Stamp on the ground

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 23. Huhti 2012 21:42

[Otsikko Italobrothersin kappaleen nimi -> kappaleeseen. Tänne näin Wohweli ja Persikka <3]

GÜGÜR MEI


But don't sleep get on the run
Stop thinkin' and have some fun!


Rauhalliset aallot tönivät minua eteepäin täällä keskellä ei mitään. Välillä painauduin veden alle, mutta en onneksi hukkunut. Se olisi ollut aika kurja loppu minulle. Saavutin rantaa, mutta en ollut siintä itse niinkään tietoinen, mutta eipä se ole olennainen asia. Hetken päästä kylkeni saavuttaa rannan. Aallot työntävät minua hiekalle ikäänkuin pelastaakseen minut etten hukkuisi. Oikeastaan olen nyt kirjaimellisesti pelastunut.. Tai sitten en. Onhan ne petoeläimet vielä olemassa joten olen melkein turvassa.
Hiekka nipistelee inhottavasti. Liikautan päätäni ja sen jälkeen jalkaani. Olen elossa.. Luojan kiitos. Oloni ei ole kovinkaan mukava, mutta parempi tämäkin, kun umpi kuollut. Silmäni värähtelee pienesti, kun suolaista vettä oli mennyt siihen ja kyllä muuten kirveleekin ihan mukavasti, onneksi minulla onkin vain yksi silmä niin säästyn kaksinkertaiselta kivulta, khe khe. Hetken päästä kylkeni kohoaa raskaasti ylöspäin ja sitten alas. Rykäsen vettä keuhkoistani ulos vauhdilla. Onpas sitä nyt tultu nielemään. Avaan silmäni, joka punoittaa kirvelyn takia. Näköni on vielä sumea ja siksi suljen silmäni uudelleen. Liikuttelen jalkojani pienesti varmistaen, että ne vielä toimii. Ja kyllä! Ne toimi täydellisesti. Hengitykseni oli alkanut tasaantumaan ja olokin alkoi muuttua selvemmäksi. Mutta nyt alkoi mietityttämään miksi edes olen täällä. Mmh. Mielenkiintosta. En edes muista miten jouduin tänne. Olenko tosissani näin huono muistinen?

Avaan tummanruskean silmäni ja vilkuilen ympärilleni. Ihan siedettävältä tämä paikka vaikutti tai ainekin elämisen kelpoiselta. Toivottavasti täällä ei ole ihmisiä.. Ne alkaa pikku hiljaa nimittäin ottaa pattii. Ei siis kasvattajani, vaan ne jotka tunki ihme hässäkät päähäni ja iski satulan selkää. Sitten vielä juoksutti mua narunpätkäs, kun mitäkin tyhmää. Ihme puuhaa semmonen ja ne jotkut hevoset näytti nauttivan siintä..
Alan liikuttelemaan jalkojani hakien tuntumaa niihin. Pian nousin sitten mahalleni ja puhahdin. Puolessa välissä jo, ei voi luovuttaa. ´Kyllä voi..´pieni ääni pääni sisällä sanoi ja kummastuin pienesti kohottaen toista kulmaani. Mitä ihmettä? "Midäppä sinä turpas tukos sult ei oo nimittäin kysytty mitää", sanahdin itselleni mumisten ja jatkoin nousemistani. Hain takasiin voimaa ja sitten ponnistin ylös.

Nostin päätäni korkeammalle ja vedin raitista meri-ilmaa keuhkot täytee. Sen jälkeen ravistelin luisen kehoni hiekkapölllystä ja muusta liasta huiskauttaen pariin otteeseen tummanharmaata häntääni ruoskan lailla. Ompas olo nyt hyvä, tokaisin itselleni ja otin askeleen eteepäin kohti uutta ja tuntematonta. Jokaiseen seikkailuun pitää lähteä täysillä mukaan, muuten saattaa jäädä tää elämä suhteellisen lyhyeksi, mutta vielä jokin on pielessä.. Käänsin päätäni ja taivutin niskaani joka tuntui olevan jumissa. Pieni hiljainen paukahdus kuului ja tunsin sen jälkeen oloni vielä entistä ehommaksi. Ihan hyvä aloitus tälle "uudelle" elämälle...
Ja nyt voisin etsiä täältä jotakin syötävää taikka sellaisen olennon joka voisi vähän valaista minua minne olen joutunut. Kumpikin käy.
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 24. Huhti 2012 13:33

PERCIVAL

Täällä minä möllötin. Taas. Minä, valkeanhohdokas ahaltekhevonen. Niin, valloittavan hohdokas kera selkeiden, voimakkaan punaisten arpieni kanssa, tosin vain sarkastisessa mielessä. Toistaiseksi Caralia oli todistautunut minulle varsin laimeaksi ja tylsäksi paikaksi. Ehkä ainut asia mikä pitivät minut tällä saarella oli Morena. Tamma jota joskus rakastin. Hänen sydämensä sitä vastoin taisi kuulua jo jollekin muulle, olihan siitä jo aikaa. Ehkä sille kirjavalle. No, hyvä on. En uskonut tuota itsekään kovin selvä rajaisesti. Olisin niin mieluusti tahtonut viettää ekan päiväni tällä saarella tiukasti Morenan seurassa, mutta olin kuitenkin luovuttanut, kun olin tajunnut, että minä ja se nimettömäksi jäänyt kirjava emme tulleet toimeen saatika voineet olla kovin läheisissä tekemisissä. Olisi siis suoranainen ongelma jos se alkaisi liikkua Morenan kanssa. Minä en kyllä enää toistamiseen perääntyisi vaan seuraavalla kerralla se olisi kyllä kirjava joka luikkii pakosalle.
Liikun aavikon halki ja matka ei tunnu etenevän. Tai ehkä se vain johtui siitä, ettei maisema vaihdu lainkaan. Hiekkaa oli niin paljon, että joku heikkohermoisempi olisi voinut luulla tulleensa hulluksi. Minä olin tähän jo tottunut. Siis ainakin siihen, että hiekkaa oli joka paikassa. Sitä oli karvallani, jouhissani. Silmätkin olivat saaneet osakseen pöllyävää hiekkaa ja olivat entistä punertuneemmat. Suunikin oli rutikuiva ja pystyn maistamaan karheudesta, että kiiltelevää hiekkaa oli eksynyt suuhunikin. Sylkäisen pienesti ja suustani rapisee hieman hiekkaa. Mitenhän ihmeessä sitä oli sinnekin päätynyt?

Laahustan yhä eteenpäin ja askeleeni ovat kaikkea muuta, kuin reippaat ja ylväät. Minä vain matelin surkeasti eteenpäin, kuin mikäkin sarvikyy. Ohitan muutaman kamelin ja ne kääntyvät tuijottamaan minua. Irvistän pienesti niiden rumille naamoille ja heilautan vähäjouhista harjaani pääni tahdissa. Pian sieraimeni tavoittavat meren suolaisen tuoksun. Ehkä minun pitäisi vain lähteä. Morena oli mennyt eteenpäin ehkä siis minunkin pitäisi. Ei olisi syytä jäädä tänne näkemään miten kimo tamma kaunottareni tulisi kiehnäämään sen etovan otuksen kainalossa. Minulla ei siis ollut täällä Caraliassa mitään. Ei ollut ainuttakaan syytä jäädä, joten miksen lähtisi kohden uusia seikkailuja. Niitä minä kaipasin. Olin jo ehkä vähän vanhemmaksi varttunut, mutta kyllä minä yhä pystyisi tukkaputkella maata kiertämään. Oli paljon paikkoja joissa halusin käydä ja paljon asioita joita tahdoin nähdä.
Ajatukset uusista seikkailuista saavat minut hieman innostumaan ja jossain tapaa myös villiintymään siksi lähdenkin yllättäen laukkaan, vaikka tunnen kipua ja pistelyä jokaisessa jalka taipeessani. Rasvainen häntänikin suoristuu vauhdin lumoissa ja lyhyt kynityn omainen harjanikin heilahtelee puolesta toiselle askelteni hiema jäykässä tahdissa. Hidastan vauhtiani, kun erotan rantaviivan. Aurinko loistaa vasten silmiäni enkä siksi erota kunnolla eteeni, mutta mikä muka voisi tulla vastaan keskellä hiekkaista erämaata?
Juuri nämä sanat ajateltuani tunnen törmääväni johonkin. Tönäisen eteen tulijaa melkoisella vauhdilla, mutta itse menetän tyysti tasapainoni ja mätkähdän kyljelteni vieraan sivulle.
"Kuka..." mutisen hieman ärsyyntyneellä äänellä ja nousen oitis ylös. Kohotan pääni ja saan vastaani hieman säälittävän näyn. Tamman joka ei näyttänyt oikein miltään. Se oli oikea ruma- ankanpoikanen. Harmaa joksenkin kulahtanut väri ja mitä... Sillähän ei ollut raasulla enää toista silmääkään. Pelkkä tyhjä kuoppa ei miellytä minun verestyneitä silmiäni ja otan muutaman askeleen verran etäisyyttä toiseen.
"Anteeksi... Minä en nähnyt teitä," mutisen. Eikä varmaan ollut tuo puolisokea sen pahemmin minua nähnyt, kun ei ollut tieltäni väistänyt. "Ei kai teihin sattunut?" kysähdän. Alkaessani käymään toisen ulkokuorta tarkemmin läpi tajuan, että tässä on jotakin tuttua. Jotain hyvin etäisen tuttua. Tai ehkä minä vain kuvittelin.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 24. Huhti 2012 14:58

Matkani jatkui kireässä käynnissä, kun joka paikkaa vähän niiku kolotti. Äsh. Ärsyttävää toden teolla. Huiskauttelin harmaata häntääni ja jatkoin matkaani jäykästi, mutta varmasti. En oikein ollut varma mitä tulen täältä löytämään. Toivoin ainekin, että jotakin todella mielenkiintosta ja jännittävää. Olenhan nyt kirjaimellisesti kääntänyt uuden sivun elämässäni ja tässä elämässäni pidän kyllä huolen ettei tätä toista silmää tulla ja puhkasta. Ois perseestä elää sokeana. Puolisokeanakin eläminen on hieman haastavaa ja mielelläni voisin ottaa sen vanhan silmäni takaisin, mutta on tässä hyviäkin puolia. Esimerkiksi jos menee suolaa silmää niin säästyn kaksikertaiselta kivulta, joka tuli koettua tuossa äsköin, mutta enemmän löydän puolisokeudesta huonoja puolia, kun hyviä. Kuten jos, vaikka aurinko häikäsee. Ei sitten nää yhtikääs mitää.. Ei sitten mitää. Ja minun pitää heilutella päätäni puolelta toiselle, että nään vasemmalle puollelleni ollenkaan. Näin olen paljon alttiimpi petoeläimille. Onneksi en ole kuuro.. Se tästä vielä puuttuisikin..

Nousin suurelle hiekka dyynille jääden katsomaan maisemaa. Hiekkaa. Ompas jännittävää.. Pelkkää hiekkaa.
"Oh çiçek!", kirosin ja kuopaisin etusellani maata. Eikö täällä oikeasti ollut mitää muuta, kun hiekkaa? Laskin päätäni. Olin pettynyt, mutta ei sille voinut mitää. Pakko oli jatkaa matkaa.
Matkani jatkui hitaamman puoleisesti, mutta silti liikuin. Liikuin.. hitaammin kuin etana. Ajatella jos tämä onkin pelkkä autiomaa jossa ei ole juoma kelpoista vettä taikka ruokaa.. Minähän näännyn tänne! Se ei ollut mukavaa ajateltavaa, enkä halunnut uskoa siihen.

En huomannut edestäpäin tulevaa valkoista pistettä, joka läheni koko ajan. Jos olisin huomannut sen.. Olisin sen uskonut sen olevan vain harha, heijastus jota tälläsillä alueilla sattuu näkemään. Korvani roikkuivat sivulla enkä ollut edes kuulevinani mitään ennenkuin, PAM! Joku tai jokin törmäsi minuun ja menetin tasapainoni. Rösähdin maahan ja nostin välittömästi pääni katsoakseni, että mikä minuun oli törmännyt. Aivan, kun meteriootti olisi osunut minuun täydellä vauhdilla tai no siltä se ainekin tuntui. Mitä helee? Näkökenttääni ilmestyi hetken kuluttua valkoinen hevonen, joka oli täynnä haavoja. Kuulen tuon mutisevan jotakin ja ainut sana josta sain selvää oli: "Ei kai teihin sattunut?" Kurtistin naamaani. "Kuinka sokea täytyy olla ettei nää hiekka aavikolla liikkuvaa olentoa?" sihahdin toiselle, jatkaen "mitäs luulet?" Minua todellakin sattui tuo törmäys.. Enkö ole saanut tänää muka tarpeeksi kolhui? Ensiksi meri ja sitten tämä.
"Puolisokeakin näkee sinuu paremmin."
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 24. Huhti 2012 15:10

No huh. Kyseessä ei ollut mikään ympäri kiltti tamma. Tästä neidistä selvästi huomasi, ettei se antanut kenenkään vieraan ihan noin vain käydä törmäilemässä itseään vasten. Tamma pilkkaa näköäni ja vertaa sitä omaan yksisilmäiseen näköönsä. Minä repisin siltä sitten, vaikka tuon viimeisenkin silmän jos tuo silmille hyppely jatkuisi.
"No, anteeks nyt vaa, että aurinko sattu häikäsemään suoraan silmiini!" jyrähdin toiselle, vaikka ei ollut ihan täysi tarkoitus olla törkeä saatikka pelottava.
"No, mikset sitten väistänyt jos oma näkösi on jotain älytöntä mahti luokkaa?" kysähdän happamana korviani luimien. Näitähän täällä Caraliassa riitti. Itsepäisiä kakaroita jotka kuvittelivat voivansa tehdä miten tykkäsivät ja aukoa päätään vanhemmilleen. Kunnioitusta olisi turha etsiä tämän saaren suunnalta. Kaikki kohtelivat toisiaan, kuin roskia.
Sokea tai, vaikka puoli kuollut minä en toista säälisi. Itse se oli varmaan tuonkin aiheuttanut. Noin lipevällä kielellä oli suorastaan ihme, ettei sitä ollut revitty tuon silmän sijasta. Enhän mä oikeasti tiennyt mikä harmahtavan valkean tarina oli, mutta epäilykseni olivat vahvat sille suunnalle, että joku oli menettänyt hermonsa tähän tammaan ja ottanut kostoksi tältä silmän pois. Olisi samantien ottanut koko onettoman henkirievun. Itseasiassa näytti kyllä vahvasti siltä, että luonto kyllä korjaisi tämän luikeron enemmin tai myöhemmin jonnekin muualle. Vaikka sitten sinne hieman vihreimmille niityille.

En voita mitään ärähtelyllä ja murahtelulla, joten päätän hieman muuttaa lähestymistapaani.
"Ja minähän pyysin jo anteeksi," huomautan vielä. Oliko toinen puolisokeuden lisäksi kuurokin. Syytteli yhä, vaikka anteeksi olin jo pyytänyt.
"Mistähän päin tulette?" mainio tapa lähestyä, hienoa Percival. Upottaisitko nyt pääsi tuonne hiekan sekaan, hm? Jos tämä tamma ei tulisi kovinkaan kaukaa olisi selvät mahikset sille, että tämä ahaltek olisi minun siskoni. Minun pikkusiskoni. Toinenhan oli minua puolet nuorempi, jos ei enemmän. Oli vaikea tunnistaa toista, sillä olinhan nähnyt tämän korkeintaan vilahduksen verran ja siitäkin oli aikaa useampi vuosi.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 24. Huhti 2012 15:59

Selityksiä, selityksiä. Niitä aina riitti, vaikka muille jakaa. "Aurinko häikäsi silmiin", no voi pikkusta.. Siintä huolimatta voisi katsoa eteensä! Enhän minä ollut niin tehnyt, mutta minä olenkin puolisokea mistä tietää, vaikka tämä toinenkin silmä olisi vauroitunut ja en näkisi sillä hyvin. Niin mites sitten suu pannaa, häh?!
Ehkä ei ollut oikea aika vauhkoontua, mutta nyt vain mieli teki. Osaisin kuitenkin tarpeen tullen lopettaa tämän jos tuo alkaa näyttämään siltä, että päälle käy.
Otin parempaa asentoa ja yritin sitten ponnistaa jaloilleni, onnistuen siintä. Nyt olin turvallisesti neljällä jalalla. Ravistelin taas uudelleen itseni hiekkapöllystä jota oli mennyt joka paikkaa. Saamari. Pian kuulin tuon arpiveikon kyselevän miksi minä en väistänyt. Sillehän oli vain yksi totuus miksi en väistänyt, mutta kaikkea on aina vain niin kiva värittää. "Siis minunhan olisi pitänyt väistää sinua ja astua sitten skorpioonin viereen joka olisi varmasti pistänyt minua, niinhän se menikin", selitin ja ääneni alkoi rauhoittua pikku hiljaa. Mutta nyt meinasin puhua itseni pussii.. Jos väistin skorpioonia niin missä se nyt sitten on? Gösterisi başlar. Katsahdin nopeasti hiekan läpi muka niin hätääntyneenä ottaen pari askelta sinne sun tänne.
"Missä se on, missä se on, missä se on?" hoin hätääntyneesti ja yritin etsiä skorpioonia jota väistin.

En sitten ollut löytävinäni mitää ja päätin samalla, että näytteleminen saa riittää kyllä tämä jo läpi menisi. Katsahdin tähän vieraaseen oriin hetken kuluttua.
"Se varmaan kerkesi kipittää jo muualle" helpottuneesti tokaisin ja häntäni sivelsi ilmaa. Kuulessani kimon sanovan, että pyysi jo anteeks nyökäytin päätäni. "Joo, joo saat anteeks", sanoin armahtavasti ja huulilleni kapusi hymy sekä höristin suippoja korviani. Seuraavaksi tuo kyseli mistä tulen.. Turkmeniasta tietenkin, mutta kerronko sitä tuolla? No e-.. tai mitä haittaa siintä olisi jos puhuisinkin joskus totta?
"Turkmeniasta", lyhyesti jaarittelematta sanoin ja hymyni leveni. On niin tylsää olla vihainen niin ollaa välillä iloisia. ´Iloisuus haisee´ joku sanoi pääni sisällä, mutta en välittänyt siintä.
"Miksi kysyt?" kysyin sitten kallistaen päätäni, jatkaen "Ai niin olen Gügür Mei."
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 25. Huhti 2012 11:57

Jos tamma epäili minun käyvän kimppuunsa, hän erehtyi. Kyllä minussa oli vielä ainakin hituisen herrasmiestä jäljellä enkä voisi ikinä eläessäni satuttaa ainuttakaan tammaa. Turhaa silmille hyppimistä ei silti paranisi minun kohdallani harrastaa. Itsehillintä oli minulla joissain tilanteissa hieman hakusessa, enkä totta vie suuttuessani tulisi ääntäni säästelemään. Sitten sitä vain karjuttaisiin nuppi punoittaen ja sylki kaaressa lentäen. Pyrin pysymään tilanteissa maltillisena ja mahdollisuuden mukaan perääntymään niistää, etten aiheuttaisi turhaa turpasaunaa. Pinna se oli minullakin ja osuvasti sanoen pystyi sen arvioimaan erittäin herkästi kuluvaksi. Kannattaisi siis tämän puolisokean tytön ainakin hieman miettiä kenen varpaille oli astumassa.
Puolisokea vetoaa yllättäin skorppiooniin ja minäkin kavahdan hieman ja säksähdän siihen malliin, että pomppaan aavistuksen sivummalle pälyillen nyt ahkerasti jalkoihini. Minähän en totta vie ottaisi kuolettavaa pistosta miltään itseäni tuhat kertaa pienemmältä otukselta. Se nyt ei kävisi päinsä lainkaan. En näe syytä epäillä, että toinen valehtelisin näin vaarallisen tilanteen tähden. Katseeni kiertää hiekkaista maata, mutta hämmennyksekseni en onnistu erottamaan kiiltävä panssarista piikkihäntää mistään. Pian puolisokea kuitenkin toteaa, että se oli varmaan pienen välikohtauksemme aikana kipittänyt matkoihinsa. No, parempi niin.

Seuraavaksi on tamman vuoro vastata kysymykseeni ja hän sitten muljauttaa suultaan varsin tutun kuuloisen nimen. Pieni kiinnostuneisuus peilautuu silmiini ja korvanikin ovat jo nyt paljon uteliastahtoisemmasti höröllä.
Harmaa sitten tahtoo tietää miksi utelin suin päin paikkaa josta toinen oli saapunut. Olisiko aivan päätöntä vain möläyttää, että oltiin tässä mahdollisia sukulaisia. No, ehkä pitäisi vaan vihjata jotenkin sille suunnalle.
"Niin, no tuota...," olen aloittamassa, mutta vaikenen, kun toinen vuorostaan esittäytyy. Mei, nimi sointuu korviini ja se tuntuu vain vahvistavan omia epäilyksiäni oikeammiksi.
"Lieneekö pelkästään sattumaan, että... Minulla on samanniminen pikkusisar jossakin päin maailmaa," sanon sitten maltillisesti, etten vaikuttaisi aivan kajahtaneelta. Siihen, kun e totta vie pyrkinyt.
"En nähnyt hänet, kuin kerran, ennen, kuin minut myytiin, mutta..." pidän hetken tauon ja haen suoraa katsekontaktia tamman yhdeltä silmältä. "Voisin väittää, että se olit sinä," odotan jotain järkytyksen tapaista.
"Voi olla, että olen väärässä," mahdollistahan se oli. "Erehtynyt tai jotain," lisäsin vielä ja heitin katseeni tammasta aavikon suuntaan. Joo minä olin varmaan erehtynyt. Eihän se olisi mitenkään mahdollista, että löytäisin täältä Caraliasta kaikki kadonneet läheiseni. Morenan ja nyt muka siskonikin. Ehkä olinkin vain jo kuollut. Tämä oli taivas jossa kohtasin kaikki ne jotka olivat lähteneet ennen minua. Ajatus kylmäsi mieltäni ja palautin katseeni tammaan. Mitenhän minä odotin edes tuon vastaavan. Ihme jos ei viimeistä silmäänsä pudottaisi järkytyksestä. Sen jälkeen se varmaan laukkaisi minusta etäämmälle ja karjuisi minua hulluna sekopäänä.
"Jos et pahastu niin... Voisitko kertoa äitisi nimen?" jep. Se olisi varmaan ainut tapa ratkaista homma. En ollut kuullut äidistäni mitään sen jälkeen, kun minut oltiin myyty kasvatustilalta. Olihan hyvin paljon mahdollista, että tämä oli vielä tullut tiineeksi ja synnyttänyt tämän langan laihan tamman.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 25. Huhti 2012 12:49

Skorpiioni huijaus meni läpi. En olisikaan epäillyt ettei se menisi olenhan sen verran etevä näyttelijä, että ansaitsisin taputuksen päähän ja oikein ison papukaija merkin. Tilanteen rauhoittuessa asetuin paikoilleni varsin ryhdikkäästi korvia höristäen. Tarkkailin vieraan liikkeitä ja tämän ulkomuotoa. En käsittänyt mistä noin paljon haavoja saa. Vissiinkin taitaa tämä herra olla varsin kovaonninen. En mene sanomaan, että oma onneni olisi varsin hyvä. Ehei, oma onneni on varsin kinkkinen juttu, mutta mikä tässä maailmassa ei olisi?
Katseeni liukui orin valkeaa karvaa pitkin jääden tutkailemaan, joka haavaa vähän eritavalla. Kaikki tuon haavat ei ollut samallaisia. Toiset olivat viiltoja, aivan kuin pantteri tai jokin kissaeläin olisi käynyt tuon päälle. Muut olivat paksumpia ihan kuin hevonen olisi tehnyt ne ja sitten nuo loput olivat vain haavoja, jotka oli saattanut tulla erillaisista esineistä joiden pinnat on ollut teräviä. Enempää minunkaa päättelypää ei riittänyt arvausleikkii noiden haavojen suhteen, joten nostin katseeni kimon veristyneihin silmiin jotka oli varsin ilkeän näköiset, ei millään pahalla, mutta ei hyvälläkään. Eihän minulla ollut oikeastaan valtaa sanoa kenenkään ulkonäöstä mitään, kun en itsekkään mikää hääppöinen olento ole.

Kuuntelin orin karheaa ääntä joka oli varsin empivä. Mitäköhän tuokin ajoi nyt takaa tällä? Jatkoin kuuntelemista, että pääsisin edes vähän perille mitä ori tarkoitti.
"Lieneekö pelkästään sattumaan, että... Minulla on samanniminen pikkusisar jossakin päin maailmaa." Kasvoni kurtistui hämmästyksestä. Luuliko tuo oikeasti minua siskokseen? Hah, kuinka naurettava juttu. Toisen jatkaessa ilmeeni vakavoitui ja aloin miettimään tarkemmin. Emäni oli joskus maininnut vanhemmasta varsastaan. Mikäs sen nimi nyt oli.. Joku p'llä alkava.. Mhhh.. Pe-.. Persikka? Äh joku semmonen se oli. Ajatus jäi minua kuitenkin niin vaivaamaan, että hoin koko ajan pääni sisällä p'tä ja taivuttelin sekä kuuntelin samaa aikaa tämän valkean puhetta.
"Voisin väittää, että se olit sinä..." Olin hämmentynyt ja vähän järkyttynytkin ja kasvoni vääristyikin sen mukaa. Ja juuri samaa aikaa mieleeni lävähti, kuin kirkkaalta taivaalta sen emäni vanhemman varsan nimi, Percival! Kohotin toista kulmaani. "Ootko nyt ihan sataprosenttisesti varma, että se olen juuri minä?" kysyin sitten kurtistaen kulmiani ja painottaen ääntäni. Yritin selvästi saada tätä herraa katumus tuulelle, jatkaen "ottaen huomioo, että maailmalla saattaa olla ainekin tuhat Gügür Mei nimistä tammaa, jotka sattuu olee ahaltekkei." Kohotin hieman päätäni ja orin alkaessa kyselemään emäni nimeen vaikenin täysin ja hetken kuluttua:
"Tai mitä jos en kerrokkaa sitä.. Percival? Mitäs sitte?" kasvoilleni ilmestyi mairea hymy ja olin kyllä aivan varma, että tuo oli isoveljeni. Pakko myöntää aika hyvä alotus uudelle elämälle. Löysin nimittäin seuraa ja se paljastuikin isoveljekseni. Aika hyvä tsägä.
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 25. Huhti 2012 14:00

Ei ollut ensikerta, eikä kyllä epäilemättä viimeinen, kun joku päätyy ihailemaan arpieni runsasta kirjoa. Monia ne etoivat, jotkut taas jaksoivat kysellä niiden syntyperää. Minulle arvet olivat puolittain kunnia, puolittain taas täysi häpeä. Ehkä pari kissaeläimen raapaisua olisi ollut ylpeyden aihe, mutta minulta löytyi myös niitä haavoja jotka eivät olleet sekoitettavissa sellaisiin haavoihin mitä puumat saattoivat aiheuttaa. Olin oikea kävelevä raato, kuten minua oli tapana haukkua. En ottanut sitä sen suuremmin itseeni, kaikillahan oli oikeus määrittää omanlaisensa mielipide minusta.

Kasvojen kurtistusta ja hämmennystä. Ne kopittelivat vuorotellen tamman kasvoilla. Ja syystäkin. Minä tulen jostakin puun takaa ja alan sössöttää jotain mahdollisesta sisaruudesta. Miten tyhmäksi saatoinkaan tuntea itseni tällä hetkellä. Mieleni teki vajota juoksuhiekkaan, jottei minun tarvitsisi enää näyttäytyä kenellekkään. Yksisilmäinen esittää empivän kysymyksen. Tämä ei ollut vakuuttunut siitä, että olisin tämän broidi. Eikä ihme. En minäkään olisi voinut uskoa sitä joltakin ihan täydeltä randomilta.
"Luulen niin," en osannut vastata sen suoremmin. En ollut oikeasti ihan varma, mutta jokin sisälläni kuitenkin vannoi minun olevan oikeassa. Olihan minulla kyllä sitä taipumusta väärässä olemiseenkin.
"No, tuo voi kyllä olla totta," mutisen hieman alentuneesti, voi sanaa painottaen. "Ehkä sinä sitten olet oikeassa, anteeksi erheeni," puhelen hieman nolostuneempana ja jälleen anteeksi pyytäen. Että olinkaan taukki. Minkälainen hevonen menee vieraalle hevoselle puhumaan tämmöisiä. Mikä minua oikein riivasi? Olinkohan saanut auringonpistoksen tai jotain. Ei olisi kyllä se mikään mahdoton ihme tässä paahtavassa helteessä. Pitäisi varmaan hakeutua hetkeksi varjoon vilvoittelemaan, jotteivät aivoni lähtisi ihan ylikierroksille.

Harmaankimo ei näytä halukkaalta kertomaan äitinsä nimeä ja huokaankin hieman epätoivoisena. Miten tähän asiaan saataisiin ikinä selko jos toinen vain pelleili, eikä ollut lainkaan yhteistyöhaluinen. Sitten hätkähdän, kun tajuan, että tamma oli juuri maininnut nimeni. Minä en ollut sitä vielä toiselle kertonut. Käyn vielä mielessäni tapahtuneet läpi ja vakuutun, etten ole kertonut nimeäni tuolle aiemmin.
"Mistä sinä tiedät nimeni?" kysähdän hieman kummastuneena kulmiani hämmennyksestä kurtistaen. Jos tämä ei kerta ollut sisareni, kuinka hän tiesi sitten nimeni. Levittikö joku taulapää täällä aavikolla nimeäni? Se saisi luvan loppua tällä punaisella sekuntilla.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 25. Huhti 2012 14:44

Huomasin orin elkeistä, että tuota alkoi kaduttaa ja aiheesta. Ajatella nyt, että tuo, vaan tulee randomille hevoselle selittää, että juuri hän voi olla hänen sisko. Ehkä nolouden huippu jos siltä kantilta ajattelee, mutta tällä kertaa Percival ei ollut tullut selittämään turhia, koska olen aivan varmasti tuon sisko. Tai ainekin luulen niin. Voihan olla, että minä olen väärässä.. Eikä välttämättä tuon nimi olekkaan Percival. Voi räkä! Jos menin itse nyt sössimään tän ja puhuttelen tuota nyt jonakin Percivalina, vaikka hyvin se vois olla vaik Perttu. Hyvä minä! Nyt todellakin ansaitsen sen papukaija merkin ja taputuksen päähän. Ei nolo.. Huooh
Käänsin tämän tilanteen sitten itseäni vastaan ja saan näyttämään itteni tyhmältä, vaikka alunperin yritin saada tuon arpiveikon idiootin näköseksi ja melkein onnistuinkin. Ois pitänyt aluksi vähän miettiä ennen kuin menee mitää höpöttämään. Äh, fail! Oisko lähellä puuta johon voisin hakata päätäni? No onhan täällä hiekkaa voin upottaa pääni sinne enkä enää ikinä nosta sitä pois sieltä.

Tilanne ei ollukkaan mennyt täysin puuta päin, vaikka näin oletenkin hyvvin hyvin vahvasti. Orin kysyessä, että mistä tiedän tuon nimen naurahdin pienesti. Olin pelastettu! En näyttänytkään täysin idiootilta!
Tuon nimi on Percival eikä hän olekkaan Perttu. Hahahh siintä sait! Kasvoillani oleva hymy muuttui virneeksi.
"Pikku linnut kertoi", salavaihvikkaa sanahdin ja heilautin häntääni, jatkaen "no ei.. Emäni on kertonut sinusta juttua, veli kulta." Kasvoillani tanssahteleva hymy ei kadonnut minnekkään, vaan se pysytteli visusti huulillani.
"Ben Sizinle tanışmak için hiç düşünmemiştim", iloisesti selitin turkiksi ja uskoin tuon tajuavan sen, koska onhan hän samalta alueelta peräisin kanssani.
Oli itseasiassa aika outoa tavata isoveljeni, josta olen vain kuullut puhetta. En muistaakseni ole ikinä häntä nähnyt, mutta miten Percival on sitten nähnyt minut? Kai olen vain silloin juuri sählännyt jotakin muuta.. Muistaisin hänet kyllä jos olisin nähnyt, ei noin arpeikasta hevosta voisi unohtaa. Muistaisin hänet ainekin outonam friikkinä jos jonain.
"Onko sinulla muuten jotakin lempinimeä?" kysähdin sitten jatkaen ihan hetken kuluttua "minua voi kutsua Meiksi, Miaksi, Gugumbeksi tai miksi halajat." Olempas nyt sosiaalisella päällä.

[Ben Sizinle tanışmak için hiç düşünmemiştim= En ole koskaan ajetellut tapaavani sinua]
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 25. Huhti 2012 18:36

Vaativa ilme oli muovannut kasvojani kireämpään olemukseen ja syvät silmäni tuijottivat toista melko tuimasti. Halusin ehdottomasti tietää mitä tämä kaikki merkitsi. Hetkisen kuluttua saan kuulla, että tamma oli kuullut nimeni pikku linnuilta. Ehkä pikku lintuja, mutta suuri suu niillä useimmilla oli. Jahka saisin niistä yhdenkin käsiini niin antaisin sille sellaisen selkäsaunan, ettei se unohtaisi sitä koko elämänsä aikana.
Sitten tamma saa jotakin niin yllättävää, että silmäni pyöristyvät nähtävästi ja suunikin loksahtaa auki. Sanoiko tuo juuri veli? Mutta anteeks mikä ihmeen kulta? Ne eivät sopineet samaan lauseeseen jos puhuttiin minusta.
"Sinä, sinä, siis..." mutisen, mutta en saan vain vietyä lausettani päätökseen. En tiedä miksi, mutta minusta tämä hetki on vain niin... Tämä vain oli jotakin uskomatonta. Olikohan tämä edes totta?
Minun turkkini oli ruosteessa, mutta minun oli helppo ymmärtää Mein sanat ja nyökkään aluksi. "En minäkään, ainekaan täällä Caraliassa," nyt alkoi tosin tuntua, että kaikki mitä tarvitsin oli täällä. Morena ja vasta löydetty sisareni Mei, ehkä siis minäkin kuuluisin tänne. Olisi vain parempi, että jättäisin turkin puhumisen vähemmälle, kun aksenttinikin oli haalistunut olemattomaksi ja se kuulostaisi varmasti kaikkea muuta, kuin turkkilaisen hevosen puheelta.

Mei utelee sitten lempinimiäni. No, olihan niitä, mutta eniten olin kyllä kiintynyt ihan vain Percivaliin. Ehkä voisin sitten mainita tuolle sen nimen minä minua oli ihmisten hoivissa hellitelty.
"No, Persikaksi ovat haukkuneet," mumahdan sitten. Persikka ei tosiaan ollut nimistäni se suosikki. Inhosin sitä. Enhän minä edes näyttänyt persikalta.
"Mutta arvostaisin kovasti jos sanoisit vaa Percival, tai vaikka Periksi," heitän sitten vielä, sillä en tosiaan riemastuisi siitä, kun Mei puhuisi minusta muille Persikkana. Siinä vasta tamma antaisi minusta kaikille typerän kuvan. Arvatkaa mitä!? Isoveljeni, Persikka ja minä... Ihan jo kuulin tämän kiljuvat tuohon tapaan ja saavan minut häpeämään silmät päästäni.
"Taisit muuten vasta saapua, vai ootko kauankin täällä heilunut, sisko hyvä?" kysähdän sitten hieman rennompaan sävyyn. Ei tässä ollut enää syytä pitää kireää tunnelmaa yllä. Sisaruksiahan tässä oltiin.
"Itse tulin parisen viikkoa sitten," lisään vielä infoksi, vaikka en kyl tiedä kiinnostaisiko harmaata lainkaan.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 25. Huhti 2012 20:48

Taisin vetää orin hiljaseks tai siis veljeni. No olin itsekkin aika yllättynyt, että löysin veljeni täältä "autiosaarelta", mutta ei se kuitenkaan niin outoa ole, että ällistyisin siintä niin kovasti. Höristin korviani kuulessani kimon mutisevan jotakin epämäärästä. "Niiiin.. olen siskosi", lisäsin tuon mutinaa selvällä heleällä äänelläni ja sen jälkeen hymyilin oikein leveästi toiselle.
Siirsin jalkaani vähän parempaan asentoon ja aloin lepuuttamaan oikeaa takastani. Tässä tultaisiin kumminkin seisomaan jonkun aikaa, jos tuo ei ehdota kävelyä, mutta minusta nämä asiat on ihan hyvä selvittää näin ettei pikku Percivalin pää mene sekasin, kun joutuu tekemään monia asioita samaa aikaa. Miehethän pystyy vain tekemään yhtä asiaa kerrallaan. Siksi onkin hienoa olla nainen niin pystyy tekee monia asioita samaa aikaa. Ei vitsi, kun me ollaa eteviä olentoja. Kyllä orien, että ruunien käy kateeks meijän taidoille.
Orin vastatessa turkkilaisee lauseeseeni pienesti yllätyin. Okei, joo.. Uskoin, että tuo saa selvää siintä, mutta ei kimo nyt niin paljoa näyttänyt juuri sellaiselta, että puhuisi Turkkia kovinkaan usein. Olisihan se mukavaa kuulla, kun tuo puhuu kotimaan kieltää, saisin varmasti mukavat naurut tai sitten yllättyisin.. Sitä ei voi koskaan tietää. Olihan tämä osoitautunut veljeksenikin, joka oli aika uskomatonta, mutta ei mahdotonta. Itselläni Turkin kieli oli todellakin hallussa, koska olin puhunut sitä koko pienen ikäni enkä aikonut unohtaa kotimaani kieltä koskaan. Se oli valttini ja sitä halusin urheasti kantaa.
"Eli tunne on aika saman puolinen", hymähdin vielä lyhyesti.

Persikka. Naurahdin ääneen pienesti kuulessani tuon huvittavan lempinimen.
"Oletko tosissasi?" kysyin sitten kallistaen päätäni, jatkaen "siis ihan Persikaks sua kutsui?" Anteeksi, mutta minusta tämä herra ei kovinkaan persikkaa muistuttanut. Taitaa olla vain tuosta oikeasta nimestä kehitelty tuollainen hellittely nimi. Mutta siintä huolimatta.. Ei hele mikä nimi. Kun ori selitti, että arvostaisi kovasti jos puhuisin häntä Percivalina nyökäytän päätäni. "Ymmärrän paremmin kuin hyvin, Persikka", oli pakko piikitellä toiselle tuosta hänen ihanasta lempinimestään.
"Taisit muuten vasta saapua, vai ootko kauankin täällä heilunut, sisko hyvä?"

"Uuni tuore.. Iha äskö tuolt ihanast meren syleilyist nousin", tokaisin vastaukseksi varsin suoraan. Kuulin orin mainitseva, että oli itse ollut täällä parisen viikkoa, joten hän on juuri täydellinen hevonen kertomaan minulle, että minne olen oikein joutunut. "No sit voitkin kertoo minne oon oikee päätynyt", sanoin hymähtäen.
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 28. Huhti 2012 12:38

Persikaksi hyvinkin. Nyökkään hieman häpeissäni. Kaikkea typerää ne ihmiset osasivatkin keksiä. Se jos mikä oli tullut huomattua. Kasvatustilallakin olin saanut muutaman naurut osakseni, kun joukko hoitajiani oli tullut aidalle keskustelemaan minusta Persikka nimellä. Silloin jos jolloin olisin mieluusti voinut kopauttaa jokaista niistä ihmisistä kaviolla kuuppaan. Eihän se olisi tietenkään johtanut muuhun, kuin siihen, että tekisin omat oloni entistä kurjemmaksi.
Ymmärrän paremmin, kuin hyvin, Persikka kuulen Mein toteavan. Hyvä, että hän ymmärsi, eikä siis uskomusteni mukaan tekisi minua ihan pilkan alaista jokaisen seurassa. Ei kukaan varmastikaan toivonut saavansa osaksi nimitystä Persikka. Miten väärältä se tuntuikaan minun kohdallani. Ihmisistä se oli ollut mukamas hauskaa katsella minua ja huutaa, että tuolla se Persikka menee.

Kun puheen aihe vaihtuu hieman epämiellyttävästä lempinimi aiheesta siirryn mielenkiinnolla kuuntelemaan mitä tammalla oli kerrottavanaan saapumisesta. Yllätyn hieman, kun tamma sitten kertoo, että oli ihan parisen minuuttia sitten rantaunut. Nyökkään hieman hitaalla temmolla, joka kertoo hieman hämmästyksestäni. Mei vaikutti olevan vallan energinen siitäkin huolimatta, että oli mahdollisesti suorittanut äsken rankahkon uintimatkan. Lieneekö edes helppoa uida meressä yhdensilmän näöllä. Joka suunta täytyi aina tarkistaa päätä edestakaisin viuhtomalla. Meressähän saattoi vierailla terävä eväisiä haita, jotka onneksi yleensä kuitenkin paljastivat olinpaikkansa selkäevällään. Omaksi onnekseni en ollut yhtään haita nähnyt matkan varrella.
Harmaankimo ehdottaa, että kertoisin sitten hieman siitä minne tamma oli oikein saapunut. Se sopisi kyllä mainiost, vaikkei minusta oikein kunnon matkaoppaaksi olisi.
"No, sen verran minäkin olen kuullut, että tämä saari on nimeltään Caralia," esittelen saaren nimen jonka olin hiljattain oppinut lausumaankin ihan järkevän kuuloisesti.
"Mutta valitettavasti... En osaa oikein muuta kertoa," joudun sitten tuottamaan pettymyksen. Olin ollut täällä parin viikon verran enkä ollut tavannut juurikaan hevosia jotka olisivat voineet kertoa minulle tästä paikasta.
"Sori," pahoittelen vielä sitten sillä uskoakseni Mei odotti minulta isoveljenäkin sitä, että osaisin neuvoa ja opastaa tätä.
"Mutta hei, mitäs jos lähdettäisiin yhdessä kiertämään johonkin suuntaan?" ehdotan sitten, kun en muutakaan oikein keksi.
"Voitaisiin vähän kierrellä, mutta ekaksi hankkiutua tietty eroon tästä hiekkalaatikosta," sanahdan sitten virnistäen. Ainakin tein jollain tapaa selväksi, ettei tämä saari ollut pelkkää hiekkaa täynnä. Odotan mielenkiinnolla miten tamma tulisi vastaamaan ehdotukseeni. Olisihan se harmi erota vasta tavatusta sisaruksesta, mutta jos tämä tutkisi saaren mieluusti omin voimin enhän minä voisi väkisin mukaan tunkea. Siispä päätös oli siskoni kavioissa.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 29. Huhti 2012 11:40

Harmaa häntäni huiskahtaa ilmaa kärsimättömästi. Odotin kovalla innolla, että tämä herranen tyrmää ajatukseni tästä paikasta. En haluaisi nimittäin hengata koko loppu ikääni täällä auotiosaarella veljeni kanssa. Olihan se mukavaa törmätä omaa isoveikkaan, mutta emmä nyt sen kanssa koko ajan haluaisi olla, pakko täällä olla muutakin.. Katsahdan kummallekkin puolelle kääntäen päätäni hurjasti, että näkisin oikealla silmälläni vasemmalle puolelle. Niin kova työ, että näkee edes vasemmalle puolelle, pöh. Muiden hevosten tarvitsee vain pienesti liikauttaa päätään jommalle kummalle puolelle niin hyvä ettei ne nää silloin taaksensakkin. Tää on vain niin epäreilua...

Palautan katseeni Percivaliin, tuon verestyneihin silmiin. En ollut edes varma näkisikö tuokaan hyvin. On nimittäin tuo raapija saattanut vahingoittaa hänen silmiääkin. Ei olisi mahdottomuus. Jätin hetken päästä nämä arvauttelut sivummalle, kun kuulin orin mainitsevan Caraliasta.Ai, ettäkun tämä paikka omistaa hienon nimen. Mä pystyisinkin kuvittelemaan ton jollekkin valokyltille ja iso nuoli viereen, joka vilkkuis 'Caralia' ja siinä ois kilometritkin vielä 'Caralia, 100km' Niiku sellasii kylttei mitä tiellä näkyy, mutta siinä olisi vielä vilkkuvalotkin. Ois aika veikee näky. No onkohan tämä Caralia sitten autiosaari vai ihan sellain normi saari. Siintä Percival herra ei sanonut mitään joten kurtistin kulmiani kysyvästi.

En saanut kysymykseeni vastausta, mutta ei se mitään. Nyökäytän komeasti suoraa päätäni, kun herra ehdottaa kävelyä ja otan yhden askeleen eteepäin, mutta pysähdyin sitten rajusti. Kimo saisi johdattaa minut jonnekkin suuntaan.. Enhän minä tiedä missä on mitäkin. Ehkä hän vie minut katsomaan kameleita! Jihuu, sarkastisesti puhuin pääni sisällä.
"Voitaisiin vähän kierrellä, mutta ekaksi hankkiutua tietty eroon tästä hiekkalaatikosta"
Niin siis mitä?! Onko täällä oikeasti jotakin muutakin? Ilmeeni oli täysin tyrmistynyt.
"Eli onko tääl muutaki ku pelkkää hiekkaa?" sain sitten suustani ulos yllättyneellä äänellä. Noni, nyt tämä paikka alkaa kuulostamaan heti hetkeltä paljon mielenkiintoisemmalta.
"Ja mitäköhän täällä sitten mahtaa olla hiekan lisäksi?"
Squan
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Wohweli » 04. Touko 2012 19:30

Yksi silmäisen sisareni ilme on kerrassaan näkemisen arvoinen, kun tämä näyttyy yllättyvän täysin siitä, ettei tämä ollut pelkkää hiekkaa. Ainoa silmäkin näyttää laajenevan rutkasti ja tämän reaktio suorastaan pakottaa minut hymähtämään naurunomaisesti, mutta jollain oudon herrasmaisella hillityksellä. Miten mielelläni olisinkaan kuullut Mein menneisyydestä, etenkin siitä miten tämä oli menettänyt silmänsä. Epäilykseni sille, että silmä olisi vain tipahtanut olivat häviävät. Ei kai se olisi biologisesti edes mahdollista. Ajatuksena ei myöskään mikään herkullinen. Nälkä ei ainekaan tulisi toviin. Oltiinhan tässä nyt varsinainen kaksikko, suoraan roskiksen perältä kaivettuja. Rumia nyt ja ikuisesti, ei meistä koskaan mitään kaunottaria tai komistuksia tulisi. Minä en nähnyt pahaa yksisilmäisyydessä, mutta monikin ori voisi katsoa sitä kieroon, sillä nykynuorille ulkonäkö vaikutti olevan kaikki kaikessa. Myös minä olin yltiömäisen ruma. En minä kelpaisi juuri kenellekkään, ihme jos edes jollekin. Itse en ollut niinkään ulkonäön perään vaan tahdoin tehdä tuttavuutta luonteen ja persoonan mukaan.

Harmaankimo tuo esille sen jonka olin hieman epäsuoralla tavalla ilmaissut.
"Kyllä vain, paljonkin," Caralia oli tieteellisesti todella ihmeellinen paikka. Niin täynnä monenlaisia olosuhteita ja alueita. "Aavikko on vain murto-osa tästä paikasta," ainakin kuuleman perusteella. Olinhan minäkin elätellyt jonkinlaista uskomusta siitä, että koko saari oli jättimäinen hiekkalaatikko josta ei löytyisi ristinsielua. Vastaantulijoilta olin kuitenkin saanut tietää, että saarella oli varsin kattava tarjonta erilaisista paikoista. Oli havu-, sade- ja lehtimetsää, jonkin sortin soita, vesistöjä jokien ja järvien muodossa. Vuoristoja sekä muodollisia maastoja. Tasankoa ja ylänköä. Ja ainiin eihän tietty saanut unohtaa tundraista jäätikköä. Mahtoi olla ihanaa taivaltaa kylmässä erämaassa ikivalkealla maalla.
Sisareni on utelias tietämään saaren paikka tarjonnasta ja minulle tulee suora vaikeus esille jo siinä, kun alan pohtia mistä minun olisi järkevintä alottaa.
"Hmm..." äännähdän aluksi ja päädyn sitten vain luettelemaan alueet läpi ja sen jälkeen voitaisiin päättää matkakohde.
"No, Caraliast löytyy metsää jos jonkun laista, vuoristoja, ylänköä ja tasankoa. Myös routainen jäätikkö ja joku mainitsi ohimennen tulivuorenkin. Suo alueitakin löytyy sieltä sun täältä," selittelen yksinkertaisesti ja saan melko kutkuttavan houkutuksen lähteä täältä aavikolta Hoeroksi kutsuttua tulivuorta kohden. Se oli kertoman mukaan yhä jollain muodoin aktiivinen, mutta edellisestä purkauksesta oli jo aikaa, joten luonto oli todennäköisesti toipunut laavavirtojen aiheuttamasta tuhosta.
"Mitäs tuumaisit jos lähettäis kattoo sitä tulivuorta. Mua ainakin kiinnostais nähdä se, sillä en oo ennen semmossee törmännyt," ehdotan ja toivon, että Mei on edes pieneltä osin kiinnostunut matkaaman sen äärelle.
En kyllä ollut lainkaan tietoinen siitä miltä suunnalta voisimme mokoman nyppylän löytää. Olisi siis varmaan syytä kysellä tietä muilta vastaan kulkijoilta.

"Mut kyl säkin saat ehdottaa paikkaa," myönnyn sitten toteamaan jottei harmahtavalle tulisi tyysti sellaista kuvaa, että minä määräsin tahdin vanhempana sun muuta. Kyllä minä osasin kuunnella muitakin eikä päätöksellä ollut sen suurempaa vaikutusta. Eihän nyt sentään sodittu. Joka tapauksessa, matka tulisi olemaan todellinen seikkailu tai tutkimusmatka läpi tuntemattoman.
Wohweli
 

Re: Stamp on the ground

ViestiKirjoittaja Squan » 23. Syys 2012 20:36

[Sopisiko jos keskeytetään tämä peli? Miulta ei valitettavasti löydy juurikaan inspistä pelata]

Elikkäs..MEI POISTUU
Squan
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron