Sä kuolet ja mä nauran, ok?

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 13. Heinä 2010 19:58

[kolmatta muotoa tänään..]

NIGHTMARE
Tumman puhuva ori jolkotti hitaasti korvat luimussa pitkin polkua sademetsässä. Välillä se pysähteli mitään varoittamatta ja katseli ympärilleen oikealla silmällään. Vasen silmä oli keskeltä hieman harmaantunut. Orille tuotti muutoinkin vaikeuksia katsoa tuolla silmällään ympärilleen, sillä edesä tuntui aina seisovan jonkin asteinen sumuverho. Tumma ruunikko tuhahti tyytymättömään sävyyn ja lähti jälleen eteenpäin jolkottaen. Tuo haistoi kaempana polun varrella virtaavan pienen joen, joka sai orin kiihdyttämään vauhtia. Pari sataa metriä ennen jokea ori pysähtyi jälleen ja vilkaisi oikealle puolelle metsään. Painajaisesta tuntui, että se oli nähnyt siellä liikahtavan jotakin ruskeaa. Tuo katsoi pää korkealla ja sieraimet suurina pusikkoa pistävästi.

Mitään ei kuitenkaan liikkunut, vaikka ori haistoikin toisen hevosen läsnäolon. Nuoren tamman. Raivostunut ori pärskähti ja jatkoi matkaansa joelle hieman entistä apeampana. Näin ei olisi ollut Milenan aikana. Hän olisi houkutellut tuon ulos puskastaan ja tappanut. Ajatteli ori vihaisena tyhmyydelleen ja piti ajatuksissaan hiljaisen hetken tammansa kunnialle.

Joki lähestyi uhkaavaa vauhtia. Ori pysähtyi joen partaalle katsomatta sitä sen enenpää ja alkaen juoda harvinaisen makeaa vettä ahnaasti. Virtaus oli siinä kohdassa hyvin voimakas ja suuntasi kohti alajuoksua, joka oli kauempana vasemmalla. Ori nosti päänsä ylös kuullessaan jossakin rasahduksen. Tarkkailtuaan ympäristöään jonkin aikaa, laski ori turpansa jokeen ja joi jälleen ahnaasti ja katselematta sen koommiin.
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 15. Heinä 2010 19:59

[Nukahdin eilen ennen kuin ehdin vastaamaan. Mutta nyt tulen ja kokeilen kolmatta muotoa minäkin...]

Nuori tamma seisoi aloillaan kuin kivettynyt. Pää pystyssä kauriin lailla tämä tuijotti tiheän lehväverhon toisella puolella kulkevaa oria. Tamma pidätti hengitystäänkin hetkellä, jolla jättiläismäinen tummanruunikko tiirasi oksiston lävitse suoraan paikkaan, jossa Katrina piilotteli. Oliko Nightmare nähnyt hänet? Ei, ei sentään... ori jatkoi matkaansa, vaika hetken nuorikko oli jo luullut...
Katrina käski itsensä rauhoittua ja odottaa, kunnes ori olisi kahdenkymmenen askeleen päässä. Sen jälkeen tammavarsa päästi ilman purkautumaan keuhkoistaan ja veti syvään henkeä. Tämä nappasi varovasti mukaansa pienen, rullaksi käärityn lehtinyytin ja lähti orin perään varovaisin askelin, joissa oli häivähdys sekä andalusialaisen kissamaista notkeutta että doninhevosen tinkimätöntä sitkeyttä.

Katrina oli päässyt uudelleen Nightmaren jäljille pari päivää sitten. Tamma oli seuraillut jättiläistä milloin etäältä, milloin hieman likempää, mutta näin lähelle hän ei ollut vielä uskaltautunut - ennen kuin nyt. Ja heti ori oli ollut vähällä huomata hänet. Tämä Painajaiseksi kutsuttu ei ollut eilisen teeren poikia... mutta sen Katrina oli arvannut jo ennen kuin oli koskaan nähnytkään koko hevosta. Ei kuka tahansa tallaaja olisi saanut Milenaa tekemään niin suurta virhettä. Elämänsä suurinta.
No, ei Katrinaakaan helposti pantu halvalla. Viimeksi hän oli saanut orin houkuteltua ansaansa nokkeluuden lisäksi puoliksi tuurilla, mutta tällä kertaa se ei onnistuisi. Nightmare tunnistaisi hänet kyllä, jos näkisi. Ellei ori sitten sattunut olemaan niin huonomuistinen, että saattoi unohtaa tamman, joka oli loikannut kimppuunsa kallionkielekkeeltä ja yrittänyt kolkata tajuttomaksi. Katrinan harmiksi se temppu oli epäonnistunut. Eikä hän enää voinut näyttäytyä toiselle saamatta tätä siinä paikassa kimppuunsa. Niin nuorikko tilanteen ainakin arvioi.
Sen takia tammalla oli tänään mukanaan tuo huolellisesti kääritty lehtinyytti, jota tämä varovaisesti kantoi hampaissaan. Katrina hiipi jonkin matkaa orin perässä kuulostellen. Kun tämä varmistui siitä, että Nightmare oli menossa joelle, syöksyi tamma sivupolulle niin nopeasti ja hiljaa kuin osasi ja laukkasi tuulispäänä kiertotietä pitkin yläjuoksulle. Hänellä ei ollut aikaa hukattavana.

Tuokion kuluttua vitivalkeat jouhet heilahtelivat pienen joen rannalla hiukan Nightmaren kohdalta oikealle. Katrina oli kiertänyt paikalleen kauempaa tietä niin nopeasti kuin oli päässyt, jotta ori ei huomaisi hänen tuloaan. Mutta nyt tamman oli hiivittävä niin lähelle jättiläistä kuin vain pystyi. Katrina kuuli orin pysähtyvän veden äärelle ja erottikin tämän hahmon lehvästön takaa. Tiheä kasvusto takasi näkösuojan nuorelle tammalle, mutta peittäisikö veden solina tämän askeleista lähtevän äänen? Katrinan oli otettava riski. Jos hän ei pääsisi riittävän lähelle, hän voisi yhtä hyvin jättää suunnitelmansa toteuttamatta.
Myrkkyä. Sitä nuorikon tarkoin varjelemassa lehtinyytissä oli. Peräisin mistä? Katrina ei tiennyt edes kasvin nimeä. Hän tiesi vain, että se sisälsi voimakasta hermomyrkkyä, joka lamautti nauttijansa nopeasti. Riittävän suuri annos pysäytti sydämen toiminnan ja tappoi. Tuota kasvia Katrina oli aavikon kuumuudessa kuivannut, jauhanut kahden kiven välissä ja käärinyt nyyttiin. Sen jälkeen tamma oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta. Hän oli harkinnut hiipivänsä Nightmaren luo tämän nukkuessa ja sirottelevansa myrkkyä tämän hengitykseen, mutta ei ollut uskonut pääsevänsä niin lähelle herättämättä oria. Nyt jättiläinen oli kuitenkin pysähtynyt virtaavan veden äärelle... Katrinan ajatus hipoi hulluutta, mutta se saattaisi toimia. Ainakin kannatti yrittää.

Nuorikko oli hiipinyt yläjuoksun suunnalta niin lähelle oria kuin oli uskaltanut. Hän näki Nightmaren kumartuvan juomaan. Nyt tai ei koskaan.
Henkeään pidättäen Katrina ravisti lehtikäärön auki ja sirotteli jauhemaisen myrkyn rantaveteen. Se liukeni nopeasti virtaukseen, joka kuljetti kohti Nightmarea. Katrina viskasi lehden sivuun ja sylkäisi vielä perään siltä varalta, että jauhetta olisi päässyt tämän huulille. Sitten nuorikko jähmettyi tuijottamaan oria, joka siemaili vettä pensaikon toisella puolen. Tamma ei uskaltanut enää perääntyä takaisinpäin peläten kiinnittävänsä jättiläisen huomion. Nyt tämä saattoi ainoastaan naulita katseensa Nightmareen... ja odottaa. Ei Katrina sentään kuvitellut, että pystyisi tällä tavoin saamaan tuon kokoisen orin sisuksiin myrkkyä niin paljon, että se tappaisi. Mutta jos Nightmare saisi myrkkyä edes hitusen, Katrina voisi huolehtia... lopusta...
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 15. Heinä 2010 21:12

Huomaamatta itsekään oli ori nsotanut päänsä ylös ja huomasi tuijottavansa pusikkoa tiiviisti. Katsoi sillä paremmalla silmällään, joka ei ollut harmaantunut keskeltä vielä, vaikka muutoin surkea olikin. Oria kuitenkin hipoi hirvittävä janon tunne, joten tuo laski päänsä takaisin veteen ja joi omasta mielestään poikkaeuksellisen karvasta vettä. Samaisesta syystä ori muutaman kulauksen jälkeen jättikin juomisen sikseen ja katseli vihaisesti ympärilleen, etsien syytä huononmakuiseen veteen.

Ja suoraan vastakkaisella puolella kasvoikin jokin omituisennäköinen, orille vieras pensas. Mutta pensaan juuret eivät ylettäneet veteen, mikä kummastutti oria. Mistä tuo omituinen maku johtui? Mutta orin mieleen ei tullut, että joku haluaisi tuon myrkyttää.

Ori huomasi jonkin muuttuneen. Pikku hiljaa paikoillaan seisoskeltuaan tuo huomasi olonsa jotenkin muuttuneen. Varmaksi tuo ei tiennyt, että miten, mutta sen tuo tiesi, että jotakin oli muuttunut. Ori päätti mennä toiselle puolelle lepäämään, siellä kun näkyi hyvä mätäs. Huojuen kuin humalainen ori otti hitaasti askeleen, sitten toisen ja kolmannen. Hitaasti kulkeva aika kuitenkin päästi hänet toiselle puolelle lopulta, jolloin ori katsoi niin tarkkaan kuin saattoi sinne pusikkoon, jossa aiemmin oli ollut jotakin outoa. Kauempaa katsottuna ori huomasi siellä ruskean möhkäleen, joka alkoi muodostua hevoseksi ja muuttui taas ruskeaksi möhkäleeksi. Silmissä vilahti viha, vaikkei tuo kasvoja tunnistanutkaan.
"SINÄ!" Ori ärsisi vain vihaisesti, liikkumatta sen koommin mihinkään.

[Ei kai ollut autohittiä..?]
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 17. Heinä 2010 21:33

[Ei toki, kyllä tämä niin lähelle tuli että voi sen siitä jo nähdäkin.]

Aika tuntui hidastuvan ja hyytyvän niille sijoilleen. Kuin lumouksen pauloissa Katrina tuijotti lehvästön lävitse suuren orin hahmoa, joka keskeytti juomisen kerran jos toisenkin nostaakseen päänsä pystyyn ja katsellakseen ympärilleen. Nuori tamma tunsi maan hehkuvan kavioidensa alla, ja ilmakin tuntui sähisevän ja pistelevän sähköä hänen ympärillään. Vaikutti todella siltä, että vain jonkinlainen transsinomainen tila piti nuorikon hievahtamatta paikoillaan sydämen jyskyttäessä kuin mieletön. Kun Nightmare laski päänsä uudelleen juomaan, Katrina iskosti katseensa toisen kurkun seudulle ja laski tämän ottamia kulauksia. Kaksi... kolme... neljä...

Totuus oli tarua ihmeellisempää.
Se toimi. Nopeasti myrkky alkoi vaikuttaa. Katrina seurasi kuin hidastetussa filmissä, kuinka jättiläinen lähti tallustamaan uuteen suuntaan. Verkkaan. Horjuen. Vieras aine toisen kehossa etsi tietään hermokeskuksiin ja otti reseptorit hallintaansa. Ja Katrina näki sen kaiken tapahtuvan alle minuutissa.
Mielettömät puistatukset kiirivät pitkin tammavarsan kylkiä. Ne tuntuivat jääpuikkojen hivelyltä. Ajatukset löivät lukkoon siinä jännityksen pyörteessä, johon Katrina oli ajautunut seuratessaan suunnitelmansa onnistumista. Kiihkeän keskittymisensä vallassa hän kuitenkin tiesi, ettei myrkkyä voinut mitenkään olla tappavan paljon tuon kokoisen orin kehossa. Se oireilisi jonkin aikaa, mutta sen jälkeen toinen palaisi ennalleen.
Korjaus. Ori palaisi ennalleen, jos olisi vielä hengissä.
Juuri samalla hetkellä kun tamma valmistautui ponkaisemaan tummanruunikon perään, tämä kääntyi ja näki Katrinan.

Katrina olisi voinut pelätä, jos hänellä olisi ollut sellaiseen aikaa. Tai no, rehellisesti puhuen tammavarsa kyllä olikin kauhuissaan, kun jättiläismäisen orin ärisevä ääni leikkasi ilmaa. Hänen suunnitelmansa vain oli niin perinpohjaisesti etukäteen mietitty, ettei hän enää tässä vaiheessa pysähtynyt kysymyään, mitä mieltä pelko oli tilanteesta.
Katrina ei jäänyt odottelemaan sekunniksikaan. Vitivalkea harja hulmahtaen hopeanruunikko loikkasi tiheiköstä ja ryntäsi kohti Nightmarea. Suoraan kohti. Hidastamatta tai miettimättä. Ja yritti iskeä kavionsa ensimmäiseen kohtaan, johon ne mahdollisesti sattuisivat osumaan.
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 19. Heinä 2010 12:14

[Niin muuten.. muutamista seikoista johtuen tämä sijoittuu kuitenkin siihen aikaan, että orilla on tuo toinen silmä jo sokea.^^]

Sekunnin murto-osassa ori tajusi tehneensä virheen. Tuo virhe oli ollut kohtalokas. Hän oli antanut ilmi, että oli toisen huomannut. Tämä vaikutti oriin negatiivisesti, sillä tuon mieliala laski entistä alemmaksi ja hermojen äkillinen humaltuminen vaikutti asiaan. Niinpä vain kävi kuten kävi: Nuori tamma varsa tunki kavionsa suoraan orin aiemmin loukkaamaan kylkeen. Painajainen ynähti kivasta ja otti hitaan askeleen taaksepäin. Kouristuksen omaisesti tuo painoi päätään alas. Pahimman mentyä ohitse tuo yritti sohaista tammaa hampaillaan.

Tummaruunikko ei voinut käsittää, että minkä takia tuo omituinen tamma oli sen kimpussa jatkuvasti. Ilman mitään ilmoille tullutta syytä oli tuo hypännyt hänen kimppuunsa varjodemonin lailla. Ehkä, ehkä tuossa oli häivähdys jotakin tuttua? Ori vaan ei saanut millään päähänsä, mikä nuorikossa häntä muistutti ja ennen kaikkea mistä tuo muistutti oria. Painajaisen huomaamatta oli kylki alkanut vuotamaan kavioiden riipimästä kohdasta verta. Silmät mulkoilivat ympäristöä, mutta toinen sumuinen ja toinen sokea silmä eivät paljoakaan erottaneet. Niinpä ori jähmettyi paikoilleen ja yritti haistaa tamman olinpaikan.

Ja sitten yhtäkkiä ori iski hampaat irvessä tammaa kohti. Tai, ainakin ori luuli niin.
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 21. Heinä 2010 19:58

[Okei 8>]

Tilanteen olisi mainiosti voinut rinnastaa meritaisteluun, jossa kalastuspaatti hyökkäsi Titanicin kimppuun. Katrina oli valtavan kokoiseen Nightmareen verrattuna sekä naurettavan pieni että toivottoman hento. Ei olisi ollut ihme, vaikka tuo ori olisi ollut suurin koko saarella taivaltavista hevosista. Olikin hyvin todennäköistä, että kaksivuotiaan tammavarsan syitä moiseen mielipuoliseen hyökkäykseen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Katrina itse. Kuka tahansa oikeuden- ja realiteettientajuinen sivustaseuraaja olisi varmasti yrittänyt pysäyttää hänet tai vähintään huutanut tyrmistyneenä häntä lopettamaan. Hullu! Mitä sinä teet? Oletko aivan sekaisin - haluatko päästä hengestäsi! Lopeta se riehuminen! Mitä kuvittelet tekeväsi? Sekopää!

Ehkä Katrina olikin. Hullu tai sekopää. Tai ehkä hän jossakin sielujensa syvyyksissä halusikin päästä hengestään - kuka tietää. Itse tammaneiti ei kuitenkaan suostunut kuulemaan tällaisia järjen äänen varoituksia. Katrina tiesi aivan mainiosti mitä teki. Hän tappaisi tämän orin, joka oli saanut Milenan tekemään virheen ja hyppäämään. Asiassa ei ollut mitään epäselvää. Sellaiset seikat kuin että hän oli oria kuusikymmentä senttiä matalampi tai että hän ei koskaan ollut oikeasti taistellut, olivat pikkuvikoja.

Kylläpä tuntui mielettömältä tuntea kavioidensa uppoavan tuon jättiläismäisen orin ruskeaan kylkeen. Ori jopa perääntyi askeleen verran. Hampaat välkähtivät lähellä Katrinan kaulaa, mutta onnenkantamoisella tamma ehti huiskauttaa päänsä sivuun. Kerran, ei kuitenkaan kahdesti. Ensimmäinen sohaisu sai Katrinan nimittäin perääntymään hypähtäen, mutta orin jähmettyessä aloilleen tämä syöksähti uudelleen kohti vihollistaan. Ja kun Nightmare samaan aikaan iski hampaillaan Katrinaa kohti, ei tämä osannut väistää. Orin hampaat kävivät Katrinan lautaseen. Tammavarsa kiskaisi happea viiltäen keuhkoihinsa eikä sekuntiin tajunnut mitään ympäristöstään.
Kun kivun leimahdus kahden sekunnin kuluttua päästi hänet kouristuksestaan, pyörähti valkoharja ympäri, perääntyi askeleen ja toisen ja loikkasi uudestaan kohti oria. Tällä kertaa tamma yritti purra toista kaulaan.
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 24. Heinä 2010 15:44

Painajainen katsoi ainoalla näkevällä silmällään ympäristöään ja havaitsi tyytyväisenä osuneensa tammaan. Tyytyväinen virne ja parin askeleen peruutus antoivat orille paremman olon. Nyt tuo mietiskeli katsomatta vuotavaa kylkeänsä, miksi tuo kirppu oli hänen kimpussaan. Hän ei ollut nähnyt tuota nuorikkoa kuin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla murha - aikeissa. Milenanko vihamiehiä tuo oli? Miten tuollaisen saisi pois itseään kiusaamasta?

Eipä ori pitemmälle päässyt ajatuksissaan, kun tunsi hampaiden käyvän kaulassaan. Nopealla liikkeellä ori nosti päätään ja pääsi eroon hampaista. Kuitenki väistämättä järkyttävää kivun aaltoa, joka kumpusi veren joukossa hitaasti ulos repeytyneestä nahasta.
"Mitä minä olen sinulle pahaa tehnyt?" Ori tiuskaisi ja tähtäsi hampaansa tyhjään ilmaan.
"Js tämä on Milenaan liittyvää, niin minä en vastaa mistään. Oli ehkä virhe hankkai kaksi typerää varsaa, mutta minä en häntä tappanut! Oli suunnitellut kaiken jo aikoja etukäteen, niin on Melinda kertonut minulle. Milena kertoi hänelle itse." Ori tiuskaisi ja haukkoi sitten henkeä kivun aaltojen seasta. Ja eipä aikaakaan, kun ori otti muutamia askelia taaksepäin, käänyi ja tähtäsi takajaloillaan kunnon potkun kohti oletettua nuorikon sijaintia.
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 25. Heinä 2010 14:35

Katrinaa itseäänkin jo ällötti. Tämä tunsi Nightmaren ihon repeytyvän hampaissaan ja päästi irti jo puolittain oksettavan tunteenkin takia, vaikka ori nostikin päänsä saman tien niin korkealle, ettei pikku tamma sinne enää yltänyt. Katrina hoippui lievässä sokissa kauemmaksi, kun Nightmare näykkäisi ilmaa hänen edessään. Tämä ei mennyt ollenkaan niin kuin sen olisi pitänyt... Katrinaa huimasi, vaikka sen olisi pitänyt olla Nightmare joka hoiperteli tällä lailla. Olihan ori tokkurassa - muuten tämä olisi hyvin todennäköisesti jo liiskannut kimpussaan pyörivän varsan kuin itikan. Mutta myrkyn vaikutuksesta huolimatta Katrina ei päässyt puusta pitkään. Haava kaulassa ja ruhje kyljessä, siinä kaikki mitä hän oli saanut aikaan ja maksanut niistä vielä pahan näköisellä puremahaavalla omassa lautasessaan. Tamma tunsi lievää huimausta osittain kivun vuoksi, osittain siksi että tätä kuvotti. Tämän ei pitänyt mennä yhtään näin, ei yhtään - miten hän saisi orin nujerrettua - ?

Nightmaren sanat Milenasta tuntuivat suunnilleen samalta kuin tämä olisi viiltänyt Katrinan rinnan auki kuusituumaisella puukolla. Lisäksi ori onnistui vielä hämmentämäänkin nuorikkoa sanoillaan. Kaksi typerää varsaa? Ja taas se Melinda? Ori oli viimeksikin horissut jotakin Melindasta, eikä Katrina ollut tajunnut mistä tämä puhui. Oliko Melinda... mitä, MITÄ? Kaksi varsaa? Oliko Milenalla siis...?
Katrina yritti tukahduttaa hämmentyneisyytensä puremalla hampaansa yhteen irvistykseen.
"Ei se mitään", tyttö sähähti, "en minäkään vastaa mistään!"
Kuinka Nightmare oli edes arvannut, että asia liittyi Milenaan? Oliko Milena sentään hänelle kertonut sisarestaan - Narnasta - pikku sisarestaan, jonka kanssa he yhdessä olivat saaneet selville isänsä arvoituksen?
"Arvaa mitä", Katrina aloitti äänellä, joka oli pikantti sekoitus tyttömäisyyttä ja myrkkyä. Valitettavasti vain tamma ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, sillä samalla hetkellä Nightmare kääntyi ja potkaisi liian nopeasti. Ei kokematon Katrina osannut sellaista väistää. Toinen oli hämännyt häntä puhumalla. Nyt varsa maksoi siitä, kun valtavan orin valtavat kaviot iskeytyivät hänen kylkeensä. Ilma pakeni Katrinan keuhkoista välittömästi, ja nuoren tamman hento ruumis heittyi kyljelleen maahan.
Maailma pimeni hetkeksi täysin. Tyrmättynä Katrina räpytteli silmiään yrittäen nähdä jotakin ja saada kavioillaan jalansijaa maasta. Tammavarsa haukkoi typertyneenä henkeään. Kivunsiirto toimi. Nuorikko ei enää huomannutkaan lautasen haavaa, joka hetki sitten oli saanut häntä huimaamaan. Kylkeen sattui nyt paljon enemmän.
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 29. Heinä 2010 19:35

"Hyvästi...takiainen, me... emme... tapaa... enää." Ori sanoi kylmällä sävyllään, veteän välillä rahisevaa henkeä. Sitten ori kylmän jäyhästi lähti kulkemaan eteenpäin, välittämättä pätkääkään mitä asiaa tuolla nuorikolla oli. Hopeaharja sai orin puolesta vaikkapa roikkua pää alaspäin koivun nokassa, mutta ori ei välittänyt. Tuon askeleet kävivät hitaasti ja tyylittömästi, eivätkä ollenkaan tasaisesti pitkin polkua. Ori kompasteli juurikossa, jonka tuloksena tuo vuosi verta entistä enemmän. Entistä hitaammin ori kulki eteenpäin, eksyen polulta ja törmäten suoraan puuhun. Entinen arpi päässä aukesi, jonka tuloksena ori huudahti kivusta.

Sivuuttaen puun tuo jatkoi matkaansa avistuksen oikealle ja kompastui sitten lahjakkaasti puunkatoon, vetäen kuperkeikat kannon yli ja tumpsahtaen maahan terveemmälle kyljeelleen valittean tuskasta. Rysäyksessä kuului murtuneen luun napsahdus, kun kaksi kylkiluuta menivät poikki maahan osuessaan. Pitkään ori makasi maassa, sulki silmänsä ja tunsi viimeisinkien arpien ja reikien avautuneen ja oli nyt entistä verisempi. Hermostoon vaikuttava aine piteli oria maantasalla, jossa ori pysyttelikin tummanruskea karvapeite tummemman väriseksi verestä muuttuen ja white blanket merkkikin oli reunastaan hieman punaisemman sävyinen.
"Kaikesta..puuttuisi..että..se..hopea..ällötys..tulisi.." Ori sopersi rahisevien hengenvetojensa välistä, sanat pelkkää tuskaa ja vihaa huutaen. Tai pikemminkin kuiskaten.
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 31. Heinä 2010 00:01

Takiainen.
Kuinka ollakaan, tuo pieni sana tönäisi Katrinan tokkuraiset ajatukset pikkuhetkeksi pois vellovan kivun ja keinahtelevan metsän maailmasta. Tammavarsan silmät kapenivat ensin ja sitten sulkeutuivat. Kaakaonruskea poski painui vasten niin kovin kiinteää maata. Sen ohikiitävän hetken aikana hän kuuli korvissaan kimon pojan kiusoittelevan naurahduksen ja tunsi turpansa uppoavan tämän tuuheaan harjaan. Pienen tuokion ajan nuorikon sisällä välähti lyhyt ja irrallinen tunne siitä, että hän olisi sata ja tuhat kertaa mieluummin ollut jossakin muualla kuin tässä. Katrina tunsi usein niin. Kummallista olikin se, että tällä kertaa hän kuvitteli tietävänsä, missä olisi mieluummin tahtonut olla. Yleensä hän ei tiennyt.
Tunne kesti vain hengenvedon ajan, ennen kuin kyljen räjähtelevä kipu lähetti uudet aallot kiirimään joka suuntaan ja sumensi tamman ajatukset. Jos Katrina olisi osannut tulkita tunteitaan paremmin, hän olisi ehkä osannut nimetä tunteen kaipaukseksi.
Mutta häneen sattui eikä hän tahtonut ajatella. Tuntui aivan riittävän järjettömältä se, että jo kaksi hevosta oli nimittänyt häntä takiaiseksi aivan toisistaan riippumatta. Tammavarsa puri hampaansa yhteen ja veti sihahtaen henkeä. Ehkä se oli hänen oikea nimensä?
Narna Takiainen.

Ei. Hänen nimeään ei sanellut tuo iljettävä ori, joka oli saanut Milenan tekemään virheen. Nightmare oli väärässä.
Mutta saattoiko Sipsikin olla väärässä?

Yhtä kaikki Katrina hämmästyi, kun pahin kipu hetken kuluttua laantui sen verran että hän saattoi taas kohdistaa katseensa johonkin ja tajusi olevansa vielä hengissä. Tamma haukkoi yhä henkeään potkun jäljiltä, mutta tähyili kuumeisesti ympärilleen ja yritti saada jalkansa kantamaan. Miksei Nightmare ollut jo liiskannut häntä siihen paikkaan?
Ori aikoi lähteä. Katrina tavoitti tämän haparoivat askeleet ja loittonevan hahmon vähän matkan päästä katoamasta pensaikon taakse. Kaikki tuntui sumenevan hetkeksi. Tähänkö tämä päättyi - taas uudelleen?
"Milena ei koskaan rakastanut sinua!" nuorikko huudahti orin perään tukahtuneesti sillä äänenpainolla mihin juuri nyt pystyi. Varsan kasvoilla alkoi olla epätoivoa, kun tämä pökertyneesti yritti ponnistaa pystyyn mennäkseen orin perään. Paniikin puuskassa tamma ponkaisi jaloilleen ja hoippui pari askelta eteenpäin, mutta vain laotakseen takaisin maahan hampaat irvessä. Kylki oli kuin liekeissä, jotka polttivat ja hyytivät samaan aikaan. Kylkiluita oli taatusti murtunut, eikä Katrina ollut tottunut fyysiseen kipuun. Nyt, yhdistettynä siihen henkiseen ahdinkoon jota tämä tunsi, tuska kerta kaikkiaa musersi nuorikon alleen. Katrina tunsi silmiinsä pusertuvan kyyneleitä ja joutui kahta kauheammin pois tolaltaan. Tämän ei pitänyt mennä näin - tämä ei voinut päättyä tällä tavalla! Hän ei voinut olla näin heikko, surkea säälittävä öttiäinen joka ei pystynyt, ei yksinkertaisesti pystynyt saavuttamaan sitä minkä halusi... hän, Milenan sisar - vuoristoponi, vuoristoponi Narna...
...ei... ei hän ollut sitä enää. Narna ei ollut tällainen. Narna oli vahva - Narna pärjäsi yksin eikä tarvinnut ketään. Narna ei luovuttanut kun sattui liikaa eikä painanut päätään kyyneleitä nieleskelleen. Niin kuin hän nyt teki.
Kuka hän enää koskaan saattaisi olla?
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 03. Elo 2010 16:51

Siinä maatessaan ori tunsi maallisen ruumiinsa heikkouden vahvempana kuin koskaan aiemmin, avasi silmänsä ja yritti hitaasti nousta seisomaan. Vahingon iloinen ilme kävi Painajaisen naamalla. Tuo käänsi päänsä kohti hopeaharjaista ja katsoi tuota säälimättä tippaakaan.

Orin ilme synkkeni vihasta tuon kuullessa väitöksen, ettei Milena rakastanut häntä oikeasti.
Suuttunut ori luimisti korviaan ja otti varoittavasti kolme askelta nuorikkoa kohti. Piakkoin ori kutienkin muutti mielensä ja myrskynmerkkinä toimineet kasvot muuttuivat pilkkaan.
"Ja sinuako hän sitten mukamas rakasti? Niin.." Ori sanoi niin hyvin kun taisi, muttei pystynyt peittelemään rahisevaa ääntään.Pinajainen oli muuttanut sitten äkisti mielensä kertoa lisää ja sulki suunsa. Suru vilahti orin kunnollisessa silmässä, kun tuo muisteli rakasta Milenaansa. Tuo typerä tamma valehteli, tottakai Milena oli Nightmarea rakastanut! Ehkei tamma sitä vain ollut osannut analysoida, mutta rakkautta se oli ollut. Ja niine hyvineen ori kääntyi tumpsahtean samaan kantoon.

Tälläkertaa ori ei vetänyt kuperkeikkaa, mutta horjui raskaasti ja tehdessään vaistomaisen väistöliikkeen, onnistui ori törkkäämään oikean puolen lautasensa rutkasti kiroillen päin oksaa.
"Tyhmä..tyhmä keho.." Ori sanoi hiljaa (vaihteeksi) rahisevalla äänellään.
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 03. Elo 2010 19:55

Katrina kuuli kolme raskasta tömähdystä maassa. Nightmare asteli takaisin häntä kohti. Ori vihastui hänen sanoistaan, ja kun otti huomioon tilanteen, se ei ollut lainkaan hyvä asia. Siitä huolimatta Katrina ei kohottanut kasvojaan, jotka oli painanut vasten maata. Sen sijaan hän keskittyi tuntemaan yllättyneisyyttä reaktiosta, jonka sai sanoillaan toisessa aikaan. Ori kuulosti oikeasti suuttuneelta, impulsiiviset askeleet kertoivat siitä, vaikka toinen olikin pysähtynyt sen sijaan että olisi tullut murskaamaan varsan kallon. Taivas tiesi miksi, Katrinalla siitä ei ollut aavistustakaan. Nuori tamma ei itsekään tiennyt, oliko liian peloissaan vai liian pettynyt paetakseen. Nightmaren pilkallisiin sanoihin varsa reagoi tukahtuneella kivahduksella, joka oli sekoitus ivaa ja tuskaa.
"Minä en ole tyhmä", Katrina sylkäisi. Äänensävy ei jättänyt arvailun varaan sitä, kuka hänen mielestään sen sijaan oli tyhmä. Idiootti suorastaan. Varsa avasi silmänsä ja käänsi kavennetut silmänsä kohti valtavaa oria, joka seisoi vain joidenkin metrien päässä. Nightmare oli niin suuri, että tämän korvat olisivat voineet hipoa pilviä. Mutta Katrinan suu kävi jo.
"Minä en kuvittele tuollaisia. Että minua olisi rakastettu. On se niin helppo kuvitella jälkikäteen kun mikään ei enää todista vastaan. Ja sitten elää tuollaisessa nätissä unelmassa. Niin kuin sinä teet."
Yksi typerä ori muiden typerien orien joukossa. Katrina ei vain vieläkään pystynyt käsittämään, mikä Nightmaressa oli saanut Milenan erehtymään. Tamma olisi antanut paljon saadakseen sen selville.
"Ei Milena rakastanut ketään", varsa sihahti. "Vielä vähemmän kuin kukaan muu rakastaa ketään."

Katrinan pää oli hajota kappaleiksi. Yksi osa hänen mielestään halusi jäädä tähän makaamaan ikuisiksi ajoiksi ja liueta nesteenä maahan. Toinen osa oli niin turta kivusta, että se yritti sumentaa kaiken muunkin ajattelun ympäriltään. Kolmas osa hehkui ja rääkyi vaatien häntä hyökkäämään ja tappamaan tuon idioottimaisen orin, joka oli johtanut hänen ainoan sisarensa kuolemaan. Ja neljäs osa morsetti hätää kärsien, että hän kaivoi parasta aikaa omaa hautaansa ja kuolisi seuraavan puolen minuutin sisällä, jos ei pääsisi jaloilleen.
Henkeään haukkoen valkoharja vääntäytyi pystympään ja pakotti itsensä yrittämään jaloilleen.
kaZAM
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja Maikku » 05. Elo 2010 14:15

//Ei oikein inspiroisi tälläinen.. onneksi pääsen orista eroon pian!//

Ori ei välittänyt enää kuunnella nuorikon puheita, aktsoi tuota vain vihaisesti ja kääntyi sitten. Painajainen ei pitänyt tammasta, eikä sen puoleen tuon väitöksistä. Eikä tuota vaivannut samanlainen mielenkiinto kuin nuorikkoa.
"Mielenkiinto ja rakkaus ovat maailman synti." Ori kuiskasi ja yllättyi itsekin, että sanat kulkivat niinkin hyvin ulos. Päätä huimasi kuitenkin jotenkin oudosti, mikä ei tuntunut laisinkaan mukavalta. Se johtuu varmaankin vain korkeudestani.. Ori päätteli mielessään ja kääntyi kovin hitaasti.

Ori viisveisasi tamman puheista ja sähellyksistä, löntysteli vain hitaasti haparoiden eteenpäin polulla. Huomaamattaan ori oli vaipunut takkuileviin ajatuksiinsa ja kompuroi automaattisesti tiheän aluekasvillisuuden takia välillä. Painajainen tuhahteli, nousi uudestaan ylös ja jatkoi matkaansa väristen. Suurimmat haavat olivat vuotaneet jo jonkin verran verta, mikä ei ollut lainkaan hyvä. Jos ne vuotaisivat kauankin, niin siinäpä mukava tilanne. Pari haavaa lisää ja ori saisi verenhukan ennen iltaa.

Siitäpä ori ei välittänyt, tuhahteli vain jatkaen matkaansa törmäillen välillä jopa puihin.

NIGHTMARE POISTUU
Maikku
 

Re: Sä kuolet ja mä nauran, ok?

ViestiKirjoittaja kaZAM » 10. Elo 2010 21:00

[Tiedän... katoamassa olevilla hahmoilla pelaaminen voi olla ihan tappavaa >.>]

Yksikään jaloillenousu ei ikimaailmassa ollut tehnyt näin kipeää. Ellei sitten se aivan kaikkein ensimmäinen vastasyntyneen ponnistus. Mutta sitä Katrina ei muistanut. Hänestä vain tuntui, että kaikki olisi ollut niin saatanan paljon helpompaa ja kauniimpaa, jos hän ei olisi milloinkaan noussut tuota ensimmäistäkään kertaa.
Kun hopeanruunikko lopulta hampaat irvessä sai kaikki kavionsa maata vasten ja pakotti oman painonsa pystyyn, oli ori jo lähtenyt.

Valkoharja seisoi silmät ummessa ja nieleskeli kyyneleitä. Ne tulivat vääjäämättä kuin pommikoneet kaupungin ylle ja tuhosivat kaiken tieltään, eikä niitä voinut mitenkään pysäyttää. Poskille vierivät suolapisarat pistivät siinä Katrinan seisoessa sileäksi hänen rohkeutensa, tahdonvoimansa ja jonkin hullun uskon siitä, että kaikki olisi voinut vielä korjautua, jos hän olisi pystynyt enempään. Kurkkua kuristi tyhjyys, jota ei saanut painumaan takaisin alas vaikka kuinka nieleskeli. Kylkeä korventava kipu sai varsan tahtomaan painautua maata vasten ja käpertyä kippuralle.
Katrina ei lähtenyt Nightmaren perään. Orin sanat pyörivät hänen korvissaan kuin olisivat päättäneet lannistaa kaikki hänen yrityksensä olla olematta Nightmaren kanssa samaa mieltä. Mutta kun tämän sanat olivat totta.
Jotain sellaistako Milena oli tuntenut tuota oria kohtaan? Rakkautta... tai mielenkiintoa? Saattoiko vilpitön uteliaisuus kasvaa tuolla tavalla joksikin, mitä kutsuttiin rakkaudeksi ja mikä ennemmin tai myöhemmin tuhosi kaiken? Katrinaa värisytti. Hän tunsi olonsa hirvittävän yksinäiseksi, ja yhtäkkiä hänestä vielä tuntui, että koko tämä maailma hänen ympärillään oli uhkaava ja pelottava. Se yritti saada heidät kaikki yksi kerrallaan. Hänetkin. Milenankin se oli ottanut häneltä ja nyt... hän oli yhtä yksinäinen kuin koko kosmos ainutkertaisuudessaan ja äärettömyydessään.
Saattoiko yksinkertainen mielenkiinto muuttua voimaksi, joka teki selvää kaikesta siitä mikä sitä ennen vielä oli hyvää?

Tamman rintaa puristi. Nightmaren tokkuraisen törmäilyn äänet loittonivat yhä kauemmas. Orin hermostossa oli vieläkin myrkkyä... eikä Katrina silti ollut voinut tälle mitään! Hänen suunnitelmansa, hänen molemmat hienot suunnitelmansa olivat kaatuneet kuin niissä ei mitään hienoa tai tarkoituksellista olisi ollutkaan. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt tähän...
Miksi hän edes oli vielä elossa?
Katrina räpytteli kyyneleistä siristyneitä silmiään. Eriparisten silmien katse tapaili tiheäkasvuista ympäristöä löytämättä vastausta. Kaikki kysymykset, jotka hänen mieleensä tulivat, olivat moninkertaisesti liian vaikeita vastattaviksi.
Katrina ei voinut enää mennä. Hän ei pystyisi mihinkään tällaisena. Varsan voima ja tahto olivat kumpikin nujerrettu. Nightmare vain käveli pois... tietämättä edes, että hän oli Milenan sisko. Tietämättä, kuinka paljon hän kaipasi sisartaan - voimatta käsittää tätä lohdutonta ahdinkoa, johon Katrina oli loppujen lopuksi itsensä ajanut. Umpikujaan.
Huolimatta siitä, kuinka hän yritti ja yritti... ja yritti...

Valkoharja tukahdutti nyyhkäisyn niin, että kuuluviin pääsi vain vaimea voihkaisu. Silmät sokeina Katrina pakotti itsensä ympäri ja haavoittuneen kärpän askelin livahti kaikkein tiheimmälle polulle.

KATRINA POISTUU

[Kiitos hirmuisesti että jaksoit vielä pelata tämän pelin! Nähdään ruumishuoneella 8)]
kaZAM
 


Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron