Mihin lie tieni vie

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Mihin lie tieni vie

ViestiKirjoittaja Pepi » 20. Tammi 2012 18:11

[Tharo on saapunut Caraliaan. Peliin voi liittyä kuka tahansa hahmonsa kanssa joten ei muuta kuin sekaan vain]

Avasin hitaasti toisiinsa raskaasti painautuneet silmäluomeni. Kohdistin hiukan katsettani sivulle ja näin pari puuta sekä niiden varjossa hiukan huurun peittämää ruohoa. "Tältäkö se kuoleman jälkeinen elämä siis näyttää." Sanoin itselleni ääneen koittaen nostaa itseni ylös. Se olikin odotettua vaikeampaa ja rojahdin useita kertoja takaisin samaan pisteeseen. Lopulta sain itseni jalkeilleni. Tämä minulle vieras maailma pyöri ympärilläni yrittäen sekoittaa pääni. Sitten tunsin sen, kuin joku olisi kylmällä veitsellä viiltänyt jalkaani. Rojahdin kivusta huutaen maahan ja yritin vilkaista mikä tämän kivun aiheutti. Näin jalassani verta vuotavan syvän haavan. Laskin hitaasti pääni takaisin hiekkapatjalle hengähtääkseni hetken, sitten suljin silmäni sokaisevalta auringolta. Hetken hengähdystauko sai minut ajattelemaan. E-en voi olla kuollut. Tunnen tuskaa sekä raskaan ruumiini. Miten tämä voi olla mahdollista? Nostin pääni hiekalta ja nuolaisin haavaani hiukan koittaen puhdistaa tätä hiekasta ja suolavedestä. Viimein alkoi helpottaa ja yritin jälleen kömpiä ylös. Sain painavan ruhoni jalkeille ja otin ensimmäisen askeleeni kohti tuota uutta ventovierasta maailmaa.
Hitaasti suurella vaivalla laahustin kohti valtavan puun varjostamaa kohtaa maassa. Rojahdin takaisin maahan huokaisten syvään. Katselin edessäni olevaa ruohotuppua vesi kielellä. Nappasin muutaman korren aluksi ja söin ne. "Kyllä huurteinenkin ruoho meriveden voittaa." Sanoin itselleni piristääkseni tunnelmaa ja nähdäkseni asiassa valoisiakin puolia. Olin hengissä... no, lähes ehjin nahoin ja syötävääkin näytti olevan jotenkuten ja... ja...mutta, olen ihan yksin. Vaivuin jälleen pienmuotoisen masennuksen kouriin ajatellessani että saatan olla koko paikan ainoa elävä olento. Lepäsin varjossani vielä hetkisen kunnes nousin taas jalkeilleni, voimani näyttivät jo vähitellen palanneen ja voisin ehkä hiukan tutkia ympäristöä.
Pian tajusin edessäni jököttävän hiekkadyynin. "Voisin nousta tuolle katsomaan ja tutkailemaan ympäristöä." Sanoin itselleni ja lähdin kävelemään hiekan peittämää rinnettä ylös.
Viimeksi muokannut Pepi päivämäärä 01. Touko 2012 11:23, muokattu yhteensä 2 kertaa
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 20. Tammi 2012 19:57

[Squan liittyy peliin mukaan herra Winillä :)]

Sensible Viento

Raikas meri tuuli hipoi kasvojani. Kohotin siroa päätäni ja haistoin ilmaa. Suolaista.. En voinut olla kovinkaan väärässä jos arvelisin, että olen tullut merenrannalle.. taas. No jos tällä kertaa en tapaisikaan sitä ruunikkoa neitiä joka pyrki olemaan minua kohden hyvinkin ärsyttävä. Mistä tietää, vaikka hän onkin kaikille sellainen? Pysähdyin paikoilleni suuremman dyynin päälle tarkistelemaan maisemaa. Hiekkaa, autiota.. Niin siintä varmasti tämän paikan nimi tulikin. En oikeastaan yllättynyt näkymästä ollenkaan, olinhan täällä jo oleskellut jonkun aikaa ja pidinkin tätä autiomaata ihan viehättävänä paikkana. Katsahdin kauemmaksi jossa se suuri meri oleskeli.
"Tyyntä", tokaisin enkä edes itse huomannut sanovani sitä ääneen.
"Tai sitten jäässä", rauhallisesti jatkoin sanomaani. Silloin huomasinkin, että sanoin sen ääneen, mutta ketä se haittaa jos tässä puhunkin yksinäni. Eihän täällä ketään ole kuulemassa. Käänsin katsettani vasemmalle. Huomaten kameleita. Ne olivat rauhallisia eläimiä jotka vain vaelteli täällä. Ihmettelin kyllä suuresti ettei ne ole lähtenyt liikkeelle ja lähtenyt tutkimaan muita osia Caraliassa. Mutta kai ne ei vain uskaltanut? Jos ne eivät pystynyt liikkumaan sademetsän vaikeassa maastossa. En tiennyt moniakaan asioita ja haluaisin saada niihin vastauksia, mutta kukaan ei varmaankaan edes osaisi vastata niihin kaikkiin.

Mielessäni käväisi taas Bor. Minun olisi pakko etsiä hänet. Mutta mistä? Taas yksi kysymys lisää... Nostin katseeni taivaalle. Osaisikohan Buke kertoa minulle sen? Tuijottelin valkeita suuria pilviä jotka olivat osa suurta sinistä taivasta. Kun käänsin katsettani hieman huomasin yhden Bukefalensan muotoisen pilven. Huokaisu karkasi suustani ja suljin silmäni. En vain voinut unohtaa harmaatani millään. Minulla on vain niin kova ikävä häntä. Eikö hän olisi voinut jäädä luokseni tänne.. Ei harmaan ollut aika lähteä. Hänen oli aika elää.. Elää minun kanssani. Purin hampaani yhteen etten rupeaisi itkemään. Laskin katseeni takaisin maapinnalle. En saanut Bukea takaisi, vaikka kuinka toivoisin.. Hän ei vain voi tulla. Buken kuolemalla oli jokin tarkoitus... Kaikella on tarkoitus... Mutta kerro mikä tarkoitus minulla on? Oliko Buken kuolemalla tarkoitus saada minut laittamaan viaton Daga paksuksi? Ei ei varmasti ollut. Miksi minun piti mennä sekoilemaan ensinäki?! Yksi ongelma lisää tähän elämää. Mutta kai minä vielä jossakin onnistun?

Yhtäkkiä huomasin toisella dyynillä mustan hahmon. Se ei näyttänyt kamelille.. Oliko se hevonen? Lähdin liikkeelle ja laskeuduin hiekka vuorelta alas. Hiekkaa valui mukanani, kun niin sanotusti liu'uin tuolta alas. Vauhtini nopeentui ja siirryin raviin. Ravasin pitkällä liitävällä askeleella kohti tuntematonta olentoa. Pian hidastin käyntiin ja nostin katseeni ylemmäs jossa musta hahmo lymyili. Nousin hiukan toiselle dyynille katsoen vierasta joka oli selvästi hevonen ja ori.
"Hei?" tervehdin vierasta kysyvällä äänellä. Olikohan hän aavikkohevonen?
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 21. Tammi 2012 16:34

[Kiva et liityit mukaa Squan]

"Puuh... Lääh" Nousu oli ollut odotettua rankempi, mutta viimein pääsin dyynin huipulle. Vedin syvään henkeä tasatakseni pulssini, sitten puhalsin kaiken ulos. Nostin katsettani nähdäkseni horisontin. "Eih... Ei voi olla totta!" Pelkkää hiekkaa koko paikka. Ei mitään tai ketään, vain hiekkaa. Tunsin sekoavani. "Miten minä hiekalla elän?" Katsoin kauemmas ja näin muutaman kamelin kulkevan dyynejä pitkin. Noh, ehkä voisin elää loppu elämäni kamelina. Viimein nekin katosivat dyynin taa. "Tai sitten en."
Katsoin ylös taivaalle. Kohta taitaa tulla jo ilta. Aurinko näytti laskevan niin nopeasti. "Mitenköhän selviän yöstä, olen ihan yksin ja pian varmaan kylmissänikin. Mielummin huuhtoudun mereen kun jään tänne loppuelämäkseni vanhenemaan yksin. Vuosiakin minulla oli vielä useita jäljellä.
Suljin hetkeksi silmäni ajatellen äitiäni. Muistin uneni jonka näin ennen rantaan huuhtoutumistani. Minulla oli kamala ikävä äitiäni. Isästäni en ollut kuullut sitten kotoa karkaamiseni jälkeen. Olin hänestäkin hiukan huolissani vaikka tämä kohtelikin minua kaltoin. Mieleeni juolahti taas äitini. "En voi elää ilman häntä." Kyynel vierähti poskelleni. Olin valmis jättämään tämän uuden alun taakseni. Käännyin vetisin silmin katsomaan kohti merta.

Havahduin kuullessani ravi-askelia. Käännyin ja huomasin kohti kiitävän liinaharjaisen hevosen. Mit...? Saarella on joku toinenkin. Toivottavasti tällä oli vain hyvät aikeet mielessä. Pian toinen pysähtyikin seisomani dyynin juurelle. "Hei!" kuului alhaalta. Katselin tuota vierasta hiukan tarkemmin, jonkin sortin arabiori kenties. Laskeuduin varoen alas dyyniltä tervehtimään vierasta. Pysähdyin turvallisen välimatkan päähän vastaten vieraan tervehdykseen.
"H-Hei."
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 22. Tammi 2012 13:35

Nostin katsettani taivaalle. Päivä alkoi pimenemään ja aurinko alkoi laskeutumaan meren taakse. Päivät tuntui menevän aivan liian hitaasti. Jokainen päivä tuntui vuodelta... Buken kuoleman jälkeen kaikki vain menee hitaammin. Aivan kuin hidas kuolema.. Kidutusta. Kuitenkaan en tule pääsemään Buken luokse vielä pitkään aikaa. Minun pitää ohjastaa Boria, vaikka kuinka hitaasti itse kuolisin. Se on velvollisuuteni ja nyt minun velvollisuus on myös huolehtia Dagasta. Miksi ihmeessä minun piti mennä astumaan sekin?! Eikö tässä ollut tarpeeksi ongelmia, huolia. Ajatus siintä, että Daga olisi tiineenä minulle aiheutti suurtapään vaivaa ja huolia enkä voinut unohtaa tapahtumaa mitenkään joten se pyöri päässäni kokoajan saaden minut aina yhä uudelleen kiroamaan. No en voinut kuitenkaan jättää hiirakkoa neitiä yksin, vaikka se helpolta tuntuisikin. Se olisi epäreilua häntä kohtaan sekä vastuutonta minulta.

Käänsin katseeni takaisin tummempaa joka oli aika suurenkokoinen ja haisi merivedeltä. Liekö vasta tullut? Tai sitten tämä herra oli vain käynyt uimassa. Onhan täällä nimittäin aika kuuma. Höristin korviani ja katsoin toista tuon sinisiin silmiin. Ori näytti ihan hyvä tahtoiselta joten minulla ei olisi varmaankaan pelättävää. Vieras alkoi tulemaan alas päin saaden minut peruuttamaan parikin askelta tehden vieraalle tilaa. Kuulin varovaisen tervehdyksen. No tuosta päätellen läsipää ei ole ollenkaan riidan haluinen taikka väkivaltainen persoona. Tai sitten hän esittää.. Kohotin toista kulmaani hetkeksi, muuttaen pian naamani peruslukemiin. Olempas harhaluuloinen.. Miksi toinen esittäisi? No jos kuitenkin esittelisin nyt itseni.
"Olen Sensible Viento, mutta kutsukaa toki pelkäksi Winiksi", muodollisesti esittelin itseni ja tein pienen nyökäytyksen päällä.
"Saanko udella sitä, että oletteko vasta saapuneet Caraliaan?" kysyin sitten kurtistaen kulmiani. Jos toinen on vasta saapunut Caraliaan niin joudun selittämään tuolle Caraliasta taas pitkät tovit. Noh.. Eihän minulla ole muutakaan tekemistä tässä. Niin.. Paitsi se Bor..
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 31. Tammi 2012 16:46

Katselin varovaisin elkein vierasta joka vaikutti hieman epäilyttävältä, tai sitten vain kuvittelin niin. Mutta kuitenkin, varuilla olen ja jos tuo tekee pienenkin epäilyttävän elkeen olen valmis poistumaan paikalta samantien, vaikkapa sitä kautta mitä tulinkin.
Katselin oria vielä hetken odottaen että tämä tekisi jotain, säpsähdin hiukan tämän avatessa suunsa. Sanoi nimekseen Sensible Viento tai tutummin Win. Ori vaikutti vähemmän barbaariselta puhetyylinsä ansiosta, puhutteli minua kuin jotakin herraa. Minähän tässä tunkeuduin tämän maille, mutta vahingossa kylläkin. Elämäni aikana olen tottunut että aina saa selkäänsä kun tekee jotain väärin, en millään haluaisi olla enään mikään maanvaiva joka on aina tiellä. Ikävät muistot isäni kohtelusta murtautuivat jälleen pääni sisään. Huokaisin syvään ja yrtin poistaa pahat ajatukset menneistä ajoista. Katsoin meren taa laskevaa punaista aurinkoa... sitten käänsin katseeni takaisin kohti Winiä. Uusi maailma, uusi alku.

Kuulin orin kysyvän jotain. Caralia? Olenko vasta saapunut Caraliaan? "Öö... Onko tämän paikan nimi siis Caralia vai?" Esitin orille vastakysymyksen. Odotin vastausta mutta koska en halunnut olla epäkohtelias päätin vastata ensin tämän esittämään kysymykseen. "Siis... Juu! Olen vasta saapunut tänne. Meren kautta. Oli sellainen iso metalli kyhäelmä, mutta putosin tämän kyydistä ja ajauduin tuonne rantaan." Sanoin Winille ja osoitin päälläni kohti tulosuuntaani. Käänsin katseeni takaisin kohti oria kunnes tajusin juuri olleeni todella moukkamainen tuota kohtaan. "Ou, Anteeksi hirveästi. Olenpa törkeä. Siis nimi on Tharo." Sanoin Winille hymy huulillani. Jatkoin keskustelua eteenpäin kysymyksillä joita olisi piisannut vaikka kuinka paljon. "Niin... Kerrohan nyt minulle mikä tämä Caralia oikein on? Jokin hevosten maa vai." Repesin nauramaan kommentilleni, eihän mitään hevosten maita ole.
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 06. Helmi 2012 16:51

Katseeni vaelteli maisemissa ja kuullessani vieraan orin äänen palautin katseeni tuon sinisiin silmiin. Epäilyni osottautui oikeaksi. Hän oli vasta tullut. Mumahdin pienesti ja heilautin otsatukkani keskijakaukselle. No mistä aloitan? Ori kerkesi minua ennen esittämääkin kysymyksen joten päätin vastata siihen ensiksi ennen, kuin alan sepittämään mitään muuta. Mutta suurempi kerkesi ennen minua taas avaamaan suunsa. Kuuntelin rauhallisesti, kun toinen kertoi tulostaan. Metalli kyhäelmä? Tarkoittaako hän sillä laivaa? Todennäköisesti kyllä joten päätin pitää tyhmät kysymykseni sisälläni enkä anna toiselle itsestäni ihan pöhköä kuvaa. Syvennyin tarkemmin herasilmän tarinaa ja hoksasinkin, että hän on saapunut tänne samalla tavalla kuin minä. Se olikin vissiin aika yleinen syy miksi hevoset joutuivat mereen. He joko hyppäsivät mereen tai sitten tippuivat.

Tämä herra ei millään näytettävästi halunnut antaa minulle puheenvuoroa, vaan jatkoi ja jatkoi. No ei se mitään.. Kertokoon nyt sen mitä haluaa. Ei minua haittaa. Pian kuulinkin vieraan nimen ja nyökäytin päätäni. Tharo. Se nimi oli helppo muistaa.. Tharon kysyessä, että onko Caralia jonkinlainen hevosten maa hymy ilmestyi kasvoilleni.
"Totta. Caralia on hevosten maa", annoin sitten tasaisten sanojen tulla suustani. Voin uskoa kuinka yllättynyt toinen kohta on, koska hän oli äsköisen kysymyksensä heittänyt vissiinkin ihan vitsillä. Itsekutsuisinkin kyllä Caraliaa mielummin vankien maaksi. Eihän täältä pääse minnekkää jos ei halua kuolla. Vankila koko saari. No, mutta palataampa nyt yleelliseen, eli laumoihin.
"Täällä on kuusi laumaa jonne voi liittyä. Kaksi niistä kyllä on aivan pienille poneille joten en usko, että te pääsisitte sinne laumaa, mutta suosittelen teille ylänköhevosia taikka tasankohevosia, herra", sanahdin rauhallisesti ja vilkaisin merelle.

Aurinko laski hitaasti ja värjäsi taivasta punertavaksi. Merikin säteili kauniita värejä ja sai muistoja mieleeni. Muistoja, hyvä aikoja joilloin Bukekin eli. Katsahdin rannalle jossa näin harmaan hahmon. Siristin silmiäni ja tunnistin pian hevosen omaksi rakkaakseni. BUKE! Sydämmeni hypähti kurkkuuni ja sai minut haukkomaan happea. Jos Buke ei olekkaan kuollut? Jos hän selvisi ja rantautui nyt tuonne. Olisiko? Pystyisikö se olemana näin?
"Anteeksi, pieni hetki", huikkasin pian Tharolle ja sitten nostin ravin ja juoksin kohti rantaa. Buke läheni koko ajan ja oikein pakahduin onnesta. Hän elää! Hän todellakin elää! Saavuin rannalle ja katselin harmaata kaunotartani.
"Sin-.. Sinä olet siinä", hellästi sanahdin ja katselin tammaani. Tuolla ei ollut naarmuja kehossa, ei ruhjeita. Hän oli kunnossa. Rakkaani hymyili suloisesti ja sitten... hän katosi. En voinut uskoa silmiäni.. Hän oli siinä äsköin, mutta ei enää. Suljin silmäni, rutistin ne tiukasti kiinni. Kyyneleitä kohosi silmiini, mutta en päästänyt niitä ulos. Hitaasti avasin ruskeat silmäni ja jäin katselemaan sitä kohtaa jossa puolisoni oli seissyt. Hän oli aivan varmasti siinä..
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 06. Helmi 2012 20:52

Naurahdin hiukan Winin kertoessa Caralian olevan jonkinlainen hevosmaa. Katsoin tätä hetkisen ja hymyni hyytyi nähdessäni orin katseesta että paikka todella oli jokin vastaava paikka. "Ai... Olet siis tosissasi." Veikkaukseni osuessa vitsinä oikeaan hämmennyin enkä voinut ajatella muuta kuin mitä ihmettä?
Pian Win alkoi selittää jotain saarelle perustetuista laumoista. Kuusi erilaista laumaa... hmm... hevosia taitaa siis olla saarella jonkinkin verran ellei laumat ole älyttömän pieniä. Kuulin Winin selittävän jostain pikkuhevosten laumasta sekä ylänkö- ja tasankohevosista joiden jompaan kumpaan laumaan hän suosittelin minun liittyvän. Suupieliini nousi jälleen hallitsematon hymy kuullessani tuon kutsuneen minua herraksi. En voinut pidätellä enempään ja repesin nauruun.
"Olen pahoillani, mutta ei sinun tarvitse kutsua minua herraksi tai muutenkaan teititellä minua. Enhän minä mikään hallitsija ole. Kutsu vaan Tharoksi."
Toivoin ettei ori ottanut mitenkään pahasti sitä miten juuri sanoin tälle...
En edes äkilliseltään tajunnut tämän pyytäneen anteeksi jostain kun yhtäkkiä huomasin Winin säntäävän kohti rantaviivaa. "Mit..?" Ihan kuin tämä olisi nähnyt siellä jotakin, jotain ennennäkemätöntä. "Win! Mihin sinä nyt?!" Huusin tälle perään, mutta ori ei tuntunut kuulevan. Seisoin jykevästi kuin puu paikallani tuijottaen tuota arabioria joka juoksi kohti auringonlaskua. Olin ihan hämilläni mitä oli tekeillään. "Wiiiiiin!!!" Huomasin Winin viimein pysähtyvän paikoilleen. Odotin vielä hetken josko ori reagoisi jotenkin huutooni. Huolissani lähdin tämä perään, jotain oli tekeillä.

Hiljensin ilman kevyestä laukastani raviin ja lopulta käyntiin. Varovaisin askelein lähestyin tätä takaa päin, olin itsekkin hieman peloissani.
"Win?" Kysyin tältä hiljaa astuessani orin vierelle. "Mikä on?" Ori avasi silmänsä ja huomasin niiden hieman vettyneen. Siirsin katseeni kohti maata jota tuokin tuijotti. "Öö... Win. Ootsä ihan okei?" Kysyin tältä ja olin jo pökkäämässä tätä turvalla takaisin tosimaailmaan, mutten kuitenkaan uskaltanut sillä en tiennyt mistä oli edes kyse. "Mulle voit kyllä kertoo jos jokin on vinossa."
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 10. Helmi 2012 18:37

Hän oli siinä.. Aivan varmasti oli. Tuijotin hiekkaa. Siinä ei ollut jälkiä se oli täysin tasanen, virheetön. Ei kavioiden painaumia.. Ei mitään. Pysyin hiljaa ja vain tujotin hiekkaa. Aivan, kun siinä olisi jotakin erikoista. Mutta ei.. Se oli pelkkää hiekkaa. Kuulin vieressäni äänen. Niin, se oli Tharon. Katsahdin tuohon. Suurempi tiedusteli olinko okei.. En tiennyt.. Ehkä olin, tai sitten en. Nielaisin raskaasti. En kuitenkaan saanut aikaseksi vastattua yhtikääs mitään. Käänsin surusta vääntyneet kasvoni merelle päin. Uusi kysymys. Sivulla painuneet korvani heilahtivat pienesti. Oliko Tharo aivan varma? Jaksaisiko tuo kuunella, kun nyyhkytän puolisoni perään... Ei varmaankaan. Mumahdin pienesti ja laskin päätäni lähemmäksi kellertävää hiekkaa. Nuuhkaisin kevyeesti sen pinnasta. Ei minkäänlaista hajua. Kukaan ei ollut seissyt tässä. Nostin pääni uudelleen ja vilkaisin sinisilmään.


Tharo oli äsköinen sanonut, että voin kertoa hänelle jos jokin painaa mieltä. Joten silloin hän on oikeastaan varaantunut kuuntelemaan surutarinani.. Ja varmaankin tuo ori pitää minua täysin pöhkönä, kun sänteilen ympäriinsä. Joten nyt olisi ihan hyvä aika selittää ja korjata väärinkäsitykset. Heilautin kermanvaaleaa häntääni ja vedin ilmaa syvälle keuhkoihini.
"Pidätte minua varmaankin ihan hulluna, kun juoksin tänne ilman mitää kummosempaa syytä", matala äänisesti aloin selittämään, jatkaen "Puolisoni kuoli.. On siintä jo parisen kuukautta, mutta en vain osaa päästää hänestä irti. Kaipaan häntä liikaa. Miten kukaan voi unohtaa rakkaansa noin vain?" Pysähdyin sanoissani ja hengähdin.
"Minulla on puolisoni kanssa yksi varsa, Bor. Enkä ole varma mitä hänen kanssa teen, herra", syventyneesti ja rauhallisesti kerroin toiselle. Lauseeni jälkeen muistin, että Tharo oli pyytänyt minua etten sano tuota herraksi.
"Anteeksi", tokaisin sitten pikaisesti ja katsoin toista hetken silmiin.
"Niin.. Tilanteeni on nyt umpikujassa", henkäsin myöhemmin surkeana.
"En edes tiedä missä poikani huitelee", epätoivoisuuden pystyi kuulemaan läpi rauhallisten sanojeni läpi. Tharo oli nuori ja uskoin, ettei hänelle ole käynyt vielä samoin, kun minulle.. Toivon ettei kellekkään käy samoin. Toivon tällekkin orille hyvää elämää ja varmasti hän saa kauniin tamman rinnalleen. Oma kaunokkini on mennyttä, valitettavasti. Mutta Bukea kauniimpaa olentoa ei olekkaan joten en pysty, en edes halua rakastua uudelleen keheekään. Rakkauteni on vain tarkoitettu harmaalleni.
"Elämä potkii päähän, mutta sitä se on tehnyt minulle koko pienen ikäni aikana", sanahdin sitten.
"Toivon, että teidän onni on parempi, kun minulla", vaivallinen hymy käväisi kasvoillani häviten sitten.
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 18. Helmi 2012 20:15

Win näytti palaavan takaisin reaalimaailmaan. Mikäköhän vaikutti tuon omituiseen käytökseen, mitäköhän hänen yläkopassaan oikein liikkui? Uskoin että se oli jonkun aiheuttamaa päänvaivaa vain. Huokaisin syvään ja olin valmis lähtemään pois paikalta jos orii tahtoisi olla vaikka hetken tai pidempään yksin.
Käänsin hitaasti raskaan tuntuisen pääni pois oriista paksu otsaharja heilahtaen vilpoisessa merituulessa. Otin jo ensimmäisen painavan askeleeni kauemmas kunnes jokin pysäytti minut. Kuulin Winin vihdoin puhuvan. Jo tämän äänestä kuulin että voisin pian kuullakkin jotain traagista. Olin kuitenkin osannut varautua siihen jo nähdessäni oriin haikean katseen tämän sännätessään tänne meren luo.
Kuulin jälleen Winin puhuvan minusta monikon toisessa, mutten viitsinyt keskeyttää tämän kertomaa. Itsehän pyysin häntä puhumaan minulle niin olisi törkeää käskeä häntä olemaan puhuttelematta minua ryysyläistä kuin jotain herraa.
Olin varmaan selitellyt jo ihan tarpeeksi itsestäni joten nyt olisi varmaan jo aika kuunnella toista.

Win jatkoi. Hengitykseni lamautui hetkeksi kuullessasi oriin kertoneen, että tämän puoliso oli kuollut vastikään... tai no, pari kuukautta sitten. Ymmärsin toisen kaipauksen. Olin itsekkin menettänyt aiemmin minulle rakkaan henkilön. Se oli kuin koko elämäni olisi vain riistetty minulta.
Siirryin pari askelta etäämmälle Winistä saadakseni vähän ilmaa väliimme. Henkäisin syvälle keuhkoinini raitista meri-ilmaa. Musta harjani lainehti tuulessa kuin merellä matkaavat aallot. Kuulin Winin jatkavan tarinaansa. Hänellä oli poika, Bor. Kuulin Winin puhuttelevan minua jälleen herrana, mutta annoin asian olla. Hän lopulta itse pyysi tätä anteeksi.
"Ei se mitään." Vastasin tälle hiljaisella äänellä yhä merelle katsoen.

Aurinko laski nopeasti ja katosi pian aallokon taa. Nyt näytti siltä kuin merellä ei olisi mitään. En kestänyt enää tuota tyhjyyttä ja käänsin katseeni kohti Winiä ja saarta jota pian peittäisi loppumattomalta tuntuva pimeys.
"Ei ketään itselleen rakasta voi koskaan unohtaa. Tiedän sen nimittäin minullekkin kävi kerran lähes vastaavasti." Vedin henkeä ja valmistauduin kertomaan palan omasta elämästäni, omasta... vasta pienestä elämästäni.
"Kun olin vielä varsa..." Sanani loppuivat siihen. Nielaisin ja koitin jatkaa, mutten pystynyt. Kaulaani painoi ja tunsin kyynelten nousevan silmiini. Mieleeni palasi kaikki muistot äidistäni. Ja se kuinka hänen kanssaan olin aina turvassa. Silloin en tuntenut vihaa, en maailman suruja, enkä sen aiheuttamaa kipua. Oli vain minä ja hän.

Yritin kaikin keinoin jatkaa. Tuijotin vain hiljaa Winiä. Äänet ympäriltäni hiipuivat. En kuullut enää meren kuohua tai tuulten huminaa. Ympärilläni ei ollut mitään, unohdin Winin ja kaiken.
Yhtäkkiä, kuin salaman iskusta kaikki palasi. Kuulin meren ja tuulen. Näin edessäni seisovan Winin. Muistin tämän koskettavan tarinan.
"En voi..." Sanoin hiljaa pää painautuvan lähes kiinni maahan.
Kyynel vierähti pakosti poskelleni, enkä millään pystynyt pidätellä loppujakaan.
"Sori Win." Sanoin ja nostin katseeni kohti punertavaa oria.
Sen enempää ajattelematta nostatin ravin ja täten myös laukan. Juoksin pois meren äärestä aavikkoa kohti. Ihan sama minne päätyisin, ihan sama jos Win antaisi minun mennä.

Saavuin erään korkean dyynin luo ja laskeuduin makaamaan pehmeälle hiekka patjalle. Kyyneleet eivät enää pysytelleet silmissäni ja purskahdin itkuun. Tunsin syyllisyyttä että olin jättänyt Winin yksin suremaan rakastaan, olo oli hieman itsekäs, mutta muistot äidistäni saivat minut murtumaan.
Olin aivan hajalla.
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 26. Helmi 2012 23:57

Vilkaisin Tharoon. Hän varmasti teki puheestani omia johtopäätöksiään jotka johtivat harhaan, mutta niimpä me kaikki teemme. Harhaan kulkemista ei voinut väistää.. Jokainen me teemme vääriä päätöksiä miettimättä seurauksia. Ajattelemme liikaa huomista tai sitten liian vähän. Elämä on tehty liian haastavaksi elää, niin se on. Katseeni oli siirtynyt taas merelle joka oli edelleen hyvin tyyni. Aalloista lähti vaimea karhea ääni takanani, kun ne tavoittelivat rannan.. Merituuli henkäili kasvoilleni, leikitellen kermanvaaleilla harjaksillani. Sää oli kuiva ja merituuli oli kylmä. Hyvin ristiriitaista.. Heilautin häntääni, joka oli kasvanut mukavasti, vaikka silloin joskus Sama siintä pienen tupsun veikin. Siintä minulle tulikin mieleen Samantha, sen röyhkeän Pandan puoliso. Mitenköhän se tamma kestää sitä niljakasta oria? Mutta kai hekin vain yksinkertaisesti rakastaa/jaksaa toisiaan. Sellainen on ihailtavaa, että he osaavat antaa toisissaan havaitsevat virheet anteeksi. Mutta jos itse olisin Samantha niin olisin kyllä laittanut välit poikki Pandan kanssa.. Mitäköhän Samalle kuuluu? Häntä nimittäin olisi ihan kiva tavata vielä joskus.

Kuulessani Tharon alkavan puhumaan höristin hieman korviani ja käänsin kasvoni häntä kohti. Kun olin vielä varsa... Niin? Ilmeeni oli odottavainen. Ori näytti siltä, että jatkaisi pian.. Mutta mitään ei kuulunut. Kallistin päätäni. Halusin kuulla mitä Tharolla oli kerrottavaa. Minulla oli velvollisuus kuunella nyt Tharon asiat, koska hän oli jaksanut kuunella minun surkeantarinan. Korjasin asentoani, koska vähän arvasin, että tähän voi mennä aikaa... En voi..Sori Win. Mitä nyt? Lievä hämmästys saapui kasvoilleni. Kohotin päätäni ja puhalsin. No, jos ori ei pystynyt, niin en voi myöskään pakottaa.

Pian musta suurempi orhi porhelsi laukassa poispäin minusta. En käsittänyt miksi. Siintä huolimatta jäin paikalleni ihmettelemään tapahtunutta. Muistiko ori yhtäkkiä jonkin tärkeän asian ja lähti sen takia, vai mitä? Verkkaiset käynti askeleet tavoittelivat suurempaa dyyniä mihin näin tummemman pysähtyneen. Kaviostani lensi hiekkaa joka kerta, kun nostin jalkaa. En ymmärtänyt mikä Tharolle tuli? Oliko hänelle sitten varsana käynyt jotakin vakavempaa? Varsojahan on helppo vahingoittaa sisällisesti, että ulkoisesti, voisiko olla, että Tharolle olisi käynyt jotakin pahaa? En tiennyt ja minulle tuli pakollinen tarve ottaa siintä selvää. Nousin hiekka dyynille ja sitten näinkin herasilmän makaamassa vasten kuumaa hiekkaa.
"¿Cuál fue", kysyin espanjaksi pian tajuten, ettei toinen välttämättä ymmärtäisi minua.
"Mikä teille tuli?", kysyin uudelleen, mutta suomeksi. Otin askeleen lähemmäksi, mutta pysyin kauempaana jos ori tarvitsikin omaa tilaa.
"Onko teille sitten käynyt jotakin?" kysyin kurtistaen kulmiani.

[Laittaisitko pahakseks jos Daw tulisi peliin mukaa 8)?]
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 09. Maalis 2012 19:00

[Tervetuloa vaan Dawkin]

Tunsin vuotavani kuiviin. Mitenköhän selviäisin ilman äitiäni tässä uudessa vieraassa maassa. Muistin kuinka pienempänä, vasta menetettyäni äitini pääsin kaikesta yli karkaamalla, jättämällä kaiken taakse ja unohtaen. Jotenkin nyt muistot palasivat hyökyaaltona takaisin mieleeni.

Nostin katseeni ylös kyynelteni kastelemasta hiekasta ja katsoin ylös kohti tumman lilaa taivasta. Muutama kirkas tähti jo valaisi hämärää taivaan kantta. Huokaisin syvään ja yritin rauhoittaa itseni ennenkuin vuotaisin kuiviin.
Kuulin pian tutun äänen etäämmältä, ¿Cuál fue-mikä? Kuulin perään kysymyksen. Se oli Win.
Pyyhin enimmät kyyneleet vasten polveani ja yritin näyttää siltä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Se tuskin kuitenkaan voi peittää säntäilyäni tänne dyynille. Nousin ylös ja katsoin ylös dyynin päälle jossa Win oli. Kuitenkin pian katsoin yli tämän olan taivaalla vaeltavaa pilvenhattaraa. Se muistutti hevosta, se oli kuin äitini. Olin purskahtaa takaisin itkuun muistaessasi äitini. Jokainen asia vain muistuttaa hänestä ja sen jälkeen seuraa täysi romahtamiseni.
Puistin päätäni ja suljin silmäni hetkeksi. Avasin ne jälleen ja katsoin takaisin taivaalle kohti pilveä, ei se muistuttanutkaan enää äitiäni.
Vedin jälleen syvään henkeeni kuivaa aavikko ilmaa. Aistin pienen suolaisen aromin tuulessa, se oli tietty mereltä.
Odotin vielä hetken ja lähdin sitten nousemaan ylös dyynin rinnettä. Olin todella puhki tunteenpurkailuista, tämä taisi olla rankka ilta minulle ja ehkä jopa Winille. Tunsin jopa pientä ylpeyttä hänestä kuinka uskaltautui puhumaan minulle rakkaastaan Bukesta joka valitettavasti on poissa. Olisin mielelläni tavannut hänet.

Pääsin ylös ja jäin seisomaan Winin eteen kuitenkin katsomatta häneen.
"Olen pahoillani tuosta että jätin sinut tuonne, mutta... Nyt en halua puhua siitä mistä aiemmin oli puhe." Sanoin määrätietoisesti Winille ja siirsin katseeni punertavaan oriin.
"Haluan vain jatkaa elämääni ja jättää kaiken taakse. Jos kykenisin unohtamaan unohtaisin mielelläni lapsuudessani tapahtuneet asiat." Lähdin laskeutumaan reippain askelin vuohiskarvani hipoen viileää hiekkaa alas dyyniltä. Pysähdyin kuitenkin ja käänsin katseeni takaisin.
"Tuletko?" Kysyin Winiltä ja väkisin kaarsin pienen hymyn kasvoilleni vaikkei siihen oikestaan ollut edes aihetta.
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 10. Maalis 2012 00:29

[No enköhän sitten kiikuta herrasen samantien paikalle ;)]

SW Kinstown

Pakko päästä pintaan... Kauhoin etusillani voimakkaasti, mutta se ei tuntunut auttavan. Vasta kursittuun haavaani sattui aivan pirusti ja sai minut ähkimään kivusta. Nousin voimakkaasti pinnalle pärskähtäen. Vesi on kylmää ja kohmetti lihaksistoani ympäri kehoa. En kestä enää! Mutta minun oli pakko. Taistelin siintä, että saisin elää. Minähän en tähän kuole! Kovempi aalto tönäisi minut veden alle. Pidin hetken aikaa silmiäni auki, mutta suola jota oli vedessä kirveli niin inhottavasti, että jouduin sulkemaan kirkkaan siniset silmäni. Purin hammasta. Kipu oli aivan sietämätön kolhiintuneella kehollani jota jäävesi kohmetti ja suola kirveli haavassani, joka kyllä oli tikeillä pistetty kiinni, mutta ihan sama olisiko se avohaava. Samalta se kuitenkin tuntui...
Ei mennyt kauankaan, kun pääni sisällä sumeni. Tajuni siis lähti vetämään ja jätti minut ihan yksin.. Kuljeuduin merivirtojen mukana tiedottomassa tilassa kohti rantaa. Aallot tönivät minua suunnasta toiseen, mutta pian oli aivan tyyntä...

Huuhtoiduin rantaan, lämpöiseen sellaiseen. Kehoni nytkähteli refleksistä, kun pienet kivet pisteli allani. Tajuni alkoi pikku hiljaa palata ja raotin silmiäni. Ilma oli kirkas ja rutistin silmäni vielä minuutiksi kiinni. Vetäisin kunnolla henkeä, samassa suolavesi halusi tulla sisältäni ulos joten ryhäisin pari kertaan kunnolla. En uskonut, että eläisin.. Nimittäin oloni oli kuin kuolleella. Vaihdoin asentoani ja heilauttelin jalkojani vuoronperään tunteakseni hiekan. Minulla ei ollut aavistustakaan mihin olin joutunut. Nyt oli aika avata silmäni. Silmäni avautui, kun salamat ja jäivät tutkimaan uutta ympäristöään. Vaaleanpunainen turpani värähteli, kun nuuhkin ilmaa. Se oli totta.. Minä olen elossa. En jaksanut sen enempään jäädä siihen miettimään ja tekemään lähempää tuttavuutta hiekan kanssa, joten nousin ylös. Jalkani oli täysin turta ja sai minut heilauttamaan häntääni ärtymysestä. Halusin jo liikkeelle, mutta jalkani oli erimieltä. Seisoin paikoillani. Oloni oli kuin vastasyntyneellä varsalla, yhtä epävarmalta sekä järjetön horjuminen sai minulle déjá vun aikaan. Muljautin silmiäni ja luimistin korviani.

Pian ne kuitenkin palautui höröön nähdessäni hiekkadyynillä kaksi eliötä. Ilmeisesti jonkunsortin kavioeläimiä tai sitten hirviä. Siristin silmiäni ja ravistelin kirjavan karvani josta tippui vettä sekä se hiekkaa jota siihen oli tarttunut hurjia määriä. Jalkani tuntui jo vahvimmilta joten uskoin pystyväni ottamaan askelia. Ja enköhän saanut todeta, että kyllä omat jalkani kestävät, vaikka mitä. Niimpä olin jo verkkaisessa käynnissä etenemässä hirvi "ystäviäni" kohti.
"Hei te nutipäät siellä!" karjahdin kuuluvasti. En ollut käyttämässä mitään miellyttävää ja kohteliasta puhetyyliä. Itseasiassa minua ei paskaakaan kiinosta mikään herrasmiehen esittäminen taikka muiden mielyttäminen, sellainen on aivan liian yliarvostettua jos minulta kysytään. Kohta näinkin vieraat paremmin ja ne olikin hevosia.. No, mutta ei ne paljoo eronnut hirvistä...


Sensible Viento

Seisoin paikoillani ja ihmettelin toisen käytöstä. En ymmärtänyt mistä moinen käytös, mutta epäilin vahvasti, että hänelle on käynyt jotakin todella merkittävää joka on jättänyt syvät haavat. Mistä muustakaan? Kaarsin kaulaani hieman ja yritin vilkasta sinisilmän kasvoihin jotka näyttivät surullisilta. Mielenkiintoni heräsi vain entistä enemmän, mutta jos tarkkaa miettii en ollu varma haluaisinko edes tietää Tharon menneisyydestä...
Jos siihin kuuluukin verta tai pahempaa.. En ollut varma haluaisinko kuulla moista. Ensinäki tämä ori oli vielä suht nuori joten mitä hänelle on voinut käydä? Ei häntä oltu voitu satuttaa varsana. Viattomiin varsoihin ei vain voi koskea väkivaltaisesti, se olisi rumaa ja todella iljettävää. Saatoin kuulostaa nyt aika neidiltä, mutta en vain voinut asialle mitään, että minua inhotti varsoihin koskeva väkivalta. En olisi koskaan voinut koskee omaa varsaani pahat mielessä. Ei, en olisi koskaan voinut tehdä sitä Borille. Kukaan ei ansaitse sellaista lapsuutta.

Musta nousi jaloilleen, häkellyin hetkellisesti mutten sanonut mitään. Yritin saada katsekontaktia toiseen, mutta Tharo ei vain katonut minuun, vaan väisti katseeni. Minusta tuntui täysin nyt siltä, että olisin Tharon isä joka yrittäisi kakistaa pojastaan totuutta ulos ilman tulosta. Oliko minulle syntynyt jotakin isällisiävaistoja nyt Tharoon kohtaa? Siltä se hieman vaikutti. Minun ei nimittäin ollut vaikea puhua tälle herralle, mutta sekin voi johtua toisen nuoren iän takia. En ollut varma.
Olen pahoillani tuosta että jätin sinut tuonne, mutta... Nyt en halua puhua siitä mistä aiemmin oli puhe." Vai niin.. En kai sitten tule koskaan kuulemaan Tharon menneisyyttä, mutta parempi niin.. En sitten riivaa itseäni turhilla. "Selvä", hieman epävarmalla äänellä sanahdin ja jäin katsomaan toista vielä ehkä vähän painostavallakin katseella. Kuulessani seuraavat orin sanat sai se minut vakuutettua, että hän ei ole kertomassa minulle taustojaan. Mutta aina ei saa mitä haluaa... Lähdin etenemään sitten isomman perässä alas dyyniltä.
"Hei te nutipäät siellä!" Katseeni kohottautui samantien kuulessani jonkun vieraan äänen. Erotinkin sitten toisen orin, jolla oli hyvin erikoinen väritys ja rivokaskieli. Puhalsin pääni sisällä hyvin raskaasti. Mieleeni tuli se kumma ruunikkoponi jonka olin tavannut täällä aikasemmin... Ei mitenkään mielekäs tuttava se neiti. Pysähdyin paikalleni ja oletin Tharon tekevän saman.
"Iltapäivää", melkein olemattomalla äänellä tervehdin kirjavaa joka oli minua selvästi isompi.
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Pepi » 11. Maalis 2012 15:37

Kuulin Winin vastaavan myönteisesti sanomaani. Hän ei selvästikkään olisikaan jaksanu kuunnella pienen säälittävän elämäni möngerryksiä. Alamäkeä jota koko elämäni on ollut. Isäni vihaa kuinka vein äidin häneltä. Kuinka karkasin pois kotoa ja päädyin loppujen lopuksi tänne dyynin päälle. Siihen kului monta vuotta, mutta tässä nyt ollaan.
Katsoin alas dyyniltä ja ihailin hetken maisemaa. Tähän on tultu. Vedin keuhkoni täyteen meren raikasta ilmaa ja päästin kaiken takaisin ulos samantien. Olin kuitenkin odottavinani että Win haluaisi kuulla tarinani, vaikka väitinkin etten halua palata asiaan, puhuminen ehkä helpottaisi. En kuitenkaan voinut tehdä päätöksiä hänen puolestaan joten annoin asian olla. Ehkä unohtaminen auttaa kuten yleensäkkin.
Kuuntelin jälleen meren kohinaa. Suljin silmäni ja tyhjensin mieleni ajatuksista. Kaikkialla oli niin rauhallista ja hiljaista.

Avaran hiljaisuuden rikkoi jokin ääni tai jonkun ääni. Tajusin sen tulevan merenrannasta. Avasin silmäni kuin säikähdyksestä ja katsoin kohti rantaa jossa näkyi jokin kirjava hahmo. Se oli toinen hevonen. Mistähän tuo tuohon tupsahti. Hevosen jonka tunnistin oriiksi kuulosti aika... Mikä se sana on... Törkeältä. Nutipäät..? Ei ollut tyyppi mikään herrasmies toisin kuin Win joka on kuin kreivi konsanaan. Ei kuitenkaan pahalla tavalla.
Win rohkeampana vastasi kirjavalle asiallisin tavoin:
"Iltapäivää." Hän sanoi hiljaa joten vieras tuskin kuuli tätä.
"Tunnetko tuon tyypin?" Kysyin Winiltä lähes kuiskaten jottei kirjava kuulisi tyypittelyäni.
Katsoin kirjavaa silmästä silmään kunnes huomasin jotain tuttua. En ollut koskaan ennen nähnyt koko hevosta, mutta hänellä oli samanlaiset silmät kuin minulla, siniset. Tuijotin oriin silmiä kuin olisin ollut hypnoosissa. Lopulta ravistelin päätäni ja katsoin takaisin Winiin odottaen tämän vastausta.
Pepi
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Squan » 27. Maalis 2012 09:35

SW Kinstown
Kaksikko ei vaikuttanut kovinkaan iloiselta nähdessään minut. Ehkäpä pientä kunnioitusta kuitenkin olisi voinut näyttää, mh? Tarkistelin kahta.. oria hyvin arvostelevasti. Ei ne pärjäisi minulle jos jotakin suurempaa kähnää alkaisi. Ehkä tuosta tummemmasta olisi vähäsen vastusta koonsa puoleen. Hän nimittäin näytti olevan minuakin korkeampi. Ei niin mukava juttu, mutta eipä nuo kovinkaan väkivaltaisilta vaikuta, joten hyvällä tuurilla ne voikin olla jotakin nyssyköitä, jotka suukottelee maata jalkojeni alla, kun ääntä pikkasen korottaa. Tiukka katseeni kohdistui hennompaa oriin, joka näytti juuri niin sirolta tuon toisen vieressä, että jopa villisika päihittäisi sen. Hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia edes tapella kanssani, koska pystyisin helposti liiskaamaan tuommoiset aika yksikön. Heilautan päätäni ja märkä harjani läsähtää kaulaani vasten päästäen läsähtävän äänen.

Lähenin vieraita korvat luimussa ja pian pysähdyin paikoilleni. Asentoni oli suhteellisen uljas ja yritin tehdä itsestäni voimakkaan näköistä. Eihän muita oreja nyt ihan helpolla päästetä pomppimaan silmille.. Ei varsinkaan minun. Korvani heilahti pienesti kuulessani punertavan tervehtivän minua aluksi. Mairea virne yritti kivuta suulleni, mutta pidin ne kuitenkin kivittyneinä. Seuraavaksi kuului laimea tervehdys tummemman puolelta, joka sai melkein minut räjähtämään nauramaan. Kuinka säälittäviä nuo oikein on? Jos tämän paikan kaikki orit on moisia, niin eihän ne pysty kaltaiselleni yhtikääs mitää.
"Mihis vittuu mie oon joutunu tällä kertaa?", painostavalla ja uhmakkaaslla äänellä kysähdin ja mulkaisin molempiin. Yritin oikein kakistaa noista kahdesta vastauksen ulos.


Sensible Viento
En pitänyt tämän kirjavan puhetyylistä yhtikääs ja nyt, kun se läheni minua sekä Tharoa sain jo valmiiksi kylmiäväreitä. Hevosille pitäisi nykypäivänä opettaa kohteliaisuutta ja muodollisuutta, että ne ei olisi, kun mitäkin röllipeikkoja, jotka vaikuttaa siltä ettei olekkaan nähnyt sivistystä. En pitänyt tästä yhtään. Siirryin parilla askeleella Tharon viereen, mutten korjannut asentoani sitten tippaakaa. Minusta jotenkin vaikutti, että tälle herralle ei isottelemaan kannata alkaa ja toivon ettei Tharokaan tee mitää turhaa elettä, joka saisi tuon hermostumaan. Mitä matalemmalla profiililla ollaan.. Sitä nopeemmin päästää tuosta rivokielestä eroon.

"Tunnetko tuon tyypin?" Käännyin katsomaan Tharoa hetkeksi ja sitten vilkaisin tuohon kirjavaan.
"En. Uusia hevosia tulee tänne päivittäin, joten uskon tuokin olevan uusi täällä", kuiskasin ystävälleni ja käänsin sen jälkeen pääni pois. Jäin mielenkiinnolla sekä jännityksellä odottamaan mitä tuo öykkäri seuraavaksi laukoo suustaan. Onneksi Tharo on suhteellisen rauhallinen ja tuollainen kiltti niin en oikein usko, että tästä mitään sempaloa saadaan. Toivottavasti. Huiskautin häntääni ja odotin hiljaa, että tuo kirjava saa suustaan jotakin ulos ja kuin tilauksesta sieltä tuli kysymys.
"Olette päätyneet Caraliaan, herra", sivistyneesti ja jossakin määrin alistuneesti sanoin enkä väräyttänyt ilmettäkään, mutta vilkaisin ohimennen Tharoon ennenkuin jatkoin "tämä on hevostensaari.. Caraliassa on kuusi eri laumaa jonne voi liittyä ja täällä hallitsee sääntöjä joita pitäisi sitten uskoa." Mahdollisen rauhallisesti selitin ja toivoin pääseväni pian eroon tuosta. Joten kiltisti kerron mitä hän haluaa tietää ja sitten minun ei tarvitse nähdä häntä enään ikinä. Vain Tharon seura nimittäin kelpaa ihan hyvin.
Squan
 

Re: Mihin lie tieni vie [Tervetuloa mukaan]

ViestiKirjoittaja Wohweli » 28. Maalis 2012 20:53

SNAKE
» Lyöttäydyn tänne mukaan, jos ei haittaa. x)

Missä, missä? Missä on se tamma jolle janoan veristä kostoa. Missä on hän jonka veren tahdon nähdä virtaavan? No, ei sitä täällä enää ainekaan näkynyt. Sen olin pystynyt todeta, kun olin tätä hiekkaista rinkiä kituuttanut jo pitkän matkaa. Ehkä se ei enää edes tänne palaisi. Harmi sinänsä. Sillä minä todella himosin maksaa kalavelkani. Olihan minulla tietty aina toinen vaihtoehto jättää se menneisyyteen ja antaa asian vain olla. Se olisi ehkä monen mielestä järkevin ratkaisu, mutta minä taisin olla turhan lapsellinen vain luovuttaakseni.

Jatkoin matkaani reippain askelin, vaikka aloinkin jo menettää uskoni sen suhteen, että voisin löytää sen mustan arpiahterin jostakin täältä hiekan keskeltä. Siitähän vasta riemu ratkeaisi jos mokoma rampa ämmä olisi hautautunut hietikkoon. Se olisi sen menoa sitten ja minä todella näyttäisin sen jälkeen tyytyväistä naamaa.

Pystyksi kynitty harjani elehti askelteni tahdittamana ja korvani kääntyilivät etsien jotakin äänenlähdettä joltakin suunnalta. Miten mukava olisikaan törmätä johon kuhun ja lyöttäytyä tuon seuraan ja sen sellaista.
Kuin rukoukseni oli kuultu, kuulin etäämmältä ääniä joiden kuulemisesta ilahtuneena lähdin reippaasti sipsuttamaan äänien suuntaan.
Päädyn rannan poskeen josta löydän peräti kolme hevosta. Melkoinen jackpot! Totean mielessäni ja kohennan ryhtini ja selvitän ääneni muutamalla rykäisyllä. Sen jälkeen lähden lähestymään vieraita oreja rento ilme kasvojani somistaen.
"Jou bro. Kuis panee?" letkautan slungisti ja silmäilen toisia viekas pilke silmäkulmassani. Tässähän oli koossa ihan komea bosse. Yksi oli suuri, kuin järkäle, toinen kirjava, kuin lehmä ja sitten tämä yksi oli, kuin pahinkin luuviulu.
Tästä porukasta puuttui ainoastaan minun kaltaiseni komea ja itsevarma otus joka tahtoi kujeilla, kuin pahis konsanaan. Tällä joukolla olisi varmasti kiva pitää hauskaa.
Ainoa vaan, että tunnelma näytti jotenkin kireältä, tai ehkä vain kuvittelin. Silmäilin jokaista paikallaoliaa ja annoin katseeni kiertää.
Wohweli
 

Seuraava

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron