Elämä on ikuinen jatkuva hetki

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Elämä on ikuinen jatkuva hetki

ViestiKirjoittaja Sussu » 04. Kesä 2014 19:26

Lilium

Ensimmäinen asia, jonka havaitsen herätessäni, on aaltojen rauhoittava loiske. Aallot eivät ole antaneet osan minusta kuivua laisinkaan, sillä tunnen niiden edelleen tavoittavan takaosani.
Olen turtunut niiden vilpoisaan kosketukseen. Kun sitten avaan silmäni, näen pelkkää hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Olen nukkunut jo hyvin tovin, sillä kun saavuin, oli vielä aamu. Nyt ilta-auringon säteet valaisevat rannan kauniisti.
Lihaksiini sattuu, mutten voi olla hymyilemättä.

Maltan pötköttää maassa enää vain hetkisen. Liikkeeni ovat haparoivat kuin pienen varsan, mutta pääsen muutaman hassun yrityksen jälkeen jaloilleni.
Keskityn taas ympäristön tarkkailemiseen. Tämähän näyttää... vallan mielenkiintoiselta. Ei merkkiäkään ihmisasutuksesta, vaikka näin varhaisessa vaiheessa en voi olla varma mistään.
Enkä tiedä, mitä oletan saavani vastaukseksi, mutta minä hirnahdan. Ääneni on kimeä, se kaikuu vahvana mutta hiukan epävarmana. Tarkoitukseni ei ole tunkeilla, mutta tässä minä nyt olen. Valmiina kohtaamaan, mitä eteen tulisikaan.

Lämmin merituuli leikittelee harjallani. Missä ikinä olenkaan, kesä on selkeästi tavoittanut tämänkin paikan. Olen tosin jossain määrin huolestunut siitä, että ranta tuntuu jatkuvan loputtomiin - pelkkää hiekkaa. Miten minä täältä vettä tai ruokaa löytäisin?
Minua huimaa, mutten keskity siihen. Pääni on edelleen varsin sekaisin uituani yön ja nukuttuani arviolta koko päivän.

Eiköhän tämä iloksi muuttuisi, jos nyt löytäisin... jotain, mikä auttaisi eteenpäin.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: Elämä on ikuinen jatkuva hetki

ViestiKirjoittaja Wohweli » 11. Kesä 2014 23:20

SNAKE ~

Valvoikko makoili rantaa vasten selälteen. Hän oli ollut siinä pitkään. Oikeastaan koko yön valvonut tähtiin tuijotellen toivoen vain rakkaansa olevan lähellä, voidakseen koskettaa toista ja turvata tämän olon sataprosenttisesti. Siinä Snake kuitenkin oli yksin ja varmaan olisi niin kauan kunnes könyisi takaisin drinkille ta parille.
Ori henkäisi hieman haikeana ja sulki hetkeksi jäiset silmänsä nauttien mereltä puhaltavasta tuulesta ja sen mukana kuljettamista tuoksuista. Meren äänet kantautuivat hyvin ja sen vuoksi oli melkein ihme, että Snake edes kuuli etäisen hirnahduksen sen seassa. Ori kurtisti hieman kulmiaan ja avasi silmänsä. Kuuliko hän oikein?

Valkovoikko kellahti kyljelteen ja kohotti päätään tähystelläkseen oliko jälleen kuullut omiaan. Niin kävi aina välillä eikä ori oli tälläkään kertaa juuri yllättynyt asianlaidasta.
Quarter siristeli silmiään ja saikin paikannettua lopulta kirjavan hevosen merta vasten. Hiljaa itsekseen ori vihelsi ja nakkeli päätään. Varsin kaunis ilmestys, se täytyi myöntää.
Snake tiesi, että toinen voisi hyvinkin olla samassa jamassa kuin hän pari vuotta sitten ja halusikin olla ensimmäinen joka ojentaisi neidolle auttavaa kättä.. ellei..

Heti hämärien muistikuvien palatessa raadellusta tammasta ei Snake halunnutkaan olla enää niin avulias, saati kiltti. Sen sijaan hän voisi hieman leikitellä tällä neidolla.
Virne nousi väkisinkin kujeikkaille kasvoille samalla, kun ori nosti itsensä ylös hiekasta. Varsin näyttävin - suoraan Jamakselta opituin - askelin quarter lähti lähestymään vierasta tammaa, antaen päänsä ja hännän kulkea korkealle. Nyt olisi näyteltävä vakuuttavasti olevansa koko saaren mahtavin hevonen. Kyllä se läpi menisi jos Snake niin tahtoisi.

"Kas neito hyvä! Ei tänne ole lupa niin vain tulla. Kertokaahan nimenne Kreivi Kalkarokselle," ori puhui pöyhkeällä snobiaksentilla eikä edes kohdistanut katsettaan enää suorasti kirjavaan vaan piti päänsä nyrpeästi ylhäällä.
Wohweli
 

Re: Elämä on ikuinen jatkuva hetki

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Kesä 2014 14:59

Saan huomata pian, etten ole yksin. Katseeni tavoittaa kuin tyhjästä ilmestyneen orin - tiedä sitten, oliko hän makoillut hiekalla vai todella ilmestynyt tyhjästä - joka nyt astelee minua kohden. Innostus sivuuttaa väsymyksen höristessäni malttamattomana. Kävelen vastaan tuota valkeaa oria, joka lähempää katsottuna alkaa näyttää aina vain kummallisemmalta.
Mutta enhän minä ulkonäön perusteella ketään tuomitse.

En ehdi kävellä pitkään, kun tuntematon ori onkin jo keskusteluetäisyyden päässä. Innostukseni sen sijaan muuttuu hämmennykseksi heti hänen käsityksensä tervehtimisestä kuullessani.
Korvani painuvat vähän sivuille ja hämmennys paistaa kasvoiltani. Toinen on niin... Tapa, jolla hän kannattelee päätään ja yleensäkin seisoo edessäni, ja puhuu minulle...
"Anteeksi", minä kiirehdin sanomaan melkein änkyttäen. Kreivi Kalkaros?
"Tarkoitan, anteeksi, Kreivi Kalkaros - nimeni on Lilium enkä minä tiedä, missä olen", sanon välittömästi sen jälkeen, kun kykenen.

Oloni on vähän epävarma, mutten pelkää. Enemmän olen vain hämmentynyt tästä vastaanotosta.
"Saavuin mereltä hetki sitten", totean, vaikka sen Kreivi Kalkaros lienee jo päätellyt mielessään.
"Eikä tarkoitukseni ole suinkaan olla riesa, mutta... Eihän mun tarvitse takaisin merellekään palata?" henkäisen jo aidosti pelästyneenä, katsoen suoraan noihin vaaleansinisiin silmiin.

"Mä haluaisin vain tietää, mikä tämä paikka on", sanon. Ehkä hän antaisi minun jäädä.
Pakkohan hänen on antaa minun jäädä!
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron