Creating reality and this way feels alright

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 26. Helmi 2012 14:25

[Paikalle tervetulleita TheZamnn hahmonsa kera!]

Maustamaton Kermaviili

Minä kävelin kohti merta, katse jossain kaukana sen toisella puolella. Aavikko oli viimein jäänyt taakse, ja saatoin tuntea lähes kylmän tuulen puhaltavan kehoani vasten. Koska laumalleni kuuluva alue oli suurimmaksi osaksi aavikkoa, ei siellä nähnyt niin selvästi, kuinka vuodenajat muuttuivat. Nyt minä kuitenkin aistin ilmassa jotain, mikä viesti keväästä. En ollut varsinaisesti laskenut päiviä tai ajatellut niiden kulkua sen kummemmin, minulla oli vain sellainen tunne rinnassani. Ilon ja lämmön tunne.
Ja minä seisahduin aloilleni, käänsin katseeni hetkeksi aurinkoon. Se lähes sokaisi minut, mistä johtuen jouduin kääntämään katseeni pian takaisin meren suuntaan. Hörähdin pehmeästi, ravistelin vaaleaa harjaani ojennukseen ja huokaisin syvään. Kylmä minulla ei ollut, mutta nautin silti lämmöstä. Olinhan minä talven aikana ennättänyt kokemaan myös lunta ja pakkasia riittävästi, melkein ainakin.
Hiljaisuus oli niin rentouttavaa yhdessä lämmön kanssa, että minä suljin silmäni. Jatkoin kuuntelua korvat hörössä, välillä taakse ja sivuille kääntyen. Aloin upota koko ajan syvemmälle ajatuksiini, todellisuus hetki hetkeltä kaukaisemmalta tuntuen.

Ja jossain vaiheessa minä havahduin hereille. Olin ilmeisesti torkahtanut, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta kuinka kauan? Joitain minuutteja, ehkä tunnin? Avasin silmäni, joutuen tosin räpyttelemään niitä hetken valoon totutellen. Tunsin itseni hivenen tokkuraiseksi, mutta myös virkistyneeksi. Auringossa seisoskelu oli tehnyt oloni lähes kuumaksi, vaikka tuuli leikkikin viilentävänä jouhissani. Oli myös mahdollista, että jossain vaiheessa kirkkaus saattaisi aiheuttaa minulle päänsärkyä, mutta vielä ei ollut sen aika.
Venyttelin hiukan paikallani ja sitten käännyin vasempaan, lähtien kulkemaan pitkin ja rennoin käyntiaskelin kohti jotain. Pääni roikkui vain hiukan ryntäitäni ylempänä, venyttäessäni kaulaani niin pitkäksi kuin vain kykenin. Kun tokkuraisuus alkoi kaikota, tunsin itseni elinvoimaisemmaksi kuin aikoihin. Olin tosin sen verran laiska, etten viitsinyt kiristää tahtia, eikä hikoilukaan kuulostanut sillä hetkellä kamalan houkuttavalta. Kiirehtimättä minä jatkoin kulkuani, välillä häntä heilahtaen ja harjaani ravistellen.
Maisemat eivät juurikaan vaihtuneet. Ruskeat silmäni kyllä tarkkailivat aina enemmän tai vähemmän tarkkaavaisesti ympäristöä, muttei se näyttänyt juurikaan muuttuvan. Jos en olisi kulkenut lähestulkoon suoraan eteenpäin, olisin saattanut luulla kulkevani ympyrää.

Pärskähdin jo melkein kyllästyneenä päättäessäni parantaa ryhtiäni sen verran, että pääni kohosi lähemmäs taivasta ja liikkeeni muuttuivat matelusta hiukan reippaammaksi käynniksi. Kaarsin kaulaani ja hymähdin itsekseni, häntä hetken aikaa hiukan nopeammin ja voimakkaammin ilmaa piiskaten.
Toisen hevosen seura olisi jo kelvannut ja tuntunut mukavalta vaihtelulta.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 26. Helmi 2012 17:28

[Anteeksi, lyhyt D;]

Nie Geseh'n

Jo hetken olin maannut liikahtamatta paikallani. Rantavesi keinutteli ohutta häntääni kaiken lietteen ja kuolleiden kasvien seassa, mitkä oli repinyt mukaani merenpohjasta. Se oli värjännyt jalkani tummanruskeaan limaan, miltä vatsanalustanikaan ei ollut välttynyt. Ja minä jos kuka vihasin sitä, olinhan pohjimmiltani siisti hevonen, joka pitää huolta ulkonäöstään. Mutta en viitsinyt välittää siitä, olin liian heikko välittääkseni, liian heikko... Puristin silmäni tiukemmin yhteen ja heitin nuo sanat mielestäni, minä en ole heikko, enhän? En saa olla. En enää.

Olin raivannut tieni auringon sulattamien jäiden lävitse tähän rannalle, mikä oli melkoinen suoritus, kun huomataan että olin ajelehtinut merellä päiväkausia. Nyt joku ajattelee varmaan, että minun kärsimykseni on ohitse. Se ei koskaan ole ohitse. Suolaisen ja jäisen meriveden kastelema turkkini oli liimautun vasten ihoani ja merituuli teki olostani vielä hyisemmän, sillä läpimärkä karva ei paljoa lämmittänyt saatika suojannut tuulelta. Ainut toivoni oli kevään lämmittävä aurinko, joka kovin yritti turkkiani kuivattaa. Liikautin jähmeästi toista etujalkaani hieman tukevampaan asentoon ja yritin punnata itseni vatsalleni, heikoin tuloksin. Vaistoni kuitenkin hakkasivat piiskalla lautasille ja hoputtivat minua seisomaan. "Mennään, mennään..." minä sanoin niille. Sain pitkän taistelun jälkeen kohmettuneet etujalkani alleni, takajalat sen sijaan tuntuivat pettävän joka ikinen kerta. Jäin hetkeksi tasaamaan hengitystäni. Keuhkoni olivat saaneet kylmää jo jonkin aikaa, eivätkä meinanneet jaksaa puskea happea eteenpäin.

Tässä kohtaa minun oli pakko todeta, etten pärjännyt yksin. Halusin huutaa sen maailmalle, olisiko se sitten tyytyväinen. Purin kuitenkin vain hammasta ja vajosi takaisin makaamaan lumen sekaan. Annoin pääni hiljakseen valua maahan ja suljin silmäni pahalta maailmalta, joka ei tuntunut näkemisen arvoiselta. Vain takkuileva hengitykseni kieli siitä, että tässä kohtalon kiusaamassa raadossa henki vielä pihisi.
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 05. Maalis 2012 00:13

[Pöh, eihän tuo mikään lyhyt ollut! : D]

Ajatukseni harhailivat enkä ollut aina itsekään ihan varma siitä, olinko aivan hereillä. Jalkani kuitenkin kuljettivat minua eteenpäin jopa poikkeuksellisen reippaasti, jouheni heilahtelivat askelten tahdissa ja aina välillä katseenikin huomasi jotain. Vaan ei rannalla kauheasti katseltavaa ollut - puitakaan ei kasvanut kovin lähellä vettä, kaikki näytti samanlaiselta ja vain välissä jostain saattoi erottua kivi tai jotain. Ei mitään mielenkiintoista. Vaan minulla ei ollut mikään kiire, enkä minä etsinyt mitään, joten en liiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota tai häiriintynyt yksitoikkoisesta maisemasta. Päinvastoin, se tuntui rauhoittavan.
Aurinko paistoi silmiini aina välillä niin, että jouduin tosissani räpyttelemään nähdäkseni jotain. Joskus oli hidastettava tahtia, etten kompastuisi mihinkään - eihän sitä ikinä tietäisi, mikä este yllättäen sattuisi tielle. Ja kun minä taas muutaman askeleen verran lähes sokeana kuljettuani taas näin paremmin, päätäni käännettyä, tarkentui katseeni johonkin maassa lojuvaan.
Tai makaavaan. Tai ehkä sittenkin lojuvaan, jos toinen oli... Voi hyvä luoja. Ja äkkiä liikkeisiini ilmaantui taas uudenlaista tahtia, kun kompuroiden kirin maassa makaavan hevosen luo.

"Hei?" minä henkäisin seisahduttuani lähelle häntä, ehkä liiankin lähelle. Heti pysähdyksen jälkeen peruutinkin pari askelta, tosin en pelännyt tartuntaa tai hänen hyökkäävän kimppuuni, yritin vain nähdä tarkemmin. En osannut sanoa siitä, näyttikö tamma olevan hyvässä vai huonossa kunnossa... tilanteeseen nähden. Ainakin hän hengitti edelleen, kuulin sen selvästi kun en itse uskaltanut edes hengähtää ja höristin korviani. Henki kulki ehkä hivenen takkuillen, mutta kulki kuitenkin. En takertunut siihen seikkaan.
Silmiäni siristellen jäin katsomaan häntä yhä tarkemmin, päätä maata kohden laskien. Vaalea ei näyttänyt erityisen suurelta, taisi olla ainakin korkeudeltaan samaa luokkaa kanssani.
Ja kaikki merkit viestivät siitä, että hän oli juuri tullut Caraliaan. Ehkä kaipaisi avustusta, mahdollisesti laumaa - jos siis selviäisi. Ei, tietenkin selviäisi. Ainakin yritin olla vakuuttunut siitä, samalla kun kiersin hänen ruumiinsa kerran ympäri reippaasti harppoen. Ei vakavia vammoja, tai ainakaan minun silmiini ei osunut sellaisia. Saattoivathan ne olla myös jossain hänen ja lumen välissä, tai sitten olin vain liian hermostunut huomatakseni, vaikka hänen koko kylkensä olisi punaisena verestä..
"Huh? Oletteko hereillä?" päätin kysäistä ääni hivenen hermostuneisuudesta väristen. Entä jos hän nyt kuolisi tuohon eteeni, lakkaisi hengittämästä? Voisinko minä jättää ruhon tuohon odottamaan kesää?

Ja sinähän et muuten kuole siihen.
Sekunnit tuntuivat kuluvan uskomattoman hitaasti. Minä toimin liikkeissäni niin nopeasti, etten olisi välttämättä edes huomannut vaikka tämä vieras olisi liikkunut tai puhunut tai tehnyt jotain muuta. Melkein toivoinkin, että hän olisi tehnyt - osoittanut joitain elonmerkkejä, jotka olivat vain jääneet huomaamatta.
Parasta rauhoittua. Minä vedin keuhkoni täyteen ilmaa, pysähdyin hänen eteensä ja laskin pääni melkein hänen päänsä tasolle. Ruskeat silmäni tuijottivat hyvin tiiviisti, odottivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja minä puhalsin lämmintä ilmaa kohti hänen kasvojaan, puolivahingossa, kunnes tajusin vetäytyä puolikkaan askeleen verran. Enhän minä häntä säikäyttää halunnut, auttaa vain.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 12. Maalis 2012 08:53

Annoin lämpimän kevätauringon tuudittaa minut uneen. Vederaja ei kylläkään ollut maailman paras paikka ottaa torkkuja, mutta se oli vain pikku seikka, sillä olin lopen uupunut. Rentoutin jokaisen lihakseni hiljalleen ja tasoitin ponnistelusta kiihtyneen hengitykseni. Yhtäkkiä se tuntui maailman parhaalta paikalta maata - alla viileä, mutta pehmeä lumi, yllä lämmin aurinko.

Unessa seisoin lainemaisilla dyyneillä, joita valo hehkutti kultaisena merenä. Tuuli leikki jouhillani, jotka olivat tuuheat ja kiharat, millaisia minulla ei ole koskaan edes ollut. Vedin autiomaan tuoksua keuhkoni täyteen ja puhalsin sen sitten ulos. Tunsin omistavani kaiken silmänkantamattomiin, joka ikisen hiekanjyvän ja dyynin. En tokikaan jäänyt seisoskelemaan paikalleni, vaan lähdin ensin ravaamaan dyyniä alas, mutta lopulta ravi vaihtui kiitolaukkaan. Nautin jokaisesta askeleesta. Kuiva hiekka nousi pölypatsaana takanani ja seurasi minua minne meninkin. Autiomaa vilisi ohitseni ja saatoin vain arvella mitä edessä olisi. Hidastin vauhtiani ja katsoin taivaalle, missä kuu oli valtaamassa tilaa ja vaatimassa omaa aikaansa. Aurinko oli tippunut oranssina pallona taivaanrantaan ja pakeni tulevaa pimeyttä. Mutta eihän aavikolla ollut koskaan pimeä, kuu valaisi tietäni tästä edespäin. Seisahdin katsomaan, kuinka hopeinen pallo kohosi luonnottoman isona taivaanrannan toiselta puolelta. Se valtasi taivaan ja hohti himmeää valoaan maahan. Käänsin katseeni takaisin auringon puoleen, mutten nähnyt sitä enää, vain taivas hehkui hauraansinisenä. Heikko ääni tunkeutui tulkitsemattomana puurona uneeni, yrittäen rikkoa tuon maanpäällisen taivaan, johon olin päässyt. Karistin lyhyen sanan mielestäni ja lähdin ravaamaan sinne minne turpa osoitti. Ehdin kulkea hetkenmatkaa, kun tuo ääni tavoitteli jälleen minua ja löi puisella vasaralla särön hopeiseen kuuhun, jonka valo himmeni.
"Mene pois!" huudahdin äänelle ja loin säälivän katseen kuuhun, joka kellui samettitaivaalla tähtien seassa ja näytti pahoinvoivalta. Huomasin kuitenkin pian sysimustan pimeyden vellovan taivaanrannasta kohti minua ja syövän mukanaan kaiken nyt niin hopeisen hiekan. Lähdin kiitolaukkaan vastakkaiseen suuntaan, minuahan ei noin vain pimeys söisi. Se imi kaiken ympäriltäni, oli vaikea pysytellä hiekanrippeiden muodostamalla ohuella polulla, joka kellui pimeyden yllä. Kuu ei enää valaissut maailmaani, vaan oli himmentynyt näkymättömiin ja vaikka kuinka yritin etsiä sitä katseellani, oli se turhaa. Yhtäkkiä tunsin vain kuinka etujalkani löivät tyhjää ja horjahdin hiekkapolulta pimeyteen.

Kirkas valo tunkeutui sinisiin silmiini kun kohotin luomiani nähdäkseni minne olin tippunut. Huomatessani olevani jälleen tässä, rannalla makaamassa jäisessä lumessa, teki mieleni kirota maailma alimpaan helvettiin ja painua takaisin uneen, ellen olisi nähnyt jonkin hahmon ääriviivoja edessäni. Tihrustettuani tarpeeksi silmäni tottuivat kirkkauteen ja huomasin olennon olevan hevonen.
"Ouhmm..." oli ensimmäinen asia jota sain suustani. Sekavaa mölinää, miten hienoa. Pisteet minulle. Toivoin kuitenki, ettei toinen pitäisi minua mitenkään tyhmänä ja vinksahtaneena tuo takia. Vaivoin sain itseni sätkittyä vatsalleni, jonka jälkeen loin uudemman katseen toiseen. Ilmeisesti hän oli pyörinyt siinä jo jonkin aikaa, sillä kavionjäljet kiersivät lumessa ympäriinsä.
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 18. Maalis 2012 15:50

Tuijotin olentoa silmät laajentuneina, sieraimet samoin. Välillä en muistanut edes hengittää, tuijotin vain ja yhtäkkiä tajusin vetäväni äkisti ilmaa keuhkoihini. Jalkojeni tasolla lojuva hevonen sen sijaan näytti hengittävän ainakin hiukan tasaisemmin, mutta pelkäsin sen olevan vain mielikuvitukseni tuotetta. Että oikeasti hän ei hengittänyt, vaan makasi siinä hievahtamatta ja... En halunnut edes ajatella.
Ja kun äkkiä sitten tapahtui jotain, sen suunnalta kuului jonkinlaista ääntä, minä hypähdin varmaan metrin ilmaan ja siinä samalla myös taaksepäin. Hyvä kun en kieleeni tukehtunut, minkä lisäksi sydämeni alkoi hakata vimmatusti kuin suuri kissaeläin olisi juuri hypännyt selkääni ja iskenyt kyntensä minuun. Vaikka refleksi sai minut jo melkein puolittain kääntymään, en kuitenkaan ennättänyt pakenemaan. Jämähdin paikalleni, silmät nyt entistä suurempina toljottaen. Enkä tajunnut käyttäytyä viisaammin edes siinä vaiheessa, kun toinen kääntyi vatsalleen ja näytti jo kohdistavan katseensa johonkin. Minuun.
Siniset silmät tosiaan tuijottivat, ja äkkiä tunsin kuumotuksen poskillani. Rykäisin hiukan, kääntyen nopeasti paremmin vaalean suuntaan. Kuumotuksesta en päässyt eroon sitten millään, mutta yritin peittää kaiken häpeän ja luoda tilalle jonkinlaisen ystävällisen hymyn. Ilmeeni muuttui kuitenkin lähinnä hyvin helpottuneeksi, enkä voinut olla huokaisematta. Ihan kuin iso kivi olisi vierähtänyt sydämeltä.

"Minä luulin jo, että sinä olisit..." ...kuollut? Kuumotus voimistui, nyt se melkein poltteli poskiani. Rykäisin jälleen, kurkkuani selventäen, ja mietin äkkiä jotain muuta sanottavaa.
"Oletteko te kunnossa?" kysyin, nyt astetta huolestuneemmin. Eihän sitä ikinä tietäisi, jos tamma olisi saanut vaikka aivotärähdyksen tai jotain. Kallistin aavistuksen päätäni ja mittailin ja tutkailin vaaleaa katseellani. Ei hän pahalta näyttänyt, mutta entä jos hän oli vaikka lyönyt päänsä ja saanut jonkinlaisen aivotärähdyksen? Mitä jos hänen sisäelimensä olivat vaurioituneet? Eiköhän tammasta näkisi, jos häneen sattuisi. Tai jos tämä kovin kärsisi eikä pystyisikään sanomaan mitään, niin ehkä hän alkaisi parkua tai jotain.
Työnsin sellaiset ajatukset pois pääkopastani, tai yritin ainakin kovasti päästä eroon niistä. Jatkoin toisen tutkailua, tuijotin ja tuijotin, kunnes tajusin katsahtaa toisaalle. Enhän minä nyt halunnut minkäänsortin kyttääjältä näyttää. Halusin vain tietää, oliko hänellä kaikki hyvin.
Jos tamma ei ollut vakavasti loukkaantunut, niin luultavasti ainakin tokkurainen. Muutenkaan hän tuskin oli elämänsä kunnossa, ellei sitten ollut tullut jostain lyhyen matkan päästä. Minulla tosin oli sellainen aavistus, ettei kovin lähellä Caraliaa ollut saaria, missä oli elämää.
Hetken ympäristöä katseltuani ja tultuani siihen tulokseen, että olimme kaksin, minä käänsin katseeni taas hänen suuntaansa, nyt katsekontaktia tavoitellen.

"Tuota, minä olen Maustamaton Kermaviili", esittelin itseni hivenen hämmentyneenä tilanteesta. Yritin kuitenkin parhaani mukaan selviytyä järkytyksestä ja loihtia turvalleni hymyn, nyökätessäni samalla tervehdykseksi.
"Aavikkohevosten johtaja. Voitte kutsua myös Maustikseksi." Toivottavasti hän nyt on enemmän hereillä kuin toisessa maailmassa, etten joudu taas häpeämään itseäni...
Jäin odottamaan vastausta lähes jännittyneenä.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 26. Maalis 2012 17:00

Yllätyin hieman kun toinen näytti säikähtävän pahemmakin kerran. Tuijotin järkyttyneen näköistä hevosta korviani hieman luimistaen. Eikö täkäläisellä ollut käytöstapoja? Onneksi ori tuntui huomaavan tökerön käytöksensä itsekin, sillä tuo muuttui hieman vaikean oloiseksi. Odotin tuon sanovan jotain ja kyllähän sen jotain möngersikin. Hän luuli minun olevan, jotain. Mitä? Haaskako? Ilmeeni muuttui suunnilleen yhtä järkyttyneeksi, kuin liinakon ilme nähdessään minut. Ori sai kuitenkin pelastettua nahkansa kysymällä vointiani ja muisti teititelläkin.
"Hyvin, kunhan vähä lepäilen." Vastasin yrittäen kuulostaa kohteliaalta, vaikka olin hieman tyrmistynyt toisen aiemmasta käytöksestä. Todistaakseni kuntoni ponnistin itseäni jalkojeni varaan. Jouduin ottamaan pari ylimääräistä askelta pitääkseni tasapainoni ja päädyinkin seisomaan koipeni hieman harallaan. Tiesin näyttäväni mitä naurettavimmalta, joten mulkaisin oria varmistaakseni, ettei toisen suvaitse päästää minkään näköistä hilpeää pihahdusta. Oioin jalkani paremmin kehoni alle ja sain ryhtinikin hieman ylväämmäksi, kuten imagooni kuului.

Ori uskaltautui viimein esittelemään itsensä. Maustamaton Kermaviili? Kohotin hieman kulmiani, oudohko nimi verrattuna niihin mihin olin tottunut. En kuitenkaan tarttunut pikku seikkoihin. Olin juuri kertomassa omaa nimeäni, kun orinpahainen uskalsi avata turpansa uudelleen. Aavikkohevosten johtaja? Oliko täällä aavikkoakin? Tieto piristi kummasti ja hieman laiskasti ja välinpitämättömästi puolihörössä roikkuneet korvani käänsivät kärkensä tanakasti kohti taivasta. Hillitsin itseni kuitenkin ensin.
"Olen Nie Geseh'n, mutta voinette kutsua minua myös Nieksi." Esitin asiani ääntäen nimeni korostetun saksalaisittain, minkä olin oppinut (entiseltä) omistajaltani.
"Onko teillä täällä aavikkoakin?" Kysyin sitten yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, olihan toinen kuitenkin johtaja, eikä minkä tahansa lauman, aavikkohevosten! Olin kuin pieni fanityttö, joka oli vihdoin kohdannut ihaliunsa kohteen ja odotti tältä nimikirjoitusta. Oikeastaan tuo kiehui sisällä, ulkoa näytin vain ystävällisen kiinnostuneelta, kun yritin vääntää kohti korviani kurkottelevaa hymyäni vähän pienemmäksi. Luulin rantautuneeni jonnekin kylmään pohjolaan, josta olin kuullut satuja äidiltäni, mutta tämä taisikin olla suorastaan unelmien täyttymys kylmän meriveden jälkeen. Olin valmis unohtamaan tuon aiemman huonon käytöksen, sillä tähän hevoseen pitäisi rakentaa hyvät välit!
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Huhti 2012 11:52

Nyökkäsin hieman epävarmasti tamman tokaistessa, että hän vain lepäili. Ei sentään tehnyt kuolemaa. Enkä kyllä ihmetellyt ollenkaan, vaikka hän olisikin ollut vähän levon tarpeessa - ties kuin kaukaa tämäkin tapaus oli Caraliaan tullut. Sellaisia ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä heti ensimmäiseksi kyselemään, toiset eivät olleet aivan niin halukkaita kertomaan koko elämäntarinaansa kuin toiset. Ja vaikka itse kuuluinkin ehkä siihen jälkimmäiseen, en minäkään mennyt kaikille sitä selittämään - esimerkiksi tämä tapaus vaikutti hieman siltä, ettei häntä välttämättä kiinnostanut kuulla.
Ei niinkään epäystävällinen, mutta kyllä hän minua aika pahasti mulkaisi päästyään seisomaan. Ajatukseni olivat edelleen sen verran sekavat etten okein tiennyt, miksi hän minua mulkoili, mutta joka tapauksessa käänsin katseeni vähäksi aikaa toisaalle. Hyvä, nyt hän oli jo jaloillaan. Ja pysyikin. Huolestuneisuus alkoi kaikota kokonaan ja ajatukseni selkeentyä pikkuhiljaa. Hiljaa, hyvä tulee..
Päätin kuitenkin kääntää katseeni takaisin hänen kasvoihinsa hetkeä myöhemmin. Olisi aivan yhtä epäkohteliasta katsella muualle keskustellessa kuin tuijottaa tiiviisti ja taukoamatta.

Huomasin tamman kohottavan kulmiaan, kun sain esiteltyä itseni. Ehkä astetta erikoisemman nimeni takia tai jotain, mutta ei hän ainakaan purskahtanut nauramaan tai heittänyt mitään muutakaan kommenttia. Toisia nimeni tuntui huvittavan kovastikin, vaikka nimihän se oli siinä missä muutkin. Eikä nimi miestä pahenna.
Ja kun vaalea sitten esitteli itsensä Nie - Nie miksi? - minä nyökkäsin taas. Eipä hänenkään nimensä aivan yksinkertaisimmasta päästä ollut, ja huomasinkin olevani salaa kiitollinen hieman helpommasta kutsumanimestä. Olisin minä varmasti hänen koko nimensäkin oppinut, mutta olisihan se ollut vähän noloa mongertaa huonolla ääntämyksellä toisen nimi. Se ei kävisi, jos yrittäisin tehdä vaikutuksen.
En kuitenkaan ennättänyt sanomaan juuri mitään, vain kelaamaan ajatuksia pääni sisällä, kun Nie esitti minulle kysymyksen. Menin hetkeksi lukkoon, mutta vain pariksi sekunniksi. Sitten nyökkäsin, väläyttäen jo pienen hymyn. Aavikkohevosten johtaja, niin no, eiköhän täällä sitten aavikkoakin ollut..
"Onhan täällä, siinä missä jäätikköä, tasankoa ja erilaisia metsiäkin", vastasin, pistäen merkille myös sen, että puhuminen alkoi taas sujua luontevammin kun tammakin vaikutti taas vähän ystävällisemmältä.

"Tosin minun laumani alueella on vain aavikkoa, vuoristoa ja sademetsää." En ollut aivan varma siitä, kuinka paljon viitsisin kertoa hänelle muista alueista - mahdollisimman tiivistetysti tietenkin, eihän minun kuulunut mainostaa muita laumoja vaan omaani. Ja ainakin toistaiseksi tilanne tuntui kulkevan hyvään suuntaan.
Jäin tarkkailemaan tammaa ruskeilla silmilläni, odottaen että tämä sanoisi jotain. Kysykööt itse jos halusi jotain tietää, tai olkoot kysymättä.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 08. Huhti 2012 23:17

Niin, tietystihän täällä piti olla aavikkoa, jos tämä Maustamattomaksi Kermaviiliksi esittäytynyt ori kerran oli aavikkohevosten johtaja. Ellei sitten jollakin ollut ollut kehno nimienkeksimistaito. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi, kun tuo alkoi luetella mitä muuta täältä, ilmeisesti saarelta, löytyisi. Painoi hieman kulmiani ja höristin korviani. Tasangosta ja vuorista olin kuullut, mutta että mitä? Jäätikköä, metsää, sademetsää? Minulla olisi vielä paljon opittavaa. Maustiksen puheista sai myös sellaisen käsityksen, että saarella olisi enemmäkin laumoja.
"Täällä on siis muitakin laumoja? Ei sillä, että olisin niistä kiinnostunut." Sanoin, menemättä heti suoraan päässäni jo hetken kieppuneeseen aiheeseen. Se saisi odottaa vielä hetken, minun täytyi ensin rakentaa hyvät välit ja tehdä se myös kunnolla... tiettyyn rajoihin asti, siis.

Yritin vaikuttaa kiinnostuneelta ja pidellä korvani hörössä, vaikka ne meinasivat lupsahdella väsymyksestä. Muutaman minuutin torkut aiemmin tekivät minut vain entistä enemmän uneliaammaksi. Silti näytin, ainakin toivoin niin, pirteältä ja elinvoimaiselta, vaikka olisin voinut omasta puolestani kaatua siihen paikkaan ja nukkua kunnolla. Ravistin päätäni ja harjaani, mikä oli hyvä keino pitää silmäni auki. Korjasi hissukseen lysähtäneen ryhtini.
"Ajattelin, siis jos vain sinulle sopii ja on tilaa..." Sanoin kierrellen ja kaarrellen ensin aiheesta ja lähdin astelemaan orin vasemmalle puolelle ja sieltä tämän selän takaa oikealle. Pidin sinisten silmieni katseen koko tuo ajan orissa, vaikken kääntänytkään päätäni hänen suuntaansa. "...jos pääsisin laumaan?" Väläytin liinakolle mitä ystävällisimmän hymyni, jonka osasin sillä hetkellä pysähdyttyäni tuon oikealle puolelle. Jäin kuuntelemaan vastausta ja vein katseeni merelle ilmeeni vakavoituessa hieman. Olin kuitenkin mennyt ehkä liian nopeasti asiaan, mutta mentiin nyt sitten syteen tai saveen. Maustamaton Kermaviili vaikutti kuitenkin sen verran ystävälliseltä tapaukselta, että hän tuskin viitsisi sanoa ehdotustani vastaan. Ja vaikka sanoisikin, osasin kyllä manipuloinnin ja suostuttelun jalon taidon ja tämä hevonen vaikutti siihen kohtuu helpolta kohteelta. Toivon kuitenkin parasta.
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 15. Huhti 2012 17:17

Ilmeeni oli muuttua voitonriemuiseksi kuultuani tamman toteamuksen, ettei hän ollut kiinnostunut muista laumoista. Vielä ei kannattanut iloita, mutta tunsin olevani jo voiton puolella.
"Kyllä", vastasin vain lyhyesti ja sanojeni varmistukseksi nyökkäämällä. Olihan noita laumoja, mutta niistä minun ei kannattaisi varmaan hirveästi tarinoida, jos yhä halusin tämän tamman laumaani.. Ja tietenkin minä halusin. Olisi kuitenkin parempi jos antaisin hänen itse kysyä, siihenhän minä aina pyrin. Vihjailemaan ja ehdottelemaan, mutta annoin kuitenkin hevosen itse tehdä omat valintansa. En olisi ehkä sanonut tamman olevan varma tapaus, mutta kuitenkin melko varma. Leveämpi hymy käväisi suupielilläni.
Ruskeat silmäni tutkailivat vaaleaa sinisilmää. Häntä mahtoi väsyttää, ja siksi ihmettelinkin miten hän jaksoi vaikuttaa niinkin kiinnostuneelta. Ehkä hän vain peitti väsymyksen, eihän sitä ikinä tiennyt. Veden rajassa tuskin nukkui kovin kummoisia unia, oli hän nukkunut sitten tunnin tai kaksitoista.. Vaikka omat muistikuvani niiltä ajoilta olivat jo aika utuisia ja harmaiksi muuttuneita, muistin kyllä olleeni kaikkea muuta kuin pirteä oma itseni. Tai pirteä ehkä, mutta väsynyt ja lähes puolikuollut. Minä tosin olin kulkenut jäitä pitkin, mutta ei matka mikään lyhyt ollut sitenkään. Ja sain kiittää onneani, kun en ollut pudonnut sen lävitse kertaakaan, vaikka mahaa minulla saattoi olla niihin aikoihin vielä enemmän kuin nykyään.

Havahduin menneisyydestä takaisin oikeaan aikaan, kun tamma avasi vuorostaan suunsa. Höristin terävästi korviani ja valpastuin hiukan tajuttuani Nien sanat. Tamma lähti kulkemaan minua ympäri, ja jotenkin ele toi minun mieleeni suostuttelun. Viimeistään siinä vaiheessa voitonriemuisen hymyn salailu oli hankalaa, mutta pyrin kuitenkin pitämään virnistyksen hillittynä. Korvani kääntyivät tamman suuntaan, antaessani tämän kuitenkin jatkaa loppuun lauseensa. Vaaleassa kiertänyt katseeni pysähtyi samaan aikaan tämän kanssa, pistäen merkille myös hyvinkin ystävällisen hymyn. Vain hetkeä myöhemmin tamma kuitenkin vakavoitui jonkin verran, tuon katseen kääntyessä samalla meren suuntaan.
"Laumassa on aina tilaa ja jos vain olet halukas liittymään laumaani, niin ilo on minun puolellani", totesin ystävällisesti sävyyn, joka toivotti hänet tervetulleeksi laumaan. Ja vaikka jonkun korviin sanat olisivat saattaneet kuulostaa ehkä liiankin imeliltä tai yliystävällisiltä, niin minä en kuitenkaan liioitellut yhtään. Tunsin onnistuneeni - minähän siinä olin voittanut itselleni laumalaisen. Ja tamma tietysti lauman, joka sekin oli tärkeää. Hymy tuntui tulleen turvalleni siihen jäädäkseen, mutta ei se minua häirinnyt.
"Eli tervetuloa vain minun puolestani. Voit kysyä rohkeasti jos jotain kysyttävää on, muussa tapauksessa voisinkin jättää teidät lepäilemään kaikessa rauhassa", sanoin, yhä tammaan katsoen.

En minä missään nimessä halunnut hänestä heti eroon, vaikka Nie olikin mennyt aika nopeasti suoraan asiaan. Olin kuitenkin edelleen melko varma siitä, että hän halusi nyt omaa rauhaa.
"Paitsi vielä sellainen asia, että sinun olisi varmaan hyvä etsiä jossain vaiheessa joku, joka näyttäisi sinulle rajat. Minäkin tekisin sen enemmän kuin mielelläni, mutta sinun täytyy tietysti saada ensin levätä rauhassa", totesin rauhallisesti, hieman vakavoituen. En halunnut kuulostaa siltä, että epäilin tamman kuntoa tai mitään. Ajattelin vain hänen parastaan, ja toivoin myös vaalean tajuavan sen.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 04. Touko 2012 14:55

Aallot lainehtivat korkeammalla, kuin silloin kun olin maannut rantakivikolla. Yritin tihrustaa horisonttiin ja jossain mieleni perukoilla toivoin, että siellä näkyisi maata. Huokasin hiljaa, kun en yksinkertaisesti pystynyt näkemään kuin vettä, vettä ja vielä lisää vettä. Mieleeni putkahti siinä samassa, miten muut hevoset, laumalaiset ja tämä ori, oli päässyt saarelle. Siinä pohtiessani Maustis havahdutti minut ajatuksistani äänellään.

Tämän alkaessa puhua käänsi katseeni mereltä, ihan kohteliaisuutena. Liinakko esitti asiansa toisin kuin olin ajatellut. Ei suoraa myöntämistä, eikä kyllä kieltämistäkään. Huiskaisin kintereitäni hännälläni pohitessa mitä toinen lopulta tarkoitti, mutta arvelin, että olin hyväksytty muiden mukaan. Soin orille kiitollisen hymyn ja nyökkäsin tämän sanoille ymmärtämisen merkiksi. Tämä olikin käynyt yllättävän helposti ja olin siitä tyytyväinen. Vaikka lauma vieraita hevosia kuvottikin minua siinä määrin, että tuskin menisin edes esittelemään itseäni yhdellekkään vapaaehtoisesti, putosi pieni kivenmurikka sydämmeltäni. Mielikuvani saaren hevosista oli tällähetkellä melko positiivinen, vaikka sitä nyt oli tyhmää yhden yksilön perusteella arvostella. Siitä olin kuitenkin varma, että jos eksyisin vahingossa liian lähelle muita, tekisin selväksi, että halusin olla yksin. Keinolla tai toisella. Minua ei huvittanut jakaa juoruja muiden tammojen kanssa, saatika seisoa juttutuokiolla orien seurassa, jotka eivät tajunneet tammojen päälle, muuta kuin että ne olivat käveleviä olentoja, joilla voisi leikkiä kuin pyöreillä kivillä ja käyttää hyväkseen...
Minä nyökkäilin kohteliaasti Maustiksen puheille. Hän sanoi, että jättäisi minut lepäilemään, mikäli mielessäni ei ollut mitään kysyttävää. Siinä miettiessäni, mitä minun kannattaisi kysyä, ori ilmoitti olevansa kyllä valmis näyttämään rajoja, mutta ajatteli kuitenkin minun jaksamistani. Tottahan se oli, olin umpiväsynyt pitkän merimatkan jälkeen ja todellisessa levon tarpeessa.

"Tuli vain mieleen, jos voisit antaa jonkun suuntaa-antavan esimerkin rajojen kulkupaikasta, en haluaisi harhailla ihan missä sattuu." Niin, olisihan se paha paikka jos vastaan käpsyttelisi lähemmäs tonninen muhku, joka ilmoittaisikin, että olen väärällä alueella. Tokikaan muhkut eivät ole kovin nopeita, vaan kömpelöitä hölköttäjiä, joita pinkoisi tällainen sporttisempi mimmi kepeästi pakoon. En edes tajua miksi niitä on olemassa. Siksikö, että petoeläimillä olisi vähän helpompaa tässä traakisessa maailmassa? Oli miten oli, loppujen lopuksi se ei minua paljoa haittaisi, vaikka liikkuisinkin muiden laumojen rajojen sisäpuolella, tulisipahan liikuntaa ja draamaa elämään. Puhumattakaan siitä paskasta, jonka Maustamaton Kermaviili saisi niskaansa muiden laumojen johtajilta, kun minä ravaan missä milloinkin aiheuttaen sekaannusta ja vihaa. Se olisi ainut miinus.
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 02. Kesä 2012 18:12

[Anteeksi tämä jumitus ._.]

Olin vähällä jo kääntyä ja lähteä tieheni, kun Nie avasi suunsa ja pyysi jotain suuntaa-antavaa esimerkkiä rajoista. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että vaalea ainakin vaikutti edes himpun verran kiinnostuneelta säännöistä. Tuskin hän olisi muuten jaksanut kuunnella puhumistani enää yhtää enempää.
"Ah, aivan, tietysti", naurahdin vähän nolona kuin se olisi asia, jonka unohdin selittää. Itse asiassa en ollut lainkaan ajatellut koko asiaa. Hienoa, että tamma itse oli tajunnut kysyä.
"Rajoja ei tosiaan ole merkattu tai piirretty mitenkään maahan, mutta.. hmm. Kun tuonne suuntaan lähtee, tulee vastaan joki jonka ylittämisen jälkeen pienehkö osa vuoristosta kuuluu vielä laumamme alueelle. Siihen suuntaan ei siis kannata kovin pitkästi kulkea, vaikka vuoristot tuntuisivatkin viehättävältä ajatukselta", selitin, turpa siihen suuntaan osoittaen ja päälläni nyökäten.
"Aavikko sen sijaan kuuluu lähes kokonaan meille, mutta kun tuonne suuntaan lähtee", käänsin päätäni toiseen suuntaan, "on pieni siivu toisen lauman alueella. Ja jos aavikolta lähtee kulkemaan suoraan saaren keskustaan päin, tulee vastaan osa sademetsää, joka myöskin on sallittua aluetta. Siitä suoraan eteenpäin jatkaessa saapuu yhteisille maille, joilla liikkuminen siis on sallittua."

Mietteliäs ilme kasvoillani jäin katselemaan johonkin horisonttiin, kunnes käänsin katseeni taas tammaan. Minulla ei ollut hajuakaan, oliko selityksestäni mitään apua, mutta toivoin Nien ymmärtävän ainakin jotain.
"Selittäminen on tosiaan vaikeaa ja suosittelen sinua hankkimaan henkilökohtaisen oppaan kunhan olet levännyt ja tapaat jonkun siihen hommaan sopivan", mainitsin hiukan pahoittelevaan sävyyn.
"En kuitenkaan usko, että joudut kovin pahoihin hankaluuksiin jos teet selväksi, ettet tiedä missä rajat kulkevat", tokaisin, äänessäni kuitenkin nyt pieni säväys kovuutta, mitä siinä ei aikaisemmin ollut. Sitä samaa oli ilmeessäni ja se kovuus kertoi, että jos kuitenkin tahallasi hyppelehdit pitkin saarta välittämättä tippaakaan rajoista, sinä et montaa kertaa pääse kuin koira veräjästä.
Sitä ei kestänyt kuitenkaan kauaa, ja pian huulilleni tuli ystävällinen, pieni hymy, joka ylsi myös silmiini asti. Minä kuitenkin halusin uskoa siihen, ettei Nie menisi tekemään tahallaan mitään typeryyksiä.
"Vielä jotain mielessä?" kysäisin rennosti ja kallistin hienoisesti päätäni, ruskeat silmät odottavasti tammaa katsoen.
Sussu
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja TheZamnn » 15. Kesä 2012 21:14

Ravistin ohuen otsaharjan silmäni edestä ja jäin kuuntelemaan suomenhevosen selitystä. Yritin painaa kaiken suhtkoht hyvin mieleeni. Tuo puhui vuorista ja joesta, aavikon kertoi olevan suurimmaksi osaksi meidän. Nyökkäsin muutamaan kertaan ymmärtääkseni edes osan siitä, mistä toinen puhui. Oli mukavaa, että ori jaksoi selittää rajoista, joten yritin keskittyä.
Maustis totesi myös, ettei rajojen ulkopuolelle eksyminen nyt tuomioon johtaisi, jos vain sanoisin etten tiedä rajoja. Hänen ilmeensä kuitenkin kertoi paljon muutakin ja saatoin huomata sen myös äänensävystä. Minun olisi kai parempi pysytellä ainakin aluksi rajojen tällä puolen, etten heti lentäisi laumasta. Nyökkäsin tähänkin kohtaa, hieman varovaisemmin, mutta kuitenkin.
Ori oli kuitenkin pian taas ystävällisin mielin ja kyseli, jos haluaisin tietää vielä jotain. Vastasin tämän riittävän ainakin tältä kertaa ja etten viitsisi vaivata Maustista kauempaa, olihan hän johtaja ja sitä rataa. Voisin vaikka veikata, että liinakko oli menossa tekemään jotain tärkeää, kun törmäsi minuun. Tai ehkä jotain vähemmän tärkeää, sillä muutenhan ori olisi varmaan vain viilettänyt ohitse mitään huomaamatta. Jätin kuitenkin asian sivummalle.

"Eivätköhän muut osaa kertoa, jos jokin vielä jäi minulle epäselväksi." totesin vastaten Maustiksen ystävälliseen hymyyn. Toiset tosiaan, jos edes ystävystyn yhdenkään kanssa. Minua puistatti ajatuskin yrittää tunkea jonkun puheille tyhmän kysymyksen ja tietämättömyyteni takia. Kyllähän minun pitäisi pitää yllä kaikkitietävä ja uljas egoni mahdollisimman pitkään.

"Mutta eipä kai tässä mitään, hyvää päivänjatkoa."
Nyökkäsin toiselle vielä ja lähdin sitten hitaanpuoleisessa, mutta ylväässä ravissa rannalta poispäin. Maustis oli ollut mukava ensituttavuus, vaikka alku hieman tökkikin. Totesin, että olisi kiva tavata orii vielä joskus toistekin, mikäli olisin juttuseuran tarpeessa, taikka minulla olisi jokin tyhmä kysymys, jolle muut vain nauraisivat.

Nostin kiitolaukan ja annoin adrenaliininhuuman viedä mukanaan.

NIE POISTUU
// Kiitos pelistä :3
TheZamnn
 

Re: Creating reality and this way feels alright

ViestiKirjoittaja Sussu » 01. Heinä 2012 15:28

Nyökkäsin yhä hymyillen Nien toteamukselle. Tosiaan, varmasti tamma pärjäisi vaikkei joutuisikaan puristamaan minusta kaikkia sellaisia tietoja ulos, joita en itse hoksannut kertoa. Ainahan hän voisi etsiä minut uudestaa kavioihinsa, tai tosiaan vain turvautua ensimmäiseen vastaan tulevaan.
"Varmasti osaavat", sanoin varmaan sävyyn. Tai ainakin suurin osa osaisi, ja jos ei niin riittihän noita hevosia joilta udella. Tyhmiä kysymyksiä ei ollut olemassakaan - ainakaan minun mielestäni - ja sitä rataa, joten jos Nie vain uskaltaisi mennä kyselemään, niin hän pärjäisi varmasti paremmin kuin hyvin.
Vaalea alkoi tehdä lähtöä, ja minä liikahdin vähän paikallani vilkaisten vaistomaisesti ympärilleni ja alkaen miettiä, mihin suuntaan itse lähtisin.

"Sitä samaa, ja näkemiin", huikkasin vielä ystävälliseen sävyyn toisen perään, jääden hetkeksi aikaa hymyssä suin katsomaan loittonevaa hahmoa. Pian havahduin ja jäin vähän tarkemmin katsomaan ympärilleni, mihin oikein olin matkalla ennen tamman tapaamista vai olinko mihinkään?
Päätin jatkaa kävelemistä siihen suuntaan, joka sillä hetkellä vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta ilman sen kummempia selityksiä. Rennot käyntiaskeleet kuljettivat minua jälleen rantaa pitkin, miettiessäni vain kuinka iloinen olinkaan tavattuani jonkun uuden saaren asukkaan, ja saadessani kertoa hänelle enemmän. Saadessani auttaa häntä. Ja kuinka iloinen sainkaan olla siitä, että olin päässyt johtamaan näinkin hyvää ja kunnollista laumaa, johon pyrki lisää mukavalta vaikuttavaa porukkaa.

Eikä turvalleni pinttynyt hymy lähtenyt millään pois, vaikka tapaamispaikkamme alkoi olla koko ajan kauempana. Ja niin päivä jatkui tavallisena, ehkä vähän tylsänä, mutta mukavana. Ja väkisinkin ajattelin, että olisi kieltämättä kiva tavata Nie jonkin ajan kuluttua uudestaan ja kysellä, mitä hänelle kuului.

[Maustamaton Kermaviili poistuu. En ole pitänyt kiirettä tämän kanssa, mutta nyt vihdoinkin.. :D Kiitos!]
Sussu
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron