirjoittaja Wohweli » 03. Maalis 2013 03:27

SNAKE
» Tähän aikaa yöstä en yhtään ihmettele, että teksti on tasoltaan jotain haurasta ja outoa, otsikosta nyt edes puhumattakaan! Tänne kirmatkoon Krewella Nákota poitsun kanssa ja pidän nyt peukkuja, että tästä ällöpitkäksi venähtäneestä aloituksesta saa edes jotain irti. x_x


Tuulen navakka eteenpäin pyrkimys pakotti vahvatahtoisimmankin ummistamaan hetkeksi silmänsä ja keskeyttämään matkantekonsa. Niin tuuli selätti myös minun tahtoni ja katkaisi matkantekoni seinään. En jaksa muistaa edes niin kauas, koska tuuli oli osoittanut mahtiaan tällä tavalla. Tai sitten olin vain jättänyt sen tyysti omaan arvoonsa viime päivinä. Muistiin kaiversi aukkoja myös tämä ainainen keittojen lipittäminen ja minä, kun todella pyrin vähentämään. Mutta minkä sille voi, kun rutiineihin tottuu? Minä ehkä jopa kaipasin korvan juurelleni enkeli-minääni nalkuttamaan ja valittamaan, ehkä se avaisi silmiäni, laittaisi ymmärtämään, että suunnan muutos olisi kohdillansa. Myös Fannin kova sana tälle hetkelle tekisi ihmeitä. En missään välissä ollut unohtanut lupaustani hänelle. Hän oli vaatinut minulle käytöksen muuttamista, voisinko sen ohella todella tuhota samalla oman itseäni. Ajatus suorastaan hirvitti, en tahtonut kadottaa sitä mikä teki minusta juuri minut. Miten voisin selvitä jos maineeni, kasaamani ego rapisisi ja haihtuisi tuuleen?
Taisin todella tarvita jotakin muuta ajateltavaa enkä nää huonona ratkaisua lähteä ravaamaan. Ehkä se saisi minua ja ajatuksiani hieman tuulettumaan. Tuuli tuntuu olevan hanakasti erimieltä matkalle lähdöstä. Se iskostuu kovana virtana suoraan vasten valkeita kasvojani ja saa etenemisen tuntumaan hetkessä erittäin vastenmieliseltä. En halua kuitenkaan luovuttaa vaan jatkan vastaan puskemista, vaikka korvissa ulisee ja tuskin pystyn pitämään silmiäni auki.

Jälleen matkanteko jää vaiheeseen ja joudun seisahtumaan voidakseni ottaa tuulen vastaan hieman miellyttävämmin. Kaikki se hiekka mitä tämän mukana kulkeutui silmiini tuntui polttelevalta. Mieleni teki heitellä päätä hurjasti ja saada kaikki kiven muruset kaikkoamaan. Pysyttelen silti vain paikallani ja toivon, että tuuli rauhoittuisi ja hiekka lakkaisi pöllyämästä tähän tapaan. Eteensä tuskin edes erotti, niin sankaksi muodostuivat tuulen kuljettamat hiekkaverhot.
"Tämä tästä puuttuikin. Mä todellakin tahdon seistä paikallani ja antaa hiekan hiljattain haudata itseni," matalan kiihkeäksi muuntunut ääneni oli katkera suorastaan pilkkasi kaikessa sarkastisuudessaan luontoa ja sen mahtia. Aivan, kuin luontoäiti olisi kuullut sanelemani sanat sillä tuuli yltyy vain rajummaksi. Melkein tunnen miten etuseni alkavat nousta hiekasta, voisin lennähtää selälteni minä hetkenä hyvänsä. Luimistin korvani ja painuin hieman matalammaksi. Minä todellakin aioin jatkaa vielä eteenpäin. Mahdollisesti sademetsään päin, minne tahansa, kunhan pääsisin eroon hiekasta. Juuri nyt todella tuntui siltä, että mikä tahansa paikka kelpaisikin.
Jouduin todella käyttämään voimia, että sain hallitusti liikuttua eteenpäin, nousevaa hiekka dyyniä pitkin. Välillä hiekka oli pettää altani ja olin liukua hankalasti alemmas, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuin aina pelastamaan tilanteen. Helpotuksen huokauksilta ei säästytty.
Kun hiekka dyyni alkoi taittua alleni ja sen huippu häämötti jo tunsin itseni onnistuneeksi ja kiristin vauhtiani. Viimeiset askeleet huipulle ovat yhtä helpotuksen kanssa aina siihen hetkeen saakka, kun avaan silmiäni kunnolla ja kohtaan sen mitä edessä vielä häämöttäisi. Hiekkaa.. Hiekkaa.. Hiekkaa! Melkein pystyn näkemään raivon kiehuvan kasvoillani ja savua syöksevät korvani. Enkö tosiaankaan ollut edennyt juuri viirun vertaa, vai kenties kulkenut pelkkää ympyrää koko tämän ajan, kun olin aavikolla häärännyt! Tiesinhän minä, että tänne tulo oli virhe! Olisi pitänyt mielummin riskeerata ja kiertää jostakin aivan muualta. Nyt sitä oltiin eksytty ja kahlattiin polvia myöten hiekkamyrskyssä joka ei vieläkään osoittanut laantumisen merkkejä.
"Hyppisin riemusta jos jalkani antaisivat!" Huudahdan tyhjyydelle äänellä jonka uhoavuutta tuskin oli enää mitattavissa. Olin kurkkuani myöten täynnä aavikkoa ja sen oikkuja, tuntui turhauttavalta ja siltä, että tälläistä tapahtui pelkästään minulle. Toistaiseksi ei ollut nimittäin hiekan seasta paljastanut hevosen luurankoja. Saisimpa siis mitallin siitä, että olin ensimmäinen hevonen joka onnistui eksyttämään itsensä aavikolle ja kuolemaan omaan avuttomuuteensa. Minä kyllä olin yrittänyt tässä jo kovasti kaikennäköistä, mutta tuloksetta jäätiin.

Hetken paikallani kiukuteltuani ja kirottuani tulen siihen totuuteen, että ei auttaisi, kuin lähteä eteenpäin. En voittaisi mitään paikallani seisomalla. Karistelen selkääni kasaantuneet hiekat ja ravistelen myös päätäni. Tuuli oli onneksi jo ottanut kevyemmän vaihteen, mutta siltikin se riepotteli yhä häntääni varsin hallitsemattomasti.
"Loppuuko sulta ikinä puhti? Vai odotatko ihan vain vittuillaksesi hetkeen, että minä olen ihan piippuun ahdettu ja mehuista viety?" luontoäidillä tuntui todella olevan kana kynittävänä kanssani tai sitten minä otin asiat usein turhan henkilökohtaisesti.
Otan haparan askeleen toisensa jälkeen, kun lähden könyämään alaspäin dyyniä ja kun siltä päästäisiin laskeutumaan niin edessä olisikin jo toinen. Aavikosta minulle oli taas vaihteeksi muovautunut todella selvä mielikuva, en pitänyt paikasta ollenkaan. Liian hiekkainen, kuuma ja kuiva. Ei täällä varmasti kukaan itseään kunnioittava hevonen viihtyisi, ellei sitten janonnut yksinäisyyden lähdettä. Puuskahdin hiljaa, minä nyt en tahtonut olla tässä hiekkaliemessä aivan yksin. Matkaseura olisi ollut enenmmän kuin tervetullut. Jestas miten tekikään mieli retkahtaa jonkun tietäväisemmän jalkoihin ja rukoilla kovaan ääneen, että hän auttaisi minut täältä pois. En oikeasti enää osaa edes laskelmoida miten alas olisin valmis vajoamaan. Hiekka alkoi varmaan jo käydä päähäni.
Wohweli
 

Re: Kun aavikko kutsuu ulvomaan

ViestiKirjoittaja Krewella » 10. Maalis 2013 20:39

/ Täältä tulemme :) Jotenki aivot lyö tyhjää joten edessä voi olla puuduttava ja sekava tekstinpätkä.

NÁKOTA
Ryhdikäs, sopusuhtainen ja pienikokoinen ori eteni ripeästi korostetuin ja määrätietoisin liikkein aavikolla. Aurinko hiveli lämpimästi nuoren orin tummaa selkää ja paahtoi kuumasti koko aavikkoa, mutta se ei Nákotaa haitannut - ori nautti lämpimästä, sillä ori oli koko elämänsä elänyt viileämmillä seuduilla, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun nuori ori oli löytänyt tiensä aavikolle.
Taaksepäin vilkaistessaan Nákota erotti vain kavioidensa jättämän vanan, joka jatkui silmänkantamattomiin kunnes katosi dyynin taakse. Hiekka oli jonkin verran upottavaa, mutta välillä tuuli oli puhaltanut irtohiekat sileäksi hioutuneen kallion päältä pois, ja tällaisia paljaita kohtia tuli Nákotan eteen aika ajoin. Toisinaan ori huomasi myös kuivuneita savikkoja, joissa ehkä muinoin oli ollut keidas ja lampi, mutta nykyiseltään ruskea, halkeileva ja kovaksi kuivunut savi muistutti enää veden olleen joskus niillä paikoilla.
Ori heilautti päätäänsä, ja nosti sitten lennokkaan ravin. Lämmin, mutta navakka aavikkotuuli puhalsi orin takaa, lennättäen hiekanmuruja ilmaan, pyöritellen niitä tornadomaisissa muodostelmissa. Nákota pärskähti, hiekan joutuessa sieraimiin, ja ravisti sitten harjaansa, jonka sekaan murut takertuivat. Korviaan höristäen ori tutkaili katseellaan ravatessaan aavikkoa, joka avautui loputtomana tummanruunikon edessä, karuna ja autiona. Yksinäiset, ajat sitten kuihtuneet risukot ja kivet rikkoivat satunnaisina kiintopisteinä maisemaa, mutta muuten näky oli lähes puuduttavan samanlainen, katsoipa sitten mihin suuntaan tahansa.
Nákota vilkaisi aurinkoa, joka helotti kirkkaana suoraan yläpuolella. Pienesti hymähtäen ori pysähtyi hetkeksi, pää korkealla, pienen virneen noustessa orin kasvoille. Okei, Nákota mietti, minkähänlaiset chänssit täältä ois päästä veke, jos tänne eksyis?

Orin katse seuloi horisontin taas kertaalleen läpi, mutta yhtäkkiä tummanruunikon silmiin pisti liikkuva piste kaukana, dyynin edessä. Piste liikkui hetken sivulle, kunnes lähti hitaasti nousemaan ylöspäin dyyniä, ja katosi lopulta sen taakse. Nákota mutristi huuliaan ja siristi silmiään, mutta pistettä ei enää näkynyt. Makeeta, meitsillä on visee vielki melkoset tripit päällä, kun alan jo näkee halluja, ori ajatteli, muistellen löytämiään kasveja, joita oli vetänyt pari päivää taaksepäin. Mutta niiden vaikutus ei kyllä tuntia kauempaa kestänyt, vaikka parhaimmillaan kasvit pärähtivät vielä seuraavanakin päivänä, mutta ei hän mitenkään enää voisi aineissa olla.
Mielenkiinto nousi, ja Nákota lähti reipasta, lyhytaskelista laukkaa kohti dyyniä. Häntä soihtuna ori saavutti dyynin yllättävän nopeasti, ja mielenkiintoa lisäsi entisestään se, että ori havaitsi nyt hevosen tuoreet jäljet hietikolla. Katseensa dyyniin nostaen Nákota ponnisti itsensä uudestaan vauhtiin, ja ketterästi kuin saalistava leijona ori hyppeli dyyniä ylöspäin. Virtaviivainen ruumis ja varmat askeleet johtivat nopeasti dyynin harjalle, ja hetken ori ehti nähdä vain samanlaista hiekkamaisemaa, kunnes vaalea ori ilmestyi Nákotan näkökenttään.
Ori pärskähti, ja sulavasti liukui dyyniltä alas, hypähtäen viimeiset metrit tasaiselle hietikolle. Ori heilautti päätänsä ja lähti sitten nopein käyntiaskelin vierasta hevosta kohti, pitäen nyt kasvonsa neutraaleina, joskin hieman veikeän näköisinä. Toinen näytti jokseenkin lannistuneelta, kenties jäbä oli eksynyt tänne, siinä missä Nákotaa ei juurikaan kiinnostanut oliko hän eksynyt. Ei Nákota voinut eksyä ollessaan yksin, sillä silloin hän kokoajan tiedosti olinpaikkansa ja pysyi itsensä kanssa. Tai jotenkin niin.. Orin omat ajatukset saivat Nákotan itsensä sykkyrälle.
Päästyään puhe-etäisyydelle toisen kanssa Nákota virnisti. Hän oli vaalean takana, eikä ollut varma, oliko hänen tuloaan pistetty merkille, mutta eiköhän hän voisi tehdä tuttavuutta kaikesta huolimatta, sillä kyseessä oli melkoisen kiinnostavan näköinen jätkä. Ei mikään mammanpojan oloinen.
- Tsau. Ollaanks sitä pienellä sunnuntaikävelyllä, vai mitä se jäbä täällä hiffailee? Vai onks sul kenties tripit päällä? Nákota kysyi, pysähtyen ja jääden odottamaan vastausta.
Krewella
 

Re: Kun aavikko kutsuu ulvomaan

ViestiKirjoittaja Wohweli » 05. Huhti 2013 21:40

Hiekan maku oli tunkeutunut syvälle valkovoikon kurkkuun ja vaikka yskiminen kuulostikin lohduttavalta vaihtoehdolta se vain lähinnä sai aikaan raapivan tunteen. Dyyniltä alaspäin pyrkiessään Snake alkoi jälleen laskelmoida mahdollisuuksiaan jotka taisivat olla jo vähissä. Ori laski jälleen hieman päätänsä ja tuskaisessa ilmeessä tämä päätyi yskäisemään muutamaan kertaan. Miten tuskaiselta se tuntuikaan eikä olokaan helpottanut viirun vertaan. Jääsilmä koki jo olevansa valmis itkemään, vuodattamaan pari kyyneltä sen toivossa, että jokin ihme saattaisi sen pois täältä. Kaikesta kohelluksestaan huolimatta ei quarter uskonut ansainneensa kaikkea tätä hiekkaa niskaansa. Olihan hän tehnyt elämässään paljon hyvääkin, tai ehkä ei paljon, mutta ei pelkästään pahaakaan.
Ori seisahtui aloillensa ja tähysti jälleen eteenpäin, hiekkamaisema senkun jatkui ja aurinko porautui säälimättä nuorukaisen selkään. Snake tunsi vain ainoastaan sen, että oli vajoamassa. Ei fyysisesti vaan enemmänkin henkisesti, hän oli romahtamispisteessä täysin valmis viskaamaan valkoisen - luovutusta merkitsevän - pyyhkeen kehään. Valmis varmasti tekemään mitä tahansa pelastuksensa tähden.

Snake ei erota takaataan lähestyvän orin askeleiden ääntä eikä edes tunne tuon tuoksua sieraimissaan vaan on täysin tiedostamaton vieraan hevosen läsnäolosta. Hiekka oli kaiketi turruttanut orin joka ainoan aistin. Vasta vieraan tervehtivä ääni saa valkokarvaisen kääntymään uteliaana katsomaan millainen olento sitä puhutteli. Hyvä, ettei jääsilmä pudota silmiä kuopistaan, kun tunnistaa takanaan seisovan hevoseksi. Muutaman silmänräpäytyksen jälkeen Snake tajuaa ettei nähnyt näkyjä vaan toinen oli täysin todellinen. Hieman epäuskoisana tilanteesta arpikasvo kuuntelee slangimaista puhetta tummanruunikon huulilta ja pieni virne taipuu tämän suupielelle. Sitä taidettiin olla Snaken kanssa lähes samalla aallonpituudella tai ainakin valkovoikko tunsi voivansa ymmärtää vierasta tähtipäätä paremmin kuin hyvin.
Naurahduksen saattelemana hiekanpeittoinen valkoinen kääntyi kokonaan saapunutta vasten ja valmistautui rennolla mielellä vastaamaan orin esittämiin kysymyksiin.
"Oikeestaan.. Mulla ei ole tajuntaan sille missä hevonperseessä olen. Pois tarvis päästä," ori rakentaa ongelmansa tiivistettyyn muotoon ja toivoo, ettei sen ymmärrys osoittaudu nuorelle jannulle turhan kinkkiseksi. Snake huokaa hiljaa, miten kovin se pelkäsikään, että hänen luokseen saapunut randomori tietäisi miten aavikolta pääsee pois.
"Nimi on Snake ja jos sulla on yhtään ideoita miten täältä pääsee lakoamaan niin kerro toki mullekin," valkovoikko kehottaa sitten vähän vähätellen sillä ei tahtonut heittäytyä toisen jalkoihin anelemaan. Hammastaan purren ori vain aneli mielessään, että saisi tältä kaverilta tarvitsemaansa apua. Muussa tapauksessa Snake tiesi olevansa mennyttä heppaa.
Wohweli
 


Paluu Aavikko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron