Aina ei voi saada anteeksi

Alue on kylmä, jäinen ja erittäin luminen. Jäätikkö on ikijäässä, eivätkä lumet sula kesälläkään ja ilma pysyy viileänä läpi vuoden, talvella tietysti aavistuksen kylmempää. Muutamia puita voi sattumalta nähdä, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi täysin lumen peitossa.

Aina ei voi saada anteeksi

ViestiKirjoittaja Wohweli » 31. Heinä 2012 18:46

BÝLOR & NOLLATOLERANSSI
» Dramaattinen perhe- ja yksinpeli.


Järkyttää jo yksin ajatus miten pitkään tämä routainen maa jatkuisi. Luulin sen päättyvän jo pian, mutta yli tunnin tarpomisenkaan jälkeen maisemat eivät juuri olleet vaihtuneet. Myöskään yritykseni laukata lumivallien läpi eivät olleet edistäneet tilannetta.
Huokaisun ja ärähdyksen risteymä karkaan suustani ja iskottaudun paikalleni, huilatakseni edes pienen hetken. Pääni roikkuu matalalla, mutta hieman uskallan sitä nostaa jotta voin vain todistaa, ettei metsän rajasta ollut tietoakaan. Tämä ei tosiaan ollut alkuunkaan hyvä idea. Voisin pyöriä täällä vuoden, mutta tuskin löytäisin milloinkaan pois.

Haukon siinä rasittuneena henkeäni kunnes silmiini osui jotain. Horisontin puolessa näytti liikkuvan joku. Nostan pääni korkeammalle ja höristän korvani samalla, kun kasvojani tiukentaa melko vakava ilme. Se oli hevonen. Mahtoi olla penaalin tylsin kynä. Ei ollut tosiaankaan mitään järkeä liikkua täällä. Yökin tulisi varmasti olemaan hyytävän kylmä, mutta onneksi nyt vasta liikuttiin keskipäivän puolella, saattaisin hyvällä lykyllä siis löytää pois ennen yötä.
Hetko... Hevonenhan näytti liikkuvan tähän suuntaan. Aluksi ajattelin vain kääntyä selin ja jatkaa matkaa, mutta ehkä olisi hyvä kysyä siltä neuvoa, vaikka se niin epämiellyttävältä tuntuikin. Valkea ori osoittautui valtavaksi, jokainen lähestytty metri lisäsi sen korkeutta. Aivan valtava!
"Hei nuorukainen," se tervehti minua hyvän tahtoisesti ja sai suuni vääntymään hieman vinoon, eikä se jää jättiläiseltä näemmä huomaamatta, se vain hymähtää ja hymyilee tuttavallisesti.

Samassa katseeni nousee silmiin... Safiirit... Aivan, kuin minun. llmeeni muuttuu jälleen. Tällä kertaa hieman häkeltyneeksi.
"Mitäs varten liikutte täällä?" ori tiedustelee minulta.
"Kunhan olen läpikulku matkalla," vastaan yksinkertaisesti ääneni hämmentyneeksi pyöristyneenä.
"Ette siis kuulu lumihevosiin?" jatkaa paksukainen kyselyään.
"No, en kuulu... Mikä ihmeen ristikuulustelu tämä on?" pihahdan sitten melko aiheettomasti, mutta en kadu pisaraakaan.
"Minä olen Huurteinen Henkäys Býlor, entä te tyttönen?" hevonen esittäytyy ja minun silmäni laajenevat.

Mitä!?
Tämä hevonen... Tämä ori...
Tämä ori oli minun isäni!

Huojahdan hieman taaksepäin, mutta saan itseni pidettyä pystyssä ja ravistelen päätäni. Haluaisin niin hypätä isääni vasten, itkeä kaipuuni maanrakoon, mutta sisimmästäni alkoi kummuta lämmin vihan liekki.
"Justiinsa," mutisen vähäisesti liikkuvien huulteni lomasta.
"Anteeksi?" ori kysyy ystävällisesti, mutta on selvästi hieman häkeltynyt.
"Niin, että justiinsa..." toistan aiemman ihan sen varuilta, että ori olisi oikeesti jättänyt sen kuulematta.
"Paikasta josta en tosiaan häntä etsi, löydän hänet, eikä hän - helvetti soikoon - edes tunnista minua," aloitan lujentuneen puheen.
"Nyt en valitettavasti ymmärrä..." Býlor ilmoittaa silmät jo hieman vakavammaksi painuneina.
"Sinä! Sinä olet minun isäni!" huudan toiselle kyynelten kihotessa silmiini. Býlorin ilme selvästi kuoriutuu, eikä tämä nähtävästi ole uskoa sanoja jotka olin päin tämä naamaa huutanut. Eikö se tajua, että olin oikeasti vihainen?

"Ana... Oletko se... Se siis sinä?" salmiakkiotsainen kysyy ja ottaa askeleen lähemmäs minua.
"Sinä hylkäsit minut!" karjahdan vihoissani ja otan askeleen perääntyäkseni.
"Enkä ole mikään Ana! En ainekaan sinulle!" huudan samalla, kun kyyneleet lähtevät valumaan, mutta kasvoilleni on yhä muurattu vihainen ilme.
"Ana... Yritä, y-yritä ymmärtää minua, minä..." Býlor virkoo ilmeen kera joka viestii siitä, että tämä olisi pahoillaan.
"No en taatusti! En ymmärrä sinua, vaikka pakotettaisiin!" huudan orille armottomasti. Hän ei tosiaan ollut kuullut vielä puoliakaan syytösten tulvasta, jonka olin valmis syöksemään toisen ylitse. Tämä oli niin pientä siitä kaikesta mitä minä olin kokenut.
"Rahoituttaan, keskustellaan asioista, Ana kiltti," Býlor pyytää ja huomaan, että tämänkin silmät ovat kostuneet kyynelistä. Se saa minut hetkeksi hieman jäätymään, mutta ravistelen jälleen päätäni kieltäytymisen merkiksi.
"En ole Ana! Olen Nolla! Nolla ainoastaan siksi, että sinä jätit minut! Tuhosit elämäni!" huusin orille joka anoi katseellaan armoa. Sitä sopisi hakea jostakin muualta.

"Olet sika! Ajattelet vain itseäsi!" huudan orille, joka vuodattaa kyyneleitä siinä edessäni.
"Hylkäsit minut ja lähdit muualle elämään villiä ja riehakasta elämää ilman minua! Minä olisin sinun mukaasi ollut vain tiellä!" syytös toisensa perään, mutta siltikään ori ei poistu luotani.
"Olet maailman huonoin isä!" nämä saavat Býlorin hätkähtämään ja jäämään tuijottamaan minua suru kasvoja maalaten.
"Mutta... Mutta... Minähän tahdoin vain sinun parastasi," ori sanoo.
"Hiljaa!" huudan tämän sanojen jälkeen. Olin saanut tarpeekseni, olin kuullut tarpeeksi. En tahtonut kuulla enää sanaakaan.
"Ole hiljaa!" huudan toistamiseen jotta se varmasti menisi ymmärrykseen.
"Tuskin tarvitsee pyytää pysymään poissa elämästäni, kun se on tähän astikin sujunut niin vaivattomasti ilman erillistä pyyntöä!" lausun viimeiseksi, kunnes käännyn sulavasti ympäri ja säntään raivokkaassa laukassa pois päin isästäni. Pidän katseeni visusti edessä enkä suo edes ajatusta sille, ettää katsoisin taakseni saati kääntyisin kokonaan ympäri ja palaisin isäni luo.
Kyyneleet riehuvat kasvoillani, mutta myös Býlor vuodatti kyyneleitä jäädessään katsomaan avuttomana perääni.

MOLEMMAT POISTUVAT.
Wohweli
 

Paluu Jäätikkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron