Ya lili ah ya leel

Kesäisin aavikolla on erittäin kuuma ja alueen ison koon takia sinne voi eksyä erittäinkin helposti. Aavikolta saattaa löytää helposti kaikenlaisia skorpioneja, kuka ties pari kameliakin saattaa joskus kävellä vastaan, mutta ne ovat todella harvassa tällä saarella. Talvisin aavikolle ei sada lunta, mutta alue viilenee jonkun verran. Suhteellisen kylmä siellä ei siltikään koskaan ole.

Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 21. Heinä 2010 12:36

//Vapaa peli kenelle hyvänsä. Viivästyksiä voi olla minun puolestani vaikka pyrinkin vastaamaan pari kertaa viikossa, joten jos odotat super aktiivista peliä, olen väärä seuralainen sinulle.
Otsikko on algerian arabiaa, tarkoittaa: 'Oi yö, oi yö'.//

Chošekh Cal-p'nei T'hom

Hiekkaa valui, hiekkaa lensi, hiukkaa sitä ja tätä. Sitä oli aina ja ikuisesti joka paikassa. Se oli turva, pysyvä ja ainainen seuralainen, joka ei muuksi muuttuisi. Se antoi ja otti kuten elämän kuuluikin, se oli kehto eksyneelle, suoja tuulelta kun osasi etsiä sopivan paikan ja toisaalta myös rankaisija niille, jotka eivät sen mahtia ymmärtäneet.

Paatunutkin aavikon eläin pyrki välttämään aavikon kuumuutta erinäisin keinoin. Cane ei ollut koskaan oppinut, pystyisikö sitä välttämään ja jotenkin keplottelemaan oloaan viileämmäksi. Täällä ei ollut suojaa auringolta, mikä oli sinänsä hyvä seikka. Pimeys ei päässyt lähelle, eivätkä varjot. Ei ollut asioita joista varjo voisi syntyä, ei muita kuin hänestä itsestään. Omaakin varjoa teki joskus vaikeaa katsoa, se oli kärsineen oloinen, aivan kuten sen heittävä olentokin oli. Se muistutti todellisuudesta, menneestä ja siitä että tämä saattaisi jatkua ikuisuuksia. Kestäisikö hän ikuisuuksia? Nuori ori piti aavikkoa suojanaan, vaikka varmasti useimmat pitivätkin sitä kirouksenaan. Useamman kuukauden oli hän viihtynyt yksinäisyydessään, pelossaan muita kohtaan. Pelko oli vahva, milloin pimeyttä, kylmyyttä ja isoja hevosia kohtaan. Näitä oli vältelty kuin pahaakin kipua. Hiljalleen kuitenkin tuulelle puhuminen ja kuusijalkaisten kipittävien ja ilkeiden olentojen katselu oli tehnyt selväksi, että oli varsin yksinäistä vaeltaa yksin aavikolla. Ketään ei ollut lähettyvillä, eikä kukaan koskaan puhunut takaisin. Tuuli saattoi hyväillä sanojen sijasta karaistunutta nuorukaista, suoda hetkellistä koskettavaa viileää tunnetta kylkiä paahtavan tunteen sijaan.

Puolisokea katse oli paikantanut osittain hiekkaan hävinneet kavion painanteet. Hänen omansa seurasivat melko liki niitä. Canen kavioista jäi pienemmät jäljet. Toisen kulkijan olisi siis oltava häntä suurempi. Suurehkot, huvittavan oloiset pörröiset korvat tähystivät ankaran keskittyneesti eteenpäin, sinne suuntaan, jonne jäljet olivat kulkeneet kenties juuri hetkiä aikaisemmin. Ei ollut vaikea pitkään aavikolla elämisen jälkeen seurata jälkiä ja oppia, kuinka kauan kulkijan ohikulusta oli ollut. Sitä oli oppinut välttämään läheisyyttä, mutta nyt sitä haettiin. Kuka, tai mikä ja millainen jälkien jättäjä olikin, sitä hän ei osannut päätellä suunnaten toiveikkaan katseensa eteenpäin. Olemuksessa oli varautuneisuutta, nöyryyttäkin tietyllä tavalla pään keinahdellessa hienoisesti pehmeää käyntiä mukaillen. Taivaan punertavat sävyt toivat jäljittämiseen uhkaavan sävyn. Pieni ori pelkäsi, mitä sieltä toisesta päästä löytyisi. Pelon aiheita oli monia hänellä, eikä hän itse ajatellut, ettei ollut kovinkaan nätissä ja hyvässä kunnossa. Cane ei ajatellut sitä, että avohaavaumat, kuivunut olemus ja pölyinen karva, musta takkuinen jouhikko saattaisivat aiheuttaa vastapuolella myös pelkoa ja epäillystä yksinäisen kulkijan laadusta. Entäpä sitten arvet, jotka kulkivat aina pikku oriin mukana… Niitä pikkuinen häpesi koko sielunsa pohjista, piti itseään huonona, mutta ehkä joku pitäisi häntä niiden vuoksi vaarallisena. Olihan tuolla muitakin haavaumia.

Huomaisiko jäljityksen kohde Canea? Askelet pysähtyivät, kuulostelivat. Ääniä kuului, mutta hivenen yltynyt kuiva ja pisteliäs illan myötä noussut aavikko tuuli vei osan äänistä, myös jäljet hiekassa mukanaan. Seuraten jotain vaistoa, kohti verenpunaista auringonlaskua, kohti toivoa Cane jatkoi kulkua heilauttaen kaulaansa, saaden pörröisen ja revityn, takkuisen mustan jouhi tupponsa asettumaan silmien ylle suojaavasti. Pikkuinen ori ei enää aikonut perääntyä, mieli löi honteloita koipia jatkamaan väkisinkin eteenpäin. Periksi ei anneta, kerta tähän ryhdyttiin jo, näin lähelläkin oltiin. Hämärä otti jo otetta päivänvalosta.

//Kirjoitus virheiden korjailua//
Viimeksi muokannut Marrasmurhe päivämäärä 24. Heinä 2010 11:10, muokattu yhteensä 2 kertaa
Marrasmurhe
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 23. Heinä 2010 14:40

[Että olikin harvinaisen vaikea päättää kenet minä tänne raahaan. Mutta noh, näin lopulta katsotaan miten Fajerilla sujuu, en ole pelannut sillä toviin mutta tässä yrittelen.]

FAJER

Punainen auringonlasku ja kirkkaita säteitä ennenkuin se katoaisi taas mailleen yhdeksi yöksi. Palatakseen taas seuraavana aamuna. Niin se aina oli. Kaikki tuli, kaikki meni - tullakseen uudelleen.
Aavalla aavikon hietikolla oli eräs yksinäinen kulkija, joka kuitenkin oli nyt hetkeksi pysähtynyt. Sabino, 160-senttinen ori tuijotti kuin huumautuneena auringonlaskua ja mietti, missä Aranja mahtoi olla, ori kun ei ollut tavannut tätä aikoihin. Eikä muutamaan toviin muitakaan. Ei sen jälkeen kun he olivat pelastaneet sen yhden täplikkään sieltä kuopasta. Kirjavan sydänalaa vihlaisi hieman kun tämä muisti nähneensä hiirakon tamman silloin viimeksi, kun he lähtivät hakemaan niitä yrttejä.
Siitäkin oli jo aivan liikaa aikaa.

Fajer rakasti aavikkoa. Se oli elänyt edellisen elämänsä Egyptissä, missä se oli oppinut nauttimaan hiekkaerämaasta. Nyt ori oikeastaan mietti, mitä järkeä sen oli edes olla laumassa jonka alueilla ei ollut aavikkoa. Eihän se käynyt järkeen. Aivan aavikon vuoksi ori oli kai vaellellutkin tylsyyksissään. Löytääkseen aavikon. Siellä tuntui aina, että kirjavan ajatukset rauhoittuivat. Olo tuli seesteisemmäksi. Sielu puhdistui. Ehkä hän vaihtaisi laumaa. Aranjaakin olisi helpompi tavata...

Quarab loi vielä muutaman silmäyksen hohtavaan auringolaskuun ennen kuin lähti taas jatkamaan kulkuaan eteenpäin. Se ei tiennyt minne se oli matkalla tai oikeastaan edes mistä se oli tulossa. Se vain oli, ja siitä tuntui kuin aavikolla ei olisi ollut ketään muuta kuin se. Hiekka pöllähteli jokaisella otetulla askeleella ja sabino mietti niitä näitä.
Mutta lopulta, pitkän ajan päästä kirjavaa rupesi epäilyttämään. Siitä tuntui, että se ei ehkä ollutkaan täysin yksin. Se pysähtyi hetkeksi paikalleen ja sen korvat kääntyivät taakse. Tuuli kuitenkin tuntui vain sihisevan korvissa. Ehkäpä ori oli vain kuullut yksinäisen käärmeen tai skorpionin. Fajer huiskaisi häntäänsä ja lähti jatkamaan kulkuaan tasaista tahtia eteenpäin. Kaikkea sitä tulikin kuviteltua. Kukapa muu täällä hänen lisäkseen muka olisi...
kujakettu
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 24. Heinä 2010 07:27

Chošekh Cal-p'nei T'hom

Hui! Mikä dyynin toisella puolella olikaan! Vaikka nuorikko olikin kovasti tätä odottanut, tuntui se nyt saavuttamattomalta. Cane sävähti, perääntyi askelen verran ääntäkään päästämättä ja oli jo kääntyä lähteäkseen niin vikkelää kuin suinkin saattoi. Jokin kuitenkin pidätteli häntä. Ehkä se oli tuon vieraan näköisen olennon väri? Canesta ruskea ja valkoinen olivat näyttäneet aina jotenkin lempeiltä yhdessä. Hiekka oli ruskeaa ja yöllä kuutamossa se näytti valkoiselta. Sieraimet värisivät herkkinä nuuhkien toisen tuoksua, jota tuskin erotti tuulen suunnan vuoksi. Korvien takakenomainen asento kääntyi hyvin varovan arasti eteenpäin ja lihakset rentoutuivat. Toinen oli pysähtynyt, käänsi korviaan, mutta jatkoi matkaa. Kummallinen hevonen! Eikö se ollut huomannut häntä? Cane katseli hetken toisen joustavaa kulkua, kuinka valkea ja ruskea keinahtelivat pehmeästi väreinä jalkojen viedessä tuota eteenpäin.

Oliko se värit, joka sai Canen rentoutumaan, vai yksinkertaisesti se, ettei toinen ollut vielä kiinnittänyt varsinaisesti huomiota, vaikka oli selvästi kuullut jotain? Cane rohkaisi mielensä, valoi ympärilleen jonkinlaista luottamuksen kilpeä, ei tuo paha olisi, sillä on kiltit väritkin! Cane koitti höristä ystävällisesti, niin kuin äiti oli joskus tehnyt. Kuinka hän ikävöikään äitiään... Pää painui alaspäin uteliaana, odottavana. Ei toinen tainnut kuulla mitään... Ei yhtikäs mitään, tai ei tahtonut kuulla. Cane oletti vain, ettei toinen kuullut tuulen vuoksi. Harmaat, hontelot jalat, joista oikea takimmainen oli kankein ja arin, arpinenkin, lähtivät kuljettamaan Canea hiekka dyyniä alaspäin. Ehkä hän tavottaisi kiltti värisen vielä, vaikak toinen lähestyessä osoittautuikin odotettua isommaksi. Sisu oli pikku oriilta valumassa kurkkuun...

Toinen ystävällis mielinen hörähdys, heiii... Jalat koittivat kiirehtiä, kompuroivat kovasti ja lopulta etummaiset sotkeentuivat toisiinsa kaiken hämmennyksen ja sekaisuuden vuoksi, kiireenkin. Otus lennähti alamäkeä alaspäin turvalleen kierähtäen varsin komeasti jalat sätkien ympäri kerran, toisenkin. Hiekkadyynin hiekka oli varsin juoksevaa, osa hiekasta valui alhaalla nuorikon päälle haudaten toista hiljaa painavaan hiekkaan. Ylös ei päässytkään niin nopeasti. Hätäinen huudahdus kumpusi kirkkaana orin kurkusta kauhun sävytteisenä. Kiltti värinen unohtui täysin siinä paniikissa, jota päälle vyöryvä hiekka aiheutti. Paniikki sai orin kierähtämään selän kautta toiselle kyljelle. Todellisuudessa paniikille ei olisi ollut syytä, tilanteen yllättävyys sai vaan tapoihin kangistuneen nuoren suunniltaan.

Jalat sätkivät hetken ennen kuin nuori pääsi edes jotenkin etujalkojensa varaan ja pian kaikille neljälle huojuvalle tikulleen ylös, kunnes liian aikaisin otettu hätäinen askel eteenpäin sai orin horjahtamana voimakkaasti eteenpäin uudellen. Turpa hautautui hiekkaan orin rysähtäessä polvilleen ja turvalleen jälleen kerran hiekkaan. Hiekka pöllysi ja älämölö oli suuri, siinä missä hätäkin. Ori pääsi kuitenkin nopeasti kyljelleen silmät apposen auki, kauhusta kangistuneena suunnaten katseen kiltti värisen suuntaan, tai ainakin sinne missä hän viimeksi oli nähnyt toisen, sillä nyt hän oli musitanut, että lähellä oli toisiakin mahdollsiesti katsomassa. Häpeä, suorastaan suunnaton häpeä poltteli jo sielua siinä missä pelkokin.
Marrasmurhe
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 25. Heinä 2010 10:50

Kirjava kulki rauhallisesti eteenpäin mutta sillä oli välillä edelleen sellainen olo, ettei se ollutkaan aivan yksin. Siitä huolimatta ori jatkoi matkaansa, vaikka välillä vähän epäilyttikin. Kukapa sitä nyt seuraamaan lähtisi, eihän Fajer ollut lainkaan kiinnostava... Ja kuka ylipäätään Fajerin lisäksi liikuskelisi aavikolla päivän painuessa mailleen? Paitsi jos joku oli eksynyt ja seurasi sabinoa löytääkseen pois.. Äh, ääliömäinen idea. Kaipa silloin sitä olisi edes avannut suunsa se joka Fajeria seurasi, apua kysyäkseen. Kirjava ravisti hieman päätään ja harja hulmahteli tuulessa, kun se yritti sillä tavoin karkoittaa mielestään turhat kuvitelmat sitä seuraavista hevosista.

Hetken kulkemista ja.. nyt tuntui aivan kuin Fajerin punaruskeisiin korviin olisi kuulunut hörähdys. Oria alkoi epäilyttää entistä enemmin. Alkoiko se kuulla omiaan vai? Nyt Fajer käänsi korvat taakseen tarkasti kuunnellen, mutta jatkoi kulkuaan. Tosin entistä epäilevämmin askelin. Melkein heti ori kuitenkin pysähtyi. Ihan kuin se olisi oikeasti nähnyt jonkun takana.. Aivan liikkumattomana sabino pysyi, kunnes lopulta epäilys seuraajasta oli niin vahva, että ori käänsi koveran päänsä ja katsoi taakseen. Ja siinä samassa Fajer näki häntä pienemmän, tumman hevosen joka huudahti hätäiseen sävyyn ja samalla kompuroiden. Ori katsoi hetken kummissaan kääntyen kokonaan ympäri. Eihän tuossa kai mitään hätää ollut? Jos toinen oli vain kompastunut jalkoihinsa. Fajerillekin kävi sitä ihan yhtä soittoa kun se ei aina oikein jaksanut keskittyä jalkoihinsa. Yhden pienen askeleen sabino kuitenkin otti eteenpäin, mutta siinä vaiheessa pieni ori olikin jo taas ylhäällä. Ja sitten tämä kompastui uudelleen hiekan pöllytessä. Fajer katsoi myötätuntoisesti toista ja otti toisen askeleen lähemmäs.
Hetkisen päästä tumma pieni ori näytti olevan nyt silmät kunnolla auki ja katsoen Fajerin suuntaan. Fajer hymyili hieman ja sitten avasi suunsa.
"Hei, oletko kunnossa?"
kujakettu
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 06. Syys 2010 19:28

// Olen pahoillani kestosta. Sairaus on pitänyt tiukemmassa otteessa jonkin aikaa. //

Chošekh Cal-p'nei T'hom

Hiljainen rohiseva köhäisy. Hiekkaa tuprahti pikku oriin turvan edessä säälittävän oloisesti. Jalat sojottivat tikkuina maata vasten silmän tapittaessa hyvin jähmettyneen ja järkyttyneen oloisesti kiltin väristä herraa. Suu aukesi ja hetken tuosta harmaasta, hyvin pölyisestä ja hennosta nuoresta tuli vaikutelma, kuin se oli kala kuivalla maalla, sillä lailla hiekkaa edessään puhallellen ja suuri silmä toista tapittaen, leuka käyden kuin henkeä haukkoisi. Suuri olento katseli häntä!

Takapää tuntui tutisevan, pettävän alta ja hetken ori oli sännätä takaisin aavikolle, sen suojiin ja pakoon kaikkia tämän maan olentoja. Korvat luimistuivat kauhuissaan. Hui kun toinen puhuikin hänelle! Toinen oli nähnyt hänet, kaikki voipan naamioitumisen mestarin hietikossa! Pää heilahti epäuskoisesti sierainten värähdellessä, pikkuisen olennon puhaltaessa ja pärskiessä hiekanjyviä turvastaan. Nyrhitty, takkuinen musta harjan tynkä heilahti hivenen ärtyneenä otuksen pompahtaessa viimein jaloilleen huterana, kuin pelosta vapisten. Silmät tapittivat suurina, myös tuon puolisokea silmä tuntui kohdistaneen kolean, teräksisen katseen kilttiväriseen olentoon. Silmä oli paljastunut mustan harjan alta kaikessa temmellyksessä. Canen tajutessa asian laita, tuo pyörähti ympäri koittaen hetken kompuroida ylämäkeen hiekkajyvistä koostuvaa dyyniä, tuntien polvien jälleen taas pian koskettavan hiekkaista, karheaa pintaa. Lopulta tuo seisahtui takamusvieraaseen päin, pää polvien tasalle painuneena kuin alistuneen kiltisti, 'en minä mitään pahaa aikonut...'

Cane empi, käänteli päätään vilkaistakseen paremmin vieraaseen, ettei se vain lähestyisi! Katse harhaili myös suuntaan, josta he molemmat olivat tulleet, syvemmälle aavikolle, jossa hiekka oli ottanut jo verenkarvaan sävyn isä auringon värjätessä horisontin ohella myös maata allaan. Keho vavahti, korvat ojentuivat ujosti jyrkästä niska luimusta ystävälliseen takakenoon. Pään keinahtelu lakkasi ja arka askel otettiin tuota punavalkokirjavaa olentoa kohden. Cane oli enää vain sivuttain tuohon kirjavaan päin. Hiekka kantoi, eikä enää kuljettanut hätäistä olentoa kuin omia hiekanjyviään dyynin rinnettä vasten.

Toinen oli kysynyt jotain. Oliko hän kunnossa? Cane epäili hivenen tarkoittiko toinen tosissaan kysymystään vai oliko se vain muodollisuuksia? Yhtään lähemmäksi Cane ei kyennyt tulemaan toista, kun lähestymistä ajattelikin, olo kävi kovin voimattomaksi ja toisaaltaan myös jännittyneeksi. Korvat kääntyivät uteliaina eteenpäin, hölmön suurina se sai pojasta varmasti huvittavan vaikutelman.
”Ihan... Kunnossa.” Cane vastasi ujosti, hyvin hiljaa. Pieni tuulenvire työntyi tulo suunnasta kannatellen kuitenkin hiljaista lausahdusta vieraan suunnalle. Samalla vire rohkaisi Canea ottamaan lyhyen askelen toista kohden, pää korkealle nostettuna ja häntä jännittyneenä hivenen kohonneena.
”Minä tuota noin... Näin sinut ja... Ja olit kiltin värinen!” Cane puuskahti heilauttaen jälleen korvansa epäilevästi takakenoon. Mitä hän oikein selittikään? Pojan kasvoilla risteili selvä hämmennys. Tuon olemuksesta tuli nyt jopa melko ryhdikäs vaikutelma kun pää tuolla lailla kauniisti kohosi. Missään nimessä tuo ei kuitenkaan vaikuttanut varmalta.
”Ajattelin, että olisit kiltti. Minä kun...” Cane toisti itseään äänellä joka tuntui särkyvän minä hetkenä hyvänsä. Sieraimet laajenivat jälleen orin puuskahtaessa. Katse käännähti muualle hetkiseksi. Jalkojen asetelmaa vaihdeltiin vaivaantuneena. Mitäpä sitä enempää selittelemään, jos toinen ei olisikaan kiltti? Ja mitäpä sitä tuolle puhumaan, jos... jos tuota ei kiinnostaisikaan?
Marrasmurhe
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 07. Syys 2010 18:54

[Ei se mitään.]

Kirjava katsoi aavistuksen huvittuneestikin toista. Kylläpä hän oli pelokas! Ja ihan suotta. Ei Fajer ollut häntä syömässä suihinsa tai hyökkäämässä hänen kimppuunsa. Voivoi.
Toinen näytti vähän tutisevan ja luimistavan korvansa. Sabino sen sijaan vain heilautti hivenen korvia hörömpään. Pieni hymynalku saavutti orin suupieliä. Tämä pikkuinen poika tuntui toden teolla pelkäävän häntä. Kovin ujo siis. Ori ei olult ennen tavannutkaan tällaista tapausta, poikahan tuntui pelkäävän Fajeria suurinpiirtein kuollakseen! Sen vaikutelman Fajer ainakin sai, vaikka eihän toinen vielä ollut pakoon pötkinyt.
Ja siinä se pärski hiekkaa, kunnes nousi ylös. Fajer yritti hymyilla mahdollisimman kannustavasti pienelle. Tumma tapitti Fajeria silmät ymmyrkäisinä, sabino katsoi takaisin, muttei silmät ammollaan, vaan neutraalisti.
Kun toinen sitten edelleen mitään sanomatta kääntyi ympäri, Fajer virnisti leveästi.
"En minä vaarallinen ole", se totesi.

Quarab pysyi paikallaan, katsoen pientä oria. Se huiskaisi häntäänsä, käänteli päätään rauhallisesti - mutta pysytteli siinä. Tutkiskellen kiinnostuneena saisiko toinen suunsa auki. Kun sitten lopulta kirjava huomasi pienen luimistelun lakkaavan ja tämän kääntyen sivuttaen Fajeriin päin, kirjavan silmissä pilkisti ilkikurine ilme.
"Noniin, tajusithan sinä sen näköjään", sabino sanoi.

Fajer otti askeleen lähemmäs vierasta, iha varovaisesti. Hiekka pöllähti aavistuksen. Kun sitten pojan hentoisen hiljainen ääni kantautui tämän korviin, ori nyökkäisi.
"Hyvä juttu."
Pieni sanoi Fajerin olevan kiltin värinen, ja ori tuhahti huvittuneesti. Se hymyili avoimesti orille.
"Se onkin ihan uusi kohteliaisuus minulle", sabino sanoi.
"Ja en minä kyllä tosiaan ainakaan tiettävästi vaarallinen ole, joten kaipa minua kiltiksi voisi sanoa", se jatkoi. Fajer oli tyytyväinen että nuorikko puhui, ja hänestä olisi ollut ihan mukavaa tutustuakin toiseen, mikäli tämä nyt ei kuitenkin keksisi luikkia karkuun.
kujakettu
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 08. Syys 2010 19:03

Chošekh Cal-p'nei T'hom

Olipa toinen suuri! Ja kuitenkin niin kiltin värinen... Canen puolisokea katse arvioi hyvin aroin silmäyksin toisen kehoa, kasvoja. Korvat käännähtelivät epävarmoina taakse ja eteen, jälleen taakse. Toinen ei tuntunut olevan mikseenkäänettä näki hänet, eihän? Ei tuo siltä vaikuttanut, seisoskeli sillä lailla tyynesti. Ei toinen vaarallinen ollut, omien sanojensa mukaan. Mikäkö sitten oli vaarallinen? No kaikki isot... ja vähän pienemmät hänen kaltaisensa nelijalkaiset, harjalliset. Nenäpii kurtistui hivenen epäilyksestä. Tuo isompi kiltti värinen oli ottanut vaivihkaisen askelen häneen päin, hyvin varovaisen sellaisen. Canelta ei jäänyt huomaamatta tuollainen liike, se tunsi kehonsa jännittyvän samalla kun tuo kaksivärinen puhui. Sillä oli ihan... miellyttävä äänikin. Ei liian korkea, mutta ei liian matalakaan. Sellainen... sopiva.

Pikkuinen puolestaan säpsähti isomman tuhahdusta. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään pahaa ilmeisesti, toinen hymyili. Ei kai kiltti värinen olento voisi hymyillä pahasti? Kai tuo oli kilttiä hymyä? Cane takertui pähkäilyynsä kovin, niin että nenäpiin lisäksi otsankin saattoi kuvitella kurtistuvan hieman ankarasta mietinnästä. Silmät tuolla pikkuisella olivat yhä hevosen kavion koko luokkaa, laajentuneet ja ahmivat kaiken mitä saattoi nähdä, jokaisen harjan karvan liikahduksenkin toisesta.

”Tiettävästi vaarallinen?” Vingahdus oli vaimea, mutta myös kimakka samaan aikaan. Canen ääni tuntui muuttuvan hivenen kuristetun ja ahdistuneen oloiseksi. Korvat vavahtivat etukenosta taaksepäin hännän huiskahtaessa hermostuneesti. Koko tuon pieni ja laiha ruumis oli pingoittunut kuin viulun kieli. Sen olisi voinut kuvitella singahtavan nuolen tavoin takaisin aavikolle, jossa se oli kulkenut kadotettuna jo liian kauan, mutta ei... Siinä Cane seisoi, katseli ihmetyksissään ja vähän kauhuissaankin uutta näkyä, jota se oli niin kaivannut, mutta myös pelännyt siitä lähtien kun se oli vannonut itselleen ettei antaisi enää kenenkään satuttaa itseään, ei kenenkään ison harjallisen olennon.

Nuoren kaula kurottautui pitkäksi, piteli päätä ylhäällä ja ojensi myös samalal eteenpäin sieraimet laajenneena.
”Pakenetko sinäkin muita, kilttivärinen?” Cane kysyi yhä tuolla ahdistuneella sävyllä hyvin tiukkaavaan sävyyn.
”Etkö anna muiden satuttaa itseäsi?” Kysymykset jatkuivat. Canen ilmaukset olivat yksinkertaisia, mutta pojalle itselleen ne olivat hyvin, hyvin tärkeitä. Hän janosi tietoa tästä kaksivärisestä, suuresta olennosta, joka olisi tai ei olisi tiettävästi vaarallinen. Siitä oli pitkä aika, kun joku oikeasti vastasi hänelle näin, kun joku hymyili hänelle.
Marrasmurhe
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 11. Syys 2010 14:10

[Pahoittelut sitten jos teksti on lyhyttä taikka tönkköä, en nykyisillään yhtään tiedä miten Fajerin käy tulevaisuudessa, että jääkö se saarelle se vai eikö. .__.]

Sabino tutki rauhallisesti toista katseellaan. Harmaa karva, epätasainen musta harja. Ja noh, oli tuo tuntematon hevonen Fajeria matalampi ihan selkeästi. Ori oli rauhallisen hiljainen ja tyyni, katseli vain, heilautti korviaan ja huiskaisi punaisen hehkuvaa häntäänsä. Arka tämä hiirakko taisi kyllä olla. Silmät ymmyrkäisinä se tuijotti takaisin, ja se teki kirjavan olon hieman huvittuneeksi.

Toinen vinkaisi Fajerin sanoista, ja tämä kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä. Tiettävästi vaarallinen.. No niin. Toivottavasti toinen nyt ei siitä liikaa huolestunut, kevyttä huulenheittoahan se oli ollut. Pieni pahoitteleva hymynkare ilmestyi Fajerin huulille.
"Älä nyt suotta säikähdä, vitsi se vain oli", ori sanoi pahoittelevasti.
"En minä ole vaarallinen." Pieni hymy lauseen loppuun. Sitten sabino jatkoi taas tilanteen tarkkailua.

Hetkisen päästä toinen kurotti kaulaansa quarabia kohden. Hän kysyi pakeneeko ori muita.
"En oikeastaan. Kai. En vain oikein tiedä mitä teen tai pitäisi tehdä", selitän hiirakolle. Etkö anna muiden satuttaa itseäsi... Fajerin ilme muuttui mietteliääksi.
"En tiedä." Muuta se ei osannut tuohon kummalliseen kysymykseen vastata. Hiirakko kyseli muutenkin hieman erikoisia kysymyksiä. Hiirakko ei tainnut olla ihan samanlainen kuin kaikki muut.
"Muuten, olen Fajer."
kujakettu
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 18. Syys 2010 07:58

Chošekh Cal-p'nei T'hom

Tuosta kaksivärisestä välittyi suunnattoman suuri rauhallisuus. Cane ei kyennyt kuin tapittamaan toista hämillään ja osittain myös pelossa. Hoikat ja koreat, oikeastaan melko kauniit pitkät koivet tepastelivat hetken paikoillaan. Pikkuista hermostutti, toinen oli niin rauhallinen, eteni omaan tahtiinsa eikä hoppuillut kun Cane taas olisi halunnut asioiden olevan mallia 'nyttännekaikkiheti' -mallia.

Oliko tuo mikä hymynkare? Cane tuskasteli pohdinnoissaan, katseli kaksivärisen suupielien kohoavan tuohon vienoon hymyyn. Pikku orii oli seota täysin kiihtyessään tuon hymyn takia, mitä se oikein tarkoitti?! Se ei tuntunut laisinkaan sopivalta nyt, asia oli vakava! Mutta ei tuo pikkuinen ruvennut siitä vaahtoamaan, ei uskaltanut. Jos se olikin nykyajan hevosten tapa, hymyillä tuolla lailla kahjosti? Lisäksi tuon kiltin värisen hevosen rauhoitteleva sävy auttoi Canea tyyntymään sekaisista tunteistaan ja seuraamaan taas täydellä painolla toisen eleitä. Cane puuskahti mielessään, no jos toinen ei kerta olisi rauhallinen.

Canea hämmensi suuresti, ettei toinen tuntunut juurikaan tietävän pakeniko toisia ja mitä pitäisi tehdä. No ei hätää, Canella oli tähän vastaus. Poikaa vain hämmensi että toinen tuntui vastailevan nyt pääasiallisesti ettei tiennyt asioiden laitoja. Mitä Cane oli oikeastaan odottanutkaan? Myöntyviä vastauksia? Samanlaista sielua kuin hän itse? Ehkä, jotenkin hän oli kaivannut samanlaista olentoa, ystävää. Tämä yksilö tuntui vain niin vaikealta. Canen nenäpii rypistyi yhdessä otsan kanssa lievästi ajatuksien paljoudesta ja sekaisuudesta. Suuret korvat kääntyivät ujosti eteenpäin keinahdellen välillä lupsahtavaisesti taaksepäin, varmistaen että takaapäin ei kuulunut mitään.

”Olet Fajer...” Cane toisti arasti kaksivärisen ilmeisen nimen. Hiirakko uskalsi astella muutamanaskelen lähemmäksi verenpunaiseksi värjäytyneessä hiekassa. Varjot saavuttivat heitä.
”Veli Aurinkoinen sanoi että tänne tulisi vielä joku.” Cane totesi hiljaa. Tuon hyvä ystävä, aurinko oli kertonut siitä hänelle. Pitkästä aikaa poikasen katse harhautui jonnekin muualle, Veli Aurinkoisen perään joka oli alkanut taittaa jo verenpunaansa pois, antaen tilaa Sisko Hopeiselle täyttää yö kuun kelmeällä valolla hiljalleen.

Cane oli totaalisen rauhoittunut, mutta yhä hivenen huolissaan. Oliko Fajerilla tarkoitusta hänelle? Sitä hän ei osannut vielä sanoa, tämä ei kuitenkaan ollut se jonka Veli Aurinkoinen oli Canelle luvannut. Se ei kuitenkaan tarkoittanut ettei Cane voisi olla ja opetella nykyajan hevosten tapoja Fajerin seurassa.
”Sinulla on kovin outoja aikoja hymyillä, Fajer.” Cane totesi vähän hämmästelevästi. Samalla poikanen maisteli tuon kaksivärisen nimeä. Fajer... Ensimmäinen jonka Cane tapasi vuosiin Suurella Hiekalla. Keho oli alkanut vapautua jännityksestä, kaula venyttäytyi pitkäksi ja häntäkään ei jaksanut enää liputta harmaita kynittyjä jouhia. Arasti tuo pieni harmaa silti askelsi kilttiä herraa lähemmäksi, alistuvasti. Pää roikkui alistuneesti alhaalla viestien selvästi, että ei hänestä olisi vaaraa.

”Millaista muualla on nykyään? Onko maailma muuttunut?” Cane uteli hyvin hiljaa, aivan kuin joku olisi voinut kuulla.
Marrasmurhe
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 26. Syys 2010 13:21

Toinen vaikutti kirjavan silmissä jotenkin.. Etäiseltä? Fajer ei ollut varma vaikuttiko hiirakko varsinaisesti sellaiselta, mutta jotenkin hän oli.. tai noh, ehkä hän vain mietti asioita. Kirjava seisoi rauhallisen epävarmasti paikallaan miettien, oliko tässä edes järkevää olla vai ei. Häiritsikö Fajer vain toista siinä olemisellaan ja oliko hänellä millään muotoa mitään järkeä edes olla siinä? Punavalkean mieli oli yhtä aikaa aivan sekasotkussa ja selkeä. Mietteliäästi se kallisti aavistuksen päätään.

Hiirakon astellessa muutaman askelen lähemmäs, Fajer huiskautti rauhallisesti häntäänsä. Pieni hymynkare oli taas jossain suupielen tienoilla kärkkymässä.
"Olen Fajer", kirjava toisti hiirakon toteamuksen perään. No niin. Se puoli ainakin taisi olla nyt kaikille ihan selkeää?
"Entä sinä sitten?" Fajer kysyi kokeilevasti, hieman varovaisesti. Melkein saman tien Fajerin ilme kuitenkin muuttui hieman kummastuneeksi. Veli Aurinkoinen? Kirjavan katse kääntyi loittonevaan aurinkoon jota ei enää juurikaan näkynyt. Puhuiko hiirakko auringosta? Aurinko kertoi että tänne tulisi joku... Tjaah. Hänhän olikin vähän mystisempi persoona. Tosin sehän oli kyllä käynyt oriille ilmi melkein jo silloin, kun pieni oli ensimmäisen kerran avannut suunsa. Hän oli joku vähän erikoisempi tapaus. Epävarman kummastunut ilme vaihtui pikkuhiljaa etäisen kiinnostuneeksi.
"Niinkö tosiaan?" Fajer kysyi.

Kovin outoja aikoja hymyillä? Kysyvästi kirjava nosti kulmiaan. Tämä vieras oli tosiaan erikoinen persoona. Erilainen kuin mihin kirjava oli koskaan ennen törmännyt. Hymy nyki taas Fajerin suupieliä hiirakon toteamuksen voimasta.
"Niin, voihan se ehkä niinkin olla..." ori sanoi vähän mietteliäästi. Ja kovin varovasti hiirakko tuli lähemmäs, kovin alistuneen näköisesti.
"Ääh, älä suotta minua pelkää, kulje ihan rauhassa pää pystyssä", Fajer sanoi rohkaisevasti.

"Muualla? Oletko sinä ollut täällä sitten pitkäänkin?" kirjava kysyi kurtistaen hämillään kulmiaan. Mitä hiirakko tarkalleen ottaen tarkoitti? Missä muualla? Onko maailma muuttunut? Hämillään kirjava käänteli korviaan hetken hieman neuvottoman näköisenä. Varovasti tämä kuitenkin rauhoitti itsensä.
"Mitä tarkalleen ottaen takoitat? Mikä on muualla? Millainen sinulle on muuttunut maailma?" se kysäisi taivuttaen päätään hieman toista kohden.
kujakettu
 

Re: Ya lili ah ya leel

ViestiKirjoittaja kujakettu » 29. Loka 2010 12:22

[Joo Fena, mä tein nyt sitten päätökseni, eli Fajer lähtee saarelta. Anteeksi siitä, kun peli jäi kesken, mutta kiitos silti hyvästä pelistä. Pelaillaan jotain muuta joskus sitten (:]
kujakettu
 


Paluu Aavikko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron