Ei sitä koskaan tiedä missä puussa piru istuu

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Ei sitä koskaan tiedä missä puussa piru istuu

ViestiKirjoittaja Wohweli » 22. Tammi 2013 17:19

PERCIVAL
» Mukaan Juna ja Pashal. (:

Merivesi ei ollut oikea ratkaisu sille, että saisi pientä virvoketta itseensä. Suolainen lieju nimittäin tuntui oikein riipivän arpiani. Tuntui jo liian tutulta tehdä kaikki päin mäntyjä, vaikka kymmentä vuotta ikää mukanani kannankin. Mutta minä tapoihin kangistunut jääräpää ehkä sitten olin oppiva ainoastaan kantapääni kautta, kuten sanottiin.
Lyhyt häntäni liimautui kintereitäni vasten ja tynkä epäsopusuhtainen harjanikin sojotti mihin sattui ja osittain harja oli täysin liimaantunut laihaa kaulaani vasten. Kahlasin pois päin viileästä merivedestä hoksaten pian, etten pääsisi edes kuivattelemaan itseäni piehtaroinnilla. Pehmeähkö rantahiekka saattaisi kaikesta huolimatta repiä arpeni auki. Se tietäisi hiekkaisia ja suolaisia haavoja joita en tahtonut, kannoin jo valmiiksi mukanani kiitettävän annoksen kipua ja tuskaa. Pysähdyin matalikkoon ja laskiessani päätä huomaan jääväni tuijottamaan oma kuvaani. Miten vuodet olivatkaan muokanneet minua. Muiden oli varmasti vaikea sisäistää ajatusta siitä, että minä olin joskus ollut komea ori. Ylväs ja täydessä lihaksistossa, nyt olin riutunut, arpinen rumilus jonka lihakset olivat heikoilla ja kylkiluutkin paistoivat pienesti esille. Ja jalat, ne olivat pahemmassa kunnossa, kuin koskaan. Menisivät varmaan pian aivan toiminta kyvyttömiksi ja sitten olisin pulassa. Ehkä jopa suoraansanoen kuollut. Sillä mikä pelastaisi hevosen vaaralta sen paremmin, kuin nopeat jalat.
En juurikaan inhonnut itseäni, en ulkonäköäni, se ei estänyt minua tekemästä mitään. Ainoastaan kuntoni huoletti. Olin useimpiin ikäisiini verraten melko rapistuneessa kunnossa. Olin aina ajatellut, että ikä on vain numero eikä se hidasta minkään puolen asioissa, mutta tämä aate alkoi saada sen verran painoa, että olisi kai se pian hylättävä kokonaan. Ikä todella oli merkityksellinen. En ollut enää nuori. Ihan mielelläni minä palaisin aikaan, kun naisia riitti eikä ulkonäkö huolettanut, tai kunto kasannut paineita. Caraliassa en tainnut viehättää yhtäkään tammaa, enkä edes ole siitä mitenkään äärimmäisen kummissani. Olin ruma. Sysiruma. Caraliassa monet orit olivat minua paremman oloisia ja useimmilla oli taskussaan myös nallekarhun pehmeä luonne. Minä olin pahasuustani, kiroilin, kuin turkkilainen.

Nousin viimeiset askeleet rannan puoleen ja yritin hieman ravistella itseäni, mutta yrittelystä huolimatta olin yhä märkä. Valuin vettä joka puolelta ja toivoin nopeaa kuivumista. Päivä oli ollut melko kuiva ja näin iltapäivän tunneilla lämpö alkaisia pian jo laskea mikä hieman huolestutti. En tahtoisi vilustua sillä se voisi viedä pahimmillaan viimeiset voimat minusta. Oloni oli muutenkin, kuin loppuun imetyllä mehulla.
Puhahdin hiljaa itsekseni ja tähystelin pitkälle horisonttiin, kauas meren taakse.

Mikä minut piti vielä täällä?
Jos palaisin Turkkiin voisin löytää omistajani, hän hoitaisi minut kuntoon. Voisin saada osittain entisen elämäni takaisin. Se olisi lokoisaa, voisin melkein vannoa, että sen jälkeen en valittaisi enää milloinkaan.
Wohweli
 

Re: Ei sitä koskaan tiedä missä puussa piru istuu

ViestiKirjoittaja Juna » 22. Tammi 2013 18:04

Katsoin hieman mietteliäänä etelään. Tuuli puhalsi rentouttavasti, ja taivaanranta alkoi punertaa kun aurinko laski mereen. Ikävöin Mowglia. Missäköhän tamma oli nyt? Oliko hänellä kaikki hyvin? Tulisiko Mowgli perässäni Caraliaan? Olikohan hän edes elossa? Kaivoin rantahiekkaa hieman tuhrautuneena ja katsoin aavalle merelle. Toivoin näkeväni edes pienen pilahduksen rautiasta karvaa, mutta ei. Näin vain silmiä häikäisevän auringon.

Kyllästyttyäni silmien siristelyyn ja Mowglin toivottomaan etsimiseen käännyin kohti sisämaata. Ajatus kiersi mahdottoman hitaasti, kuin madellen. En vain olisi jaksanut. Annoin takajalkojeni liukua hiekkaa pitkin alleni, sitten romahdin maahan makaamaan. Hiekka oli hienoa ja lämmintä. Haukottelin hiljaa, venyttelin kaulaani. Kultainen karvani kiilteli kauniisti auringonvalossa, lyhyt harjani erottui siitä selvästi ainakin puoliksi kiillottomampana. Häntäni virtasi lempeässä tuulenvireessä hiekkaa vasten kuin meren aallot. Niin meri, ja rakastamani uiminen. Toisaalta nyt ei tehnyt mieli uida. Olin aivan liian väsynyt. Kävin kyljelleni maata vasten ja painoin pääni hiekkaan. Vääntelin ja kääntelin itseni hitaasti niin, että näin suoraan merelle. Painoin silmäni haaveillakseni hyvin hitaasti kiinni. Yritin tyhjentää pääni kaikista huolenaiheista ja peloista, ja jättää tilalle vain ihanat tulevaisuuden toiveet. Se oli kuitenkin vaikeaa vastarantautuneelle tammalle, joka tunsi tiedonjanoisuutta. Olisin halunnut tavata uusia hevosia, uusia persoonia, oppia uusia asioita. Mukavuudenhaluisuus kuitenkin pakotti minut pysymään paikallani. Riehuminen orien kanssa ei nyt olisi ollut hyvä vaihtoehto. Annoin tuulen vierittää hiekkaa kylkieni yli pieninä rippeinä ja avasin silmäni hieman väsyneenä. Yritin venyttää kaulaani veteen, mutten onnistunut. Olisin vain halunnut juoda. En vain olisi saanut antaa luonnonvoimien vyöryä ylitseni. Kumpa oma rakas tyttäreni olisi ede svierelläni - mutta Mariella oli jo kuollut. Olisin tehnyt mitä vaan että olisin saanut kuolla hänen puolestansa. Ihan mitä vaan...
Juna
 

Re: Ei sitä koskaan tiedä missä puussa piru istuu

ViestiKirjoittaja Wohweli » 23. Tammi 2013 16:37

Katseeni pysyttelee syvällä kaukaisuudessa. Jos nyt lähtisin paljon jäisi myös taakseni. Morena ja Mei, molemmat kyllä pärjäisivät Caraliassa, olisivat turvassa. Tuskin kumpainenkaan erityisemmin jäisi minun jälkeeni kummastelemaan. Morena kyllä varmasti tajuaisi minun menettelyni, hänhän tunsi minut paremmin kuin kukaan muu, tamma osaisi myös pitää puolensa. Mei taas jäisi ilman isoveljeään. Eihän se mokoma pieni tyttö pärjäisi täällä. Mieleeni muistui jälleen se mieleni kiihdyttänyt näky Snakesta siskoni seurassa. Sillä lierolla ei ollut minkäänmoisia oikeuksia lähestyä siskoani.
Pitäisikö minun siis hakea Mei ja yrittää saada tuo lähtemään kanssani Caraliasta? Se voisi jopa olla parhaaksi meille molemmille.

Hymähdän hiljaa itselleni ja käännän päätäni ohuen kaulani varassa oikealle päin. Jos lähtisimme matka olisi viisainta ajoittaa kesälle, silloin me molemmat selviäisimme matkasta, vaikka oma kuntoni herättikin epäilystä.
Otan muutaman askeleen turpani osoittamaan suuntaan, mutta lukitan jalkani sitten paikoilleen. En minä oikeasti halunnut pois Caraliasta. Tämä saari oli hieno kaikkine hevosineen ja vapauksineen. Miksi ihmeessä edes harkitsin paluuta ihmisen komennukseen. Mikä idiootti saatoinkaan olla. Heilautin päätäni ja käännyin vauhdikkaasti takajalkojeni varassa ja syöksyin nyt jalkojen kivun huudosta huolimatta eteenpäin. Laukkasin rantaa pitkin ja lähinnä takajaloilla tuntuvasta pistelystä heitin takamustani ilmaan, pukitellen kuin joskus nuorena.

Kuntoni oli erittäin huono sillä tunsin pian jo hapen oton olevan haasteellista ja lihasteni taistelevan tahtonia vastaan. Silti puskin eteenpäin kunnes erotin edessäpäin maahan vajonneen hahmon. Kohotin päätäni ja höristin korvani. Oliko joku loukkaantunut?
Lisäsin vauhtia ja annoin jalkojeni polkea hiekasta kunnolla vauhtia kunnes erotin hahmon jo paremmin. Se oli rautias hevonen. Vielä en osannut sanoa oliko se enää edes elossa.
Pelottomana lähestyin vierasta kohden ja hidastin nyt vauhtiani valmistautuen pysähtymään. Puuskutin kuuluvasti ja tunsin hien virtaavan ennestään märällä kehollani. Astelin ruskeaa kohden ja huomasin, että toinen eli yhä, mutta näytti päällepäin todella uupuneelta.
”Oletko kunnossa?” kysähdän toiselta hengäsyneellä äänensävyllä ja lasken päätäni makaavan tasolle.
”Are you ok, miss?” toistan aiemman kysymykseni vain sen varuilta jos rautias ymmärtäisi minua paremmin toisella kielellä. Tamma ei pikaisella silmäyksellä vaikuttanut olevan kovinkaan suuressa avun tarpeessa, mutta koskaan ei varmaan voisi olla liian avuksi. Nuorelta vaikuttava tamma muistutti kovasti oman rotuistani ja tavallaan kadehdin miten hyvässä kunnossa toinen vielä oli. Minä olin nälkäinen ja lihakseton, näytin todella onnettomalta villihevoselta. Tamma taisikin olla vasta rantautunut, kenties ihmisten kasvattama.
Wohweli
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron