Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Rosadum » 21. Syys 2013 15:35

[Matka kohti laumakokousta alkaa! Mukaan Cattish & Gerenda :)]

Aube Dorée

Päivän kuumuus alkoi väistyä, lopultakin, viileän yön tieltä. Adorée oli odottanut koko päivän sopivaa hetkeä, ja se alkoi nyt olla käsillä. Olisi ollut suorastaan typerää lähteä etsimään laumakokouksen paikkaa keskeltä aavikkoa, kun aurinko oli vielä ylhäällä. Yöt sen sijaan olivat täällä Adoréen uudessa kodissa onneksi yhtä armollisen viileitä kuin hänen syntymäkodissaan Côté d'Ivoirella, ja aavikon halki laukkaaminen olisi helppoa kirkkaan tähtitaivaan alla. Tietysti myös aavikolla elävät käärmeet ja muut inhotukset käyttäisivät viilennyttä hiekkaa hyväkseen, mutta aavikon kasvattina Adorée osaisi kyllä varoa niitä.

Adoréen matka aavikon laidalle oli ollut pitkä ja hämmentävä. Hän oli saanut kuulla satunnaisilta ohikulkijoilta asioita, jotka laittoivat hänen päänsä pyörälle. Osa tamman näkemistä hevosista oli katsonut häntä omituisesti ja paennut kauemmas, selvästi peläten häntä jostakin syystä, jota Adoréen oli vaikea ymmärtää. Yksi oli ensin vaikuttanut pelokkaalta, mutta kysynyt kuitenkin, mistä punarautias oli tulossa. Kun Adorée oli kertonut, kuinka oli muutamaa päivää aiemmin rantautunut saarelle, kyselevä ruunikko tamma oli rauhoittunut silminnähden ja huokaissut, Adoréen mielestä hieman omituisesti: "Loistavaa! Sehän selittää, miksi olet noin laiha..!"

Toinen, onneksi suurempi osa vastaantulijoista oli tervehtinyt Adoréeta ystävällisesti ja auttanut häntä matkalla eteenpäin. Hänelle oli selvinnyt esimerkiksi, että hän oli Caralia-nimisellä saarella, jolla ei asunut ihmisiä. Sen sijaan hevoslaumoja tuntui olevan ihan mahdottoman paljon; saaren täytyi siis olla todella suuri. Häntä oli hyvin ystävällisesti ohjattu kohti saarella sijaistevaa aavikkoa ja laumakokousta. Hän oli jopa saanut kuulla omituisia juoruja aavikkohevosista, jollainen hän itsekin kuulemma todennäköisesti oli, ja varsinkin heidän johtajastaan, jonka nimi oli Amon-Ra. Adorée oli varma, että oli kuullut nimen joskus ennenkin, jossakin ennen haaksirikkoa, osana ihmisten puhetta. Joka tapauksessa juorut olivat todella kummallisia: jalkapuoli, arpinen hevonen laumaa johtamassa... Adoréeta jännitti kohdata näiden juorujen kohde silmästä silmään, mutta muut hevoset olivat vakuuttaneet, että se olisi tarpeellista.

Ja sitten Adorée oli tietysti löytänyt sen aavikon, josta kaikki olivat puhuneet.
Hän oli ollut niin iloinen, ettei ollut hetkeen pystynyt tekemään muuta kuin juoksemaan dyyniltä toiselle, kylpemään hiekassa ja haistelemaan tuttua tuoksua. Ei vettä, ei enää sitä kamalaa, sinistä, vaan kaunis, keltainen, hiekkainen meri!

Koska laumakokous pidettäisiin keskellä suurta aavikkoa, Adorée oli viettänyt viimeiset puolitoista vuorokautta aavikon rajamailla leväten ja keräten voimia tutkimusmatkaa varten. Hän olikin pyöristynyt vatsansa kohdalta melkein pallomaiseksi, vaikka muuten näyttikin yhtä kevytrakenteiselta kuin ennenkin, ja viimeiset kylkiluut edelleen kohosivat näkyviin hänen kyljillään, kun tamma hengitti syvään. Ei niin, että mukana kulkeva ruokavarasto olisi haitannut Adoréeta vähäisimmässäkään määrin; siitähän oli vain hyötyä aavikolla, jossa ei edes tarvinnut juosta pakoon suuria petoja. Petoja! Punarautiaan oli pakko nopeasti tarkistaa, ettei yhtään sellaista vaaninut läheisten palmujen varjossa. Ei, ei mitään. Hyvä.

Nyt kun voimavarat alkoivat olla kunnossa, ilta alkoi laskeutua aavikon ja omituisen, pelottavan paikan, jota sanottiin sademetsäksi, ylle, ja ilmassa tuntui odotuksen väreilyä, Adorée nosti päätään ja haisteli tarkasti ilmaa. Hän veti keuhkonsa täyteen aavikon kotoisia tuoksuja ja hymyili pienesti itsekseen.
Tältä siis tuoksuu uusi kotini. Se on niin samanlainen kuin vanha kotini, että taidan rakastaa sitä jo nyt!
Tamma ei voinut innostukselleen mitään, vaan ravisteli päätään, otti pari tanssahtelevaa askelta aavikkoa kohti ja hymyili oikein leveästi. Täältä tullaan, täältä tullaan!
Ensin tamma päätti kuitenkin vielä syödä muutaman ruohonkorren, niin, ettei hänen vatsaansa varmasti voisi mahtua enää murustakaan. Sitten olisi turvallista lähteä etsimään sitä arpista lauman johtajaa.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Cattish » 22. Syys 2013 15:19

[täältä saavamme :)]

Yö oli jo saapunut, kun astelin käymäjalkaa, pelkkien vaistojeni varassa kohti.. No, jotakin. Magic Drinkin käyntini oli antanut minulle heikosti tietoja, tästä saaresta, Caraliako se nyt oli ? Eräs ystävällinen oli kertonut aavikosta ja sieltä löytyvästä aavikkohevosten laumasta. Nyt ilmassa karehti jo tutuhko tuoksu, aavikko ei ollut kaukana. Jatkoin määrätietoisesti eteenpäin. Minua ei huvittanut jäädä viettämään yötä tänne, yksin. Parempi pysyä liikkeessä.

Äkkiä se oli siinä. Aavikko. Suurena ja kauniina. Tuttuna. Kuu oli tullut esiin ja sai kullanhohtoisen hiekan välkkymään kutsuvana. Kevyt yötuuli pyörteili ja sai hiekkameren aaltoilemaan. Äkkiä minulle tuli hirveä tarve laukata -jättää kaikki taakseni. Vain minä ja aavikko.
Idióta! Keskity! Olet yksin vieraassa ympäristössä, ja ensimmäisenä haluat vain juosta! Järki käteen, öh, kavioon, ja mieti olennaista! Moitin itseäni. Mutta kun.. Itse Kuukin tuntui virnistelevän; "Mikset juokse? Olet syntynyt vapaaksi, laukkaamaan! Sinä OLET aavikkohevonen. Juokse, aavikon tytär, juokse!"

Okei, taas näitä mun sekoiluja, mietin. Mutta siinä vaiheessa olin jo laukassa. Nelistin vailla huolen häivää. Tein kaarroksia sinne tänne, potkin hiekkaa ympäriinsä ja loikin kuin kevätvarsa.

Samassa näkäkenttääni ilmestyi hahmo. Kyllä vain, hevonen, cheval. Pysähdyin ja jäin katselemaan. Tamma se oli, sirorakenteinen, kaikesta päätellen arabialainen, kuten minäkin. Varjoista huolimatta huomasin sen olevan väriltään punarautias, tai muuten punainen. Uskoin sen tuntevan aavikot hyvinkin, niin rauhallisen oloisena se pureskeli ruohonkorsia. Välillä se vilkaisi ympärilleen, varmistaen ettei petoja ollut, veikkasin.

Hermostuneena tarkkailin toista tammaa. Hänen ei tuntunut huomanneen minua, vielä. Korvani painuivat pakostakin luimuun. Minua pelotti hieman. Kuka tämä oli? Uskaltaisinko mennä tervehtimään?

Olisi vain ajan kysymys, milloin toinen huomaisi minut. Hengitin syvään.
Suljin silmäni.
Ja lähdin kohti Muukalaista.


[toivottavasti kelpaa :D]
Cattish
 

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Rosadum » 24. Syys 2013 15:31

[Kelpaa kyllä - en muistanutkaan enää, kuinka kivalta tuntuu saada vastaus näihin rooleihin! :D Vaihdan myös oman tyylini minä-muotoon.]

A.D.

Ruoho alkoi jo maistua melko puisevalta, mutta pakkohan sitä oli mutustaa. Vielä pari suullista, sitten ei kyllä minunkaan vatsaani enää mahtuisi murun murua...
Äkkiä niskakarvani nousivat pystyyn. Se oli aina varma merkki siitä, että jossakin joku tarkkaili minua. Pääni kohosi säikähtäneen linnun tavoin ruohikosta, ja kavioni ottivat paremmin tukea maasta, jos tässä vaikka pitäisi lähteä ajateltua aikaisemmin laukkaamaan kohti sitä kokousta. Höristin suippokärkisiä korviani ja etsin lähdettä oudolle tunteelle, kunnes muutaman sekunnin tutkailun jälkeen huomasin, ettei kyseessä ollutkaan välttämättä mitään vaarallista.

Minua kohti oli kävelemässä toinen hevonen. Hän ei näyttänyt erityisen pelottavalta, vaan päin vastoin varovaiselta, ikään kuin ei olisi halunnut pelästyttää minua.
Pah. Enhän minä häntä pelästynytkään. Ainakaan hirveän paljon.
Rentoutin vielä valmiustilassa odottavat lihakseni ja laskin päätäni uteliaana.

Tamma - sillä melko varmasti tamma tuo minua kohti tuleva, huomattavan kaunis olento oli - näytti hyvin samanlaiselta kuin vanhat tuttuni entisestä kodista. Aika paljon samalta kuin minä, myös. Tämä mustanpäistärikkö tosin ei ollut kasvattanut sellaista pallomahaa, jota minä nyt kannoin mukanani. Sen sijaan hänenkin askeleissaan oli keveyttä, hän ei ollut jättimäisen suuri, ja hänen rakenteensakin oli samantyyppinen kuin aavikon hevosilla oli kaikilla ollut. AHAA! Tämän olennon täytyi olla oikea, paikallinen aavikkohevonen, siis sellainen, joka minustakin vielä tulisi! Ehkä tuo varovainen ilme johtuikin siitä, että olin niin lähellä aavikkohevosten rajaa, ja tamma oli tullut katsomaan, olinko tullut tunkeilemaan.
Onpa tehokasta, ajattelin ihaillen.

Vilkaisin vielä nopeasti olkani yli, etten vain ollut ehtinyt jättää jotakin vaarallista huomiotta, ennen kuin astuin varovaisen, sovittelevan askeleen kohti toista hevosta.
"Bonsoir", tervehdin ranskaksi mahdollisimman ystävällinen hymy huulillani, "- olen niin uusi täällä, ettemme varmastikaan ole tavanneet. Minä olen tässä vain tankkaamassa, ennen kuin lähden anomaan jäsenyyttä laumaan. Aavikkohevosten laumaan, tarkoitan. Anteeksi..." naurahdin ja ravistin päätäni, siirtyen samalla rennompaan ja mukavampaan keskusteluasentoon. "- minähän höpisen aivan turhaan. Ettehän te edes kysynyt, miksi olen tässä. Ajattelin kuitenkin, että kertoisin sen kaiken varalta, ettei sitten synny mitään väärinkäsityksiä. Minulta on ehditty jo matkalla tänne kysellä niin omituisia asioita, että... ehkä nyt ei sitten tarvitse kysyä sellaisia."

No niin, hys, komensin itseäni, vaikka puhuinkin melko hiljaisella äänellä, etten herättäisi vähemmän kaivattua petoeläinten huomiota. Yritinkin vain saada itseni lopettamaan omituisen puhetulvan. Uuden hevosen seura jännitti minua, ja siitä tuntui aina seuraavan jotakin tällaista... Napautin toisella takajalallani maata, kuin tämä huono tapa olisi ollut kärpänen, joka ärsytti minua pyörimällä kintuissa. Vedin syvään henkeä ja jatkoin taas hieman hallitummin:
"Minun nimeni on Adorée." Se vain lipsahti, aivan luonnostaan, vaikka yleensä esittelin itseni Doraksi. Se johtui kai tämän hevosen tutusta ulkonäöstä. "En ole hetkeen nähnyt muita hevosia, ja olen oikein iloinen törmätessäni teihin, ..."
Jätin lauseen lopun leijumaan ilmaan, kuin etsien toisen hevosen nimeä muististani, ja soin samalla mustanpäistärikölle ujon ja ystävällisen, mutta kuitenkin hiukan uteliaan hymyn.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Cattish » 26. Syys 2013 15:48

Nyt hän huomasi minut. Suipot korvat kääntyilivät vinhasti, ja lopulta hän katsoi minuun. Tavoitin hänen katseensa. Ei pelkoa, ei vihaa. Uteliaisuutta vain. Tamma tuntui innostuvan minun näkemisestäni, outoa kyllä. Tervehtikin ranskaksi. Kuinka lämmin tunne sisälleni tulvahtikaan!

"Bonjour, Je suis Gerenda. D'où tu viens?" sanoin ystävällisesti, lähestyen varovasti hiipien. Noin, se oli tehty. Olin tervehtinyt kohteliaasti, ranskaksi, ja esitellyt itseni. Olin kysynyt, mistä tämä oli tullut. Nyt tämä kaunis tamma joko vastaisi, tai juoksisi pois. Toivoin, että hän vastaisi.

Kun katselin tammaa, Adoréeta, huomasin oitis yhdennäköisyytemme. Hän oli toki erivärinen, ja vielä aavistuksen sirompi kuin minä -täysiverinen arabialainen, ajattelin ihaillen- mutta me molemmat olimme samantyyppisiä. Ja me tunsimme aavikot, ainakin päättelin Adoréen niin rauhallisesta olemuksesta. Joku hevonen olisi laukannut pois, kyllähän kaikki tiesivät ettei aavikko ollut aina se turvallisin paikka, varsinkaan yöaikaan.

Adorée selitti, ehkä aavistuksen jännittyneen oloisena, jotakin aavikkohevosiin liittymisestä. Kiinnostukseni heräsi oitis. Tamma saattoi siis olla aivan vastarantautunut, kuten minäkin! Mutta ne aavikkohevoset.. Oliko täällä jossakin.. lauma, csorda? Jos oli, halusin ehdottomasti tavata tämän csordan.
Kyllä vain, olin jo alkanut rentoutua hieman. Outoa, yleensä olin hyvin varautunut uusia hevosia kohdatessani. Nyt tuntui kuitenkin kuin olisin tavannut sisareni, kauan kateissa olleen, josta olin vain kuullut puhuttavan. Mutta kuitenkin, en ollut koskaan uskonut, että tapaisimmekaan. Nii-in, omituista totta tosiaan.

Rentous ja lämpö tunkeutuivat väkisin sisälleni. Laskin aavistuksen päätäni, ja soin ystävällisen hymyn toiselle.

"Adorée, minusta on myös hyvin agréabletutustua sinuun. Minusta on tuntunut viime aikoina kovin, kovin yksinäiseltä. Misérable, jos ymmärrät." lausahdin hitaasti, sanoja venytellen. Aavikkotuuli tarttui jouhiini ja pyöritti niitä. Yön villi tuoksu hiipi sieraimiini, kutsui minua mukaansa. Huomasiko Adoréekin sen? Jostain kantautui yksinäinen, kaikuva hirnahdus, joka sai minut valpastumaan. Lauma. Oliko se lähellä?

Käännyin taas Adoréeta kohti.
"Lauma on lähellä, je crois.Sinnehän sinä olit liittymässä, eikö totta?
Cattish
 

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Rosadum » 29. Syys 2013 15:00

Kallistin päätäni ja pyöräytin korviani valpastumisen merkiksi. Oi, hän puhuu ranskaa!
Olihan yhteiskieli kaunista, soljuvaa ja vivahteikasta, mutta äidinkieli oli aina äidinkieli, ja ranska kuulosti korviini melkein yhtä ihanalta kuin aavikon tuulen huokaukset. Siinä vain oli jotakin niin kovin... kotoisaa. Lämmintä.
Minusta tuntui, etten toisaalta voisi hymyillä enää yhtään leveämmin, mutten myöskään lopettaa hymyilemistä vastatessani Gerendaksi esittäytyneelle tammalle:
"Oh, vous parlez francais ! Que c'est agréable ! Enchanté, Gerenda. Moi, je viens de la Côte d'Ivoire, de l'Afrique." Vastattuani Gerendalle tulevani afrikkalaisesta maasta nimeltä Côte d'Ivoire jatkoin keskustelua ranskaksi, riemuissani siitä, että pääsin käyttämään äidinkieltäni uudessakin kodissani. Päätin jättää myös sinuttelun pois, nyt kun tiesimme jo toistemme etunimet. "... entä mistä sinä olet kotoisin?"

Huomasin itsekin rentoutuvani, kun Gerenda vastasi hymyyni. Ensimmäiseksi huomasin sen siitä, että korvani heilahtivat ja siirtyivät sitten astetta rennompaan asentoon. Toiseksi siitä, ettei minulla ollut enää niin suurta tarvetta täyttää joka sekuntia omalla pulputuksellani. Kuinka helpottavaa, että olin törmännyt juuri Gerendaan, enkä keneenkään pelottavaan tai ikävään olentoon!

Kuuntelin päätäni nyökytellen Gerendan sanoja ja aloin pohtia, mahdoinko ehkä sittenkään puhua rajavartijan kanssa. En kuitenkaan viitsinyt kysyä asiaa suoraan, sillä laumaan kuuluvan rajavartijan erottaminen muista ohikulkijoista tuntui minusta asialta, joka tällä saarella syntyneen pikkuvarsankin olisi varmasti pitänyt hallita. Niinpä päätin selvittää sen, kuka Gerenda oli, muiden johtolankojen kautta. Joka tapauksessa minun oli helppo samastua mustanpäistärikön sanoihin yksinäisyydestä. Minäkin ikävöin kotia ja kaikkia tuntemiani hevosia, ja oikeastaan myös ihmisiä, ja vähän jopa heidän koiriaan. Hymyni ehti hyytyä, kun mietin näitä asioita ja katsoin uuden tuttavani silmiä, joiden ilon alta taisi paistaa kovin samanlainen murhe jota itse sulattelin. Ja sitten me kuulimme hirnahduksen.

Hetkeksi hävinnyt hymy palasi takaisin kasvoilleni, kun katsoin aavikolle yhdessä Gerendan kanssa. Sieraimiini virtaava aavikkotuuli oli jo tarrannut uuden tuttavani harjaan pitkillä kynsillään ja leikki pian minunkin kuparinvärisillä suortuvillani. Miten täydellinen yö juoksemiseen..!
Otin pari ripeää mutta lyhyttä askelta aavikkoa kohti, ja vilkaisin vielä taakseni, siihen pelottavaan metsikköön, jonka varjoissa vaani varmasti useampia kuolettavan vaarallisia olentoja, jotka olisivat mielellään syöneet tällaisen pienen hevosen illallisekseen. Hah, tänään ette saakaan mitään! huudahdin mielessäni, ajatukset täynnä tuulta, raikasta yöilmaa ja pehmeää hiekkaa laukkaavien kavioiden alla, ennen kuin käännyin jälleen katsomaan Gerendaa. Silmäni loistivat intoa, ja minun oli vaikea pitää jalkojani enää paikallaan. Toinenkin tamma näytti innostuneelta.

"Kyllä... kyllä! Sinä olet varmasti oikeassa, siellä se lauma on!" En mahtanut itselleni mitään, vaan otin muutaman lennokkaan raviaskeleen Gerendan ohi, aavikkoa kohti. Päätin askelsarjani kuitenkin nopeasti U-käännökseen ja pysähdyn kysyvä katse Gerendassa. "Entä sinä? Kai sinäkin... Haluaisitko sinä tulla mukaani? Ainakin... matkaseuraksi. Lauma voi olla kauempana kuin miltä kuulostaa, kun ääni tulee tuulen suunnasta ja kaikkea, ja... minusta olisi paljon hauskempaa etsiä uutta laumaani jonkun toisen seurassa kuin yksin." Puheeni putoili suustani hieman takellellen. En olisi halunnut erota vielä Gerendasta, mutta toisaalta en tiennyt, mitä hän oli suunnitellut tekevänsä seuraavaksi. Ehkä hän olikin ajatellut jatkavansa matkaa kohti niitä rantoja, joilta minä olin juuri saapunut. Niinpä minä päätin odottaa Gerendan vastausta hievahtamatta paikaltani, vaikka aavikko kuiskikin korvaani sanoja juoksemisesta ja tuulesta pöllyävästä hiekasta, ja toivoin hänen lähtevän seurakseni. Kaksin oli niin hauska juosta kilpaa..!
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Cattish » 30. Syys 2013 17:22

Adorée puhui niin hätkähdyttävän hyvin ranskaa, että tyhmäkin arvasi sen oleva tamman äidinkieli. Minusta oli aina yhtä mukavaa tavata hevosia, jotka puhuivat samoja kieliä kuin minäkin -ranskaa, unkaria, arabiaa tai italiaa. Olihan yleiskielikin mukava kieli, mutta olin viettänyt lähes koko elämäni puhuen jotakin muuta kuin sitä, joten se ei ollut minulle niin.. hassua sanoa, mutta tuttua. Nyt kun olin tavannut toisen hevosen, oli lottovoitto, että hänkin puhui ranskaa.

"Je viens de la Hongrie. Mais, j'ai vécu en Italie, en France comme le désert d'Arabie" ilmoitin. Vaikka menneisyys toi mukanaan kipeitä muistoja, oli kuitenkin jotenkin mukavaa kertoa jotain itsestään. Jaoin pientäkin pienemmän palan menneisyyttäni, mutta silti.. Maternelle n rakkaus, isä, jota en koskaan nähnyt. Italia, viha, pelko, rankka työ liian nuorelle. Ranska, taas uusi paikka, pelkoa. Arabia, joka olisi voinut olla hyväkin koti, mutta olin kärsinyt jo liikaa. Polttava aurinko, ei juomaa, ei varjoa, vain loputtomia hiekkadyynejä, kuumuutta. Väristykset kulkivat kehoni läpi. Vaikka olinkin nyt täällä, enkä kärsinyt yhtään, en voinut olla unohtamatta niitä kauheuksia.

"êtes pas satisfait, vous n'avez pas vécu la même chose que moi" kuiskasin, mutta tuuli tempaisi sanat. Adorée ei varmaankaan kuullut mitään. Vaikka tamma olikin kokenut varmasti pelkoa ja yksinäisyyttä, ei kuitenkaan ehkä samanlaista kuin minä. Olin kiitollinen, ainakaan hän ei ollut kärsinyt niin paljoa. Ehkä. Mistäpä minä tietäisin.

Sitten pakotin hymyn kasvoilleni. Minä ja synkät muistoni. Siinä minä seisoin, vieressäni ami, ja kehtasin käyttäytyä kuin minulle ei olisi mitään väliä, kuka hän oli, mistä hän tuli, tai minne hän oli menossa. Mietin vain omia murheitani. Typerä kun olin. Ja menneitä, vieläpä! Menneet ovat menneitä! Suuntasin katseeni Adoréehen. Hän oli niin mukavan oloinen. Mutta kuka jaksaisi olla kanssani, jos vain vatvoisin omia ongelmiani.

Mutta se hirnahdus. Se kaikui aavalla alueella soinnikkaasti. Adorée havahtui. Parin tanssiaskeleen jälkeen hän kysyi minulta, haluaisinko lähteä mukaan. Into hiipi sisälleni. Nyt, kun minulla oli matkaseuraakin tarjolla, miksipä en lähtisi etsimään hänen kanssaan laumaa? Kokeilemaan onneani. Jos jokin menisi pieleen, voisin aina laukata pois ja aloittaa alusta. Toivoin kuitenkin, ettei menisi. Panoksena olisi lauma, uusi perhe ja ystävät.

Lopulta en voinut enää pidätellä. Säntäsin hiekka pöllähtäen laukkaan, ohi Adoréen, kohti silmänkantamattomiin jatkuvaa aavikkoa ja aavikkohevosten laumaa. Katsoin taakseni, kujeilevasti, silmät ilosta ja vauhdin hurmasta kiiluen.

"Tule jo! Sinuna pysyisin perässä, mikäli haluat matkaseuraa.." hirnahin kujeilevalla äänensävyllä. Sitten keskityin taas laukkaamaan. Vihdoin.
Cattish
 

Re: Läpi yön, halki hiekan, tähtivyön

ViestiKirjoittaja Rosadum » 06. Loka 2013 18:03

Ehdin jo melkein vaipua synkkyyteen niiden muutaman sekunnin aikana, joina Gerenda näytti punnitsevan tarjoustani. Mitä jos hän ei tulisikaan? Vaikka olin ajatellut vielä hetki sitten laukkaavani yksin läpi aavikon, oli siitä ajatuksesta ehtinyt kadota jo kaikki hohto sen jälkeen kun uusi ystäväni oli ilmaantunut paikalle.

FIUU! Tuulenvire heilautti etuhiukset silmilleni, kun aivan äkkiseltään Gerendan jalat räjähtivät liikkeelle, jättäen minut tuijottamaan tyhjää ilmaa ja räpsyttelemään hämmästyneenä silmiäni. Reaktiot seurasivat vasta yhtä pitkää sekuntia myöhemmin. Innostunut virne nousi huulilleni, jännitin lihakseni ja ponkaisin laukkaan, hirnahtaen samalla riemastuneesti:
"Hei..! Tuota voi minun mielestäni kyllä sanoa jo varaslähdöksi!"

Gerendan askel oli nopea ja hieman omaani pidempi, joten jouduin kirittämään oikein kunnolla päästäkseni tuon illan-ja-yön-värisen tamman rinnalle. Olin kuitenkin jo nuorena oppinut nauttimaan siitä, kuinka kaikki kehoni lihakset tekivät yhteistyötä pitääkseen minut irti kuumasta hiekasta, eikä yksi pieni kiihdytys saanut niitä vielä väsytettyä. Hiekkakin alkoi olla varsin siedettävän lämpöistä, koska aurinko oli jättänyt sen rauhaan jo jonkin aikaa sitten, ja aavikon tuuli pääsi nyt puhaltamaan täydellä, mutta kuitenkin lempeällä voimallaan meidän ympärillämme. Pyrin asettamaan askeleeni sopiviksi Gerendan vauhtiin ja asettumaan hänen rinnalleen, samalla kun nostin päätäni ja vedin keuhkot jälleen täyteen aavikon ilmaa. Toivottavasti se kamala, suolainen, sinisen-hiekan-päällä-leijunut ilma keuhkoissani on kohta muisto vain...

"Sopiiko, jos mennään matkavauhtia niin kauan, että nähdään lauma, ja sitten juostaan kilpaa heidän luokseen?" ehdotin Gerendalle, samalla kun vältin laukanvaihdoilla muutaman kivenlohkareen, jotka olivat jostakin syystä päättäneet asettua askelteni tielle. Odotin tamman vastausta ja katselin samalla hänen kulkuaan aavikon hiekalla. Hänen aiempi huokauksensa, jota ei ehkä oltu edes tarkoitettu minun korvilleni, oli saanut uteliaisuuteni ja jonkin toisenkin tunteen - ehkä myötätunnon - heräämään. Ihan kuin Gerenda olisi kantanut sisällään jotakin ahdistavaa... Vähän niin kuin minulla oli ollut keuhkoissa meri-ilmaa. Gerendan meri-ilma oli vain peräisin jostakin kauempaa.

"Kuule, sinä vaikutat aika tottuneelta juoksijalta... Oletko sinä muuttanut sieltä Unkarista kaikkiin niihin muihin paikkoihin juosten?" Ääneni oli vakaa, eikä siinä ollut sarkasmin häivääkään. Miksipä olisikaan ollut, sillä mielestäni tuntui aivan mahdolliselta muuttaa maasta toiseen jalan, enkä minä tuntenut ihmisten karttoja. Ties vaikka Unkari olisi jokin Egyptin naapurimaa, josta en vain ollut kuullut.

// EDIT 26.12.2013

Peli jää kesken Gerendan pelaajan lopetettua Caraliassa. Adorée matkasi kuitenkin mukavassa hevosseurassa laumakokouksen paikalle asti.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01


Paluu Aavikko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron