Vaikka minä sanon että välitä en

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Vaikka minä sanon että välitä en

ViestiKirjoittaja Shiipa » 01. Elo 2012 01:14

/ Tämä yksinpeli kertoo Aranjan ajatusten muodossa tamman (pitkähköstä) reissusta saaren ulkopuolelle. Luvassa piiiitkän kirjoittamistauon aiheuttamaa tönkköyttä. :P /

Olen maannut tässä jo tovin. En oikeastaan edes tiedä, kuinka kauan. Eikä minua edes kiinnostakaan, sillä olen viimein saavuttanut määränpääni. En kyllä muista, milloin viimeksi olisin voinut nimittää tätä paikkaa nimellä "määränpää". Viimeksi täällä ollessani olin tuntenut niin ristiriitaisia tunteita, että olin suorastaan uhannut henkeni lähteäkseni. Yksinäisyys, ankeus ja tunteet. Minua pelotti se, mitä tunsin ja mitä kohtaan. Oliko se ollut väärin? Halusin tukahduttaa ne tunteet. Halusin... en tiedä, mitä halusin, mutta tunsin tehneeni väärin. En ollut unohtanut menneisyyttäni. Se eli minussa voimakkaammin kuin koskaan.

Lähtiessäni olin vielä pysähtynyt hietikkoiselle merenrannalle. Olin antanut katseeni levätä horisontissa. Olin miettinyt kaikkea, mitä olen kokenut. Yritin rauhoittaa itseäni kaikin mahdollisin tavoin, mutta sen olin jo ennestään tiennyt mahdottomuudeksi. Toinen puoli minusta olisi halunnut jäädä - karata takaisin viidakkoon, aavikoille, vuoristoille... Antaa tunteideni ohjata. Toinen puoli suorastaan käskytti minut lähtemään. Kuin se olisi jokin vastaus tai ratkaisu elämäntilanteeseeni ja siihen, miten sisälläni tunsin. Halusin palata ja unohtaa kaiken, halusin... aloittaa alusta. Lähteminen auttaisi. Halusin uskoa tähän ajatukseen niin kovasti, että se oli alkanutkin jo tuntua ihan todelta. Kuin ratkaisulta siihen, mitä tunsin. Lähdin epävarmoin, huterin askelin. Merivesi oli viileää. Enemmän pitkää, uuvuttavaa uintimatkaa minua pelotti se, mitä tulisin kohtaamaan.

En muista uintimatkasta paljon. Perille olin kai päässyt tahdonvoimalla. Olin herännyt merenrannalta läheltä kuusimetsää, kaislojen seasta. Paikka oli minulle täysin tuntematon, eikä alueella näyttänyt asustavan ketään muitakaan. Kuusimetsä oli ollut vaikeakulkuista, tiheää ja kulkeminen siellä oli ollut erittäin raskasta. Olinkin levännyt siellä pari yötä, sillä tiheä oksisto ja kasvillisuus olivat omiaan suojaamaan minua sateelta, tuulelta ja jopa liialliselta kuumuudelta. Olin myös tutkinut ajatuksiani, mieltäni... Toisin kuin olin ajatellut, en tuntenut itseäni yhtään niin varmaksi tai helpottuneeksi matkan jälkeen. Olin jopa miettinyt, olisiko ollut sittenkin vain parempi jäädä..? Tuskin koskaan tulisin löytämään... Kotia? Miksi minä sinne olin edes halunnut? Eihän se enää ollut edes koti. Tai ainakaan se sama koti, jonka tunsin. Kaikki oli kuollutta, menneisyyttä... Hautasin ajatukseni nopeasti. Kai kuvittelin, että sysäämällä ikävät asiat sivuun saisin itseni voimaan hyvin. Henkisesti. Vaikka yksi suuri valhehan se oli. Valheisiin oli vain niin helppo tukeutua.

En tiedä, kuinka kauan aikaa siellä vietin. Kuljeksin ympäriinsä etsien jotakin. Muita hevosia. Onnellisuutta, vapautta? Alue vaikutti autiolta. Tapasin yhden vanhan, nälkiintynen hevosen, jolta sain tietää alueen olevan autio. Laumat olivat siirtyneet etelään, jonne matkaa olisi noin kolmen vuorokauden verran.

En tainnut tietääkään, mitä olin etsimässä. Epätietoisuus, jota olin pakenemassa alkoi käydä päivä päivältä todemmaksi. En voinut paeta todellisuutta, vaikka niin halusin. Enkä löytänyt vastauksia kysymyksiin, vai oliko niitä kysymyksiä edes olemassakaan? Oliko se ollut vain tyhmä tekosyy minulle itselleni lähteä? Olin kai kuvitellut, että tunteet olisi mahdollista tukahduttaa jos niin vain halusi. Ja olin kai kuvitellut, että sen jälkeen voisin hyväksyä itseni paremmin.

Matkani ei tuottanut minulle sitä tulosta, jota olin kuvitellut. Tapasin muutamia hevosia, mutta kaikki tuntuivat vain.. vierailta. Koko paikka oli tuntematon ja vieras. Yritin udella tietoa entisestä laumastani, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä yhtään mitään. Olivatko he vaihtaneet paikkaa? Oliko lauma hajonnut? Kysymyksiini ei koskaan kukaan vastannut. Viimein aloin tajuta olevani yksin. Enemmän kuin koskaan ennen elämässäni.

Päätökseni olin kai tehnyt jo pidemmän aikaa sitten ajatuksissani, vaikka niin en halunnutkaan heti uskoa. Se tuntui niin järjettömältä ja hullulta, että löysin itseni jopa etsimässä uutta tekosyytä päätökselle. Vaikka enhän minä sitä oikeastaan tarvinnut. Henkinen ylpeyteni saikin pienen kolahduksen, kun sain asiat myönnettyä itselleni: minun oli palattava saarelle. Caraliaan. Se... en tiedä, olin kai kiintynyt siihen paikkaan, ihan tiedostamattani. Ainakin se tuntui edes vähän... kodilta, enemmän kuin vieras maa, vieraat hevoset ja ihan vieras tunnelma. Tai ehkä koti oli liian vahva sana. En minä kodiksi osannut mieltää oikein mitään. Mutta Caralia oli edes jotain sinne päin. Tai sitten olin valmis tekemään sen kaiken yhden ja ainoan hevosen takia. Jota ehkä joskus luulin inhoavani. Mutta kuinka häntä kaipasinkaan kun löysin itseni yksinäisyydestä, ankeudesta ja masennuksesta. Fajer.

Uskallettuani myöntää edes puoliksi nämä asiat itselleni, kaikki kävi helpommaksi. Minä palasin. Ainakin yrittäisin sitä. Toisen kerran. Henkeni uhalla. Oliko se sen arvoista? Ehkä, ehkä ei, mutta en halunnut miettiä asiaa. Se olisi saanut minut hermostuneeksi ja epävarmaksi. Kai halusin pitää edes pientä illuusiota yllä itsevarmuudestani.

Nyt olen tässä. Takanani on kilometrejä aallokkoa. Olen väsynyt, kehoni on väsynyt, mieleni on väsynyt. Mutta jollain tasolla tunnen itseni ehkä helpottuneeksi tutun meri-ilman hyväillessä kasvojani ja hulmuttaessa harjaani. En ole aikeissa nousta - haluan vielä levätä. En voi sanoa, voinko paremmin, huonommin tai mitä minulle oikeastaan on tapahtunut, mutta jollain tavalla olen tyytyväinen ratkaisuuni.
Shiipa
 

Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron