So close, but so far away...

Sademetsien aluskasvillisuus on erittäin tiheähköä, jonka takia siellä on vaikeahko liikkua. Tiheä kasvillisuus kuitenkin takaa sen, että sieltä löytyy vaikka minkälaisia piilopaikkoja piiloutumista varten, jos jollakin on aivan hengenhätä. Piilopaikat ovat kuitenkin hevosille osaksi myös vaaraksi, sillä monenlaiset pedot pääsevät piiloutumaan niiden varjoon.

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 13:45

Kun ori iskee hampaansa Brancoon, ulvahdan kuin minut itseni olisi paiskattu maahan. Ei! Eieieieiei, raudikko tosiaan tiesi mistä naruista vetää. Järkyttyneenä tuijotan, enkä ymmärrä nousta ylös. Olen jähmettynyt paikoilleni kuin kivipatsas ja kauhukseni huomaan, että Brancon niska on aivan veressä hänen noustessaan jaloilleen ja puolustautuessaan. Ja kun raudikko palaakin luokseni ja tarraa kaulaani, en ehdi väistää. Hänen hampaansa uppoavat lihaani hyvin kivuliaasti ja suustani karkaa kiljahdus.

Orin ote kuitenkin irtoaa, kun Branco loikkaa ja tönäisee raudikon pois luotani. Hän se osaa olla raivostuttava. Ja vielä raivostuttavampaa on se, etten edes pärjäisi yksin. Uikutan kohottautuessani istualleni - valkea kaulani ja jouheni ovat tahriintuneet vereen. Unohdun tuijottamaan Brancon ja rautiaan mittelöä, mutta hetkessä ori, se väkivaltaisempi, on jälleen luonani ja kiskoo minua pystyyn huutaen tappavansa meidät.

"Ja sinäkö et tapa meitä, jos viitsin kohottautua jaloilleni?", hämmästytän itseni kettuilemalla vielä. En aina osaa lopettaa ajoissa, sanoisinko näin.
"Sanotaanko näin: hinnasta täytyy vielä sopia", ori murisee matalasti hampaidensa välistä, muttei irrota otettaan minusta. Tuijotan häntä hyytävästi noustessani seisomaan. Kipu kaulassani on saada minut vaikertamaan, mutta sitä tyydytystä en raudikolle suo. Ori mittailee minua hetken katseellaan ja virnistää sitten kuvottavasti:
"Enkö minä sanonut neidille, että parasta häipyä hyvän sään aikana."

"Enkö minä sanonut, että karhunpojan olisi parempi taikoa hymyä huuleen", kehtaan vielä sanoa, mutta lauseeni jää kesken, kun orin hampaat iskeytyvät säkääni. Huudan tuskaani, mutta tukahdutan ääneni ja isken hampaillani raudikon turpaan - hänestä lähti vähintään yhtä paljon ääntä kuin minusta ja samalla ote säästäni irtoaa. En aio kauaa olla turpa turpaa vasten tuon kanssa, joten päästän raudikon vapaaksi ja peruutan äkkiä kauemmas orista.
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 24. Heinä 2011 14:56

Minua hätkähdytti se, että tamma ulvahteli silloin kun minuun osui. Ikäänkuin.. ikäänkuin hän olisi... hän olisi tuntenut tuskaa minun puolestani.., ei vaan.. kanssani.
Minä suorastaan murisen kun ori alkoi mittailemaan Perditaa. Minä oikeasti pidän hänestä.
"PERKELEEN TAMMA!" Raudikko mylvähtelee vihaisena, kun Perdita nousi ja sai tarrattua sen turvasta.
Virnistin voitonriemuisena, mutta kun ori huomasi minut, se vihastui ja koetti purra tammaa jaloista. Perdita oli huomattavasti peruuttanut, äskenhän hän oli ollut kuonokkain raudikkoa vasten.

Ori hirnahtaa taas jyreästi ja koettaa napata tamman taas uudelleen otteeseensa. Sitten se alkaa virnuillen verestä huolimatta hiipua tamman takapään luokse. Luimistin ja meinasin hyökätä uudelleen, mutta päätin seisoa hetken hiljaa. Ori nousi takasilleen ja koetti laskeutua tamman selkään. Se vaihtoi asentoa parempaan ja hörisi julmasti, matalasti. Ja siinä vaiheessa minun pinnani paloi. Karjahdin ja lähdin laukkaamaan suoraan kohti oria tähdäten toisen kaulaan. Voi, kun niin helvetin kovasti toivoisin että saisin tuon hullun raiskarin pois Ditan selästä!
Ori ei ilmeisesti aikonut hellittää otettaan, vaan se koetti jatkaa välittämättä minusta. Tarrauduin sen niskaan kiinni ja nyin sitä pois Ditan selästä, mikäli se oli sinne päässytkään.

"Painu helvettiin siitä, pikku sintti!" Raudikko murahti ja tähtäsi potkun jalkaani. Ulvahdin kivusta, onnistuin ehkä saamaan orin irti Ditasta. Mutta minuun sattui, se sattui niin helvetisti!
Ummistin silmäni ja päästin pari karvasta kyyneltä tipahtelemaan poskilleni.
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 15:13

Raudikko koettaa iskeä hampaansa jalkoihini, mutta olen jo peruuttanut kauas hänen ulottuviltaan. Ori yrittää saada otetta minusta, mutta väistän vaistomaisesti lähemmäs Brancoa. Hän yrittää uudelleen. Ja uudelleen. Minä väistän kerta toisensa jälkeen, nousen jopa kerran takajaloilleni, mutta lopulta tähtipää saa lujan otteen minusta ja kiertää taakseni...

Ensin hölmistyn niin, etten tajua mitä tapahtuu. Jäykistyn paikoilleni ja vilkaisen pari kertaa raudikkoon, ennen kuin tuon paino saa polveni notkahtamaan. Ymmärrys iskee minuun salaman lailla ja huudan kovaa kuin vihainen amatsooni. Potkin kuin raivohullu välistä ärräpäitä karjuen, mutta yritykseni ovat melko ponnettomia kiukustani huolimatta. Alan olla jo väsynyt tähän. Branco loikkaa puolustamaan minua - iskee hampaansa raudikon niskaan ja riuhtoo kuin mielipuoli. Tähtipää ei katoa selästäni mihinkään, mutta orin tasapaino horjuu sen verran, että onnistun pyrähtämään alta pois. Ponnisteluni saavat minut huohottamaan raskaasti, mutta jaksan vielä hyökätä kohti rautiasta. Nyt lipettiin, aion huutaa Brancolle, mutta nähtyäni hänet en usko, että pääsisimme tarpeeksi nopeasti karkuun. Raudikko ori on säästynyt pahemmilta vammoilta, vaikka tuon turpa ja niska ovatkin veren peitossa. Haavat eivät ilmeisesti ole kovin syviä.

"Hän ei ole sintti", sihisen hampaideni välistä ja tähtään potkun rautiaan päähän - äh, huti meni. Kirkaisen kiukkuisena, kun orin hampaat iskevät lautasilleni. Mutta nyt hän on takanani, huomaan ja potkaisen uudelleen. Tällä kertaa osun hänen ryntäisiinsä ja ori peruutta kiroillen. Minä taas kiihdytän Brancon vierelle ja hoputan tätä: "Branco, juostaan!"
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 24. Heinä 2011 15:39

Luimistan pienesti, kun kuulen tamman kehottavan meitä juoksemaan. Raudikon ryntäistä valui verta, samoin sää'ästä ja niskasta ja turvasta, johon Perdita oli iskenyt.
Nousen ylös ja potkaisen vielä pakoon lähtiessäni oria kylkeen. Se ulvahtaa kivun ja vihan seassa.
Koetan nilkuttaa Perditan rinnalla kauas pois.
Kun raudikko jäi kituamaan kauas taaksemme, hidastin vauhtiani ja romahdan suoraan maahan kyljelleni.
Kipu ja valtava pettymyksen tunne valtasi koko kehoni. Silmäni sulkeutuivat ja päästin huulieni välistä vaivalloisen kuuloisen älähdyksen. Jos Perdita ajatteli ollenkaan minua, hän ihan varmasti olisi huomannut minun romahtavan maahan ja pyörtyneen.

Ihana hiljaisuus. Tunnen korvani kääntyvän sivulle. Edessäni on pelkkää mustaa ja olo on hyvin rauhoittava.
Kun seuraavan kerran avaan silmäni, hätkähdän suuresti. Vieressäni on pari pikkulintua jotka pyrähtävät pikaisesti takaisin puuhun minun nostaessani raskaalta tuntuvaa päätäni ylös.
"Pe-perdita? Missä olet?" Vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni. Saattoihan se olla että hän oli viilettämässä jo kaukana täältä, jätti minut tänne oman onneni nojaan, tai sitten en huomannut häntä jos hän oli takanani. Odotin vastausta enkä jaksanut enää edes taakse vilkaistakaan. Huokaisin syvään ja laskin harmaanvalkean pääni maahan.

"Perdita...", sanoin uudelleen, nyt hiljaisemmin. Voi helvetin helvetti vieköön, jos raudikko normaali hevonen on noin hullu ja sadistinen... ENTÄ JOKERI SITTEN?
Pudistan päätäni ja mumahdan.
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 15:57

Branco antaa raudikolle vielä viimeisen iskun ja inhottava rusahdus juoruaa murtuneesta kylkiluusta. Siirryn hiukan vaivalloisesti raviin ja jatkan matkaa orin edellä, pakokauhunomaisesti polkua pälyillen - ehkä etsien lisää hulluja. Se rautias... hyi, hyi, hyi! Kuvottavaa!

"Onneksi päästiin siitä eroon", mutisen. "Branco?"
Heeei, hei hetkinen! "Branco? Kuulitko sinä?", kysyn ja käännyn katsomaan taakseni. Ei Brancoa. Ei kai se kahjo jäänyt sittenkin tappelemaan? Huokaan syvään. Orit, aivan nuijia. Mutta ystävää ei jätetä. Palaan käynnissä takaisin päin, mutten kuule tuskanhuutoja tai karjuntaa.
"Branco", kutsun oria hiukan kärttyisänä. "Branco?"
Kiukustun jo, miksei se typerys voi vastata? Tätä menoa olemme Jokerin luona vasta ensi vuonna hyvällä tuurilla.

Ja sitten näen Brancon. Tai ainakin luulen, että se on Branco. Harmaa maassa pötköttelevä ori - hupaisaa. Täällä sitä vain lepäillään kun on kiire, meinaan ärähtää kunnes huomaan, että ori ei taidakaan loikoilla huvikseen. Toistan tuon nimeä vielä kerran, mutta en kuule vastausta orin huulilta. Onko hän kuollut? Hivuttaudun varovaisesti lähemmäs ja hamuan orin turpaa varoen. Hän hengittää, hän ei siis ole kuollut.
"Perdita..."
Hätkähdän ja kohotan pääni hänen kasvojensa yltä. Sanoiko hän nimeni? En ole varma.
"Minä tässä, minä tässä", hoen epävarmana. "Minä tässä, Dita. Et saa nukahtaa!"
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 24. Heinä 2011 17:29

Koetin olla hymyilemättä, kun tamma hamusi huuliani. Hehe, kutitti...
"Siinä sinä...", totesin hiljaisenpuoleisena, raottaen silmäni auki. Oho, tamma olikin hiirmu lähellä..
Naurahdin pienesti ja nousin verkkaisesti parempaan asentoon. Nousin ylös ja seisoin hetken paikoillani odottaen että pieni huippauksen tuntuinen olo katoaisi. Ja niin se katosikin.

"Dita..", puhuin hiljaa ja koetin sipaista tammaa turvalta ensin, sitten kaulasta.
"Minun piti vain sanoa silloin... sitä, että..", takeltelin sanoissani. Miten se oli niin hiton vaikeaa?
Huokaisin väliin ja huomasin uudelleen punastelevani. Se kuitenkin haihtui nopeasti.
"Sinä olet kaunis", sanoin sitten pala kurkussa. Se helpotti kuitenkin huomattavasti kun kerroin sen.
"Minä pidän sinusta." Mutta entä se? Eihän minun sitä pitänyt sanoa... no menkööt.
Luimistin suuresti, sillä tuntui että tamma piti minua kamalana pellenä, hölmönä joka vaan meni ja möläytti kaiken. Jos minä helvetti soikoon pilaan välimme... syön harjani, kirjaimellisesti sanottuna.
"Se ori taisi olla aika hullu. Haittaako jos kysyn.., eihän se kerennyt tehdä mitään?" Vilkaisin Perditaan vakavoituneena, mutta ujon näköisenä.

Vilkaisin lehtikaton takana olevaa sinitaivasta, jossa valkeat ja harmahtavat pilvet kulkivat hurjaa vauhtia. Korpit ja pari haukkaa lenteli siellä täällä. Huomasin sademetsän takana häämöttävän lisää puita ja metsiä.
Huoahdin syvään.
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 17:50

Ori kömpi pystyyn. Tuijotan häntä huolissani ja samaan aikaan kiukkuisena - näytän kai aika hullunkuriselta. Olisi vain antanut minun hoitaa sen öykkärin ja matkamme olisi voinut jatkua jo aikaa sitten. Katsahdan Brancoon kulmieni alta tuon koskettaessa kaulaani, mutta tuima ilmeeni haihtuu tuhkana tuuleen, kun hän alkaakin puhua. Ja punastella, herranjestas sentään.

Olen kaunis? Hän pitää minusta? Hymähdän hiukan hämilläni ja annan katseeni vaeltaa Brancossa ruhjeesta toiseen. Auts, hän näytti pahemmalta kuin minä... pidän hänestä ruhjeineen päivineen, vaikka tiedän kuinka hän on ne saanut. Tai ehkäpä juuri sen vuoksi.
"Minäki...", aloitan, mutta Branco keskeyttää minut kummallisen aran näköisenä. Ilme ei sovi hänen komeille kasvoilleen ollenkaan.

"Se ori taisi olla aika hullu. Haittaako jos kysyn... eihän se kerennyt tehdä mitään?"
Poskeni lehahtavat tulipunaisiksi ja käännän katseeni kiiruusti pois. Ei kai se mitään ehtinyt - vähän tahditonta Brancolta. Vaihdan puheenaihetta aika kiivaasti: "Oletko valmis lähtemään? Näytät haavoittuneen pahemmin kuin minä. Jaksatko - tuota - jatkaa matkaa nyt heti vai lepäämmekö iltaan ja jatkamme matkaa yöllä?"
Ja heti perään vähän vihaisemmin: "Enkö minä sanonut jo lähtiessämme jotain, mitä sinun olisi kannattanut muistaa? Minä en tarvitse suojelua ja sinä olet vain matkaseurana, et henkivartijana. Muistuuko mieleen?"
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 24. Heinä 2011 18:15

"Levätään mieluusti iltaan, se käy oikein hyvin, en tiedä oikein että pystynkö kävelemään ihan heti." Vaihdoin jalkojen painoa puolelta toiselle, kunnes päädyin laskeutumaan takaisin maahan kaikkine vaivoineni päivineen.
Kuulin tamman sanovan vähän kiivaampaan tahtiin jotakin, mikä sai minut höristämään korviani ja sitten luimistamaan. Enkö minä sanonut jo lähtiessämme jotain, mitä sinun olisi kannattanut muistaa? Minä en tarvitse suojelua ja sinä olet vain matkaseurana, et henkivartijana. Muistuuko mieleen?
"Mutta Dita.. minä..", aloitin sanoissani takerrellen. Huokaisin.

"Niin, aivan, puhut totta. Anteeksi." Puhuin alistuneena ja huiskautin hännällä ilmaa pari kertaa.
Päässä löi tyhjää jonkun takia, ehkä haavojen. Retkahdin rentona maahan ja annoin pääni letkahtaa maahan.
"Minä pelkäsin vain että sinuun sattuisi liikaa tai jotain, enkä minä haluaisi mielellään katsoa sinun kituvan..", puhuin hiljaisemmalla äänellä ja katsoin toiselle puolelle, missä tamma seisoskeli.
Ilta alkoi hämärtyä pikku hiljaa ja taivas muuttui reunoilta vaaleanpunaisen ja kellertävän sekoitukseksi.
Henkäisin ihastuneena ja vilkuilin myös tamman suuntaan.

"Katso, Dita, miten hieno auringonlasku", kehotin tammaa hymyssä suin ja hivuttauduin huomaamatta lähemmäs tammaa. Kunpa se laskeutuisi vierelleni, voitaisiin olla hetki ihan kahdestaan rauhassa eikä mitään hullua tapahtuisi hetkeen... se olisi niin rauhoittavaa. Tuntui että tamma joutuisi melkein heti ongelmiin, heti kun katoan näkyvistä. Tai sitten kuvittelen. Mutta nyt... pieni hetki rauhassa.
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 18:49

Orin anteeksipyyntö ei minua juuri saa leppymään. Kaikki olisi niin paremmin, jos minun olisi annettu hoitaa asia yksin eikä tarvitsisi huolehtia, pysyykö toinen vauhdissa mukana.
"Minä pelkäsin vain että sinuun sattuisi liikaa tai jotain, enkä minä haluaisi mielellään katsoa sinun kituvan..."
Tuhahdan epäuskoisesti vastatessani: "Osaan huolehtia itsestäni, vaikka kaikilla maailman oreilla vaikuttaakin olevan jonkin sortin ritarisyndrooma. Usko pois."

Branco loikoili maassa ja ihaili auringonlaskua. Mitä ihmettä? Näin aikaisin? Taisin todella nukkua pitkään...
"Mm'm", ynähdän ja totean sitten viileästi: "Minun on parasta tarkistaa, että tämä on turvallinen paikka. Ettei ole lisää väkivaltaisia kahjoja, joilta suojelua kaipaisin."
Käännän selkäni orille ja astelen pois tuon luota. Mielessäni kuohuu yhä, kun astelen pois Brancon näkyvistä tarkistamaan paikan turvallisuutta, kuten sanoin. Tahdon olla hetken yksin.
Vilkuilen ympärilleni, mutten näe mitään epäilyttävää. Sademetsä on tyynen rauhallinen ja hiljaisuuden rikkoo vain kolibrien lau -- mikä tuo oli? Puunjuuriko?

Ei, se ei ole puunjuuri, sehän sihisee! Pitkä, ainakin kolmemetrinen käärme luikertelee aivan kavioideni edestä. Häijyt keltaiset silmät ja paljon kuvioita selässä. Vingahdan hiljaa ja peruutan niin rauhallisesti kuin kykenen pois käärmeen ulottuvilta, joka rauhoittuu sitä mukaa kun peräännyn luikertelijan kulkureitiltä. Hengähdän helpottuneena ja palaan puiden varjoissa takaisin suuntaan, josta tulimme. Kaulani ruhjetta tykyttää ikävästi samalla kun astelen sille pikkuruiselle aukiolle, jolla kamppailimme. Jään kuitenkin puiden varjoon, kun huomaan raudikon seisoskelevan aukiolla ja puhuvan matalalla äänellä toiselle hevoselle, mustanruunikolle orille, joka ilmeisesti on parantaja, sillä raudikko näyttää paremmalta kuin minun ja Brancon poistuessa. Höristän korviani saadakseni sanoista selvää, mutta he keskustelevat hyvin vaimealla äänellä.

Seisoin jännittyneenä varjoissa varmasti kauemminkin, monta tuskallisen hidasta minuuttia, peläten paljastavani itseni jos liikahtaisin. He kuitenkin lähtivät ensin - kauemmas suojapaikastamme. Voin vain ihmetellä, kuinka he eivät huomanneet kimoa hevosta takanaan. Henkäisen helpottuneena ja varovaisesti otan suunnan kohti Brancoa, jonka luokse on ainakin pari sataa metriä. Mistä suunnasta tulinkaan? Jos se ori nyt on lähtenyt etsimään minua, minä vannon tappavani hänet siihen paikkaan.
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 24. Heinä 2011 19:38

"Selvä, selvä, en tule ensi kerralla apuun vaan jätän sinut kuolemaan sitten", totesin silmiä muljauttaen. Oho! Jos olisin ollut ihminen, olisin läppäissyt kädet kerta heitolla suuni eteen. Ihmettelin itsekin sanomaani.
Olet töykeä, Branco. Töykeä.
"Hyvä on, mene vain tarkistamaan", 'Minun aikani ei ihan satavarmasti käy tylsäksi täällä', jatkoin mielessäni lausettani, jonka sanoin tammalle.

"Perdita! Ole varovainen!" Nostin arabimaisen pääni ylös ja huikkasin jonnekkin tamman suuntaan.
Tuskin se enää kuulisi. Nousin ylös ja lähdin jaloittelemaan kohti eri suuntaa, mihin tamma katosi. Hätkähdin, kun huomasin olevani kahden ison hevosen takana, puitten ja kaikkien lehvustojen takana.
"Kuulitko heidän nimiään?" Mustanruunikko kysäisee ja vilkaisee minun suuntaani. Nytkäytän pääni hätkähtäneenä puun taakse ja uskalsin kurkata vasta hetken hiljaisuuden jälkeen takaisin hevosten suuntaan.
Hetkinen! Sehän oli se raudikko, vain paljon parempikuntoisena kuin silloin tappelun jälkeen.
"Kuulin että se tamma sanoi sitä hullua oria Brancoksi, mutten tiedä tamman nimeä", raudikko vastasi vakavasti. Se käveli eteenpäin ja haisteli ilmaa hetken.

"Greg, sinun pitää ottaa rauhallisesti nyt." Mustanruunikko käveli raudikon edelle ja vilkaisi sitä silmiin. Greg? Sekö orin nimi oli? Painoin nimen mieleeni ja vilkaisen heitä uudelleen.
"Hyvä on, hyvä on. Mutta muista se että kun haavat on parantuneet, menen aivan varmasti etsimään heidät, ja varsinkin sen tamman... mmh." Gregiksi kutsuttu vakuutteli.

"Minä menen nyt. Ota rauhallisesti, Greg, oikeasti!" Mustanruunikko kehotti ja lähti sitten viilettämään muualle. Raudikko Greg lähti nilkuttamaan ensin meidän suuntaan, mutta vaihtoi kuitenkin menosuuntaansa, josta minä helpotuin huomattavasti. Peruutin hieman taaksepäin orin kulkiessa ohitseni. Lähdin hiippaillen takaisin piilopaikkaamme, jossa paikan päällä lysähdin maahan. Perdita ravasi suuntaani.
Hmm-mh, juuri oikea ajoitus. Kätevää.
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 24. Heinä 2011 20:36

Joudun ravaamaan kiertotietä ollakseni varma, ettei kukaan kuulisi tai näkisi minua. Matkani kestää pari minuuttia kunnes näen jälleen Brancon vaalean hahmon maassa, hiukan eri kohdassa kuin aiemmin. No, minua hän ei ole voinut seurata, sillä olen ollut hyvin valppaana. Kuljen hänen ohitseen kuin en huomaisi häntä lainkaan asettuessani muutaman metrin päähän hänestä. Lasken päätäni ja nappaan pari ruohonkortta suuhuni.

Aterioin jonkin aikaa, mutta vihdoin tunnen oloni kylläiseksi. Kuivunut veri kaulallani tuntuu iljettävältä ja toivon voivani pestä sen pois jossakin välissä. Ehkä joella lähellä laumattomien aluetta, niinhän Linyeth puhui. Värisen hiukan, sillä nyt tajuan Cendre Noiren puhuneen rehellisesti. Jokeri todella voi olla kamala, mutta ehkä, ehkä jos en ilkeilisi sille ihan kamalasti... ehkä tästä selvittäisiin hengissä. Taidan ymmärtää paremmin johtajan vastahakoisuuden etsintäretkeeni. Ravistelen päätäni ajatuksiini uppoutuneena ja irvistän samassa kivusta. Käännän selkäni Brancolle yhä vaiti ja laskeudun makuulleni useamman metrin päähän orista. Nyt vasta huomaan, että lautasillani komeilevat hampaanjäljet, joihin ei enää juurikaan koske. Onneksi. Voin vain toivoa, että raudikko on yhtä kovissa tuskissa kuin minäkin.

En laske päätäni maahan, vaan silmäilen yhä ympärilleni valppaana vaarojen varalta. Kauempana takanani olevaan Brancoon en katsahdakaan. Minulla ei ole hänelle enää mitään sanottavaa. Ties vaikka suutuspäissäni valvoisin ja lähtisin yksin Hoerolle heti kun ori nukahtaisi. Hetken harkitsen sitä tosissani, sillä mielessäni kaikuvat yhä hänen sanansa, joihin olisin vastannut häijysti takaisin ellei ylpeyteni olisi kärsinyt siitä.
"Selvä, selvä, en tule ensi kerralla apuun vaan jätän sinut kuolemaan sitten", ja minun nähdäkseni meistä kahdesta hän oli huonommassa jamassa.

Aamun lämpimän ilkikurisesta tunnelmasta ei ole enää tietoakaan. Kun katseeni kerran eksyy Brancoon, pitäydyn niin ilmeettömänä kuin suinkin pystyn ja siirrän katseeni äkkiä hänen sivulleen, kuin en olisi häntä nähnytkään. Olen raivoissani.
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 25. Heinä 2011 12:11

[AAARTTIAAA :'D arttitopassa sulle -->]

Tamma laskeutui hyvinkin pian lähettyvilleni. Ei, ei sittenkään lähettyville.
"Miksi sinä sinne kauas menit?" Vilkaisin tammaan, mutta hiljensin sanojani loppua kohden huomatessani tamman loukkaantuneen ilmeen. Ryömin tamman luokse vaivalloisesti.

"Anteeksi, kuule, en minä tarkoituksella sitä sanonut, se lipsahti."
Luimistin korviani pienesti. Siitäkö tuo ilme johtui? Se ei sopinut tamman kauniille kasvoille ollenkaan.
Halusin pyyhkiä sen pois, halusin sen tilalle Perditan kauniin hymyn.
Kunhan vain olen tarpeeksi lähellä..., noin. Koetin hipaista tamman poskea saadakseni jotain elettä aikaan.
"Dita..?" Kysäisin, mutta peräännyin vihaisen ilmeen takia.
Otin askeleet taaksepäin ja laskin pääni surullisen näköisenä maahan.
"En minä tarkoittanut sitä,... en minä..", takeltelin sanoissani ja huokaisin sitten syvään. Nousin kaikkine vaivoineni ylös ja lähdin kävelemään hieman kauemmas.

Pysähdyin parin metrin päähän uudelleen ja laskeuduin nyt selin tammaan. Ole kiltti, tule luokseni... vain minun vuokseni, minä pyydän... Huokaisin syvään, ainakin olisi tehnyt mieli. En kuitenkaan tehnyt niin, vaan pidätin pienen huokaisun. Taivasta tähditti nouseva kuu ja pari pientä himmeää tähteä.
Oliko ilta tosiaan tullut näin nopeasti?
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 25. Heinä 2011 13:31

[juhuu B) ]

Branco vaikuttaa todella olevan pahoillaan, mutta minä en aio sanoa 'anteeksi' tai 'ei se mitään'. Käy liikaa ylpeyden päälle - eihän se minun vikani ole. Hitaasti käännän päätäni ja silmäilen oria, joka näyttää todella mukiloidulta. Irvistän pienesti. Haavat todennäköisesti tulehtuisivat päivässä tai parissa ja ovat luultavasti kovin kipeitä...

Mielessäni alkaa jo muotoutua suunnitelma, minähän näin kuinka nopeasti mustanruunikon apu vaikutti raudikkoon. Voisin pyytää heiltä apua - en itselleni, vaan Brancolle. Hänellä olisi varmasti joitakin yrttejä, jotka auttaisivat. Mutta miksi rautias auttaisi meitä? Minä voisin varastaa joitakin yrttejä, mutta en tiedä niiden vaikutuksista. Se olisi liian riskialtista. Minun ei auttaisi muuta kuin pyytää kauniisti, ehkä luvata jotakin palkkioksi. Henkäisen kovaäänisesti, sillä melkein arvaan mitä hän tahtoisi. Emme kuitenkaan voi jatkaa tätä menoa, huonolla tuurilla Brancon haavat kuhisisivat bakteereja ja kaikkein pahimmillaan hän voisi kuolla. Ellei nyt, niin viimeistään Jokerin tapaamisen jälkeen - Jokeri ei voisi olla huomaamatta kuinka Branco kompuroisi ja nilkuttaisi perässäni.

En voi mennä, jos Branco valvoo. Hän tahtoisi tietää, minne olen menossa ja jos kertoisin, no, hän luultavasti tahtoisi estää aikeeni. Ja jos menisin hänen ohitseen väkisin, hän ei ehkä suostuisi ottamaan apuani vastaan... en tiedä. En tiedä yhtään mitään. Aivoni raksuttavat täydellä teholla, mutta en keksi muuta ratkaisua. Minun pitää vain odotella, että Branco nukahtaa.

[Arvaa mikä alkoi soida päässä... Kyllä kylässä voit käydä Känkkäränkkä kun on känkkäränkkäpäivä.
Onhan se kiva että lapsilla on oma vänkkäräsäärinen noita.....]
Silkki
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Meeba » 26. Heinä 2011 16:16

[Kyllä, se jos mikä on Perditan tunnari :3]


Huokaisen pienesti ja otan parempaa asentoa maassa. Irvistän ja värähdän pienesti terävän ruohotupon tökkäistessä minua kaulasta. Luimistin pienesti ja huokaisin sitten uudelleen, tällä kertaa syvään ja pitkään.
Minun piti saada unta. Piti. Mutta kun ei se tullut, se ei yksinkertaisesti tullut.
Vilkaisin vielä kerran Perditaan, ennenkuin rötkähdin paljon rennompana kuin äsken maahan makaamaan. Kuuma, lämmin tunne virtasi kehon läpi ja tunsin pienen, lämpimän kyyneleen valahtavan poskelleni. Ja se jos joku johtui tästä tuskasta. Se oli joko Perditan ansiota, tai sitten haavojen.
Luulisin, että molempien. Koetin vaivuttaa itseäni uneen, ja lopulta onnistuinkin siinä.
Sinä! Tule takaisin! Minä hätkähdin, pakko myöntää.
Huomasin juoksevani kumpuisella polulla. Kompuroin inisten, ja minä vuosin taas verta.
Vilkuilin hätääntyneenä taaksepäin -- minä näin sen. Minä näin sen! MINÄ.. MINÄ NÄIN SEN!
Jarrutin ja käännyin henkeä haukkoen taaksepäin.
Rasvainen harja, valkeat kasvot ja... Jokeri.

Hätkähdin hereille hikeentyneenä ja tunsin kuinka haavojani kirveli. Karjahdin vaivalloisesti noustessani makaamaan paremmin. Suolaiset hikikarpalot valuivat harjaani ja kylkeäni ja jalkojani pitkin pahimpaan mahdolliseen paikkaan, haavaan. Suljin silmäni huohottaen edelleen.
Avasin ne kuitenkin pian ja vilkaisin ympärilleni. Dita? Dita-pieni? Missä olet, Dita?
Meeba
 

Re: So close, but so far away...

ViestiKirjoittaja Silkki » 26. Heinä 2011 19:04

Tarkkailen Brancoa syrjäkarein ja odotan vaiteliaana. Lopulta hän vaipuu uneen tai ainakin näyttää siltä. Kohottaudun ylös ja koitan hiipiä mahdollisimman hiljaa orin ohitse takaisin sille pienelle aukiolle, jolla saimme sen rähäkän aikaan. Kuinka niin lyhyt matka voi tuntua niin tuskallisen pitkältä! Säpsähdin jokaikistä rasahdusta ja samaan aikaan sekä toivoin että pelkäsin raudikon ilmestymistä.

Minä löysin hänet vai sanoisinko, että hän löysi pikemminkin minut.
"Kas, jättikö poikaystäväsi?", karhea ääni ivailee takanani. Käännyn nanosekunnissa ja huomaan olevani kasvokkain orin kanssa, jonka syytä on että Branco on loukkaantunut. Äkkiä suunnitelmani tuntuu aivan mielettömältä. Hänhän vahingoitti Brancoa, miksi hän nyt auttaisi? Antaisi vielä jotakin myrkyllistä ja nopeasti tappavaa... Minulla ei ole muita vaihtoehtoja.
"Diili", henkäisen käheästi ja ori kallistaa päätään epäluuloisen näköisenä. "Meidän täytyy tehdä diili", toistan hiukan lujemmalla äänellä. Raudikko kehottaa eleillään minua jatkamaan.
"Tarvitsen parantavia yrttejä - verenvuodon tyrehdyttäviä, hoitavia, tiedät kai mitä tarkoitan?"
Nyt ori nauraa matalaan ääneen ja kähisee korvaani: "Ja miksi minä auttaisin?"
Nielaisen varsin kuuluvasti. Juuri tätä minä pelkäsin.

Hetken olemme hiljaa, kunnes rautias tuumii synkät silmänsä ahneesti kiiluen: "Hinnasta voinemme sopia."
Nieleksin uudelleen, mutta nyökkään sitten: "Tiedän jo mitä haluat, kurja", sillä en tahdo kuulla sitä vielä ääneen. Se tekisi kaikesta paljon todempaa. Ori nauraa taas matalan pahaenteisesti ja kumartaa sitten pilkallisesti.
"Greg sinulle, neiti kukalie."
"Pe-eeer... Bella", valehtelen sukkelaan, mutta katseeni se on joka minut antaa ilmi. Greg nauraa tällä kertaa niin kovaa, että pelkään Brancon heräävän ja kiiruhtavan paikalle. Luimistan korviani, kun ori kehrää kammottavasti:
"Sinä et valehtele minulle, misuseni. Nimesi?"
"Bel--", aloitan jo.
"Nimesi", hän toistaa ja luulen hänen kuulleen nimeni aiemmin. Ehkä hän tahtoo vain, että sanon sen itse. Jos olisin ihminen, pistäisin kädet tiukasti puuskaan.
"Perdita", esittäydyn alistuneen kuuloisena. Minusta ei tule koskaan hyvää valehtelijaa. Yllättäen Greg kääntyy ja tömistelee pois polulta. Aion seurata häntä, mutta hän ärähtää kuin olisin aivan idiootti:
"Luuletko ihan todella, että minä näytän sinulle, missä säilytän yrttejäni? Odota tässä."

Niinpä huokaisen ja jään aloilleni. Greg ei viivy kauaa, vain pari minuuttia kun hän jo palaa kasvinlehtiä hampaissaan kantaen. Hän laskee ensimmäiset lehdet maahan: ne ovat melkein sydämenmuotoisia ja hassusti sinertäviä.
"Nämä", ori nyökkää niitä päin. "Nämä ovat syötäviä yrttejä. Ne lievittävät kipuja varsin tehokkaasti... valitettavasti sivuvaikutuksena saattaa tulla aimo annos uhkarohkeutta - tosin sitähän ette sinä tai poikaystäväsi kaipaa."
"Hän ei ole poikaystäväni", sihahdan väliin, mutta Greg katoaa jo takaisin ryteikköön ja palaa yhtä pian kuin aiemminkin, tällä kertaa kantaen suurinpiirtein turpani kokoisia pyöreitä lehtiä, jotka ovat muuten aika tavallisen näköisiä.
"Näitä -", ori sanoo. "- sinä painat haavaa vasten. Tyrehdyttävät verenvuodon ja turruttavat kipuakin vähäsen. Ja muuta minä en aio sinulle antaa", hän lopettaa laiskasti virnuillen. En voi olla huomaamatta, kuinka hänen silmänsä vaeltavat minussa. Värähdän ja nyökäytän päätäni osoittaakseni ymmärtäneeni, nappaan loputkin kasvinlehdet suuhuni ja juoksen kohti minun ja Brancon majapaikkaa.
"Muista, että minä tarkkailen teitä", Greg sihahtaa perääni mahtipontisena. En tahdo edes ajatella sitä.

Kun palaan takaisin Brancon luo, huomaan hänen heränneen. En sano sanaakaan, ennen kuin kävelen hänen luokseen, lasken yrttilehdet maahan ja otan niitä pyöreitä lehtiä, jotka painan hänen haavoilleen. Kun hän vain pysyisi liikkumatta...
"Parantavia yrttejä", mumisen orin korvaan. "Syö nuo sydämenmuotoiset. Ne auttavat."

[tuli pientä autohittausta iiks :C]
Silkki
 

EdellinenSeuraava

Paluu Sademetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron