Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 24. Tammi 2014 19:30

[Silkki & Nasim! Laitetaanpa tämäkin peli pyörimään kaikessa rauhassa ^^]

AUBE DORÉE

Iltapäivän aurinko lämmitti mukavasti kylkiä, ja ilmaakin oli taas helppo hengittää. Siitä huolimatta kaipuun ja helpotuksen sekainen katseeni kulkeutui palmujen ja ties minkä kasvien muodostaman lehtiverhon läpi kohti Hoeron kaukana kangastavaa siluettia, jatkaen matkaansa kohti hiekkaerämaata, joka oli niin lähellä... ja silti niin kovin mahdottoman kaukana.
Minun oli ikävä aavikolleni, mutten uskaltautuisi vielä hetkeen lähtemään sinne. Olisi täysi itsemurha lähteä kohti keidasta, jonka tulivuoren tuhka olisi päässyt saastuttamaan.
Minun aavikkoni... niinpä niin. Elämä oli ihmeellisyyksiä täynnä.

Toistaiseksi minun oli tyydyttävä yhteismaahan ja näihin aavikon reunamiin. Pysyttelin mieluummin lähellä hiekkamerta ja auringon paahdetta, sillä muualla saarella oli kylmä. Tätä punaista karvaa ei vain oltu tehty talvipakkasiin, ja tuhkapilvet tuntuivat vievän välillä lämmön jopa dyynien maailmasta, näistä puilla koristelluista maastoista puhumattakaan. Onneksi pilviä ei ollut enää kovinkaan paljon, ainakaan minun mielestäni.
Olin tullut hieman syrjemmälle yhteismaan tungoksesta, vaikka tiesinkin, etten voisi paeta kovinkaan kauas. Minulla oli nyt velvollisuuksia ja vastuita, vaikka tällä hetkellä johtamani lauma olikin suurelta osin ilman turvallista kotia. Tai ehkä vastuu oli juuri siksi vain suurempi.
Oli minulla toinenkin syy kulkea näille main: täällä oli jäljellä paljon enemmän tuoretta ruokaa. Yhteismaan puolella parhaat paikat oli usein koluttu moneen kertaan ennen kuin minä ehdin apajille, mutta täällä sai vatsan täyteen ruokaa joutumatta juuri mutustamaan mauttomia heinänkorsia.
Pärskähdin tyytyväisenä haukattuani taas yhden suullisen tuoretta, matalaa ruohoa suuhuni. Maailmani oli muuttunut, mutta juuri nyt se tuntui rauhalliselta paikalta, jossa oli ihan hyvä olla.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Tammi 2014 20:51

[Täältähän me saavumme. Olen jo valmiiksi pahoillani tökeröstä tekstistä, en ole pelannut hevosilla vuosiin ja suomeksikaan ei ole tullut kirjoitettua enää pitkiin aikoihin.]

NASIM

Nämä muutamat viikot olivat olleet täynnä kaaosta ja sekavia, nopeita keskusteluja. Olin ilmeisesti löytänyt tieni tänne vuoden huonoimpaan aikaan: joku puhui tulivuoresta, joka oli juuri purkautunut ja toinen selitti jotakin taudista, joka oli vienyt mennessään lukuisia lajitovereita. En ollut onnistunut rakentamaan lyhyistä keskustelunpätkistä kovinkaan järkeenkäyvää selitystä vallitsevalle kaaokselle, mikä oli vain saanut minut ärsyyntymään ja vetäytymään kauemmas hevosia kuhisevista alueista.
Olin melko varma, että olin ylittänyt lukuisia rajoja, joilta olisi kannattanut pysyä poissa ja todennäköisesti myös hankkiutunut alueille, joille minulla ei ollut mitään asiaa. Ketään ei tuntunut kiinnostavan, sillä tulivuori oli vienyt kaiken huomion. En kyllä ihmettele. Minäkin saattaisin hetkeksi unohtaa laumani alueen jos tuhka peittäisi maan... Otan tuon takaisin. Minä en unohtaisi.

Olin saanut selville, että tällä saarella oli kuin olikin aavikkoa, kuulemma silmänkantamattomiin. Sitä väitettä en uskonut, mutta olin kuitenkin seurannut ohjeita. Vaikken koskaan myöntäisi sitä, minä ikävöin aavikkoa, kotiani. Olin elänyt koko elämäni aavikolla, kokenut hiekkamyrskyt ja kuumuuden, selvinnyt oloissa, joissa monet joutuivat taipumaan. Minä olin aavikon lapsi, joten vereni veti minua aavikon suuntaan tällä tuntemattomalla saarellakin.
Ravasin vehreän maiseman halki, jonka pohja tuntui liian kovalta ja kiinteältä kavioideni alla. Vaikka vaeltaisin loppuelämäni metsän keskellä, tuskin koskaan unohtaisin hiekan pehmeää kosketusta ja tapaa, jolla jalat upposivat kuumaan hiekkaan. Askeleeni oli lennokas ja rento, vaikka kuljinkin pää korkealla. Minä en luottanut tähän tuntemattomaan ympäristöön lainkaan, joten korvani kääntyilivät terävästi tavoittaakseen jokaisen äänen ja sieraimeni laajenivat koettaessaan tunnistaa mahdollisia uhkia.

Pysähdyin kesken askeleen kuullessani pärskähdyksen aivan läheltäni. Mitä ilmeisemmin olin jälleen kerran erehtynyt suunnasta ja palannut täynnä väkeä olevan Yhteismaan keskustaan. Kuopaisin maata etukaviollani turhautuneena ja pärskähdin terävästi. Aavikolla suuntavaistoni oli ollut pettämätön, en ollut koskaan erehtynyt reitistä, mutta täällä, puiden ja mitä ihmeellisimpien kasvien keskellä tunnuin kääntyvän jatkuvasti väärään suuntaan. Turhauttavaa.
No, todennäköisesti minut oli jo kuultu ja ehkä nähtykin, joten turha sitä oli enää koettaa paeta paikalta jälkiä jättämättä. Silmiäni pyöräyttäen lähdin astelemaan kohti suuntaa, josta olin alunperin kuullut tyytyväisen pärskähdyksen. Tuskin olin montaa askelta liikkunut, kun saatoin jo nähdä puiden lomasta punertavaa karvaa. Loistavaa, kerrassaan loistavaa.
"Tervehdys", lausahdin päästyäni lähemmäs. En onnistunut kuulostamaan erityisen ystävälliseltä mutta toisaalta, en myöskään kuulostanut yhtä ärtyneeltä kuin vain hetkeä aiemmin, joten kaipa tämä oli laskettava voitoksi. Yritin edes olla kohtelias ja ystävällinen. Pysähtyessäni jäin tapani mukaisesti seisomaan tasapainoisesti kaikilla neljällä jalallani, pidin pääni korkealla ja korvani valppaasti pystyssä. En ollut järin luottavainen, mikä varmasti välittyi jännittyneistä lihaksista. Olin aina valmis ponnistamaan täyteen vauhtiini, mikäli tilanne sitä vaatisi.

Tummien silmieni tulinen katse siirtyi tuntemattomasta hevosesta hieman sivummalle. Puiden oksien lomasta näin pilkahduksen kultaisesta aavikosta, joka aukeni aivan lähelläni. En ollutkaan erehtynyt suunnasta, vaan joku toinenkin oli kaivannut rauhaa kaaokselta.
"Aavikko", sanoin hiljaa ihmetystä ja kaipuuta täynnä olevalla äänellä silmät loistaen ja olemus rentoutuen. Vedin syvään henkeä ja suljin hetkeksi silmäni. Jos oikein yritin, melkein kykenin haistamaan aavikon ominaistuoksun, tuntemaan polttavan auringon punaisella karvallani. Olin melkein kotona. Silmäni rävähtivät auki ja kääntyivät jälleen tuntemattoman hevosen puoleen. Kiinnitin hetkessä huomiota rotuun, jota toinen edusti. Hän oli enemmän kuin lajitoverini - hän oli aavikon kasvatti, kuten minäkin. Ainakin toivoin niin. Muuten olisin vain entistä töykeämmän oloinen kun en ollut edes vaivautunut esittäytymään ennen kuin aavikko oli varastanut huomioni.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 24. Tammi 2014 22:36

[Pyh, minä mitään huomannut :)]

Terävä pärskähdys pensaikossa kertoi minulle, etten ollut enää yksin ruohojen ja ajatusteni kanssa. Pääni ponkaisi ylös kasvillisuudesta, kun tarkastin, ettei mitään vaarallista ollut tekeillä. Selvästikään ei, mutta otin kaiken varalta hieman ryhdikkäämmän asennon odottaessani, että tuntematon pärskähtelijä asteli näkökenttääni pensastosta.
Lehtien kätköstä paljastui piirtopäinen, juuri oikean kokoinen tamma, joka sai muistot menneestä elämästäni tulvahtamaan hetkeksi pintaan. Hän näytti niin tutulta, vaikka olin samalla aivan varma, etten ollut eläessäni nähnyt tätä tammaa. Lihakseni rentoutuivat huomaamattani.
Toisen tervehdittyä minä jatkoin hänen tutkimistaan katseellani, kallistaen hieman päätäni. Lopulta kasvoilleni nousi lämmin hymy.
"Hei", vastasin hiljaa, sillä aiemmat kaipauksen tunteeni olivat jättäneet minut astetta rauhallisempaan tilaan. Lisäksi tämä paikalle saapunut piirtopää vaikutti hieman... äreältä, syystä jota en tiennyt, mutten halunnut häiritä häntä - ihan vielä ainakaan. Jatkoin: "Hauska tutustua", ja käänsin katseeni sitten kohteliaasti poispäin. Vihreät silmät etsiytyivät kuin itsestään takaisin tulivuoren piirteisiin horisontissa.

Vieraan seuraava toteamus sai häntä lähemmän korvani siirtymään nykäisten toista kohti, ja pian huomasin taas katsovani tammaa, hymyillen kuin Nairobin aurinko. Toisen äänen sävyssä kuulin omat ajatukseni niin selvästi puheen muotoon siirrettyinä, etten hetkeen voinut muutakaan. Tämän silmänräpäyksen jälkeen herättelin itseni palaamaan takaisin maan pinnalle, ja sain hieman rauhoitettua ilmehdintääni siinä samalla.
"Se on kovin hiljainen tänään", totean haikeasti hiekkamerelle itsekin katsellen, ja huokaan. Tuuli puhaltaa juuri silloin aavikolta pienen henkäyksen, joka pääsee kulkeutumaan puuston läpi sieraimiini. Tuhkan aromista huolimatta haistan siinä myös kodin tuoksun, ja pysyttelen vielä hetken hiljaa. Sitten päätän lopettaa turhan haikailun ja palata omaksi itsekseni jälleen, koska minun tekee mieli tutustua vähän paremmin tähän toiseen hevoseen, joka vaikuttaa niin kotoisalta.
"Haluaisin jo palata kotiin. Tässä olin juuri miettimässä, ettei se kuitenkaan taida onnistua vielä muutamaan päivään. Todella sääli..." huokaan ja käännän katseeni punaruunikkoon.
"Sinäkin taidat kuulua aavikkohevosiin? Minä olen Aube Dorée, sano vain Adorée. Tai Dora. Mikä sinun nimesi on?" kyselen, päästen puhuessani pikkuhiljaa eroon ääneni haikeudesta, ja päästen takaisin normaaliin, pirteään ja vauhdikkaaseen puheen sävyyni.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Tammi 2014 23:07

Toinen puhui ystävällisellä äänellä ja käyttäytyi muutenkin kohteliaasti, joten minä vannoin tekeväni parhaani, jotta pitäisin tulisen luontoni edes hetken kasassa. En ollut luonnostani ilkeä, en ainakaan itse uskonut olevani. Olin vain hieman räjähdysherkkä. Tai no oikeastaan aika paljonkin. Aavikon näkeminen kuitenkin rauhoitti ja huomaamattani otin puolikkaan askeleen kotia kohti. No, eihän se koti ollut, mutta turha haikailla synnyinseutujen perään. En enää pääsisi takaisin. Tämän olisi oltava uusi kotini, tämän aavikon, jonka tutkimiseen minulla olisi loputtomiin aikaa.
Tamman haikeat sanat aavikon hiljaisuudesta saivat minut vilkaisemaan vielä kerran aavikon suuntaan, ennen kuin pakotin katseeni kiinnittymään keskustelukumppaniini. Hän puhui kodistaan aavikolla, tahdostaan palata sinne. Nyökkäsin ymmärtäväisesti, mutta en viitsinyt keskeyttää. Minä ymmärsin kaipuun, jota toinen aavikon kasvatti tunsi. Minä halusin aavikolle enemmän kuin olin koskaan halunnut mitään. Paitsi äitini voittamista kilpailussa. Sitä olin halunnut enemmän. Mutta silti. Aavikko oli kotini, alue, jolla olin omassa elementissäni.

"Olen pahoillani. Aavikko on omalla karulla tavallaan kauneinta mitä olen koskaan nähnyt", sain sanottua hiljaa. Yllätin kenties jopa itseni ystävällisyydelläni, sillä pahoitteluni tulivat suoraan sydämestä. Olin todella, aivan vilpittömästi, pahoillani siitä, ettei vieras tamma saattanut palata kotiinsa. Punertavan tamman seuraava kommentti sai minut hetkeksi jännittymään. Lihakseni värähtelivät ohuen karvan alla kunnes pakotin itseni rauhoittumaan. Päätin kuitenkin vastata ensin esittäytymiseen, ihan vain kaiken varalta.
"Olen Nasim. Hauska tutustua, Dora", esittäydyin rauhallisella mutta vakaalla äänellä. Kannattelin itseäni hyvin, sillä tiesin, että seuraavat sanani voisivat kääntää tilanteen päälaelleen. Laumattomista ei pidetty näillä seuduilla, sen verran olin lyhyen oleskeluni aikana oppinut.
"Oikeastaan, minä olen laumaton", vastasin äänellä, joka huokui itsevarmuutta. Olin jo pienenä oppinut, että itsevarmuus toi tilanteeseen kuin tilanteeseen vakautta. Harva hyökkäsi varoittamatta itsevarmana seisovan kimppuun - vaikka se seisoja olisi yhtä pieni kuin minä. Onneksi Dorakaan ei ollut jättiläinen. Kaulani kaartui kauniille kaarelle kun tuijotin Doraa tarkkaavaisena. Pieninkin ele tammalta, ja minä kääntyisin kannoillani. Vaikka tällä omituisella, kovalla metsänpohjalla ei ollutkaan miellyttävää juosta, uskoin silti pystyväni karistamaan toisen kannoiltani. Tai ainakin tarjoamaan tasavertaisen kilpakumppanin. Harva jaksaisi kauaa ryntäillä minun perässäni, enhän ollut, ainakaan tietääkseni, rikkonut mitään kovin suuria sääntöjä.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 27. Tammi 2014 22:24

Tamman haikeat sanat saivat minut hymyilemään lämmöllä, jota aikoinaan olin osoittanut äidilleni, ja nykyisin uudelle perheelleni, eli aavikkolaumalaisille. Tuo toinen oli sanoineen niin oikeassa, vaikka moni muu tämän saaren asukkaista ei ilmeisesti ymmärtänytkään hiekkaerämaan hienouksia.
Oli hienoa törmätä samoin ajatteleviin tuttaviiksiin.
Toisen sitten äkkiä jännittyessä kehoni vastaasi heti, peilaten hänen reaktiotaan. Samalla myös puheliaisuudelleni tulee hetkeksi loppu. En tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, tai sanoinko jotakin erikoista, mutta jokin oli selvästi hullusti.

Kohottauduin parempaan ryhtiin toisen esittäytyessä, ja kertoessa sen jälkeen olevansa laumaton. Tutkimaton ilme kasvoillani tarkastelin vieressä seisovaa hevosta, miettien, miten minun kuuluisi nyt menetellä. Tiesin, että olimme jo aavikon alueella. Minun pitäisi siis häätää toinen pois. Ja toisaalta... minun ei kyllä yhtään tehnyt mieli ruveta tässä järjestämään mitään kohtausta, varsinkaan nyt kun toinen oli niin sydäntäsärkevästi puhunut aavikon kauneudesta. Joudun miettimään hetken, ja käytän ajan rentoutellen lihaksiani, ettei Nasimiksi esittäytyneen uuden tuttavani tarvitsisi pidätellä hengitystään turhaan. Pysyin kuitenkin edelleen ryhdikkäänä, sillä nämä olivat nyt minun maitani, eikä Nasimin pitäisi päästä syvemmälle lauman alueelle ilman seuraamuksia, ei ainakaan ennen kuin tiesin, mikä hän oli hevosiaan. Tarvittaessa olin valmis puolustautumaan.
Silti, vaikka mitä keksisin nyt tehdä, toisen karkottaminen savuavan vuoren juureen ei ollut ensimmäisenä listallani.

Lopulta korvani liikahtavat, ja pieni hymy palaa huulilleni. "Vai laumaton", totean hieman hämmennystä äänessäni, vaikka yritänkin edelleen eleilläni vakuuttaa toiselle, ettei hänen tarvitsisi lähteä juoksemaan - missä hän kyllä saattaisi vahingossa vaikka voittaakin minut, varsinkin tässä puunrunkojen ja -juurien luvatussa maassa. Halusin kuitenkin laukkakilpailun sijaan kuulla vähän lisää tästä laumattomuudesta.
"Minä olin melkein varma, että kuuluit aavikkohevosiin, mutta ei kai sitten... No. Kuinkas kauan sinä olet ollut laumattomana, Nasim, ja mistä syystä? Täällä ei ole kovinkaan turvallista kuljeskella ilman lauman tuomaa suojaa." Sanani olivat enemmän huolestuneita, mutta niistä kuulsi lävitse pienoinen uhkaus. Nasimin olisi parempi puhua totta, tai päättää, että jossakin muualla olisi sittenkin kauniimmat maisemat.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 27. Tammi 2014 22:44

Kirosin mielessäni, kun näin Doran peilaavan käyttäytymistäni. Tästä ei seuraisi mitään hyvää. Ilmeisesti tamma ei ollut turhan varma tilanteesta itsekään, sillä yleensä muiden reaktioita matkittiin silloin, kun ei tiedetty miten tulisi toimia. Tai sitten olin vain päässyt yllättämään tamman ja sen takia toinen reagoi ajattelematta. Sekin oli täysin mahdollista. Niin tai näin, tilanne ei lainkaan edennyt toivomaani suuntaan.
Dora paransi ryhtiään entisestään, mutta muutoin tamman ilme oli tutkimaton. Seurasin toisen elekieltä tarkkaavaisesti, sillä halusin reilun varoituksen, mikäli joutuisin ottamaan jalat alleni. Se ei olisi ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta. Vieras tamma pääsi yllättämään rentoutumalla edes hieman. Päätin toimia samoin, vaikka säilytinkin hyvän ryhtini ja valppaan katseeni. En halunnut joutua kavioiden potkujen ulottuville.
Doran hymyillessä pienesti, mutta hymyillessä yhtäkaikki, huokaisin hiljaa. Kevyt hymy kohosi omille huulilleni kun kuuntelin Doran jutusteluita. Tunnistin äänensävyn ja sanattoman uhkauksen, joka näennäisen ystävälliseen puheeseen liittyi. Mitä ilmeisemmin olin jälleen toisen lauman alueella. Miten hankalia nämä rajat olivatkaan...

"Minä olen laumaton, koska...", aloitin itsevarmasti, mutta lause jäi kesken ja kulmani kurtistuivat. Niin, miksi olin laumaton? Oliko minulla edes mitään syytä, muuta kuin se, etten ollut jaksanut hakeutua yhdenkään lauman jäseneksi? Hetken pohdiskelun jälkeen aloitin lauseeni uudelleen. "Olen aina ollut laumaton." Jopa omiin korviini ääneni kuulosti hennolta ja selitykseni täysin turhalta. En vastannut yhteenkään kysymykseen vaan herätin niitä vain lukuisia lisää. Pärskähdin turhautuneena ja kuopaisin maata etukaviollani. Suljin hetkeksi silmäni kerätäkseni ajatukseni kasaan.
"Saavuin tänne vastikään. Sen jälkeen vuori ilmeisesti purkautui ja laumat menivät täysin sekaisin. En ole vielä löytänyt ketään, joka kelpuuttaisi minut laumaansa, joten olen ollut tyytyväisesti laumaton", selitin hiljaa, mutta ääneni löysi uudelleen tutun varmuuden, kun sain puheeni käyntiin. Minua ärsytti, että olin aluksi kompuroinut omiin sanoihini niin pahasti. Olisi pitänyt miettiä vastausta paremmin ennen kuin aloitin puhumisen.
"Sitä paitsi, en ole kovinkaan hyvä laumalainen", totesin puolihuolimattomasti liki huvittuneella äänellä. Muistelin lapsuuttani ja kaikkia niitä kertoja, kun koko lauma oli turhautunut minuun ja temperamenttiini. "Olen varsin... räjähdysherkkä, niin sanotusti", selitin kevyen huvittunut hymy huulillani. "Ei kukaan jaksa sellaista kauaa katsella."
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 31. Tammi 2014 14:37

Odotin kauhun ja jännityksen sekaisin tuntein Nasimin vastausta siihen, miksi hän ei kuulunut mihinkään laumaan. Hei, taidan sairastaa jotakin tarttuvaa ja tappavaa, mutten kuitenkaan pääntautia. Tai: Hei, tapoin tässä hiljattain yhden laumalaiseni, niin että jouduin vähän niin kuin poistumaan paikalta. Tällä saarella todella oppi odottamaan mitä omituisempia vastauksia viattomiin kysymyksiin, ja tiesin varsin omakohtaisesta kokemuksesta, ettei koko tai siro ulkomuoto ollut mikään este edes tälle jälkimmäiselle kauhukuvalleni.
Niinpä helpotukseni oli suuri, kun Nasim hieman hämmentyneenä kertoi totuuden. Vihreä katseeni jäin tarkkaavaisena, mutta vähemmän pistävänä tuijotuksena seuraamaan ilmeitä toisen kasvoilla.

Koin myötätuntoa Nasimia kohtaan ja nyökyttelin päätäni pienin liikkein, kun hän kertoi rantautuneensa huonoimpaan mahdolliseen aikaan saarelle. Kuinka hyvä aavikkohevonen hänestä tulisikaan, ainakin kaikesta tästä erämaan ihailusta päätellen! Jos vain olisi joku...
Ai niin.
Laumaan ottaminen oli johtajan tehtävä. Ryhtini kohosi taas, kun muistin äkillisen ylennykseni. Myös Nasimin sanat äkkipikaisuudesta saivat korvani pyörähtelemään, kun yritin päätellä, mitä kaikkea hän sillä tarkoitti. Katsoin hieman itseäni tummempaa tammaa vielä hetken mahdollisimman suoraan silmiin, etsien pienintäkin vihjausta pahuudesta. Löysin tulta ja taistelutahtoa, mutta ne eivät tarkoittaneet pahuutta; ne olivat aavikolla usein elintärkeitä ominaisuuksia. Mielestäni Nasimin katse puhui tulisen temperamentin, mutta myös puhtaan sydämen puolesta. Niinpä päästin tumman katseen irtoamaan omastani, ja käännyin jälleen kohti aavikkoa rauhallisen itsevarmasti.
"Sellaisissa paikoissa, joissa jokainen kivi voi olla käärmeen pää ja itse maa voi äkkiä pettää alta, äkkipikaisuus ei oman kokemukseni mukaan ole aina huono piirre." Katseeni harhailee hetken maisemassa, kunnes taas palaa Nasimiin.
"Kyse on enemmän siitä, selviääkö omien räjähdystensä kanssa hengissä, ja sinä näytät selviävän. Eikö esimerkiksi tuolla aavikolla olisi sitä paitsi ihan riittävästi tilaa, että muutkin kestäisivät niitä? Tämä on aika tilava saari, kunhan jättää yhteismaan taakseen. Oletko muuten miettiny, mitä sinä vastaisit, Nasim, jos... Jos joku sattumalta kysyisi, haluaisitko liittyä aavikkohevosiin?" kysäisen, enkä enää mahda mitään tietäväiselle hymylleni. Vaikka tämä johtajuus näin äkkiä tuntuikin oudolta, juuri tässä tilanteessa todella toivoin, että Nasim ei ainakaan heti kieltäytyisi. Hän olisi juuri sellainen laumalainen, jota aavikko kaipasi: siro, oikean kokoinen ja värinen, sitkeän oloinen, osaisi varmasti huolehtia itsestään. Tuskin siitä räjähtelystäkään kauheasti laumatason ongelmia syntyisi.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 31. Tammi 2014 15:32

Olin tietoinen toisen tarkkaavaisuudesta, kun selitin laumattomuuteni syyt. Olin aistivinani tiettyä helpotusta, kun olin saanut tarinani päätökseen. En oikein ymmärtänyt, miksi se voisi olla totta, joten jätin asian täysin huomiotta. Todennäköisesti sekotin oman helpotukseni siitä, että olin saanut asian selitettyä ymmärrettävästi, johonkin aivan muuhun.
Yllättäen Dora suoristi ryhtiään ja naulitsi katseensa omiin silmiini. Minä en oikein tiennyt, mistä päin nyt tuuli, mutta säilytin katsekontaktin ylpeästi paikoillani seisoen. Yhtä nopeasti tamma käänsi katseensa aavikon suuntaan, aukaisten suunsa. Olin yllättynyt sanoista, joita kuulin. Harvoin kukaan oli sanonut äkkipikaisuuttani hyväksi ominaisuudeksi. Yleensä sitä oli pidetty turhana rasitteena, josta tulisi päästä eroon. Ainoastaan kilpailuissa äkkipikaisuuttani oli ylistetty, sillä se oli tehnyt minusta uhkarohkean ja vaistoihinsa luottavan taistelijan, joka juoksi voittaakseen.
Tamma jatkoi pohdintaansa katse minuun kiinnittyneenä, päästen yllättämään minut uudelleen. Tällä kertaa yllätys paistoi selkeästi kasvoiltani, kun Dora oli kysynyt liittymisestä aavikkohevosiin. Hetken vain tuijotin Doraa silmät suurina, ennen kuin katseeni harhaili aavikolle ja nopeasti takaisin keskustelukumppaniini.
"Et voi olla tosissasi!" Pärskähdin matalasti ja katseeni kiisi jälleen aavikolle. "Ethän?" Yhteen sanaan mahtui niin paljon kaipausta, etten itsekään tiennyt, miten olin onnistunut sanomaan sen ääneen. Katseeni harhaili hevosen ja aavikon väliä, pehmentyen joka kerta, kun kultainen hiekkaerämaa osui katseeni reitille.

"Minä... Aavikko on aina ollut kotini. Minä synnyin aavikolla, vartuin ja vahvistuin siellä. En tunne muuta elämää kuin kuivan ilman karheuden sieraimissani, auringon lämmön selässäni ja pehmeän hiekan jalkojeni alla", sanoin kaihoisasti, katse aavikolle harhaillen. Yritin parhaani mukaan keskittyä Doraan, mutta yllättävä ehdotus sai minut kaipaamaan aavikkoa yhä enemmän. Olin jo puolittain hyväksynyt sen, etten enää koskaan saisi juosta aavikolla vapaana kuin taivaan lintu, vaikka jokin osa sydämestäni oli edelleen elätellyt toivoa, että jonakin päivänä pääsisin aavikolle. Olin vain aina olettanut, että se tarkoittaisi riskialtista rajojen rikkomista.
Käänsin tummien silmien katseeni Doraan, tuijottaen suoraan vierasta tammaa.
"Minä lupaisin jokaisen lihakseni sen hevosen käyttöön, joka tarjoaisi minulle mahdollisuutta kotiinpaluuseen", vastasin lopulta varsinaiseen kysymykseen vailla pienintäkään epäröintiä. Minä tiesin, etten antaisi mahdollisuuden aavikolla elämiseen karata käsistäni, en enää uudestaan. Olin jo kerran luopunut aavikosta, mutta uudelleen en sitä tekisi. Näiden ajatusten myötä kaihoisa katseeni kääntyi jälleen aavikolle ja kevyt surumielinen huokaus karkasi huuliltani. Toivo oli hyväksi, kun sen suuntasi viisaasti. Se antoi voimaa ja kulkusuunnan, tavoitteita. Mutta tyhjä toivo, se oli pahinta. Elin mieluummin ilman toivoa kuin toivoen jotakin, mikä ei koskaan toteutuisi. Dora oli palauttanut toivoni, vain riistääkseen sen uudelleen. Pian saisin potkulla terästetyn käskyn poistua aavikon läheisyydestä ja olisin jälleen vain Nasim, laumaton kulkija, joka ei sopeutunut mihinkään.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 04. Helmi 2014 13:26

Minun oli todella vaikea olla hymyilemättä nähdessäni Nasimin kasvoilla ja kuullessani hänen äänessään iloisen yllättymisen sävyjä. Pieni hymynpoikanen pääsikin kohottamaan suupieltäni, vaikka asia olikin vakava. Kuuntelin tarkasti Nasimin kauniita sanoja aavikosta, enkä voinut olla muuta kuin vaikuttunut siitä, kuinka suuria tunteita erämaa toisessa herätti. Suuri kaipaus kuulsi läpi joka sanasta. Itsekin tiesin sen kaipauksen ja tunsin samoja tunteita, joten minun oli helppo tunnistaa toveri, jolla oli samanlainen sielunmaisema. Seurailin Nasimin katseen harhailua itseni ja hiekka-aavikon välillä sivusilmällä, ajatuksiini uppoutuneena, mutta yllättäen huomaan, että minun on pakko jälleen kohdata toisen tumma katse silmästä silmään.

Nasimin antama vala saa sydämeni jättämään lyönnin välistä - tai siltä se ainakin tuntuu. Samalla sekunnilla päälleni iskeytyvät kaikki johtajuuden hyvät puolet, mutta myös ne valtavat vastuut, joita tämä asema tuo mukanaan. Minusta oli äkkiä tullut jotakin, jonka vuoksi joku toinen taistelisi vaikka henkihieveriin. Ajatus tuntui pelottavalta, mutta tiesin, että ajan myötä oppisin hyväksymään myös ne johtajuuden synkemmätkin puolet. Ja mitä Nasimiin nyt tuli... Minusta tuntui, että oli lopultakin aika virallisesti esittäytyä.
"Nyt sattuu olemaan niin," aloitan vilkaisten vielä kerran aavikkoa, ennen kuin jatkan Nasimin silmiin katsomista, "-että minä satun olemaan aavikkohevosten lauman tämänhetkinen johtaja. Sinä olet puhunut hyvin." Hengitän syvään, jatkaen edelleen Nasimin ilmeiden tutkimista.
"Minusta olisi todella sääli, jos joutuisit mihin tahansa muuhun laumaan. Olen kiitollinen tarjoamastasi avusta, mutta se ei ole tämän päätöksen takana. Kuten varmasti ymmärrät, en voisi ottaa laumaan ketään, jonka en uskoisi selviytyvän hengissä aavikon rajojen sisäpuolella. Jotkut meistä, kuten minä, tai kuten sinä, vain kuulumme oman hiekkameremme keskelle. Jos siis kysyn ihan tosissani, niin vastaatko edelleen myöntävästi? Haluatko liittyä laumaan, Nasim?"
Pohdin hetken, ja lisään vielä: "Meillä voisi olla myös käyttöä sinun temperamentillesi, jos yhtään kiinnostaa."
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 10. Helmi 2014 13:06

Minä en tiennyt, mitä olin odottanut, mutta en ainakaan sitä, mitä Dora seuraavaksi sanoi. Olin aistinut tiettyä ylpeyttä ja lähes kunnioitustaherättävää varmuutta toisesta, mutta en ollut ajatellut sen tarkoittavan mitään sen ihmeellisempää. Kun toinen sitten esittäytyi aavikkohevosten johtajaksi, olin vähällä kirota ääneen omaa typeryyttäni. Olisihan se pitänyt tietää, ettei kuka tahansa kulkisi näillä seuduilla. Juuri minun tuuriani. Olin onnistunut ärsyttämään itse johtajaa. Se siitä laumaan liittymisestä.
Tuskin olin ehtinyt ajatella tätä, kun Doran sanat todella tunkeutuivat tajuntaani. Tamma oli sanonut, että olin puhunut hyvin. Hyvin? Mitä ihmettä se tarkoitti? En saisi potkua kylkeeni samantien vaan mahdollisuuden poistua paikalta ensin?

Kuuntelin jännittyneenä ja hivenen hermostuneena Doran sanoja. Hermostuneisuus ei kuulunut minulle, mutta nähdessäni kultaisen aavikon, tiesin tarkalleen, mitkä pelin panokset olivat. Se jos mikä sai jopa minut hivenen hermoilemaan. Doran sanat kuitenkin saivat kaiken jännittyneisyyden katoamaan lihaksistani kun pääni kohosi nopealla liikkeellä ylös. Olin jo vähällä puuskahtaa, ettei toinen voinut olla tosissaan, mutta sain viime hetkellä purtua huultani ja pidettyä suuni kiinni.
Kysymys vaatisi vastauksen, mutta yllättäen en tiennyt, mitä vastaisin. Ei, tiesin tarkalleen, mitä vastaisin, en vain kyennyt sanomaan sitä. Ääneni oli kadonnut jonnekin yllätykseni mukana. Tunsin iloa, niin suurta ja voimakasta, etten muistanut minkään muun kuin kilpailuvoiton ikinä tuoneen vastaavaa hymyä kasvoilleni. Hymyillen käänsin siron pääni Doran puoleen, tuntien ilon pulppuavan sisälläni.
"Mikään ei tekisi minusta onnellisempaa", sain sanottua silmät loistaen, "joten kyllä, haluan liittyä laumaasi."

En edes ehtinyt käsitellä kaikkia niitä riemun tunteita, jotka riehuivat sisälläni. Halusin juosta ja pukitella kuin nuori varsa kevätlaitumilla. Tunsin energian patoutuvan sisälleni, saaden lihakseni suorastaan värisemään. Minä palaisin aavikolle, kotiini. Liittyisin laumaan, joka saisi hallita kaunista mutta karua aavikkoa. Mitä muuta voisin edes toivoa?
"Mihin te temperamenttiani tarvitsette?" Kysyin yllättyneenä. En ollut koskaan edes ajatellut, että laumaelämässä temperamentista voisi olla hyötyä. Totta kai se oli kasvaessani suojellut minua, ja juuri vahvan luonteeni takia olin välttynyt monelta pahalta asialta. Olin pystynyt pitämään puoleni tilanteessa kuin tilanteessa. En ollut suostunut jäämään muiden jalkoihin. Jotenkin en kuitenkaan uskonut, että Dora tarkoitti sitä. Laumassa kannatti elää sovussa, sen verran minäkin tiesin.
"Mutta totta kai olen halukas auttamaan, miten vain kykenen", lisäsin nopeasti. En halunnut vaikuttaa epäkiitolliselta, sillä sitä en todellakaan ollut. Minut oli hyväksytty laumaan, joka sopisi täydellisesti juuri minulle. Aavikko... En malttanut odottaa, että saisin juosta hiekalla vapaana kuin hevonen, joka tiesi pärjäävänsä.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 11. Helmi 2014 12:58

Punaruunikon jännittyneet lihakset antoivat sanojeni myötä periksi sellaiselle ilolle, johon minunkin oli helppo yhtyä. Tunsin sisimmässäni, kuinka Nasim oli lähtemäisillään riemukkaaseen laukkaan, ja halusin tehdä samoin hänen seurassaan. Päätin kuitenkin hillitä itseni, ainakin niin hyvin kuin osasin, ja tyydyin hypähtämään iloisesti paikallani, hörähtämään lyhyesti ja ravistelemaan hieman harjaani ja päätäni. Voi, miten hienoa! Ensimmäinen hevonen, jonka halusin liittyvät laumaan, suostui pyyntööni! Onnellisuus paistoi silmistäni, kun maltoin taas katsoa Nasimia kohti.

"Olen hyvin iloinen siitä, että vastasit noin, Nasim", totesin hymyillen, ja tutkin vielä kerran toisen hevosen, uuden laumalaiseni, katseellani päästä varpaisiin. Hymy pysytteli sitkeästi kasvoillani myös silloin, kun yritin siirtyä astetta tärkeämpään aiheeseen keskustelussa.
"Laumamme tilanne on juuri tällä hetkellä haasteellinen, kun tuo tulivuori meni ja purkautui. Toivon, että muutaman päivän kuluttua olisi turvallista siirtyä jälleen omien alueidemme puolelle, mutta ainakin toistaiseksi emme voi kuin odottaa lähteiden puhdistumista ja toivoa, etteivät laumattomat kansoita maitamme."

Lopulta sanojeni synkkä sävy sai myös kasvojen ilmeen muuttumaan vakavammaksi. Etsiskelin huolestuneella katseellani Nasimin palavia silmiä, kun jatkoin:
"Lauma tarvitsee, samoin kuin minäkin, luotettavia hevosia, joiden jalat ja mieli ovat nopeita ja kestäviä, ja joille lauman etu tulee ennen omaa etua. Juuri nyt pulaa olisi viestinviejistä, jotka kuljettaisivat tietoa muilta alueilta aavikolle, ja rajavartijoista, jotka palauttavat erityisesti laumattomat sinne, mihin he kuuluvatkin. Pyytäisinkin sinua harkitsemaan, olisiko jompi kumpi näistä tehtävistä juuri sinulle sopiva."
Jäin selvästi vastausta odottavan näköisenä katsomaan toista tammaa, silmät toiveikkaasti kiillelen.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 28. Helmi 2014 14:38

[Anteeksi kamalasta kestosta. Elämä hyökkäsi päälle yllättäen.]

Minä kuuntelin, mitä Dora sanoi. Tamman ääni muuttui sana sanalta vakavammaksi, mikä sai myös minut vakavoitumaan. Ilmeisesti johtajattarellani oli tärkeää asiaa. Maistuipa se sana oudolta suussani, se minun oli myönnettävä. Siitä oli niin kauan, kun olin viimeksi saanut kutsua ketään johtajakseni. En pistänyt pahakseni, en lainkaan. Jos joku hevonen täytyisi valita, jonka haltuun antaisin elämäni, ei Dora ollut huono valinta. Dora oli mukava, se minun oli myönnettävä. Hyväksyi minut laumaankin, mikä ei lakannut yllättämästä minua.
Silmät loistaen punnitsin Doran ehdotusta. Olin jo valmis hihkaisemaan, että pitäisin mielelläni rajoista huolen, mutta viisaampi puoleni ehti kerrankin mukaan ennen kuin suuni sanoi jotakin. Nielaisin kielelleni kohonneet sanat ja harkitsin uudelleen. Olin nähnyt tämän omituisen saaren asukkaita vilaukselta. Minä olin pieni, niin pieni, mitä moniin tuli. Olin toki voimakastahtoinen, tulinen erämaan kasvatti, mutta en minä pärjäisi itseäni suurempia vastaan. Minä olin aina ollut juoksija, en tappelija.

"Minä olen juossut elääkseni ja elänyt juostakseni", vastasin, sillä en halunnut hiljaisuuden venyvän liian pitkäksi. En kuitenkaan aikonut miettiä enää kauempaa - nopeat ratkaisut olivat aina olleet enemmän minun juttuni kuin pitkät pohdinnat siitä, miten olisi paras toimia.
"Olisin otettu, jos saisin luvan kanssa kiitää paikasta toiseen. Minä lupaan toimittaa viestisi kenelle tahansa niin nopeasti kuin mahdollista ja tuoda jokaisen sinulle suunnatun viestin tietoosi hetkessä", huomasin sanovani. En yleensä puhunut näin... kauniisti, mutta laitoin sen riemuntunteen piikkiin. Olin juuri päässyt laumaan, joka täytti jokaisen unelmani ja nyt johtajattareni tarjosi minulle hyödyllistä tekemistä. Totta kai olin riemun täyttämä.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 09. Maalis 2014 22:32

Nasimin innostus sai minut miettimään, olisiko johtajana toimiminen useinkin näin miellyttävää. Ainakin tämän tamman kanssa kaikki näytti luonnistuvan kuin itsestään, mutta toisaalta, olin ehkä sattunut kerrankin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Harvoinhan sitä törmäsi intoa puhkuviin ja aavikosta innostuneisiin hevosiin, jotka olivat aina salaa halunneet liittyä minun laumaani!

"Kuulostaa hyvältä, joten eiköhän tehdä sopimus", totean lopulta hymyillen aurinkoisesti tulisilmäiselle tammalle edessäni. "Nimitän sinut aavikkohevosten lauman viestinviejäksi. Tästä lähtien tehtäväsi on välittää tietoja erityisesti minun ja muiden laumanjohtajien, mutta myös muiden virkaan nimitettyjen hevosten tai vain tavallisten laumalaisten kesken. Toivon, että olet tavoitettavissani - toisin sanoen aavikolla tai yhteismaalla - lähes aina. Lähetän jonkun hakemaan sinua, jos en itse löydä, koska joskus minulla voi olla kiireellistä asiaa toisen lauman johtajalle, enkä voi itse lähteä sitä viemään.
Luulen, että olet täydellinen hevonen tähän tehtävään", lopetan ohjeistukseni ansaittuun kehuun.
Mielestäni Nasim vaikuttaa sellaiselta hevoselta, joka ei vähästä säikähdä, jos tällä on harteillaan jokin tehtävä.

"Ja tietysti, jos joskus tilanteesi muuttuu etkä enää halua tai voi toimia viestinviejänä, kerro sekin minulle. Olet siltikin aavikkohevonen."
Annan katseeni kääntyä jälleen taivaanrantaa kohti, nyt lämmin hymy vihreitä silmiäni koristaen. Tuhkan alta paljastuikin uusia versoja, ja alan koko ajan vahvemmin uskoa siihen, että aavikkohevoset kohoavat jälleen sellaiseen loistoon, jonka ovat ansainneetkin.
"Minun pitäisi varmaan lähteä tästä kohta takaisin tuonne metsän keskelle", totean ystävälliseen sävyyn. "Olen huomannut, että moni aavikkohevonen, joka ei ollut viime kokouksessa, on kuitenkin nyt Yhteismaalla. Yritän esittäytyä mahdollisimman monelle, nyt kun mitään parempaakaan tekemistä ei oikeastaan ole." Tapani mukaan jutustelen Nasimille kuin vanhalle ystävälle, sillä olinpa johtaja tai en, olen silti ihan tavallinen hevonen sisältä. Jutteleminen on mukavaa, ja rauhoittaa mieltä, joka muuten kaipaisi jo aavikolle juoksemaan.
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Silkki » 18. Huhti 2014 14:19

Kuuntelin tarkkaavaisesti johtajan ohjeistuksen viestinviejän asemasta. Se kuulosti helpolta ja yksinkertaiselta, mutta samaan aikaan se täyttäisi tarpeeni tuntea oloni hyödylliseksi. Voisin tehdä jotakin tämän lauman ja sen johtajan eteen, joka oli lämpimästi hyväksynyt minut joukkoonsa. Saisin luvan kanssa verrytellä jalkojani, jotka eivät olleet saaneet kunnolla koetella askeltensa pituutta sitten sen päivän, kun kavioni oli tämän saaren rantaa koskettanut. Minä nautin juoksemisesta, mutta olin jo kauan sitten todennut, ettei metsän pohja tuntunut samalta kavioideni alla kuin aavikon kuuma hiekka. En voinut odottaa sitä päivää, kun saisin jälleen verrytellä laiminlyötyjä lihaksiani aavikon hiekalla.

"Minä pysyttelen tavoiteltavissa", vastasin lyhyen ytimekkäästi kun uusi johtajani oli lopettanut ohjeistuksensa. "Teen kaikkeni ollakseni luottamuksesi arvoinen", totesin vielä hetken mielijohteesta. Jos olin kerran jäänyt tälle saarelle loppuelämäkseni, voisin aivan yhtä hyvin tehdä siitä niin nautittavaa kuin mahdollista. En koskaan kotiutuisi muualle kuin aavikon lämpöön ja hiekan kuivuuteen. Jos aavikolla asumisen hintana olisi laumaan liittyminen, minä maksaisin sen hinnan mielelläni ja tekisin kaikkeni laumani eteen.
"Siinä tapauksessa en pidättele sinua enää kauempaa. Tapaamme varmasti piakkoin", sanoin iloisella äänellä. Johtajattarellani olisi varmasti paljon tehtävää, joten kukapa minä olin häntä pidättelemään täällä. Sitä paitsi, olin jo päättänyt, että kävisin katsomassa aavikkoa hiukan lähempää. En minä kauas menisi, en nyt, kun tuhka oli valloittanut aavikon, mutta uteliaisuudelleni en voinut mitään. En minä typerä ollut, tuhkainen vesi ei olisi juomakelpoista, joten pitkää reissua aavikolle ei voisi tehdä, mutta mikään ei estäisi minua laukkaamasta hieman aavikon laitoja pitkin. Minun olisi purettava energiaani johonkin, ennen kuin lihakseni räjähtäisivät kaikesta patoutuneesta energiasta.
Silkki
 

Re: Maailma muuttuu, ja elämä jatkuu

ViestiKirjoittaja Rosadum » 28. Huhti 2014 14:31

"Olen kovin onnellinen, että sanot noin", vastasin vielä. Riemun ja ylpeyden tunteet paisuivat rinnassani kuunnellessani Nasimia. Kyllä, tähän hevoseen minä voisin luottaa, ja hän kuljettaisi viestini aavikolta vaikka maailman ääriin saakka. Siltä minusta ainakin nyt tuntui.
"Etsin sinut käsiini, tai laitan Noahin tai jonkun muun luotettavan hevosen asialle heti, kun tarvitsen sinua. Ja muistahan olla varovainen tuolla aavikolla", lisäsin äidillisesti, sillä toisen katse hakeutui jatkuvasti aavikkoa kohti tavalla, jonka itsekin tunsin hyvin. Häntä ei pidättelisi kohta enää mikään. Virnistin kuitenkin heti neuvoni perään. Kyllä Nasim itsekin varmasti tiesi, mitä oli tekemässä.

"Näkemiin siis pian, Nasim, aavikkohevosten viestinviejä." Vaikka aavikko vieläkin kutsui myös minua luokseen, olivat velvollisuuteni tällä hetkellä enemmän sademetsän suunnassa. Minun piti huolehtia siitä, ettei yksikään aavikkohevonen luulisi lähtevänsä turvalliseen kotiin ja nääntyisi sitten janoon, koska kaikki olisi kuitenkin tuhkan peittämää. Vaikka luotin laumalaisteni omaan harkintakykyyn, en halunnut silti jättää mitään sattuman varaan näin vaarallisina aikoina.
"Antakoon aurinko ja hiekka sinun kulkea rauhassa", toivotin uudelle laumalaiselleni, viestinviejälleni ja sielunsiskolleni. Sitten kevyt, mutta harkitun rauhallinen pään nyökkäys, lämmin hymy, ja olinkin jo matkaamassa takaisin viidakon varjoisaan vehreyteen.

// Adorée poistuu.
Olipa kiva peli! :) Laitathan tiedon Nasimin uudesta pestistä myös Hahmomuutoksiin, niin se päivittyy toivon mukaan pääsivullekin!
Menossa mukana:
Aavikkohevonen, aamuauringon lapsi Adorée
Tasankohevonen, varjona vierelläsi Makil
Metsäponi, sydämenmurskaaja Sado
Seuranhaku ~ Aikajanat
Avatar
Rosadum
Cara-lapsi
 
Viestit: 286
Liittynyt: 29. Elo 2013 19:01


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron