It's hard as hell tonight to sleep

Vuoristot ovat suhteellisen korkeita ja niitä pitkin menevät polut ovat melko leveitä, toisinaan taas kapeita, mutta suurimmassa osassa niistä on paljon irtokiviä, jotka saattavat satuttaa hevosten jalkoja tai liukastuttaa nämä. Vuorien rinteiltä saattaa löytää muutamia puita aina puoliväliin asti, muttei enää sen jälkeen, vaikka vuoriston vuoret eivät niin erityisen korkeita ole.

It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 29. Marras 2010 20:45

JUONIPELI!

[ Sussu ja Maustis, ei muita :) ]

BENJAMIN

Ilta oli hämärtymässä, kun kylmä sade piiskasi vuorten kivistä, muhkuraista pintaa ja tuuli ujelsi raivoisasti niiden rinteillä. Se oli alkutalven aikaa, mutta koska ilmassa ei ollut pakkasta, vesipisarat eivät leijaileet maahan valkeina lumihiutaleina. Aavikkoponien alueella oli sen verran lämpimämpää yleensäkin, ettei sinne saapunut talvi yhtä pian kuin viileämmille ilmastoalueille Caraliassa. Jossain muualla kenties oli jo valkea maa, mutta sellaisesta ei ollut vielä tietoakaan aavikkoponien vuoristossa.
Benjamin, suklaapalomino australian hevonen, oli tuona iltana kulkemassa pitkin vuoriston rinteitä ja mutkittelevia polkuja. Hän mutisi itsekseen kiroten sitä hetkeä, kun oli päättänyt lähteä vaeltelemaan vuoristoon ja hän vannoikin, ettei palaisi sinne enää ikinä kunhan vain pääsisi sieltä ensin pois. Vuoristossa oli vaarallista ja ennen kaikkea vaikeaa kulkea, mikä turhautti oria valtavasti. Häntä ei oltu tehty kulkemaan kivikkoisessa, vaikeakulkuisessa maastossa, eivätkä sade ja tuuli tehneet hänen kulustaan yhtään helpompaa.

Valkeaharja korskahti turhautuneena, käänsi korvat vasten niskaansa ja heilautti sateen kastelemaa harjaansa pois sinisiltä, kurttuisten kulmien varjostamilta silmiltään.
Kivinen maa hänen jalkojensa juuressa kiilteli märkänä ja liukkaana, eikä ori nähnyt nenäänsä pidemmälle, sillä sade ropisi maahan niin sankkana, että se oli kuin suuri harmaa verho joka peitti kaiken alleen. Ben koetti siristellä silmiään nähdäkseen tarkemmin eteensä, mutta siitä ei ollut apua. Palomino kirosi uudelleen ja lähti jatkamaan matkaansa jalkojaan voimattomasti maata pitkin laahaten. Hänen ihonsa oli jo niin turtunut ja tottunut sateeseen, että hän kesti kylmät pisarat ja purevan tuulen kuin kaikenkestävä tunteeton, kylmä robotti. Orin karva kiilteli märkänä, ja hänen vartaloltaan putoili valtava määrä pisaroita kiviselle kalliolle, jonka pinnan kohdatessaan ne pirstoutuivat. Sade ja tuuli iskeytyivät valkeaharjaa vastaan niin, että hänen oli vaikea päästä eteenpäin, mutta jotenkin hän onnistui kuin onnistuikin puskemaan tiensä läpi sankan sateen ja kovan tuulen.

Jonkin matkaa polkuja pitkin kiemurreltuaan Benjamin pysähtyi aloilleen, kun hän saapui pienen kallion muodostaman harjanteen alle sateensuojaan. Harjanne ei suojannut Beniä kokonaan, mutta siinä hänen oli mahdollista levätä tovi, ennen kuin jatkaisi taas matkaansa. Suklaapalomino ravisteli iholtaan enimmän veden pois ja hytisi sen jälkeen kylmissään hampaat toisiaan vasten kalisten. Benjamin haukkoi ilmaa ja puuskahti sen aina saman tien ulos huuruisena pilvenä kuin hän ei olisi saanut happea. Hänen oli niin kamalan kylmä, että hänen keuhkonsa tuntuivat jäätyneen umpeen.
Sinä aikana, minä Ben harjanteen alla oli, kelautuivat Caraliassa tapahtuneet asiat hänen mielessään lävitse aina ensimmäisestä päivästä lähtien. Ben palasi ajatuksissaan takaisin hetkeen, jona hän oli huuhtoutunut aaltojen harjalla Caralian rannikolle.
Tuona päivänä, jolloin hän oli saapunut, oli hän tavannut tasankohevosten johtajan Cendre Noiren, joka hyväksyi hänet tasankohevosten jäseneksi - joskin vastahakoisen oloisesti. Oliko tuo ihmekään, kun Ben oli käyttäytynyt koko ajan kovin töykeästi tätä kohtaan. Ori hymähti. Hän epäili yhä, oliko sittenkään ollut hyvä idea liittyä yhteenkään saaren laumoista, mutta niin vain oli päässyt käymään... Hän oli samalla tutustunut tasankohevosten alueisiinkin, joten hän tunsi laumansa maat melko hyvin jo nyt. Tietoisena säännöistä ja niiden rikkomista seuraavista rangaistuksista hän oli kuitenkin astunut säälimättä noiden rajojen yli ja ajautunut toisen lauman alueelle vuoristoon. Valkeaharja oli nyt siis tunkeilija - hän ei vain tiennyt, minkä lauman alueella. Eikä häntä oikeastaan kiinnostanutkaan tietää. Tuskin kukaan edes tulisi kiskomaan häntä vuoristosta pois sellaisella rankkasateella, joten sillä ei ollut juuri nyt väliä.
Myös siitä oli kulunut vasta vähän aikaa, kun Benjamin oli kohdannut Maustamattoman Kermaviilin. Tämä rautias hevonen oli ollut kiltti ja kovin ystävällinen palominoa kohtaan, vaikka hän itse oli ollut äreä ja käyttäytyi epäkohteliaasti. Maustamaton Kermaviili oli ollut niin mukava, ettei edes Benjamin pystynyt olemaan tuota rautiasta kohtaan yhtä jäätävä kuin tavallisesti.
Huomaamattaan sinisilmä alkoi miettiä, missä päin Maustamaton Kermaviili mahtoi kulkea nyt ja mitä tälle kuului. Ben ei kuitenkaan ehtinyt pohtia asiaa kovinkaan pitkälle, kunnes hän tajusi, mitä oikein ajatteli ja ravisteli itsensä järkiinsä. Ei - häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, miten joku miltei täysin vieras ori oikein voi. Hän ei välittänyt ollenkaan.
Paskat siitä.

Benjamin hymähti ja - saadakseen ajatuksiaan toisille raiteille - hän lähti jälleen matkaan. Orin suupielet kääntyivät kärsivään irveeseen, kun sade porasi taas hyytävänä hänen ihoaan, tuuli vetisti hänen silmiään ja sumensi orin näköä entisestään. Benin valkeat kaviot kopsahtelivat kolkosti yksi toisensa jälkeen kivikkoista kalliota vasten, ja niiden kumina hukkui hetkessä sateen rummutukseen. Vuorten rinteille keertyvä vesi ryöppysi valtoimenaan alas niiden tummaa kivipintaa pitkin, ja muodosti vakavan uhan vuoren rinteellä kulkevien eläinten hengelle...
Eläinten, joita ei näyttänyt ilmeisesti olevan liikkeellä muita kun Ben. Muut taisivat olla liian fiksuja lähteäkseen sateella vuoristoon.
Viimeksi muokannut Jaksu päivämäärä 17. Joulu 2010 21:14, muokattu yhteensä 1 kerran
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Joulu 2010 13:26

Maustamaton Kermaviili'

Luikastelin eteenpäin sydän kurkussa. Oliko tämä rangaistus siitä, että olin poistunut tasankolaisten alueilta? Vettä oli tippunut taivaalta niskaani jo niin kauan, etten pystynyt enää ajattelemaan sitä mukavana pikku virkistyksenä. En, vaikka yleensä niin positiivisesti yritinkin kaiken ajatella. Vesi tulvi sieraimiin, silmiin ja jopa korviin, enkä voinut kuin ravistella päätäni. Edes jo hiukan pidemmäksi kasvanut karvani ei pystynyt pitämään minua täysin kuivana, mikä ei ollut ainoa huolenaiheeni. Tuuli tuntui olevan niin raju, että se saattaisi vielä hyvinkin kaataa minut kyljelleni. Sadepisarat eivät sallineet minun pitää silmiäni auki kovin pitkään, joten koko matka pois vuoristosta oli yhtä silmien räpyttelyä. Sateen takia olin kuitenkin onnistunut jo unohtamaan, mitä reittiä pääsisin helpoiten takaisin laumani maille. Minulla oli vaikeuksia pysyä iloisena, ja pian tajusin jo kiroavani mielessäni houkutusta lähteä seikkailemaan vieraille maille.
Toivoin todella, ettei Rollille ollut käynyt mitään tämmöistä, jos hän oli toteuttanut suunnitelmansa poistua tasankolaisten alueilta. Pieni, uupunut hymy yritti saada suupieleni nykimään ylöspäin jo ajatellessani tammaa. Se tavallaan antoi minulle uutta voimaa edetä. Tiesin, että minulla oli ainakin joku, joka välitti ja joka itkisi, jos nyt erehtyisin astumaan väärään kohtaan ja putoaisin. Putoaisin, kunnes tömähtäisin vasten kivestä kalliota, luideni räsähtäessä poikki ja sisäelinteni painuessa kasaan. Siinä ei hyvin kävisi.
Nielaisin äänettömästi, pysähtyen hetken ajaksi tasaisemmalle kohdalle vain kerätäkseni rohkeuteni, jonka avulla uskaltaisin taas lähteä kulkemaan siinä toivossa, etten putoaisi.

Minulla alkoi olla jo oikeasti kylmä. Suljin silmäni, syvään huokaisten. Kuulin, kuinka vesipisarat iskeytyivät kallioon taukoamatta. Se olisi ollut rauhoittava ääni, jos ei olisi kaikunut niin voimakkaasti korvissani, jotka olivatkin painautuneet vasten niskaani. Mielessä kävi aina välillä, että voisin ehkä jäädä odottamaan, että sade loppuisi. Se ei kuitenkaan tulisi tapahtumaan ihan vähään aikaan, enkä jaksaisi täristä tässä koko yötä. Räväytin silmäni auki, lähtien jälleen varmoin askelin kulkemaan. Ehkä löytäisin jonkin luolan tai jotain? Sellaisia voisi tosin olla hankalaa nähdä, ties kuinka monen ohitse olin nytkin kävellyt. Paksu harja oli liimautunut vasten kaulaani, ja olo alkoi olla varsin.. turta? Täristen heilautin otsaani vasten tarrautuneen otsaharjan parempaan kohtaan, joka ei kuitenkaan tuntunut helpottavan paljoa. Siinä kulkiessani tulin ajatelleeksi kaikenlaista, vaikka kaikkein viisainta olisikin ollut keskittyä vain katselemaan, mihin jalkani missäkin vaiheessa pistin. Lähinnä tulin ajatelleeksi matkaa Rollin kanssa. Pitkään kestänyt vaelluksemme sai kaihoisan hymyn kiipeämään turvalleni, ja jos oloni olisi ollut yhtään mukavampi, ehkä jopa tippa olisi tullut linssiin. Roll oli ihan oikeasti ystäväni. Minulla oli ihan oikea ystävä. Ja hyvä sellainen. Todella hyvä. Paras. Ei vain kaveri, vaan yst.. ävä. Tunsin kiven luiskahtavan kavioni alta, mikä sai minut hätkähtämään hieman, sydämeni hypähtäessä ikävästi. Ehkä kerkeäisin ajatella myöhemmin Rollia ja kaikkea muuta. Loin epätoivoisen katsahduksen kohti taivasta. Sade oli saattanut hellittää ainakin hivenen, tai sitten olin vain jo tottunut siihen. Pysähdyin jälleen, pudistellakseni päätäni veden roiskuessa hivenen harjastani. Se vei voimia, koska jouhet tuntuivat hyvin raskailta ja olivat tarrautuneet kaulaani vasten ikävästi. Pärskähdin turhautuneena.

Yhtäkkiä näkökentässäni kävi jotain vaaleaa. Tai ei oikeastaan käynyt, tuollahan se yhä liikkui. Jouduin siristelemään silmiäni nähdäkseni, mitä vähän matkan päässä minusta liikkui. Silmäni todellakin alkoivat erottaa hevosen piirteitä, joista vaaleat jouhet olivat helpoiten tunnistettavissa. Ne toivat mieleeni hevosen, jonka olin vain jokin aika sitten tavannut tasankohevosten alueilla. Ben. Ei välttämättä juuri hän, mutta kyllä siellä hevonen oli. Varovaisin askelin lähdin kulkemaan lähemmäs, tahtomatta kuitenkaan säikäyttää toista - siinä voisi käydä huonosti, jos tämä hypähtäisi sivuun säikähdyksissään, liukastuisi ja tippuisi. Nielaisin, alkaen kulkea hieman nopeammin ja varmemmin kohti valkoharjaa. "Hei!"
Otin ajattelematta muutaman raviaskeleen, siirtyen kuitenkin nopeasti takaisin käyntiin. Höristin korviani terävästi, vaikka tiesin veden yrittävän tunkeutua niihin. Erotin nyt hevosen piirteet yhä selvemmin. Pysähdyin, jättäen kuitenkin väliimme sopivasti tilaa. Eihän sitä voinut ikinä tietää, millainen tämä oli. Mitä pidempään tulin tätä katselleeksi, sitä tutummalta tämä vaikutti. Kohotin hieman toista kulmaani, astuen lähemmäs.
"Ben?"
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 04. Joulu 2010 18:26

Benjamin asteli voipuneena ja lyijyn raskaalta tuntuva päänsä painuksissa pitkin liukasta, kiemuraista polkua, joka halkoi vuoren rinnettä kuin pitkä, luikerteleva ja niljakas käärme. Polku kulki vaakatasossa, eikä se näyttänyt vievän oria vielä monenkaan metrin päässä alas päin - kaarsi vain aina uuden, vastaantulevan seinämän taakse ja jatkui siitä eteenpäin. Mahtoikohan tämäkään reitti olla oikea tie vuoristosta alas? Palominosta alkoi nimittäin tuntua siltä, ettei ollut. Ori värisi kylmissään koko kehoaan myöten, pärskäytti sieraimiaan turhautuneena ja sivalsi ilmaa valkealla hännällään kuin piiskalla. Beniä alkoi pänniä, kun tietä vuoristosta pois ei näyttänyt löytyvän mistään. Hän oli kulkenut rinteillä siksakkia jo monta tuntia löytämättä yhtään mitään, edes suojaisaa luolaa, jossa olisi voinut värjötellä sateen loppumiseen saakka.
Benjaminin otsa ja kulmat olivat äkäisesti kurtussa, korvat luimussa ja hän nyrpisti nenäänsä, kun polku kaarsi hänen ohittamansa seinämän takana jälleen ylemmäs. Kerrassaan mahtavaa. Valkeaharja alkoi jo harkita täyskäännöstä ja uuden suunnan hakemista, kunnes polku alkoi lopultakin laskeutua loivasti alaspäin. Benin silmät ja kasvot olivat yhä ilmeettömät, kenties kylmyyden kangistamat, vaikka hänen sisällään tulvahti suunnaton helpotus ja hänen rinnassaan syttyi pienen pieni toivon kipinä.
Ehkä hän sittenkin vielä joskus pääsisi tätä tietä takaisin vankalle, turvalliselle maaperälle.

Benjamin oli juuri kävelemässä varovaista tahtia liukasta, pikkukivien valloittamaa polkua pitkin alas päin, kun jokin sai hänet äkisti pysähtymään kuin hän olisi törmännyt seinään. Se Jokin oli ääni - mutta että millainen ääni se olikaan. Ben oli aivan varma, että joku oli huudahtanut hänelle 'Hei!', eikä tuo ääni ollutkaan aivan kenen tahansa, vaan orista tuntui vahvasti siltä, että hän oli kuullut sen vastikään. Huutaja oli selvästi ori, eikä Benjamin ollut tavannut Caraliassa vielä muita oreja kuin Cendre Noiren, sekä...
Maustamaton Kermaviili?, palomino ajatteli epäuskoisena ja käänsi päätään taaksepäin nähdäkseen olkansa yli hevosen, joka häntä juuri lähestyi.
Ja kyllä vain, toinen todella oli rautias, jonka Ben oli taannoin tavannut. Oli ollut hyvin epätodennäköistä, että Ben olisi törmännyt vuoristossa yhteenkään hevoseen tai muuhun olentoon, mutta vielä vähemmän todennäköistä oli kohdata juuri Maustamaton Kermaviili, vanha tuttu. Ori ei kerta kaikkiaan suostunut uskomaan näkemäänsä, ja hän kääntyikin varovasti ympäri jyrkänteellä, siristi silmiään ja olisi vielä hieraissutkin niitä käsillään jos olisi sellaiset omistanut, varmistaakseen, ettei vain nähnyt omiaan. Mutta ei, tuolta läsipäinen rautias häntä lähestyi, aivan oikeasti.
Valkeaharjan kasvoilla käväisi hämmästys, kun hänen katseensa osui rautiaaseen, mutta se haihtui pian kuin tuhkana tuuleen. Orin kasvot olivat kovettuneet ilmeettömäksi naamioksi, kun hän seurasi Maustamattoman Kermaviilin lähestymistä. Palomino ei sanonut toiselle aluksi sanaakaan, kun toinen astui lähemmäs häntä ja lausui hänen nimensä, tuijotti tätä vain hetkisen epäuskon vallassa kuin hänen edessään olisi seisonut maailman kahdeksas ihme.
Ja sitä se todella olisi voinut ollakin.
Lopulta Ben kuitenkin nyökkäsi toiselle jäykästi päätään vaitonaiseksi tervehdykseksi, ja sai peräti lausuttua hiljasella, tuskin kuuluvalla äänellä "... Niin". Orin kurkku kähisi karheana vilustumisen takia.
Palomino räpytteli silmiään, joita vesipisarat alkoivat pitkän tuijotuksen seurauksensa pistellä, ja hän höristi korviaan, vaikka niihin ripsikin vettä ikävästi. Ben pohti ohimennen, mahtoiko Maustamaton Kermaviili tietää, mitä kautta vuoristosta pääsisi alas. Mutta tuskinpa toinen sitä tiesi, eiköhän tämä olisi lähtenyt jo alas jos vain tietäisi sinne reitin.

Benjamin laski sinisten silmiensä katseen toisen vastaavista rautiaan jalkojen juureen, mistä se liukui kiiltelevää kalliota pitkin palominon taakse. Häntä ei kauheasti huvittanut jäädä seisoskelemaan paikoilleen, vaikka hän tahtomattaan olikin huojentunut ja hyvillään kohdattuaan Maustamattoman Kermaviilin, ja olisi voinut jäädä kuuntelemaan tämän löpinöitä mieluummin kuin sateen korvat puuduttavaa ropinaa. Benjamin halusi sateisesta vuoristosta pois - ja pian. Hänen katseensa pysytteli kaihoisasti alas päin viettävässä polussa tovin, ennen kuin hän vilkaisi taas varoen Kermaviilin tummiin silmiin.
Ori toivoi, että toinen olisi tajunnut Benjaminin tahtovan jatkaa matkaansa ilman, että hänen olisi tarvinnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin kuitenkin pakotti orin puhumaan tahdostaan toiselle.
Palomino seisoi rautiaan edessä hermostuneen oloisena, leukaperät kiristyen ja korviaan ympäriinsä käännellen, kun hän koetti saada suutaan auki. Orin oli uskomattoman vaikeaa ikinä puhua kenellekään, edes ystävälliselle Kermaviilille. Benin oli aina vaikea kakistaa sanoja suustaan, joutui hän tekemään sen sitten pakosta tai ei.
Sanat taistelivat lopulta tiensä ulos hänen suustaan.
"Pitäisi jatkaa matkaa...", hän töksäytti jäykästi, pidättäen katseensa tiessä. Vaikka rautias olikin mukava, ja sai Benissä heräämään tarpeen puhua toiselle, palominon luonne ei sallinut hänen kysellä ensin kohteliaasti toisen kuulumisia, kuten tavallisesti tuttuja tavatessa tehtiin. Sen sijaan Benjamin kääntyi ympäri kannoillaan ja otti askeleen vanhaan suuntaansa viivytellen, kuin olisi odottanut Maustamatonta Kermaviiliä rinnalleen.
Ori ei tavallisesti kaivannut ketään seuraansa, mutta nyt hän salaa itseltään toivoi rautiaan tulevan mukaansa. Tämän seura voisi jopa piristää sateista ja harmaata, ankeaa iltaa. Ja kenties he myös löytäisivät yhdessä tien pois vuoristosta.
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 04. Joulu 2010 22:13

Ben! Se todella oli hän. En voinut enää olla masentunut tästä kaikesta, vuoristoon eksymisestä ja kamalasta ilmasta. Mitäs pienistä, en enää ollut yksin. Arvelin Beninkin olevan hukassa, sillä hän oli kuitenkin melko vasta Caraliaan rantautunut. Ravistin jälleen päätäni, saamatta kuitenkaan otsaharjaani liikkumaan sivuun. No, ei siinä mitään. Kylläpä toisen hevosen seura piristi kummasti, ihan kivi vierähti sydämeltä kun ei yksin tarvinnut täällä kulkea! En hämmennykseltäni ollut ehtinyt edes suutani avata, ja hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. Virnistelin enemmän kuin iloisena.
Kohtalo - se oli puuttunut peliin. Niin sen täytyi olla. Hyvä etten paikallani innostuksesta hypähtänyt. Ei minun ehkä olisi kannattanut olla niin iloinen siitä, että joku muukin oli näin vaarallisessa paikassa vaaralliseen aikaan, mutta jollain tapaa.. hmm. No, ehkä se tosiaan oli niin, että minä olin ylisosiaalinen. Ei kai siinä mitään pahaakaan ollut, että nautin paljon toisten seurasta?

Olin haljeta riemusta kuullessani Benin sanovan yhden pitkän lauseen. Sen sisältö ei onnistunut latistamaan mielialaani, vain nyökyttelemään innokkaasti. Ben kääntyi, muttei hänellä tuntunut kiire olevan. "Et varmaan pistä pahakseesi jos tulen mukaasi?" kysyin, vastausta odottamatta harppoen toisen rinnalle. "Lähinnä ajattelin, että voitaisiin ehkä yhdessä suunnistaa täältä pois." Hymy säteili turvallani entistä leveämpänä, silmieni tuikkiessa kaikesta siitä innostuksesta. "Sinänsä aika jännä, että tavattiin taas. Ja vieläpä vuoristossa, ja millaisessa säässä! Täällä on ihan hirveän liukasta. Tai no, olet varmaan.. tai varmasti jo huomannutkin, että kannattaa hiukan katsoa, mihin astuu." Tilanne ei ollut minulle enää yhtään epämukava, kuten ehkä tavallaan viime kerralla siinä vaiheessa, kun en tiennyt, mitä tehdä. Nyt pystyisin alusta loppuun olemaan oma, iloinen itseni. Häntä vaivalloisesti heilahtaen lähdin kulkemaan toisen vierellä, välillä katsellen Beniin tummilla silmilläni, kuin odottaen tämän olevan jotenkin muuttunut edellisestä kerrasta. Ehkä hivenen puheliaammaksi, esimerkiksi? Saihan sitä toiveikas olla, ja ei sitä ikinä tiennyt. En jäänyt kuitenkaan odottelemaan, että hän keksisi puheenaiheen, sillä suuni oli alkanut käydä jo melkoista tahtia. "Sinä et taida tietää reittiä pois, uusi kun olet? Ellet sitten muista, mitä reittiä oikein tänne tulit.. En kyllä itsekkään muista, vaikka olen viettänyt täällä jo aikaa. Caraliassa siis. Lähinnä tasankohevosten alueilla. Joko tiedät, oletko tasankohevonen? Oletko tavannut Cendre Noiren? Siis jos edes ajattelit liittyä tasankohevosiin. Eivät muutkaan laumat ole varmaan yhtään sen hullumpia!"

Luonnostaan reipas askeleeni oli nyt hieman varovaisempaa, ei yhtä varmaa. Puhuessani Benille katselin kuitenkin hänen sinisten silmiensä lisäksi maahan, jotta tietäisin, mihin astuin. Katseeni oli jälleen kohonnut hetkeksi orin silmiin, joiden sininen väri oli jotain todella jännää. Sen erotti näin sateessakin, ne eivät olleet ihan mitkä tahansa silmät. Ehkä hänen vanhemmillaan oli ollut samanlaiset? Ehkä ne tarkoittivat jotain? Keveästi naurahtaen annoin katseeni tutkia hetken ympäristöä, nähdäkseni mahdolliset reitit pois vuoristosta. Ei polkuja, ei mitään. Turhauttavaa? Ehkä.
"Huh, toivottavasti selvitään täältä pois hengissä", älähdin kiven karatessa jalkani alta. Se ei kuitenkaan saanut minua hätkähtämään, niin monta tuollaista oli tänne vuoristoon sijoittuvan vaelluksen aikana jo tehnyt sen tempun, ja tässä sitä vielä oltiin. Hengissä, täysin kunnossa. Kaikessa rauhassa hengitellen pistin kaviota toisen eteen, alkaen sitten hyräillä mahdollisimman hiljaa, jotta Ben ei ainakaan ärsyyntyisi tai häiriintyisi siitä millään tavalla. Katsahdin orin suuntaan tarkistaakseni, että tämä oli vielä mukana. Ori oli kamalan hiljainen, mutta ei siinä mitään. Kyllä minä sen vielä puhumaan pistäisin.
Naurahdin rennosti ajatuksilleni, alkaen jälleen hyräillä.
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 05. Joulu 2010 20:47

Benjamin pudisti pienellä liikkeellä päätään, kun Maustamaton Kermaviili kysyi hänen rinnalleen astellessaan, että haittasiko jos tämä tulisi hänen mukaansa. Ei, ei häntä haitannut. Kermaviilin läsnäolo luultavasti vain piristäisi sateista ja ankeaa iltaa, vaikka suklaapalomino ei tavallisesti kaivannut ketään seuraansa. Hän pysyisi järjissään saadessaan kuunnella välillä muutakin kuin sadetta, tuulen huokailua ja omien askeltensa kolkkoja kaikuja, eikä hänellä olisi ollut sydäntä kieltää Kermaviiliä tulemasta mukaan. Toinen oli siihen liian mukava, eikä Benjamin halunnut olla tätä kohtaan epäkohtelias.
Ben ei mitenkään voinut ymmärtää, miten rautias saattoikin olla niin hyväntuulinen ja astella hänen rinnallaan hymyssä suin ja silmät tuikkien ilosta kuin tähdet, kun otti huomioon vallitsevat olosuhteet. Vettä satoi yhä kaatamalla heidän niskaansa, tuuli ujelsi raivoisasti vuoriston rinteillä eikä tietä vuoristosta pois löytynyt mistään. Ben olisi voinut nostaa toiselle hattua. Hän ei itse olisi kyennyt millään samaan.
Sinisilmä laski hämmennyksen vallassa katseensa takaisin kiiltävään kivipintaan Kermaviilistä, jotta näki mihin astui. Maa oli liukasta ja pettävää, joten oli parempi pitää katse tiessä rautiaan sijasta. Eihän hän halunnut astua harhaan tai irtokivien päälle niin, että olisi pudonnut jyrkänteeltä. Siitä olisi tullut varsin rumaa jälkeä.
Valkeaharja todella toivoi, että yhdessä Maustamattoman Kermaviilin kanssa he lopultakin pääsisivät tuosta loukosta pois, kuten toinen sanoi. Ja kun niin kävisi, Ben ei enää ikinä, ikinä palaisi vuoristoon takaisin. Ei edes pakon edessä. Hän oli saanut tarpeekseen märistä kivikoista, liukkaista kallioista ja jyrkistä rinteistä pitkäksi aikaa.

Maustamaton Kermaviili osui naulankantaan hämmästellessään sitä, miten tämä ja Ben törmäsivät toisiinsa sen kaltaisessa paikassa kuin vuoristossa. Ja vielä kamalassa säässä. Benjamin kun oli uskonut, etteivät he enää edes tapaisi toisiaan taannoisen havumetsässä vietetyn yön jälkeen, mutta toisin oli käynyt. Palomino oli siitä oikeastaan hyvillään. Oli masentava ajatus, ettei hän enää olisi nähnyt suomenhevosen hymyileviä kasvoja tai kuullut tämän iloisia puheita. Benin katse oli hänen huomaamattaan ajautunut jälleen rautiaaseen, tämän tummiin, ystävällisiin silmiin, kunnes toinen mainitsi liukkaan tien. Palomino muisti sillä hetkellä katsoa taas, mihin astui.
Orin huulilta karkasi tuskastunut, äänetön huokaus, kun Kermaviili esitti hänelle liudan kysymyksiä. Niistä ensimmäiseen oli helppo vastata pään pyöräytyksellä - Ben ei tiennyt tai muistanut reittiä vuoristosta pois. Jos hän vain olisi sellaisen tiennyt, hän olisi syöksynyt sinne tuulispäänä, pää viidentenä jalkana. Toinen kysymys oli kuitenkin sellainen, mihin ei pelkkä pään nyökyttely tai pudistelu riittänyt. Ben ei ollut innokas kuuluttamaan omia asioitaan kenellekään, mutta hän ei myöskään voinut olla vastaamatta Kermaviilille. Se olisi tuntunut pahemmalta kuin se, että hän kertoi itsestään jotain pientä ja harmitonta tietoa.
Valkeaharja näytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovista fyysisistä kivuista, kun hän yritti taistella luontoaan vastaan ja saada vastattua rautiaan kysymykseen. Orin korvat olivat kääntyneet niskaansa vasten, sinisissä silmissään paistoi tuska, hän hengitti tukahtuneesti, liikkui kireästi ja raotti vastahakoisesti huuliaan ja suutaan puhuakseen.
"... Olen nyt tasankohevonen"
Enempää Ben ei pystynyt sanomaan.

Australianhevosen katse oli taas valunut takaisin hänen jalkojensa juureen. Hän tunsi olonsa uupuneeksi, kuin muutaman sanan lausuminen olisi imenyt hänestä kaikki voimat. Beniä turhautti, kun hänen oli niin rankka puhua Kermavilille. Ori vapautti puremansa huulen hampaistaan huokaistessaan jälleen. Miksi piti olla niin vaikeaa olla hän? Miksei hän voinut olla yhtä rento, iloinen ja huoleton kuin Maustamaton Kermaviili?
Valkeaharja kadehti rautiasta. Hän olisi paljon mieluummin ollut tämä, kuin oma itsensä.
Benjaminin silmät kohosivat hitaasti kohti horisonttia, joka katosi näkymättömiin sankan, harmaan sadeverhon alle. Rinteellä suhiseva tuuli tarttui hetkellisesti voimistuessaan kiinni orin valkeisiin, kiharaisiin jouhiin ja piiskasi niillä hänen kaulaansa, jalkojaan sekä ilmeettömiä kasvojaan, joista ei näkynyt ärtymys, vaikka Benjaminin sisällä kiehui. Sinisilmä ei ollut tuulen eikä sateen ylin ystävä.
Suklaapalomino säikähti Maustamattoman Kermaviilin älähtäessä äkkinäisesti, ja kavahti vaistomaisesti taaksepäin ajattelematta ollenkaan, että voisi itse pudota jyrkänteeltä liikkeensä vuoksi. Orin katse seurasi jyrkännettä pitkin alas vierivää kiven murikkaa. Oli hyvin lähellä, ettei Maustamaton Kermaviili ollut pudonnut alas. Onneksi toinen pysyi tukevasti kielekkeellä. Se kiven tömähdys, mikä alhaalta kantautui valkeaharjan korviin, olisi voinut olla Kermaviili.
Benjamin lähti uudestaan liikkeelle rautiaan perään, kun pahin säikähdys meni ohi. Valkeaharja ihmetteli, miten toinen saattoi hyräillä noin huolettomasti, vaikka oli juuri ollut pudota jyrkänteeltä alas. Ben tuijotti toista hämillään.
Maustamaton Kermaviili oli todella eriskummallinen tapaus, jota hänen oli vaikea ymmärtää. Rautias oli kuin Benin täydellinen vastakohta.

Ben kuroi välimatkan rautiaaseen nopeasti kiinni, mutta hän jättäytyi vaivihkaa kävelemään tämän taakse. Vaikka sinisilmä ei käännyttänyt toista pois luotaan, puhui tälle eikä käyttäytynyt jätäävästi, hän silti halusi pitää tietyn etäisyyden Kermaviiliin. Liika läheisyys ahdisti Beniä, hän ei halunnut astella kylki kyljessä orin kanssa. Se tuntui hänestä pahalta, ja hänen vaistonsa käskivät pysyttelemään oreista kaukana hänen omaksi parhaakseen.
Valkeaharjan siniset silmät kävivät rautiaassa, mutta ne kääntyivät pian toisaalle, tuijottivat mitään näkemättä kallion seinämää, jota pitkin sadevesi valui vuolaasti kaksikon jalkoihin. Benin oli vaikea rauhoittua, vaikka hän oli aluksi luullut, että Kermaviilin seura voisi tehdä hänen olonsa paremmaksi. Hän oletti väärin. Hän oli nyt paljon hermostuneempi kuin yksin ollessaan. Silloin hänen ei tarvinnut varoa koko aikaa jonkun läheisyyttä, pelkästään omia askeleitaan, ettei olisi pudonnut alas jyrkänteeltä.
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 05. Joulu 2010 22:19

Ben siis oli nyt virallisesti tasankohevonen? Mahtavaa!
Hypähdin hieman innostuksissani. Valkoharja oli jälleen puhunut, vaikka sanojen lausuminen kuulosti olevan jollain tapaa ongelmallista tuolle nuorelle - tai no nuorelle ja nuorelle - hevoselle. En sitä kuitenkaan varsinaisesti ihmetellyt, ehkä hänen leukansa olivat ehtineet jäätymään tai ehkä hän vain oli ennen Caraliaan saapumista puhunut niin vähän, että hädin tuskin hallitsi sen.
Tai sitten Benille oli tapahtunut jotain, mikä oli saanut hänet sulkeutumaan. Tai mistä sitä tiesi, ehkä hän oli hiljaisempi persoona vain luonnostaan? Mutta koska minä olin tämän keskustelun toinen osapuoli, ei hiljaisuutta tulisi missään vaiheessa kestämään pitkään. Jos suuni ei kävisi ja en puhuisi kuin papupata, niin vähintäänkin hyräilisin omia laulujani ja lauluja, joita rauhaa uhkuva äitini oli minulle aina hyräillyt. Silloin, kun olin pieni poika. Ne laulut olivat jumittuneet pääkoppaani.

Ori tuntui säikähtävän kiven tippumista, taikka sitten älähdystäni. Loin pikaisen silmäyksen Beniin, joka ei onneksi ollut säikähtänyt niin pahasti, että olisi esimerkiksi erehtynyt pakittamaan alas. Nielaisin äänettömästi ajatukselle, kohdistaen katseeni taas eteen. Sivusilmällänikään en erottanut Benin tulevan vierelleni, mutta ajattelin hänen kyllä kirivän jossain vaiheessa. Kun vielä vähänkään ajan kuluttua en kuullut hyräilyn lisäksi toisia askeleita kovin selvästi, epäilin niiden olevan jo kuvitelmaani. Hidastin hieman tahtiani uskaltaakseni kurkata takapuoleni suuntaan. Erotin siellä valkoharjan, jonka näkeminen sai minut huokaisemaan helpottuneena. Käännyin taas eteenpäin nähdäkseni, mihin suuntaan kuljimme. Ei juurikaan kääntyilyä tai mutkia, vain hyvin loivia käännöksiä. Se oli tavallaan hieman kyllästyttävää, ja lopulta hyräilykin alkoi käydä pitkästyttäväksi. Heilautin keveästi päätäni, alkaen sitten pohtia, mitä itsekseni rupatella. "En ole ennen liikkunut juurikaan tällaisessa ympäristössä. Kotimaassani Suomessakin kuljin lähinnä vain metsissä. Onneksi olen syntynyt varmajalkaiseksi kulkijaksi ja tottunut esimerkiksi raahaamaan tukkeja perässäni, eivätkä jalkani siitäkään rikki menneet." En uskonut tippuvani, sillä ainakin halusin uskoa ja luottaa itseeni. Vaikka rinnassani tunsin pienen epävarmuuden, en pysähtynyt, vaan jatkoin kulkuani. Emmehän me muuten pääsisi pois tästä helvetistä.

Kieltämättä tämä helvetti oli kuitenkin muuttunut paljon siedettävämmäksi, kun olin eksynyt Benin seuraan. Minusta tuntui hieman väärältä kulkea edellä ja pakottaa Ben seuraamaan perässä, mutta mikäli hän itse ei syystä tai toisesta halunnutkaan kulkea vierelläni, niin ei sitten. Itsekin yleensä pysyttelin hieman taka-alalla, jos lähdin kulkemaan jonkun vieraan kanssa. Sitä en ollut tullut ajatelleeksikaan aiemmin, mutta ehkä minä en pitänyt Beniä niin tuntemattomana, kun olimme tavanneet kerran aikaisemmin? Tapaaminen ei ollut pitkä enkä ollut kuullut orin lausuvan kovin montaa sanaa. Siitä huolimatta. Katsahdin jälleen taakseni. Siellähän se yhä kulki.
Vettä tuli kuin joku olisi kaatanut sitä ämpäreistä päällemme, eikä näkeminen ollut kaikein helpointa, kun talven myötä päivät olivat niin lyhyitä ja nytkin oli hämärää. Pärskähdin, yrittäen jälleen keskittyä paremmin siihen, mihin jalkani missäkin vaiheessa pistin. Taaksepäin suunnatut korvani eivät kuitenkaan lakanneet tarkkailemasta Beniä ja tämän tekemisiä.
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 06. Joulu 2010 12:20

Benjamin kaarteli Maustamattoman Kermaviilin perässä vastaan tulevien loivien mutkien taa, ja häntä harmitti joka kerta, kun tie seinämien takana ei kuljettanutkaan heitä alas päin. Se pysytteli koko ajan vaakatasossa, ei kohonnut välillä enää edes ylös. Kävely hiljaiseen tahtiin, tasaisella tiellä alkoi pikku hiljaa tuntua puuduttavalta, kun vaihtelua maastossa ei ollut. Kiersiköhän heidän tiensä koko vuoriston ympäri ilman, että se laskeutui välillä maanpinnan tasolle? Ben ei olisi ihmetellyt, vaikka olisi kiertänytkin. Suklaapalomino heilautti vettä tihkuvan otsaharjansa pois silmiltään ja vilkaisi vaivihkaa rautiaaseen. Ori ei ollut varma näkikö hän oikein, mutta itsekseen hyräilevä Maustamaton Kermaviilikin vaikutti jo hitusen tympääntyneeltä, kun heidän tiensä kulki tasaisesti suoraan, eikä kaartunut ylös eikä alas, ei oikeastaan minnekään. Ei edes rautiaan kaltainen iloinen ja positiivinen hevonen ilmeisesti pystynyt olemaan kokonaan hyväntuulinen tällaisessa pinteessä.
Benin korvat kääntyivät eteen hörölle, kun Kermaviili rikkoi heidän keskuudessaan jonkin aikaa vallineen hiljaisuuden. Tämä alkoi puhua omasta kotimaastaan, siitä, miten erilaista maastoa siellä oli ollut verrattuna Caraliaan. Metsää, ei vuoristoja. Ori ei ollut ennen kuullutkaan rautiaan mainitsemasta Suomesta, mutta hän ei silti alkanut kysellä asiasta rautiaalta. Hän ei ollut siitä niin kiinnostunut, että olisi vaivautunut avaamaan suutaan sen vuoksi.
Benistä tuntui pahalta, kun hän ei ottanut paremmin osaa Kermaviilin sinnikkäästi virittelemään keskusteluun, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän oli mikä oli, sulkeutunut tuppisuu, eikä häntä hevillä saatu muuksi muutettua. Palomino ei voinut kuin ihmetellä, miten toisella riitti hermoja hänen kestämiseensä. Hän ei tiennyt ketään toista, joka olisi samalla tavalla jaksanut riippua hänen seurassaan. Kukaan ei hypähdellyt iloisesti, kun hän puhui, kukaan ei hymyillyt leveästi tai hyräillyt hyväntuulisesti, kuten rautias... Ehkäpä Maustamaton Kermaviili olikin vain hyvä näyttelemään ja teeskenteli, että tästä oli mukava olla Benin kanssa, vaikka todellisuudessa olisi halunnut lähteä ja jättää hänet yksin? Se tuntui paljon järkevämmältä, vaikkei tainnut olla totta.
Ori pärskäytti jälleen sieraimiaan, joihin valui vettä hänen päätään pitkin, ja liikutti kylmyyden kangistamia jalkojaan jäykästi yksi toisensa eteen. Kaksikon matka taittui hitaasti, mutta kenties ennen pitkää he lopulta pääsisivät määränpäähänsä.

Valkeaharja ei enää sen jälkeen tohtinut katsoa Maustamattomaan Kermaviiliin, kun hän huomasi rautiaankin katselevan häntä aina välillä, ja ilmeisesti myös kuuntelevan tarkkaavaisesti kuin varmistaakseen, ettei hän jättäytyisi tämän jäljiltä kokonaan. Siitä ei ollut pelkoa, Benjamin ei missään nimessä lähtisi rautiaan luota pois, kun hän toisen oli nyt sattunut kohtaamaan. Ori piti toisen seurasta, vaikkei sitä ehkä päältä päin näkynyt. Ben ei vain tahtonut ahtautua liian lähelle Kermaviiliä, sillä varoittava ääni hänen päänsä sisällä käski pitämään pienen välimatkan oriin.
Palominon katse harhaili vuoroin hänen jaloissaan, vuoroin tummalla, harmaalla taivaalla sekä heidän tiessään, koska hän ei enää tohtinut katsoa Kermaviiliin. Joka puolella oli pelkkää harmaata tai mustaa, mikä sai maisemat näyttämään hyvin synkiltä. Synkemmäksi maiseman olisivat tehneet enää vain rääkyvät, mustat korpit tai tummat ukkospilvet, eikä palominokaan tainnut piristää maisemaa sen kummemmin. Ben hymähti itsekseen, ja ravisteli vaihteeksi vettä yltään. Pisaroita lenteli ympäriinsä.
Valkeaharja oli huolimaton, kun hän alkoi ravistella itseään lähellä jyrkänteen reunaa. Hän ei huomannut, miten maa hänen allaan mureni hiljalleen palasiksi, vyöryi ääneti rinnettä pitkin ja lopulta petti orin alta kokonaan. Benjamin ei ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtui, kun hän jo putosi kovaa vauhtia kohti maata. Palomino kieri ympäri ilmassa ja häntä vastaan puskeva ilmavirta riepotteli raivoisasti hänen jouhiaan. Orin suusta kantautui korvia riipivä, hätääntynyt huuto, mikä tukahtui olemattomiin hänen paiskautuessaan vauhdilla kovaa kivipintaa vasten kylki edellä. Benin keuhkot tyhjenivät ilmasta ja hän haukkoi henki hieverissä happea. Orin keho värisi kauttaaltaan ja hänen päässään surisi ikävästi.
Palomino oli pudonnut pitkän matkan alemmalle kielekkeelle.

Benjamin oli tokkurainen, hän ei tajunnut ollenkaan, mitä oikein tapahtui. Orin silmässä pyöri ja vilkkui, ne muljahtelivat valkoisina ympäri, hänen korvissaan humisi voimakkaasti, eikä hän tuntenut aluksi omaa kehoaan. Kun tunto alkoi pikkuhiljaa hiipiä hänen jäseniinsä, valtavat kivut alkoivat säteillä orin jaloista selkään, kylkiin, niskaan ja päähän. Ben sätki kituvana paikoillaan, rutisti silmänsä kiinni ja inahti tuskissaan. Hän oli paitsi tömähtänyt lujaa maahan ja vahingoittanut itseään vakavasti, hänen jalkoihinsa ja kylkeensä oli viiltynyt lisäksi pikkukivistä verisiä haavoja. Punainen, lämmin veri virtasi orin ihoa pitkin kiviselle pinnalle, juovittaen sitä tummalla värillään.
Ben yski, irvisti, käpertyi kokoon kaartamalla kaulaansa ja koukistamalla jalkojaan, ja koetti saada tajuntansa selkiämään.
Hän muisti yksittäisiä asioita. Maustamaton Kermaviili oli kulkenut orin edellä. Hän ravisteli itseään. Maa mureni, ja hän oli pudonnut. Muut tapahtumat ennen pudotusta olivat hämärää, sumun peitossa.
Benjaminin huulilta purkautui liuta hiljaisia kirouksia, ja hän hengitti katkonaisesti. Kivut olivat kovat, häntä kylmäsi ja huimasi. Orista tuntui, kuin hänen sisälmyksensä olisivat rutistuneet kokoon ja hänen ulkokuorensa murskautunut palasiksi.

Ben oli liian heikko huutaakseen enää ääneen, lausuakseen selkeitä, kuuluvia sanoja, mutta hänen huulensa muodostivat äänettömästi sanan Apua...
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 06. Joulu 2010 13:19

Hiljaisuuden rikkoi huuto. Vain vähän sitä ennen olin kuullut maan pettävän.
Muttei suinkaan minun altani. Pyörähdin sydän kurkussa äkkiä ympäri, näkemättä enää Beniä takanani. Ori oli tippunut - mahdollisesti jo katkaissut niskansa. En halunnut uskoa sitä todeksi, ja välittömästi pelko valtasi mieleni. Kiiruhdin pari harppausta lähemmäs kohtaa, josta maa oli pettänyt hevosen alta. Kurkkasin nopeasti alas, erottaen nopeasti hämärään tottuneiden silmieni avulla hevosen piirteet.
"BE-BEN!" minä parahdin, tajuamatta sitä edes itse. Loin hätääntyneitä katseita ympärilleni. Apua ei ollut saatavissa. Painoin katseeni takaisin alaspäin. Liikettä. "Ben?" henkäisin, astuen vielä askeleen eteenpäin. Kun maa alkoi vieriä hiljalleen minunkin altani, hypähdin äkkiä kauemmas.

Minun olisi mentävä alas ja autettava Beniä. Ei ollut muita vaihtoehtoja. En voisi lähteä hakemaan apua, kun en osannut edes tietä pois täältä vuoristosta. Ei auttanut kuin laskeutua, jonka jälkeen minä.. tekisin mitä? Jäisin seuraamaan orin kitumista? Nielaisin äänekkäästi, katsoen vielä kerran ympärilleni. Ei ketään. "Ben, minä tulen!" huudahdin niin lujaa, että Ben varmasti kuulisi sen, jos olisi vielä tajuissaan. Minun oli kuitenkin ensin kerättävä kaikki rohkeuteni, joten seisoskelin vain hetken paikallani, katsellen pelosta jäykkänä alaspäin. Mitä nopeammin hänen luokseen pääsisin, sen parempi. Kun vasten tahtoani sitten lopulta irrotin katseeni orista ja aloin etsiä katseellani turvallisinta reittiä alas, pisti silmääni pieni polku hieman kauempana. En tiennyt sen turvallisuudesta, mutta ainakin olin jo kiiruhtanut sen luo ja lähtenyt kulkemaan hyvin hitaasti alas. Tiesin etanankin etenevän nopeammin, joten kun polku alkoi tuntua jokseenkin luotettavalta, pidensin hieman askeltani. Matka alas tuntui kestävän ikuisuuden, mutta tavallaan voitonriemuinen tunne valtasi minut, kun vihdoin olin päätynyt muutaman hevosenmitan päähän Benistä, täysin ehjin nahoin. "Ben!" toistin jälleen, harppoen lähemmäs raviaskelin.

Minusta tuntui pahalta katsella sätkivää hevosta, jolla mahtoi olla melkoiset tuskat. Huomaamattani purin itseäni alahuuleen. Hyväntuulisuus oli tiessään. Näin ei olisi varmaankaan käynyt, jos minä olisin jäänyt taka-alalle. Silloin minä olisin tippunut ja Ben olisi yhä kunnossa. Jos hänellä ei ollut murtumia tai muuta vakavaa, niin ainakin ilmat olivat iskeytyneet kauhkoista tuollaisen pudotuksen jälkeen. Täysin naarmuittakaan ori oli tuskin selvinnyt, ainakin veikkaisin kivien raapineen häneen ainakin muutamat naarmut. Olin jäänyt mietteliäs katse silmissäni nököttämään vähän matkan päähän palominosta, kunnes tajusin astella lähemmäs nähdäkseni, missä kunnossa toinen oli.
"Oletko sinä kunnossa?" esitin kysymyksen, johon vastaus oli kyllä aika selvä. Ben jäisi kyllä kiinni valehtelusta jos vastaisi, että oli kunnossa. "Ei, et sinä ole", totesin heti perään, astuen jälleen lähemmäs. Venytin kaulaani ja painoin päätäni alemmas, tarkkaillen toisen kasvojen ilmeitä. Se sai minut epävarmaksi. "Tu-tuota.. voi, mitä mitä mitä minä teen!" Pääni singahti kohti taivasta, katseeni alkaessa taas etsiä ympäristöstä jotain, mikä helpottaisi Benin oloa. Esimerkiksi.. en tiedä.

Värähdin kylmästä, katsoen jälleen Beniin. Minua säälitti ja olin hyvin huolissani, enkä edes tiennyt, mitä tehdä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni, kun viileä tuulenpuuska takertui harjaani. "Sinä.. sinä et taida päästä ylös?" kysyin varovasti, enhän halunnut hermostuttaa jälleen tyhmällä kysymyksellä. "Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Tietenkään sinä et pääse ylös." Katsahdin jälleen hätääntyneenä, jo melkein panikoiden ympärilleni. "Kamalaa.. täällä on niin kylmäkin.." mumisin. Samassa minulla välähti. Ei minun auttaisi, kuin lämmittää häntä. Ja koska ympärillämme näkyi vain kalliota, minun täytyisi käydä makaamaan hänen viereensä. En oikein tiennyt, mitä Ben siitä sanoisi, kun oli muutenkin niin hiljainen emmekä tunteneet toisiamme ja se voisi tuntua jonkun mielestä vähän kiusalliselta ja niin. "Ben, sinä tuskin pidät ideasta, mutta.. tai ei mitään." Hetken pohtimisen jälkeenkään en kuitenkaan keksinyt, mitä tehdä. Siksipä hivuttauduin varovasti lähemmäs, puolelle, jossa orin jalat eivät olleet tiellä. Koukistin etujalkani ja kävin sitten maate, alkaen kuitenkin vasta hiljalleen hivuttautua yhä lähemmäs tätä, peläten kokoajan mielessäni toisen saavan jostain voimaa potkaista tai purra minua.
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 06. Joulu 2010 19:34

Benjamin häilyi jossakin tajuttomuuden rajoilla maatessaan veren ja veden tahrimalla kielekkeellä, ja hän kuuli ylhäältä kantautuvat Maustamattoman Kermaviilin huudot etäisinä ja kaukaisina, kuin hän olisi kuullut ne paksun seinämän takaa. Orin silmät raottuivat, ja hänen näkökentässään vilisi ja välkkyi, kun hän koetti katsoa ylös ja paikantaa Kermaviilin. Orin läsin koristamat kasvot katosivat kuitenkin pian näkyvistä jyrkänteen reunan taa palominon havaitessa rautiaan, eikä hän enää nähnyt tätä sen jälkeen. Hän kuuli silti rautiaan huudon.
"Ben, minä tulen!"
Palomino ynähti epämääräisesti, kuin toinen voisi kuulla hänet, ja sihahti hampaidensa lomasta kivun vihlaistessa uudelleen hänen selkäänsä, kylkiään, niskaansa ja päätään. Ben veti väristen henkeä ja sulki silmänsä alkaessaan voida pahoin maailman heittäessä häränpyllyä hänen silmissään. Valkeaharja hytisi koko kehollaan kylmästä.
Kun Maustamaton Kermaviili saapui lopultakin löytämäänsä polkua pitkin alas Benin luokse, ja tiedusteli hänen vointiaan, Ben mutisi lähes äänettömästi "Sattuu...", tietämättä itse lainkaan, että oli päästänyt jonkin sanan sustaan. Ori ei ollut varma siitäkään, oliko rautias edes puhunut hänelle mitään. Hän oli niin sekavassa tilassa, että uskoi kuvittelevansa omiaan. Valkeaharjan korvissa jyskytti edelleen, ja hän luuli sateen sekä tuulenkin lakanneen, koska ei enää kuullut niiden ropinaa ja ulvontaa korviensa huminalta.
"Hiljaista", Ben sammalsi itsekseen, kuulematta Kermaviilin voivotusta samalla, kun avasi silmänsä katsellakseen suomen hevosen läsin halkomia kasvoja. Orin hätä helpotti heti, kun hän vain vilkaisikin toista tämän tummiin silmiin.

Ben koetti sinnikkäästi pitää kiinni tajunnastaan, taisteli pysytelläkseen hereillä. Valkeaharja ei antanut tyhjyyden vallata mieltään. Hänen silmissään heitti yhä, mutta hän kuuli nyt selkeästi Kermaviilin hätäisen äänen ja erotti sanoja toisistaan, tunsi kivun jyystävän kehoaan, kylmyyden hyytävän jäseniään. Hän oli tietoinen itsestään ja ympäristöstään. Ben oli jopa saanut ajatuksensa selkenemään sen verran, että hän tiesi mitä oli meneillään, ja hän kuunteli rautiasta korvat höröllä.
Vaikka palomino olikin tuskissaan ja hänen kehossaan jylläsivät valtavat kivut, hän oli silti kaiken kärsimyksen keskellä iloinen kuullessaan Maustamattoman Kermaviilin äänen. Se lievitti hänen tuskiaan. Orin huulilla käväisi pieni hymyn poikanen. Hän ei voinut kieltää sitä, miten hyvältä tuntui, kun joku oli hänestä huolissaan. Että joku välitti hänestä.
"Ei hätää... Ei hätää", palomino lausui hiljaa rautiaalle. Benin huulilta kantautui jopa ääni, joka muistutti jonkinlaista naurahdusta Kermaviilin kysyessä, pääsisikö hän ylös ja jaloilleen. "Luulen vähän, etten pääse", ori vahvisti yhteen ääneen rautiaan kanssa. Hänen jalkansa eivät olisi kantaneet, eikä hänellä ollut voimia kierähtää ympäri.

Kun Benjamin avasi jälleen siniset silmänsä, hän katsahti Maustamattomaan Kermaviiliin ihmeissään, kun tämä epäröiden ehdotti jotain, mikä jäi palominolle epäselväksi.
"Ben, sinä tuskin pidät ideasta, mutta... tai ei mitään"
Ori seurasi rautiasta tarkkaavaisesti katseellaan tämän kiertäessä hänen selkä puolelleen ja mietti, mitä toinen oli sanoillaan tarkoittanut. Benin niska ei sallinut hänen kohottaa tai kääntää päätään, jotta ori olisi nähnyt olkansa yli Kermaviilin. Orin ei tarvinnut kuitenkaan yrittää päänsä kääntämistä, kun hänelle jo selkisi, mitä suomenhevonen aikoi. Benin silmät laajenivat ja pupillit kapenivat järkytyksestä pieniksi viiruiksi hänen hoksattuaan Maustamattoman Kermaviilin aikeet, hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin ja vatsanpohjaansa kouraisi kylmä, ikävä tunne.
Ei - ei helvetissä!, Ben ajatteli kauhuissaan.
Benjamin ei pystynyt tekemään mitään, kun Kermaviili oli käynyt jo maate ja painautui hiljalleen lähemmäksi häntä. Palomino tunsi rautiaan lämmön lähellään, hän kuuli toisen hengityksen ja haistoi sieraimissaan toisen tuoksun. Benin ilme vääntyi tuskallisempaan irveeseen kuin hänen pudottuaan kielekkeeltä. Orin korvat liimautuivat uhkaavasti hänen niskaansa vasten, hänen hampaansa olivat irvessä, ja hän korskui varoittavasti. Palominon keho jännittyi jokaista lihasta myöten kuin hän olisi ollut valmiina käymään toiseen käsiksi.
Oli paha ja oli väärin, että toinen ori hivuttautui kiinni hänen kylkeensä. Väärin, väärin, VÄÄRIN!
"Älä", hän käski painokkaasti silmiensä leiskuessa raivosta. Ben ei välittänyt enää siitä, miten ystävällinen ja kiltti Kermaviili oli, tai että tämä lämmitti häntä vain hyvyyttään - hän halusi rautiaan luotaan pois ja välittömästi. Orin oli yhtäkkiä hirveän kuuma, ja hänen sydämensä tykytti rinnassa kiivasta tahtia, kun hän hälyyttyi toisen läheisyydestä. Orin läheisyydestä, mitä hän oli Em'verin torjunnasta saakka pyrkinyt välttämään.
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 07. Joulu 2010 16:36

Ohoh, Benhän tuntui olevan sitä vastaan, että lämmittäisin häntä nämä seuraavat tunnit. Se oli kuitenkin ihan sama, koska en halunnut orin jäätyvän. Kiittäisi minua vielä myöhemmin. Tavallaan minun kävi hieman sääliksi jännittynyttä oria, joka olisi varmaan kurkkuun kiinni käynyt, jos vain olisi pystynyt. Mutta ei, siinä hän vain makasi avuttomana. Hymähdin tuskin kuuluvasti, yrittäen vakuutella mielessäni itsekseni, että Ben kyllä tajuaisi minun jossain vaiheessa tarkoittavan vain hyvää. Mikähän hänellä oikein oli, kun vierekkäin oleminen tuntui olevan niin kamalaa hänen mielestään..
Yritin ajatella, ettei vika ollut minussa. Olihan tämä kieltämättä vähän kummallista, kaksi oria makaamassa vierekkäin. Tai sitten ei. Kyllä Benistä huomasi, että tämä oli loukkaantunut, ja että täällä oli kamalan kylmä muutenkin. Silti Ben tuntui jaksaavan kiukuta. Hymähdin jälleen, painautuen taas vähän lähemmäs. Vaikka tarkoitukseni olikin vain lämmittää toista, säteili myös hänestä lämpöä, josta minäkin hyödyin. Minunkaan ei siis tarvinnut hytistä kylmän ilman takia.

"Ben, älä viitsi." Äänensävyni oli rauhallinen, mutta samalla määrätietoinen ja käskevä. "Täällä tosiaankin on kylmä, enkä ymmärrä, mikä sinulla on tätä vastaan." En todellakaan keksinyt siihen syytä, tai jäänyt odottamaan, että Ben alkaisi selittelemään jotain. Tekosyyt eivät menisi läpi, kuten vaikka "ei minulla ole kylmä" tai jotain vastaavaa. Jos itsekin jo hytisin tämän talvikarvani kanssa, oli mahdotonta, että Benillä olisi ollut lämmin. Hyytävä tuuli puhalsi jälleen ylitsemme, se ihan pureutui ihoon asti, kuten myös tiheään tahtiin yhä maahan tippuvat vesipisarat. Vaistomaisesti painauduin aina vain lähemmäs Beniä, vaikka olin jo ihan iholla. Olin koukistanut jalkani ja makasin nyt osittain kyljelläni, osittain vatsallani pää maata vasten, kuunnellen korvat sivuille suunnattuina vesipisaroiden ropinaa ja Benin hengitystä. Tummien silmieni katse tuijotti kaukaisuuteen, mutta saatoin kuvitella mielessäni Benin ilmeet, mikäli tämä ei olisi jo luovuttanut ja halusi minut yhä kauas itsestään. Pieni, hieman voitonriemuinen hymy nyki suupielilläni, kun ilkikurinen pilke silmäkulmassani suljin silmäni ja jäin odottamaan sateen loppumista. Ihan vain Beniä kiusatakseni ajattelin jo alkaa juttelemaan tavalliseen tapaani tälle, ärsyttääkseni hieman, mutta annoin asian sitten olla. Olisi parempi, että Ben saisi levätä rauhassa, jos pystyisi.

Minua hieman huvitti se, että aikaisemmin niin hiljainen Ben oli ryhtynyt ärhentelemään ja jopa korskunut minulle vain sen vuoksi, että olin painautunut hänen viereensä lämmittämään. Tarkemmin ajateltuna se ei enää tuntunutkaan niin pahalta, vaikka edelleen ehkä hieman väärältä, Ben kun ei edelleenkään voinut tehdä mitään. "Lähden tästä vain jos kerrot jonkun todella hyvän syyn, miksi lähtisin", lausuin määrätietoiseen sävyyn. Vedin jalkojani jälleen hieman lähemmäs itseäni, säilyttäen kuitenkin mukavan asennon. Kylmä kallio allani tuntui jo lämpimämmältä.
"Eiköhän tämä asia ole siis loppuun käsitelty." Olin jo vähällä naurahtaa, mutta tyydyin vain hymyilemään leveästi. En oikein tiennyt, mitä ajatella, kun toisaalta tuntui hyvältä auttaa ja toisaalta siinä oli minunkin mielestäni mukavan lämmin ja toisaalta Ben kuitenkin vihoittelisi minulle varmasti jälkeenpäin ja.. ja. Katuisin sitten myöhemmin, kun lähtisimme eri suuntiin ja Ben vihaisi minua. Jos joku kuitenkin haluaisi vielä pilailla lisää kustannuksellamme ja johdattaa meidät samaan paikkaan, saisin tilaisuuden pyytää anteeksi sitä, että ärsytin Beniä. Vaikka kyllä hänkin saisi vielä myöntää ylireagoineensa.
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 10. Joulu 2010 20:41

Benin päässä kaikui taukoamatta varoitus, joka käski häntä oman parhaansa vuoksi vetäytymään kauas Maustamattomasta Kermaviilistä. Ori olisi tehnytkin niin, jos vain olisi pystynyt. Hänen kipunsa olivat vielä liian voimakkaita ja estivät häntä liikkumasta tuuman vertaa, joten hänellä ei ollut toivoakaan päästä suomen hevosesta eroon. Palomino yhtyi rautiaan hymähdykseen. Vaikka hän olikin kuinka ahdistunut tahansa, hänen ei auttanut kuin tyytyä kohtaloonsa ja kyhjöttää kalliolla kylki kyljessä Kermaviilin kanssa. Mutta Benjamin vannoi itselleen, että kunhan hän vain saisi kerättyä voimia ja tulisi kuntoon, rautias saisi tuntea nahoissaan, miten pahaksi tämä oli orin olon tehnyt. Ben oli pysytellyt pitkään erossa oreista, ja juuri kun hän oli pystynyt nielemään sen tosi seikan, ettei hänen kannattanut eikä hän saanut lähestyä oreja, tapahtui näin. Kermaviili hivuttautui hänen vierelleen niin, että ori tunsi toisen kehon omaa veren tahrimaa ruumistaan vasten, hän aisti toisen lämmön ihollaan, haistoi jopa rautiaan tuoksun nenässään. Se tuntui kohtalon ivalta, kuin hänelle olisi ilkuttu päin naamaa siitä, ettei hän voisi ikinä elää rauhassa salaisuutensa kanssa.
Ben nieli kielelleen pyrkivät syytökset ja ilkeät sanat ennen kuin hän lipsautti niitä ilmoille. Oli parempi pitää mölyt mahassa, ainakin toistaiseksi. Hän ei halunnut pahentaa tilannetta entisestään sytyttämällä riitaa hänen ja Kermaviilin välille. Saarna oli parempi säästää seuraavaan päivään. Ori korskahti uudelleen, kun hän tunsi Kermaviilin painautuvan entistä lähemmäksi itseään. Helkkari vie, eikö tämä ollut jo tarpeeksi lähellä häntä ennestäänkin? Valkeaharjasta tuntui, kuin Maustamaton Kermaviili olisi tahallaan kokeillut hänen rajojaan kun näki, miten ori toisen käytöksestä ärsyyntyi. Mutta läsipään hymy vielä hyytyisi, kunhan Benjamin vain pääsisi takaisin jaloilleen...

Ben naurahti kuivasti suomen hevoselle. Tämä sanoi, ettei ymmärtänyt, miksi Ben oli niin kovasti toisen läheisyyttä vastaan, vaikka se toi "helpotusta" purevan kylmyyden keskellä. Jos rautias olisikin vain tiennyt, mikä valkeaharjaa vaivasi, tämä ei varmasti olisi silloin valittanut valkeaharjan tylystä käytöksestä.
Palomino pysytteli vaiti, ja antoi Maustamattomalle Kermaviilille vapauden kuvitella asiasta mitä itse tahtoi. Häntä ei kiinnostanut mitä toinen ajatteli, eikä ollut puhettakaan siitä, että hän olisi kertonut synkästä salaisuudestaan tai siihen liittyvistä murheistaan yhtään mitään. Hän ei ollut kertonut niistä koskaan kenellekään, eikä kertoisi tulevaisuudessakaan. Ben veisi salaisuutensa mukanaan hautaan.
Joten kyllä - asia oli loppuun käsitelty. Kermaviili tuskin osaisi arvata omin päin, mikä valkeaharjan sydäntä painoi, miksi hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi. Ja parempi niin.
Ben sulki silmänsä jäätävän viiman puhaltaessa kaksikon ylitse, ja vaikka hän kuinka yrittikin olla välittämättä, häntä paleli hirveästi. Hän olisi kestänyt kylmyyden paremmin, ellei sade olisi yhtä aikaisesti porautunut hyytävänä hänen ihoonsa tai jos hän ei olisi kärsinyt kovista kivuista. Niistä kolmesta yhdessä oli vaikea selvitä. Orin silmissä paloi tuska ja hänen rintaansa raastoi, kun hän koetti vastustaa houkutusta käpertyä lähemmäs toista pysyäkseen lämpimänä. Hän oli vakaasti sitä mieltä, että hän mieluummin kärsisi kylmästä ja jäätyisi elävältä, kuin nojautuisi Kermaviiliä vasten lämmittääkseen itseään. Valkeaharjan mielen lujuus tosin alkoi horjua, kun ilma alkoi illan myötä viiletä lähelle nollaa. Pienen pieni osa Benjaminista halusi tuolloin käpertyä rautiasta vasten, mutta suurempi osa taisteli raivokkaasti tuota halua vastaan ja koetti nujertaa sen.
Ben ei nöyrtyisi houkutuksen edessä.

Benjaminin jalkoja puistatti jälleen, tällä kertaa ei kylmästä, vaan suuttumuksesta. Hän ei vihannut Kermaviiliä, vaikka toinen koettelikin hänen rajojaan ja järkytti hänen mieltään, mutta hän pelkäsi omia tunteitaan, ja muuttui sen vuoksi vihaiseksi ja kylmäksi, kun hän yritti tehdä kaikkensa torjuakseen omat tunteensa ja halunsa. Huolimatta siitä, miten kovasti palomino vastustikin haluaan antaa periksi ja kääntyä rautiaan puoleen, Ben alkoi harkita, että hän voisi ehkä sittenkin luovuttaa. Että hän voisi hakea toisesta lämpöä kylmyyden karkottamiseksi, vaikka se sotikin hänen periaatteitaan vastaan. Hänellä oli aivan kunnollinen syykin olla orin lähellä, eikä se liittynyt mitenkään siihen, että Ben piti oreista. Palomino vain säästäisi itsensä enimmiltä kärsimyksiltä.
Niin. Mitä jos...
Benin korvat olivat kääntyneet sivuille, ja hänen silmänsä olivat mietteliäät, kun hän pohti, voisiko hän sittenkin antautua ja painautua Maustamattoman Kermaviilin kylkeen. Hänen oli niin kylmä, että ajatus tuntui tuolla heikkouden hetkellä oikein hyvältä.
Valkeaharja huokaisi syvään. Hän ei voinut halulleen mitään, sillä hänen oli liian kylmä. Hän pyörähti varoen selkänsä kautta ympäri, niin että hänen oli taas mahdollista nähdä Kermaviilin kasvot ja tämän huulia venyttävä leveä hymy. Ben ei sanonut toiselle mitään, mutta hän viesti terävällä mulkaisullaan ja niskaan painuneilla, uhkaavaan eleeseen kääntyineillä korvillaan toiselle, ettei tämän kannattanut sanoa asiasta halaistua sanaa, jos henkensä oli tälle kallis.
Ja niin Ben lopulta kivusta irvistäen vierähti koukistettujen jalkojensa päälle ja nojautui kokonaan kiinni toisen kylkeen, ujutti jopa vastentahtoisesti päänsä tämän lapaa vasten lämmittääkseen itseään tehokkaammin. Hän oli kuin pieni linnun poikanen, joka haki lämpöä ja turvaa emonsa siipien suojasta. Orin sydän sykki kiivaasti hänen rinnassaan, hänen selkäänsä pitkin kulki kylmiä väreitä, hengitys salpaantui ja hänen koko kehonsa jännittyi joka ikistä lihasta myöten, kun hän teki sen, mitä ei olisi ikinä sallinut itsensä tekevän. Käpertyi toiseen oriin kiinni. Tuntui kauhistuttavalta ajatella, että hän joutuisi viettämään koko pitkän yön toisen vierellä, mutta hänen oli pakko kestää se, ellei hän todella halunnut jäätyä elävältä.

Kylmyys kaikkosi valkeaharjan kehosta heti, kun hän oli asettunut hyvin lähelle Kermaviiliä. Vaikka hänen olikin siinä lämmin, hänen sisintään kylmäsi yhä ja hänen olonsa oli niin hirveän tuskainen ja polttava, etteivät kivut kehossa tuntuneet enää miltään sen rinnalla. Ori puuskahti höyryävää ilmaa sieraimistaan. Hän ei pitänyt orin läheisyydestä, vaan vihasi sitä sydänjuuriaan myöten, sillä hän pelkäsi alitajuisesti, että se johtaisi vielä johonkin yhtä hirvittävään kuin Em'verin tapaus.
Benjamin tiesi, että kun yö vierähtäisi ohitse ja hän heräisi virkeämpänä ja ajatuksensa selkeämpänä uuteen päivään, hän vielä nostaisi tapahtuneesta metelin, tuntisi kuvotuksen ja katumuksen kalvavan rintaansa.
Mutta hän oli liian väsynyt ja tuskainen välittääkseen asiasta nyt.
Ori sulki silmänsä, jolloin hänestä tuntui hitusen helpommalta olla Kermaviilin vierellä, kun hänen ei tarvinnut katsoa toista.
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 12. Joulu 2010 00:13

Minulla alkoi oikeastaan olla oikein mukavaa, kun Ben ei jaksanut väittää vastaan ja minulla oli jo lämpimämpi. En vielä siinä vaiheessa jaksanut vaivautua edes miettimään, miksi ihmeessä en olisi saanut asettua tähän. Enemmänkin tulin ajatelleeksi, mitä kaikkea vieressäni makaavalta orilta oli mennyt rikki hänen tömähdettyä kallioon. Ainakin korskuminen ja puhuminen oli sujunut, joten hän oli yhä hengissä. Ikävä kyllä toinen vaikutti myös melko lamaantuneelta.. eikö hän pystynyt liikkumaan? Hymyni hyytyi hetkeksi, kunnes tunsin liikettä vierelläni.
Raotin silmiäni ja katselin, kuinka Ben kääntyi. Ensinnäkin turvalleni hiipi hymy helpotuksesta, mutta orin ilme vasta saikin minut hymyilemään ja leveästi. Ainakin Ben jotenkuten pystyi liikkumaan, ja luomaan kovin murhaavia katseita. Olisin varmaan naurahtanut ja heittänyt jonkun vitsin tunnelman keventämiseksi, ellei tuijotus olisi ollut niin äkäisen oloinen.

Ori siirsi päänsä vasten lapaani, ja minä henkäisin äänettömästi. Tulihan se järkiinsä. En edelleenkään ollut tarpeeksi viisas tajutakseni, mitä pahaa tuossa muka oli? Ben oli yhä jännittyneen oloinen, mitä en ymmärtänyt. Jos minä olisin pudonnut kalliolta ja joku tunkisi kylkeen kiinni, en minä noin murhaavia katseita olisi siihen luonut. Pyöräytin kerran silmiäni Benin omituisuudelle ja suljin taas silmäni. Benin omituisuus. Heh. Okei, ehkä se oli vähän ilkeästi ajateltu. Ehkä Ben ei vain luottanut vieraisiin niin helposti, jos hän kärsi jonkinlaisesta pelosta olla toisten lähellä tai jotain.. ? Olihan niitä hevosilla pelkoja. Minä en tuntunut ihan niin vähästä hätkähtävän, tai sitten olin jo tullut vanhaksi ja nähnyt tätä maailmaa sen verran paljon, että.. no, tuskin. Ehkä minä olin vain tämmöinen ja elänyt hyvän nuoruuden ja plaplapla. Benistä minä en paljoa tiennyt, vain nimensä hän oli minulle suostunut kertomaan. Ikää en osannut tarkkaan arvioida, mutta eiköhän toinen jo jonkin verran päälle viiden ollut. Tämän menneisyydestä taas en tiennyt yhtään mitään, vaikka itse olin hänelle jo Suomesta selittänyt. Niin, paitsi sen, ettei hän ollut ilmeisesti koskaan ihmistä nähnytkään. Eikä syntynyt Caraliassa.

En kuullut toisen hengitystä, kiitos yhä maahan ropisevien vesipisaroiden, mutta tunsin tämän läsnäolon ja tiesin hänen hengittävän. Oloni alkoi tuntua yhä lämpimämmältä, muttei missään nimessä kuumalta - olisi saanut tuolla toisenkin kyljen puolella olla joku lämpöpatterina, ettei tuntuisi näin inhottavan epätasapainoiselta tai jotain sinne päin. Kylmästä en kyllä missään vaiheessa edes ajatuksissani valittaisi, ääneen nyt en todellakaan - ties vaikka Ben saisikin jostain voimaa hakata minut, vaikka juuri oli maannut niin lamaantuneen oloisena paikallaan, että olin jo kerennyt huolestua.
Koska minulla ei tavallaan ollut kylmä. Mieleni teki vaihtaa jotenkin hassusti asentoa ja painautua jotenkin omituisesti niin lähelle Beniä, kuin vain pystyisin, mutta jätin sen tekemättä. Enköhän saisi kuulla saarnan jo siitä, että olin tullut makoilemaan hänen vierelleen. Hymähdin hiljaa, huomaamattani. Jäin odottamaan hiljaa sateen loppumista, sillä halusin äkkiä takaisin tasankohevosten alueelle.
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 26. Joulu 2010 21:12

Ehkä toisessa tilanteessa Maustamattoman Kermaviilin hymy olisi ollut mukavaa katseltavaa ja lämmittänyt sydäntä, mutta nyt... Nyt, kun Ben makasi kovissa kivuissa, hyytävän tuulen ja sateen keskellä kiinni toisen orin kyljessä häntä ei paljoa naurattanut. Orista tuntui hirveän pahalta, pahemmalta kuin moneen viikkoon, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Palomino arveli, etteivät kivut hänen kehossaan hellittäisi kokonaan vielä aamuunkaan mennessä. Todennäköisesti kivut kalvaisivat häntä vielä useankin viikon päästä, niin kova oli pudotus kivistä maata vasten ollut. Orin kylkeen viiltyneet haavat tihkuivat yhä verta, samoin teki orin sydän. Hän kärsi Kermaviilin läheisyydestä, orin kosketuksesta. Se sai kylmän, tukahduttavan piston lävistämään hänen rintansa. Rautiaalla tuskin oli aavistustakaan siitä, mitä Benjamin joutui käymään läpi tunteidensa kanssa. Yhtä aikaa hän oli vihainen ja katkera, mutta salaa myös hyvillään. Kokemus toisen orin läheisyydestä oli valkeaharjalle uusi ja tuntematon. Jännittävä. Hän ei ennen ollut ollut näin lähellä oria, aivan ihossa kiinni. Hän ei koskaan ollut saattanut haistaa orin tuoksua näin voimakkaana ja huumaavana sieraimissaan, tuntenut lämpöä niin houkuttelevana ja kiehtovana kuin nyt...
Benjamin nielaisi kuuluvasti ja liu'utti päätään ja kasvojaan rautiaan lapaa pitkin maahan, vasten kylmää ja märkää kalliota kun hänen mielensä teki hipaista turvallaan toisen pehmeää harjaa ja poskea. Hän oli vihainen itselleen, kun ei kyennyt hallitsemaan noita kiellettyjä tunteita. Hän oli pitänyt tunteitaan niin pitkään sisällään ja koettanut tukahduttaa ne, että ne olivat vain ehtineet kasvaa ja vahvistua niin, ettei niitä voinut enää pidätellä. Valkeaharja ei voinut itselleen mitään. Hän saattoi taistella ja yrittää kääntää väkisin tunteensa oreista tammoihin, mutta ikinä se ei tulisi onnistumaan. Hän ei pystyisi muuttamaan luontoaan - mutta hän voisi piilotella sitä.
Niin hän teki nytkin.
Suklaapalomino henkäisi syvään, mutta varovasti kivistävillä keuhkoillaan ja piti silmiään yhä ummessa yrittäen unohtaa, missä ja kenen vieressä oikein oli. Hän käyttäytyi kuin rautiaan läheisyys olisi ollut yhtä viatonta ja harmitonta kuin kaverin kanssa juttelu. Se helpotti hänen pahaa oloaan hieman, laannutti katkeraa paloa hänen sydämessään. Ben yritti kaikin voimin piilottaa suomen hevoselta ne tunteet, joiden kanssa joutui painimaan.

Benjamin yritti turhaan ohjata ajatuksiaan tuosta hetkestä toisaalle. Hän alkoi omien tuskiensa sijaan pyöritellä ja pohtia mielessään sitä, miltä Maustamattomasta Kermaviilistä tuntui. Tämä tuskin koki palominon läheisyyttä samoin kuin Ben tämän. Rautias luultavasti lukeutui myös niihin oreihin, jotka pitivät tammoista ja ajattelivat toisia oreja vain kavereinaan. Niin ollen toinen tuskin pitäisi tilannetta kovinkaan kutkuttavana tai jännittävänä, vaan ajattelisi vain lämmittävänsä kaveriaan, auttavansa vähän loukkaantunutta.
Benin ihmetykseksi tuo ajatus harmitti häntä. Ori säikähti omia mietteitään, jotka olivat ajautumassa vaarallisille urille, ja niin hän koetti tyhjentää päänsä kaikesta turhasta ja yrittää nukahtamista. Olihan sentään yö, eikä hän halunnut viettää sitä kokonaan valvoen. Kivut ja toisen orin läheisyys tosin haittasivat unen tavoittelua omalta osaltaan, mutta valkeaharja koetti sinnikkäästi siitä huolimatta nukahtaa. Toisen tuottamasta lämmöstä oli jälleen hyötyä, sillä yksin kylmässä sateessa kyyhöttäessä ei varmasti olisi pystynyt nukahtamaan.
Benjamin taivutti korvansa suojaan sateelta niskaansa vasten, haukotteli pienesti kipeillä leuoillaan ja rentoutti kehoaan. Ehkä hän vielä jossakin vaiheessa saisi unen päästä kiinni.

Palominon kasvoille oli levinnyt levollinen ilme kireän ja kovan naamion tilalle. Ori kuunteli vaitonaisena sateen rytmikästä ropinaa kivistä pintaa vasten sekä kaksikon ylitse puhaltavan tuulen huminaa. Vielä hetki sitten sateen rummutus oli ärsyttänyt Beniä ja ajanut hänet hermoromahduksen partaalle, mutta nyt sateella oli jopa rauhoittava vaikutus häneen. Se tuuditti häntä kuin äidin rauhallinen laulu, ja tuuli siveli hänen poskeaan kuin äidin pehmeä turpa.
Orin suupieli nykäisi kerran, lähes huomaamattomasti ylöspäin kuin hän olisi hetken hymyillyt. Hymyn häivähdys kuitenkin haihtui hänen turvaltaan yhtä pian kuin oli ilmestynytkin.
Jaksu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Sussu » 27. Joulu 2010 00:03

Yritin olla ajattelematta sitä, ettei Benillä ehkä ollut mukavaa tuossa vierelläni. Hän oli ilmaissut hyvin selvästi, ettei pitänyt siitä, että olin näin lähellä, mutta onneksi olin pitänyt pääni. Tunsin orin pään liukuvan lapaani pitkin maahan asti, jolloin henkäisin syvään. Silmäni olivat olleet suljettuina jo hyvän tovin, enkä ollut tehnyt juuri muuta kuin kuunellut sateen ropinaa ja odottanut Benin tekevän jotain. En oikein tiennyt, mitä - ehkä nousevan tai ryömivän kauemmaksi minusta. Pieni hymy nykäisi suupieltäni ylöspäin, mutten jaksanut hymyillä kun kukaan ei kuitenkaan ollut ihailemassa hymyäni. No ei sentään. Oloni alkoi viileästä sateesta riippumatta muuttua yhä unisemmaksi, kiitos kyljessäni olevan lämpöpatterin, joten liikahdin hieman paikallani, jalkojani vieläkin lähemmäs itseäni vetäen ja turpaani kohti takapäätäni siirtäen. Mumahdin jotain ajatuksissani, vielä kerran liikahtaen. En kuitenkin pystynyt saamaan unta, sillä pelkäsin Benin siirtyvän ja jäätyvän. Se tietenkin olisi hänen oma ongelmansa, eikä ori kyllä ollut mihinkään lähdössä, joten en sitten tiedä.. Hymähdin hiljaa.

Yritin painaa silmäni yhä tiukemmin kiinni. Korvani painuivat hitaasti luimuun, täysin niskaani vasten, yrittäessäni suojata niitä hiljalleen hellittävältä sateelta. Ajatukseni eivät olleet mitenkään selvät ja kykenin ajattelemaan vain oria vieressäni. Sitä, mitä hän mahtaisi tämän jälkeen minusta ajatella, mitä hän parhaillaan ajatteli. Mieleni teki kääntyä Benin suuntaan ja kysyä tältä suoraan, mitä tuon päässä oikein liikkui, mutta päätin jättää sen tekemättä. Jos hän alkaisi vihata minua tämän takia, ei sillä normaalin hevosen mielestä pitäisi olla väliä. Mutta koska minä olin kuitenkin mikä olin, minulla ei ollut helppoa jos tiesin jonkun vihaavan minua.
Todellisuudentajuni hämärtyi vajotessani yhä syvemmälle ajatuksiini. En kuullut enää selvästi edes kalliota vasten ropisevaa vettä, vaan jokainen pisara tuntui ropisevan korvani juuressa jossain kaukana. Pian sekin hiljainen ääni lakkasi, olin vajonnut uneen. Minut ympäröivä pimeys muuttui hyvin nopeasti niityksi, jonka laidassa seisoin katselemassa maisemaa, jossa liikkui monenlaista tapaamaani henkilöä, joista vain kaksi tunnistin - Roll ja Ben. Jossain kaukana kulki myös vanha isäntäni, jonka huomatessani lähdin heti liikkeelle. Tunsin juoksevani tavallista hitaammin, ja ennen kuin ennätin miehen luo, tunsin valtavan pudotuksen takaisin todellisuuteen. Minusta ihan oikeasti tuntui siltä, kuin olisin tipahtanut jostain. Heräsin hätkähtäen ja räväytin silmäni auki, jääden vain hetkeksi tuijottamaan.

Jouduin hetken miettimään, oliko Ben yhä vierelläni. Olin niin tottunut tämän lämpöön, etten ollut ihan varma asiasta. Sen vuoksi nostin mahdollisimman huomaamattomasti, hitaasti ja hiljaisesti päätäni, kääntyen katsomaan Beniin. Tämän yhä siinä huomatessani käänsin taas nopeasti pääni, jäämättä tuijottamaan. Eihän sillä väliä ollut, oliko tuo hereillä vai ei. Pyöräytin nopeasti silmiäni ja painoin pääni taas maahan. Oloni tuntui äkkiä hyvin virkeältä, enkä voinut kuin kirota mielessäni sitä, että olin jostain saanut yllättäen uutta energiaa valvoa, kun meidän olisi ollut kaikkein fiksuinta nukkua. Syitä oli monia; Ben tuskin halusi keskustella kanssani, nyt oli yö ja uskoin Benin olevan väsynyt. Niin minäkin olin ollut, ennen kuin olin mennyt nukahtamaan ja heräämään heti perään. Ei kai näkemääni voinut edes kunnon uneksi sanoa. Nukahtamatta jäinkin miettimään sitä samaista maisemaa, joka jollain tapaa jäi vaivaamaan, lähinnä siinä esiintyvän isäntäni takia. Mitähän hänelle nykyään kuului.. ? Ja Rollille. Ja muille Caraliassa tapaamilleni hevosille, kuten Sarcheelle, Gaiyalle, Névalle..
Sussu
 

Re: It's hard as hell tonight to sleep

ViestiKirjoittaja Jaksu » 27. Joulu 2010 15:03

Kesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin Ben rauhoittui ja rentoutui tarpeeksi nukahtaakseen. Hänen yrityksensä unohtaa, missä oli ja kenen vieressä makasi, onnistui. Palominoa ei enää hermostuttanut rautiaan läheisyys, sillä hän kuvitteli makaavansa yksin keskellä tuulista kalliota. Ori hymähti huomaamattaan alkaessaan vaipua hitaasti uneen. Hänen kalliota vasten painautunut päänsä kohosi aavistuksen ja hivuttautui takaisin entiseen paikkaansa vasten Maustamattoman Kermaviilin kaulaa, ja sitten valkeaharja nukahti.
Benjamin näki välillä hyvin sekavaa unta. Hän ei aluksi erottanut selkeitä hahmoja tai tapahtumia edessään, vain toisiinsa sekoittuvia värejä ja muotoja. Välillä taas hän ei nähnyt yhtään mitään, pelkän ammottavan mustan tyhjyyden. Pikku hiljaa nuo värit ja pimeys kuitenkin alkoivat sulautua yhteen erilaisiksi olennoiksi, joista muovautui lopulta hevosia, lintuja ja muita eläimiä sekä jonkinlainen maisema. Hevosten ja muiden olentojen alle kohosi jostakin pimeyden keskeltä maata, jota verhosivat pitkävartisten, tuulessa huojuvien heinänkorsien matto sekä puut, ja horisontissa saattoi erottaa hämärästi vuoristojen terävävien piirteiden kohoavan kirkasta taivasta vasten. Benjaminin uni oli siitä erikoinen, että hänestä tuntui kuin hän olisi itse ollut siinä mukana ja ohjaillut omia liikkeitään. Niinpä ori kokeili astella edessään kohoavien puiden taa nähdäkseen, mitä sieltä tulisi vastaan. Hän lähti liikkeelle. Havupuiden oksat pyyhkivät kevyesti ja pistelivät palominon kylkiä hänen kulkiessa niiden keskeltä, ja kun ori lopulta pisti päänsä noiden oksien läpi, ei näky hänen edessään ollut ollenkaan miellyttävä. Se oli suorastaan hirvittävä, niin järkyttävä, että Ben hätkähti ja alkoi täristä unissaan.
Benin edessä olivat Em'verin suunnattoman kokoiset, julmaan ja veriseen irvistykseen vääristyneet kasvot, jotka huusivat hänelle raivoissaan. Ne haukkuivat ja syyttivät häntä. Em'verin silmät leiskuivat tulta kuin helvetti, ja tämän kasvot lähestyivät Beniä kovalla vauhdilla. Ruunikon hahmolla oli pahat aikeet, tämä halusi aiheuttaa tuskaa ja satuttaa Benjaminia. Palominon huulilta kantautui äänetön huuto - hän ynisi unissaan - kun hän koetti päästä pakoon Em'veriltä. Ori kuitenkin sätki vain paikoillaan pääsemättä yhtään mihinkään. Kasvot olivat jo vaarallisen lähellä ja hönkivät veren tuoksuista ilmaa orin kasvoille ja olivat tarraamassa kiinni hänen kurkkuunsa, kun kaikki yhtäkkiä katosi Benin ympäriltä. Pimeys kietoi valkeaharjan otteeseensa.

Palomino ehti nähdä vielä epäselvän välähdyksen Maustamattoman Kermaviilin hymyilevistä kasvoista, ennen kun ori heräsi liikahdukseen päänsä alla. Jokin oli kohottautunut, mutta lopulta myös laskeutunut hänen allaan ennen kuin Benjamin edes tajusi, että se oli ollut rautiaan kaula. Toinen oli kai katsahtanut häneen, mutta painanut sitten päänsä takaisin maahan.
Benjaminin ylähuuli kohosi irvistykseen, kun palominolle valkeni, että hän oli käpertynyt takaisin suomen hevosta vasten. Ori kirosi äänettömästi ja veti päänsä pois Kermaviilin luota. Vaikka häntä sapettikin olla taas tietoinen rautiaan läheisyydestä, hän oli liian väsynyt hermoillakseen asiasta sen enempää. Benjamin vajosi takaisin syvään uneen. Hän ei enää nähnyt painajaista Em'veristä, vaan nukkui sikeästi koko yön unia näkemättä.

************* HYPPÄYS AAMUUN *************

Aamu sarasti kirkkaana Caraliassa, kun Benjamin alkoi vähitellen heräillä. Aamuinen aurinko kutitteli lämpimillä säteillään orin ihoa ja silmäluomia, ja sai orin raottamaan sinisiä silmiään. Kirkas valo kuitenkin kirvelsi valkeaharjan silmissä niin, että orin oli pakko siristellä silmiään ja totutella tovi aurinkoon, ennen kuin kykeni näkemään mitään.
Kun Benjaminin silmät tottuivat kirkkaaseen valoon, hän vilkaisi ympärilleen ja höristi korviaan. Taivas oli kultainen ja pilveetön, aurinko oli juuri nousemassa. Linnut lentelivät iloisesti taivaalla ja sirkuttivat pirteinä omia laulujaan. Sade oli yön aikana lakannut ja tuulikin laantunut niin, että se vain suhisi hiljaa korvissa ja siveli kevyesti ihoa kaksikon yltä puhaltaessa. Kallio palominon ja rautiaan alla oli kuivunut ja lämmennyt, joskin Benin veri läikitti sitä vielä. Ori puhahti, ja silmiään pyöräyttäessään hänen katseensa osui Maustamattomaan Kermaviiliin.
Benjamin jähmettyi.
... Ei helvetissä...
Eilisyön tapahtumat virtasivat musertavana ryöppynä Benjaminin mieleen. Ben ei ollut aluksi muistanut ollenkaan, että hän oli pudonnut illalla kalliolta. Hän muisti sen nyt, kun liikutteli varovasti jäseniään, kohotti päätään ja kipu löi hänen kehonsa lävitse. Ben ei tajunnut heti sitäkään, että oli ollut koko illan ja yön siinä Maustamattoman Kermaviilin kyljessä, ennen kuin oli katsahtanut toiseen ja tunsi polvensa hipaisevan rautiaan jalkaa. Palominon silmät kapenivat pieniksi viiruiksi ja hän henkäisi järkyttyneenä. Hänen oli päästävä pois ja äkkiä. Benjamin ei välittänyt kovista kivuistaan vaan kierähti vatsalleen, ojensi varovasti jalkojaan ja heilautti itsensä pystyyn. Orin korvat liimautuivat kiinni niskaan ja hän puri huultaan, ettei olisi ulvonut tuskasta. Hänen jalkojaan ja selkäänsä särki kauheasti, ja hän oli pudota takaisin polvilleen kivun yhä voimistuessa.
Benin tahdonvoima piti silti hänet pystyssä. Hän ei enää vajoaisi takaisin toisen orin vierelle. Ei ikinä.
Valkeaharjan kulmat kurtistuivat synkäksi varjoksi hänen silmiensä ylle, hän nyrpisti nenäänsä ja korskahti vimmoissaan, kun katsahti uudelleen maassa makavaan Kermaviiliin. Että hän olikin mennyt tekemään tyhmästi. Katumus kuristi orin kurkkua.
"Helvetti", palomino sihahti tukahtuneesti yhteen puristettujen hampaidensa välistä ja käänsi vihaisena katseensa pois rautiaasta. Hän oli mennyt tekemään sen, mikä oli väärin ja kiellettyä. Kermaviili ei tajunnut asiasta varmasti yhtään mitään, mutta Ben joutuisi kantamaan sydämellään tapahtunutta vielä pitkään.

Suklaapalomino kirosi vielä uudelleen, ja otti sitten hiljaisen askeleen eteenpäin lähteäkseen orin luota. Hän ei kaivannut Maustamatonta Kermaviiliä seuraansa tai tahtonut enää nähdä tätä ikinä, olkoonkin tämä sitten kuinka ystävällinen ja mukava tahansa.
Benjamin halusi vain pois. Pois, pois, pois!
Jaksu
 

Seuraava

Paluu Vuoristo

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron