'Cause everything is never as it seems

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Tammi 2013 13:38

[ Wohveli ja Persikka mukaan :3 oli vähän vaikeuksia keksiä nimeä pelille, mutta toivottavasti se ei ole ihan huono... :D]

Kamír

Päämäärättömän vaeltelun seurauksena olin päätynyt aavikkohevosten sademetsään. Olin päättänyt tutustua uuden laumani alueisiin, joten nyt sain pyyhkiä listaltani aavikon lisäksi sademetsän. Katselin ympärilleni varsin uteliaana. Sademetsä oli oikea vastakohta aavikolle, joka oli autio, kuiva ja kuollut paikka. Täällä oli lämmintä, kosteaa ja metsä oikein kuhisi elämää ja oli pullollaan erilaisia kasveja, värejä ja eläimiä. Onnekseni en ollut törmännyt mihinkään petoeläimeen, joita sademetsässä riitti varmasti paljon. Räpyttelin ihmeissäni ruskeita silmiäni. Metsän puut olivat hurjan suuria, ne olivat paitsi paksuja rungoiltaan, ne myös näyttivät siltä kuin ne olisivat yltäneet hipomaan taivaankantta. Huomasin, että puiden latvustot olivat niin tuuhealehtisiä, että ne peittivät taivaan miltei täysin taakseen. Auringonvalo pääsi silti pilkistämään pienistä raoista, niin ettei metsässä ollut pimeää.
Kävelytahtini oli hidas ja laiska ja kavioni painautuivat turhia kiirehtimättä multaiseen, pehmeään maahan yksi toisensa jälkeen. Minun oli välillä tarkkailtava jalkojani, jotta välttäisin kiviin, suuriin juurakkoihin ja kasveihin kompastumisen. Olin saanut oppia kantapään kautta, että oli hyvä katsoa minne astui, sillä sademetsään saavuttuani olin lentänyt rähmälleni turhankin monta kertaa. Hymähdin tympääntyneesti ja loikkasin eteeni tuppautuneen suuren puunrungon ylitse. Sademetsässä tosiaan kannatti pysytellä varpaillaan.

Jalkojeni juuressa mutkitteleva kapea polku päättyi umpikujaan. Pysähdyin ja vilkuilin ympärilleni. Joka puolella oli suuria, vihreitä lehviä sekä eksoottisia, värikkäitä kukkia. Ne olivat sen verran räikeän värisiä, että ne olivat varmasti myrkyllisiä - parempi, ettei niihin mennyt koskemaan, vaikka herkullisiltahan ne näyttivät.
Tein yhdeksänkymmenen asteen käännöksen ja lähdin suuntaamaan askeleeni vasemmalle. En löytänyt uutta polkua, mutta voisinhan minä yhtä hyvin raivata itselleni uuden tien kasvuston lomitse. Ähisin ja puhisin puskiessani itseäni tiheään kasvaneiden kasvien lävitse, mutta yhtäkkiä matkani tyssäsi. Kurtistin kummastuneena kulmiani ja vilkaisin jalkoihini. Paksu liaani oli takertunut vasemman etuseni ympärille. Yritin kiskoa itseäni irti, mutta liaanin ote ei hellittänyt, se ainoastaan tiukensi otettaan koivestani. Huokaisin turhautuneena ja puhalsin silmilleni valahtaneen otsaharjan sivuun. Jaahas, siihen minä sitten jäinkin. Olisin helppoa riistaa, jos jokin peto sattuisi löytämään minut. Sadattelin huonoa onneani tovin ennen kuin aloin riuhtoa itseäni irti uudestaan, yrityksessäni onnistumatta. Huuliltani livahti uusi erä rumia sanoja. Että osasikin jurppia. Taisin jäädä kiinni loppuiäkseni.
Jaksu
 

Re: 'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Wohweli » 22. Tammi 2013 16:40

PERCIVAL

Olin saamaton. Sitä minulle jaksettiin hokea. Voiko minua edes ihan tosissaan syyttää siitä, että en ole tavannut Aavikkohevosten johtajaa ja sen takia saanut kinuttua laumapaikkaa? Miksi laumaa edes ylistettiin maasta taivaaseen saakka, itse en edes liiemmin ymmärtänyt ideaa, että minut tavallaan kuljetettaisiin tietyn otsikon alle ja sitten nimittäisin itseäni niinkin hölmösti, kuin aavikkolainen. Miksei samantien hiekkalaatikkolainen tai saharaheppa? Täysin päätöntä meininkiä. Mikseivät villit toverini voineet edes yrittää kehittää järkeviä lauma nimiä. Miksi niiden täytyi olla niin luonnonläheisiä?
Havahdun ajatuksistani vasta, kun liaani putoaa naamalleni jostakin korkeudesta.
”Au, mitä hel-,” kysyn ja kohotan katseeni korkeuksiin toivoissani saada syypää kiinni. Eihän kasvuston seassa mitään näy. Ärähdän hiljaa ja takerrun hieman ärhäkkäänä liaaniin ja yritän kiskaista sen irti. Yllättäin se on kuitenkin melko sitkeässä ja päätän vain puraista sen poikki. Kevyestä napsahdus äänestä tiedän, että se on poikki ja viskaan pätkän pensaiden sekaan. Siitähän sai, kun kävi hyppimään silmilleni ja pysäytti matkantekoni. Olinpas taas ikäiseni tasolla, ihme pentu minustakin tullut. Lapsellisuus iskenyt jotenkin salakavalasti.

Etenen nyt pidemmälle sademetsään ja ainakin toivon, että eteen sattuisi joku hevonen joka kertoisi miten pääsen laumaan. Olin oikeasti melko pulassa tämän asian suhteen. Tällä kertaa minulla ei ollut tietoa, ei mitään mistä päteä tai järjestää meteliä. Tarvitsin apua. Voi kuinka haluaisin myöntää itselleni mitallin tuosta ajattelusta. Kerrankin myönsin asian, ainakin itselleni. Vaatisi vielä hieman lisää epätoivoa, että möläyttäisin sen suorilta suin ääneen.

Pian sademetsän petollisuus iskee muistiini, kun puun juurako vetäisee minulta etujalat alta ja kohtaan maan ennen, kuin reagoiminen tulee edes mieleeni.
”No, on se nyt kumma!” ärähdän ja lähden oitis kokoamaan itseäni ylös maasta, ihan vain sen varuilta, että joku nelijalkainen sattuisi matelemaan vastaan. Olisihan se eittämättä noloa jos retkottaisin pitkin pituuttani keskellä tietä. Pääsen takaisin pystyyn, mutta etusiani vihloo tuntuvasti. Tyypillistä minun tuuriani.
En jää kuitenkaan tuleen makaamaan vaan pätään jatkaa vielä eteenpäin, vaikka jalkani ovat syvästi tätä ajatusta vastaan. Etenen hiljattain oikeanpuoleista jalkaa selvästi ontuen. Suljen kivun pois tietoisuudestani ja kävelen juro ilme naamallani syvemmälle metsiköön, tällä kertaa maata tarkasti tuijottaen.

Matkani jatkuu vielä pitkään, mutta hevosen tuore tuoksu saa minut havahtumaan. Kohotan pienesti päätäni ja tähystelen hieman ympärilleni ja silmiini osuu kasvuston seassa oleva tamma. Olipas hänellä kumma puvustus. Mustaa ja valkoista miten sattui. Lieniköhän minkään puhtaanrodun edustaja. Itse en ainekaan ikinä ennen moiseen ollut törmännyt.
Uteliaisuuteni kuitenkin laittaa minut kävelemään tammaa kohden ja lähemmäs päästyäni minulle valkenee hyvin mistä oli kyse. Liaani oli tehnyt toiselle kepposen ja solmiutunut tämän etuseen.
”Kelpaako apu?” kysähdän sitten tietyssä kohteliaisuuden valossa. Oli mielestäni ihan fiksua kysyä ensin. Voisi olla, että valkomusta tahtoo pärjätä omillaan tai on niitä en-luota-oreihin tyyppejä. Minä en suostuisi ottamaan yhtäkään potkua siitä hyvästä, että yritän olla avuksi.
Wohweli
 

Re: 'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Jaksu » 26. Tammi 2013 16:36

Ärisin ja murahtelin yrittäessäni päästä irti jalkaani kietoutuneen liaanin otteesta. Riuhtominen ei selvästikään auttanut asiaa ollenkaan - pahainen rehu oli vain kiertynyt tiukemmalle etuseni ympärille - joten päätin ottaa hampaat avukseni ja puraista sen poikki. Kurotin päälläni alas ja aloin järsiä paksua liaanin vartta päästäkseni vapaaksi. Se maistui pahalta eivätkä hampaani saaneet siihen aikaiseksi kuin säälittävän pienen naarmun, mutta koska minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa jatkoin liaanin järsimistä jääräpäisesti.
Touhuuni uponneena en heti huomannut, että paikalle oli saapunut toinenkin hevonen. Äkkäsin toisen vasta kun tämä oli tullut aivan lähelle ja sanoi minulle jotain. Hätkähdin koko kehoani myöten ja katseeni sinkoutui säikähtäneenä vieraaseen. Hän tarjosi minulle kohteliaasti apua, mutta minua ei liiemmin houkuttanut päästää häntä lähelleni. Ori oli minua reilusti isokokoisempi ja arvet peittivät päästä kavioihin hänen lumenvalkoista kehoaan. Selkääni pitkin hiipi pieni pelonväristys. Ori ei vaikuttanut kovin vihamieliseltä, mutta hänen hurja ulkomuotonsa sai minut varautuneeksi. Hänen silmänsäkin punersivat hieman, mikä sai hänet näyttämään jotenkin... Verenhimoiselta.

Olin vaiti hyvin pitkään ja päädyin tuijottelemaan omia kavioitani vaivautuneena, kunhan olin saanut katseeni irti vieraasta. Vilkuilin silmäkulmastani ympärilleni - jos en olisi ollut köytettynä liaaniin olisin varmasti pötkinyt pakoon orilta pää kolmantena jalkana. Olin ansassa ja pelkäsin, että pian hän alkaisi kiusaamaan minua tai huomauttaisi jotain ilkeää rumasta värityksestäni tai siitä, että olin kamalan lihava.
Hiljaisuus alkoi kuitenkin painostaa minua niin paljon, että minun oli pakko avata suuni ja yrittää vastata orille jotain. Ajattelin, että kieltäytyisin mahdollisimman kohteliaasti hänen tarjoamastaan avusta, mutta ainoa mitä suustani sain oli pieni ja jännittynyt uikahdus. Minua nolotti hirveästi ja tunsin punan lehahtavan poskilleni. Ummistin silmäni ja huokaisin turhautuneesti. Miksi tämän piti olla aina niin vaikeaa?
Koska en onnistunut sanomaan orille mitään, ojensin vapisevaa etustani häntä kohti sen merkiksi, että hän saisi auttaa minua jos halusi. Olin kääntänyt kasvoni hänestä pois päin, en tohtinut millään katsoa häneen. Odotin vain, että hän auttaisi minut irti, jotta pääsisin jatkamaan matkaani.
Jaksu
 

Re: 'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Wohweli » 28. Tammi 2013 15:44

Ei näyttänyt neiti aluksi minua huomaavan. Hyvin keskittyneesti vaikutti tuo yrittävän päästä takertuneesta liaanista eroon. Apua tarjottuani saan osakseni melko säikähtäneen vieraan, vaikutti kovasti siltä, että toinen olisi voinut helposti vetäytyä minusta niin kauas, kuin liaani sallisi. Tamma ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti myöskään viimeinen hevonen joka reagoisi minuun vastaavasti. Karski ulkonäköni toteutti määräämätöntä tehtäväänsä.
Seepranomainen tamma näytti repeävän aivan kaikista henkseleistään, näytti kovasti pelkäävän minua. Sinänsä minua hieman säälitti. En ollut tullut tänne syödäkseni toista, mutta millä ihmeellä toisen saisi siitä vakuutetuksi.

Pysyttelen paikoillani. En tohdinut lähestyä tammaa sillä tämä ei ollut siihen itse myöntänyt lupaansa. Saisi varmaan slaagin jos ottaisin ohjia omiin hyppysiini ja repisin liaanin poikki. Päätän pysyä kärsivällisenä, odotella siis, että tamma vastaisi jotakin. Koko päivää minulla ei ollut silti toiselle uhrattavana joten ennemmin tai myöhemmin kärsivällisyyteni ajautuisi tuuttiin ja lähtisin paikalta vailla omantunnon tuskia.
Tamma taisi olla todella ujo sillä vielä hetkenkään jälkeen ei tämä ole saanut sanaa suustaan. Ei toinen kuitenkaan varmaan mykkä ollut, kai se siinä tapauksessa olisi jotenkin muunlailla elehtinyt. Kääntelin korviani. Ei, minun kuulossani ei ollut vikaa eikä mustavalko kirjava puhunut edes käsittämättömän hiljaisella äänellä. Oliko minun karu ulkomuotoni todella vienyt siltä kielen? Yleensä vastaavassa tilanteessa oli joku sentään käskenyt suksimaan suolle, mutta pienempi pysyi hiljaa. Eikö se vain kehdannut sanoa, että olemukseni oksetti sitä?

Ennenkuin kärsivällisyyteni ajautuu piippuun huomaan tamma nostavan jalkaansa ja ojentavan sitä minua kohti. Apuko siis kelpaisi? Pistin merkille miten toinen piti katseensa etäällä minusta ja käänsi päänsäkin. Leikitään - ihan vain toisen turvallisuuden vuoksi -, että en nähnyt moista.
Kun olen varma, ettei toinen kävisi kimppuuni lähestyessäni kuroin välimatkan umpeen ja silmäilin sitten hieman tilannetta. Solmua olisi liian vaikea alkaa näin avaamaan joten kaipa ainoa vaihtoehto oli purra vihreäköynnös poikki. Katsahdin lyhyesti tammaan, kuin varmistaakseni, ettei toinen ollut tässä välissä jo tullut katumapäälle. Iskin hampaani liiaaniin ja tunnustelin sitä hieman suussani, kun sain siitä sopivan otteen yritin pienellä nykäisy liikkeellä saada sen poikki. Ei tepsinyt. Puhahdin hiljaa ja yritin uudelleen jolloin liiani olikin yllättäin valmis antamaan periksi ja katkesi.
Peräännyin melko vilkkaasti kauemmas tammasta, ihan vain omaa nahkaani varjellakseni.
Wohweli
 

Re: 'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Jaksu » 31. Tammi 2013 23:26

Ihmettelin suuresti miksi valkea ori oli niin varuillaan suhteeni tullessaan minua lähemmäksi. Hän vilkuili minuun varsin epäileväisesti alkaessaan nakertaa jalkaani irti liaanista. Ehkäpä minun arka käytökseni oli syynä siihen - ehkä hän pelkäsi, että saisin jonkinlaisen paniikkikohtauksen hänen tullessaan lähelle ja potkaisisin häntä puolustukseksi. Siltä se ainakin vaikutti varsinkin siinä vaiheessa kun hän peruutti kiireen vilkkaa pois luotani saatuaan liaanin irti jalastani. Liikuttelin jalkaani hieman saadakseni veren kiertämään ja laskin sen sitten multaista maata vasten. Tuntui hyvältä kun veri virtasi taas vapaasti suonissani.
Kuikuilin orin suuntaan ujosti mustan otsaharjani suojista samalla kun mietin mitä kannattaisi tehdä seuraavaksi. Kiitoksen esittäminen taisi olla paikallaan, sillä ori oli auttanut minut ystävällisesti irti etustani kuristavasta liaanista vaikka olisi voinut vain lähteä lätkimään pois paikalta ja jättää minut oman onneni nojaan. Huuleni raottuivat muutaman kerran ilman, että sain suustani edes pientä pihausta, mutta lopulta sain värisevän ja hiljaisen ääneni kuuluviin.
"K-kiitos a-avusta", sain änkytetyksi ja tunsin kuumotuksen palaavan poskilleni - minua hävetti, että en osannut edes puhua kunnollisesti vieraiden seurassa. Kielelläni tuntui olevan oma tahto, sillä se ei suostunut tottelemaan minua ollenkaan.

Katseeni kiertäessä pitkin orin lumivalkoista ja arpien viivoittamaa kehoa aloin miettiä mihin laumaan hän mahtoi kuulua. Mikäli hän ei kuulunut aavikkohevosiin, joiden mailla me olimme, hän olisi luvaton tunkeilija. Ei sillä, että uskaltaisin ajaa hänet täältä pois vaikka luultavasti pitäisi. Ori saattoi hyvinkin kuulua tasanko-, lumi-, tai ylänköhevosiin kokonsa puolesta. Vuoristo- ja metsäponit eivät tulleet kysymykseenkään, hän oli niihin laumoihin aivan liian suurikokoinen.
Silmäiltyäni valkeaa tovin painoin katseeni takaisin jalkojeni juureen. Oloni oli hyvin vaivaantunut, sillä en keksinyt mitään sanottavaa. Siirsin painoani hermostuneesti jalalta toiselle ja pureksin hampaani yhteen. Välillä unohdin jopa hengittää. Minua ärsytti, että minusta oli tullut niin järjettömän arkajalkainen toisia hevosia kohtaan. Pelkäsin aina, että minua haukuttaisiin ruman väritykseni tai pyöreyteni takia, vaikka tämäkään ori ei ollut sanonut minusta mitään pahaa saati nauranut minulle. Niinpä päätin, että ottaisin itseäni niskasta kiinni ja kertoisin orille oman nimeni, niin suuri kuin haaste olikin.
Nostin päätäni ryhdikkäämpään asentoon ja kohdistin katseeni valkean punertaviin silmiin. Tuijotin häntä hetken sisälläni vellovan kauhun vallassa, mutta pienen kielen kanssa kamppailun jälkeen sain esiteltyäni itseni hänelle.
"O-olen K-Kamír", sanoin ja yritin jatkaa mahdollisimman vakaalla äänellä, "M-mikä sinun nimesi on?"
Jaksu
 

Re: 'Cause everything is never as it seems

ViestiKirjoittaja Wohweli » 11. Helmi 2013 19:18

Selvisin täysin vammoitta eikä ole varmaan edes liioiteltua, että oletan sen johtuvan hätäisestä peruuttamisestani. Ei noista naisista ikinä tiennyt tai minä en ainekaan. Ainakin tamman jalka näytti muilta osin olevan kunnossa, kyllä sille varmaan pian jo voisi painoa laskea, kuhan veri kiertäisi ja mahdollinen puutumus helpottaisi. Mitenköhän olisi käynyt jos tämä kirjava olisi joutunut tuossa vielä pitkänkin aikaa virkomaan. Olisikohan jalka puristunut kuolioon? Jos olisin jotain moista möläyttänyt ääneen olisin varmasti saanut osakseni ällötystä, mutta minä nyt en vain voinut olla pohtimatta moisia vaihtoehtoja.
Kuulen hiljaista änkytystä ja kohdistan epäröimättä katsettani tamman silmiin. Tämä kiitti. Ei se olisi ollut tarpeellista, mutta olisi se silti kiva huomata, ettei kiittäminen ollut kaikille niin vaikeaa, kuin esimerkiksi minulle.
"Ole hyvä vain," kehotan toista rennosti ja toivon, että tämän tyylinen olemukseni saattaisi tarttua myös tammaan. Taisi tämä kirjava olla hieman ujo.

Hiljaisuus kaartu ylle. Minua se ei haittaa enkä tunne olonia juurikaan vaivautuneeksi, eihän minulla juuri sanottavaa edes ollut. En vieläkään oikein tiennyt uskaltaisinko yrittää tutustua toiseen vain pitäisikö minun vain lähteä ja päästää tamma seurastani. Tällä hetkellä oli hyvin vaikea päätellä kelpasiko seura vai ei.
Ennenkuin minä uskaltaudun avaamaan suutani kirjava esittäytyy hieman sönköttävällä äänellä. Miten säälinkään toista, ujous oli omalla tapaansa hyvin kiusallinen juttu, mutta minä yritin olla huomaamatta sitä. Kamíriksi esittäytynyt tiedusteli nyt minun nimeäni ja en voinut estellä hymyn nousemista valkealle turvalleni.
"Minun nimeni on Percival," esittäydyn sitten ja lähes koskaan se ei ollut tuntunut näin kivalta. Yleensä esittelin itseni ja nimeni mauttomasti ja väliinpitämättömästi, mutta tällä kertaa se tuntui jopa ihan mukavalta omalla kielellä.
"Mahdanko muuten olla jo aavikkohevosten alueilla?" tieustelin Kamírilta toivoen tältä hieman parempaa tietämystä - minuun nähden - näihin raja-asioihin, joihin olin alkanut itsekin vasta äskettäin hieman enemmän huomiota kiinnittämään. Tarkoituksenanihan oli tosiaan liittyä aavikkohevosten laumaan.
Wohweli
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron