Hetken tie on kevyt

Alue on kylmä, jäinen ja erittäin luminen. Jäätikkö on ikijäässä, eivätkä lumet sula kesälläkään ja ilma pysyy viileänä läpi vuoden, talvella tietysti aavistuksen kylmempää. Muutamia puita voi sattumalta nähdä, mutta nekin ovat suurimmaksi osaksi täysin lumen peitossa.

Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 29. Elo 2010 16:29

[ sovittu peli Jagan kanssa ]

OXANIA

On huolestuttavaa että noin lähes vuoden ikäinen pieni tammavarsa seikkaili yksin tietämättä minne oikein oli menossa. Suurin ja pelottavin asia tässä oli että tuo tamma ei nähnyt eteensä, ei koskaan. Tammavarsa kuitenkin halusi päättäväisenä jatkaa matkaansa eteenpäin. Juuri nyt hänen jalkojensa alla tuntui kylmää ja pehmeää, erilaista kuin kuuma hiekka. Lunta? Oliko täällä lunta tähän aikaan vuodesta? Häntä palelsi. Mikään ei tuntunut yhtä kylmältä kuin tämän maaston kylmä ilma. Varsa ei tiennyt missä hän oli, Oxania – oli eksynyt.
Tuuli puhalsi päin kasvoja, mutta silmät eivät reagoineet siihen mitenkään. Pimeys avautui jatkuvasti toisen eteen. Vain korvat olivat tarkkana kuuntelemaan ja muut toimivat aistit olivat sokeuden puolesta vahvimmillaan. Kun yksi aisti oli pelistä pois, vahvistui muut aistit paremmiksi.

Fiup.

Tamma oli turvallaan. Pieni inahdus kuului hänen suustaan pienen kehon osuessa pehmeästi kylmään maahan. Oxania pelästyi että kirkaisi suuremmin. Kuin pimeässä olisit itse ja sinua yhtäkkiä tartuttaisiin jalkaan, varmasti säikähtäisit ja saattaisit jopa kiljahtaa. Tämä tilanne tuntui täysin samalta, mutta sen pieniin sieraimiin ei osunut lainkaan väärää hajua, ei mitään petoa eikä mitään. Hän siis liukastui. Se ei kuitenkaan helpottanut tilannetta – pienen varsan sydän hakkasi kuin tuhat muurahaista tallaisi maata. Varsalla ei ollut hetkellistä vaihtoehtoa kuin asettaa jalkansa alleen takaisin ja ponkaista ylös hitaasti mutta varmasti, että samalla rivakasti.
Oxanian piti olla rauhassa, yrittää rauhoittua ja keskittyä kulkemaan tietään eteenpäin, tunnustelemaan maastoa tarkemmin. Hän oli ymmärtänyt että maasto tuli olemaan yhtä ja samaa, eikä tarvinnut mitään väistää. Tämä olikin ensimmäinen kerta tammalle kun hän kaatui valkeaan lumeen, mutta tässä tapauksessa hän ei tiennyt mitä se oli väriltään. Se oli ainakin pehmeää, lunta kenties? Sitä mitä äiti oli joskus hänelle kertonut, mutta ei sen enempää, muuta kuin talvisin tulee lunta.

Viimein kun hän oli takaisin tukevilla jalkapohjillaan päätti tämä viimein lähteä astelemaan eteenpäin. Hänen piti olla edelleen tarkkana ja varuillaan. Lisää pelkoa.. Tamma ei tiennyt mihin oli menossa, mutta me joita häntä katselimme – tiesimme minne se oli menossa. Jäätikkö oli vaarallinen alue ja joka siellä ei osannut kulkea joutui varmasti suureen loukkuun, pudoten jyrkännettä alas tuntemattomaan. Varsa-parka… Hän otti askeleen, toisen ja kolmannen.

Nyt hän oli ottamassa neljättä askelta, suoraan kohti jyrkkää pudotusta. Pelastaako kukaan häntä? Joutuuko tämä putoamaan? Oxania ei aistinut lopun tulevan vastaan näinkin pian.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 04. Syys 2010 11:42

[ ja täältä myö nyt tulemme ]

SADETANSSIJA

Sadetanssija oli loukussa. Kimo ei itse ymmärtänyt ollenkaan, miten hän oli moiseen pulaan edes joutunut, sillä kaikki oli tapahtunut niin nopeasti - mutta siinä hän nyt kuitenkin oli; Jumissa liukkaalla jyrkänteellä, jolla yksikin väärä liike voisi johtaa hänet kuolemaansa.
Kimo pureksi hermostuneena hampaansa yhteen. Hänen elämänsä oli vain hiuskarvan varassa.
Sadetanssijaa pelotti enemmän kuin pitkään aikaan, ja hän sai vain vaivoin pidettyä itsensä aloillaan ja ajatuksensa kasassa kun pelko ja kauhu rutistivat hänen rintaansa. Hätiköiminen olisi tässä tilanteessa pahaksi.
Kimo sulki silmäluomensa, niin että säkenöivät siniset silmät peittyivät niiden taakse, ja hän henkäisi syvään jäätikön hyistä, pistelevää ilmaa sisällensä. Hänen oli pysyttävä rauhallisena.

Luultavasti herää kysymys, että kuinka Sadetanssija oikein tuohon tilanteeseen päätyi - makaamaan kyljelleen liukkaalle jyrkänteelle, josta oli pitkä pudotus mustaan syvyyteen, kuolettavaan rotkoon?
...Palataanpa muutama tunti ajassa taaksepäin.
Kaikki alkoi siitä, kun Sadetanssija oli kävelemässä aistiensa varassa pitkin lumihevosten maita, kulkien tietämättään yhä lähemmäksi ja lähemmäksi suurta ja kylmää jäätikköä. Hän oli etsimässä kadonnutta ystäväänsä, josta hän oli kovasti huolissaan. Kimo oli aluksi tuntenut maan jalkojensa alla muuttuvan koko ajan vain pehmeämmäksi ja upottavammaksi, sekä ilman hyytyvän aste asteelta enemmän pakkasen puolelle. Muutos tapahtui kuitenkin sen verran hitaasti, ettei Sadetanssija osannut arvata ajautuvansa hiljalleen syvälle jäätikön uumeniin.
Hän oli huomannut sen aivan liian myöhään.
Sadetanssijan askeleet veivät häntä pitkin lumista, upottavaa maata. Hän kaatuili vähän väliä nokalleen, sillä pehmeä lumi ei kestänyt pidätellä hänen painoaan. Se oli turhauttavaa, mutta ori saattoi toisaalta olla myös helpottunut, sillä edessä ei ollut puita, suuria kiviä tai muita sen kaltaisia esteitä kuten esimerkiksi metsässä. Jäätikkö oli autiota ja tasaista maastoa, jolla ei tarvinnut pelätä puihin törmäilyä.
Kylmä ilma sai Sadetanssijan värisemään kauttaaltaan, ja hänen oli haukottava henkeään, kun ilma tuntui niin jäätävältä ja ohuelta hengitettäväksi. Se salpasi hänen hengityksensä. Kimo oli huudellut apua, mutta hänelle vastasivat vain humiseva tuuli sekä kuuta ulvova yksinäinen susi. Sadetanssijan oli siis pärjättävä omillaan, ja yritettävä jotenkin löytää tie pois jäätiköltä.
Tuota tietä hän ei kuitenkaan löytänyt.
Sadetanssija asteli vaarallisen lähelle rotkoa, joka oli niin syvä, ettei sen pohjaa saattanut nähdä. Kimo oli enää vain askeleen päässä tuon rotkon reunasta, ja HUMPS, yhtäkkiä hän oli tömähtänyt kyljelleen ja valunut lunta pitkin rotkon reunalle.
Tästä pääsemmekin takaisin nykyaikaan.

Sadetanssija ei voinut nähdä rotkoa selkänsä takana, mutta sieltä puhaltava pureva tuuli varoitti häntä kääntymästä taaksepäin.
Niinpä kimo keräsi kaiken rohkeutensa, ja yritti ensin mennä vatsalleen, ja kumartua sitten varovasti eteenpäin pois rotkon suunnalta. Sadetanssija liikkui varovaisemmin kuin ikinä ennen, ja se osoittautui hyvin järkeväksi menettelyksi, sillä pikku hiljaa ori pääsi kauemmaksi rotkolta, aina vain lähemmäksi turvaa.
Sadetanssija ryömi monta metriä eteenpäin, ennen kuin uskaltautui nousemaan jaloilleen. Hän huokaisi syvään helpotuksesta, pitkän hengen pidättelyn jälkeen, kun oletti viimein olevansa turvassa. Hän oli päässyt pois loukustaan.

...Mutta mitä ihmettä tuuli kuljettikaan mukanaan?
Sadetanssija oli tuskin ehtinyt huo'ahtaa, kun hän jo hälyyttyi uudelleen. Oikealta puhaltava viima kuljetti hänen nenäänsä hevosen hajun. Kimolla oli paha tunne, että tuo hevonen oli kulkemassa hänen laillaan kohti vaaraa, kohti rotkoa.
Mutta miksi?
Sadetanssija ei ehtinyt jäädä pohtimaan asiaa sen pidempään, sillä hänen oli välittömästi varoitettava toista.
"Seis! Pysähdy!", hän huusi ja kääntyi oikealle, missä oletti hevosen olevan. "Varo, siellä on rotko!", hän sanoi hädissään, ja toivoi koko sydämestään, ettei tuo tuntematon matkaaja ollut astumassa rotkoon.

"Pysähdy!"
Jaksu
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 08. Syys 2010 12:02

Juuri kun tamma oli ottamassa askeleen kohti surmaa, kääntyivät hänen korvaansa. Sanat jotka hän kuuli, saivat sen pysähtymään välittömästi ja siirtämään jalkansa taaksepäin - peruuttaen kaksi askelta.

"Pysähdy!"

Oxania kelasi tapahtumaa. Hänen sokean hömistynyt katse katsoi pitkin rintamaa, mutta hän ei haistanut eikä sen kummemmin kuullutkaan yhtään mitään. Hän ei saanut sanaa suustaan. Miksi hänen piti pysähtyä? Kuka huusi? Kuka? Hän mietti ja mietti ja päässä nämä ajatukset pyörivät hyvin kiihkeästi.
Mania oli hiljaa ja peruutti pari askelta taaksepäin. Hänelle tuli pienet väreet pintaan. Oliko hän juuri astemeassa rotkoon tai sellaiseen murhanloukkuun? Oxaniaa alkoi pelottaa hiukan ja se saikin pienet jalat värähtelemään jännityksestä. Nyt hän kuitenkin yritti etsiä ääntä tulevasta suunnasta. Se oli vaikeaa, sokea katse harhaili maisemissa. Pimeää, tuulista ja... hiljaista.
"Kuka siellä?!", se korotti ääntään. Kauniin sulava ja pehmeä ääni kaikui tuossa hiljaisessa paikassa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa vastausta tuolta toiselta joka oli hänelle hiljattain huutanut. Häntä tietysti pelotti että vastassa oli jokin paholainen, mutta paholainen ei luultavasti olisi huutanut toiselle. Se siis.. Auttoi?

"K-kerro kuka olet!", tätä ei kuitenkaan voinut vielä lukea huutamiseksi. Oxania korotti ääntään vielä enemmän että se varmasti kuuluisi kauemmaksi jos toinen oli kaukana. Se ääni mikä toisesta oli tullut oli yllättävän kaukana joten hänen oli kysyttävä myös hyvin kuuluvasti. Pelko kaiversi sitä syvältä.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 11. Syys 2010 12:54

Sadetanssija värisi hermostuksesta, kun hän tuijotti sokein silmin ja täysin avuttomana oikealle muukalaisen suuntaan pahinta peläten. Hän ei voinut tehdä tuossa tilanteessa muuta kuin kuulostella muukalaisen askelia ja ääniä ja toivoa, että toinen noudattaisi hänen neuvoaan ja perääntyisi välittömästi pois rotkon läheisyydestä, ennen kuin tämä ehtisi astua kuolemaansa.
Ahdistus ja pelko muukalaisen puolesta puristivat tukahtuttavasti Sadetanssijan rintaa, kun hän höristeli korviaan ja pinnisti kuuloaan tarkkaillakseen muukalaisen liikkeitä. Aluksi orin korvissa puhalsi vain ulvova viima, mutta sen seasta hän erotti...
... Askelia. Narisevia, lumista maata tallaavia askelia.
Muukalainen oli siis yhä turvassa maanpinnalla ja käveli, mutta mihin suuntaan? Jatkoiko tämä rotkolle, vai kääntyikö siitä pois päin?
Ori korskahti hermostuneena ja lähti astelemaan varovasti - mutta silti niin nopeasti kuin sokeana vain kykeni - eteenpäin suuntaan, jossa oletti tuntemattoman hevosen olevan. Hänestä vaikutti vahvasti siltä, että muukalainen oli vielä turvassa sillä hän ei kuullut kauhistunutta, loittonevaa putoavan hevosen kiljaisua tai muuta hälyyttävää ääntä.
Sadetanssija oli silti edelleen ihmeissään siitä kuinka joku voisi kävellä sillä tavalla päin rotkoa, joka oli varmasti näkevän hevosen havaittavissa. Toisen päässä liikkui siis joko itsetuhoisia ajatuksia, tai sitten tämä oli...

Sokea, kuten hän?

Ajatus järkytti Sadetanssijaa.
Jos hevonen todella oli sokea, tämä voisi aivan tietämättään ajautua vielä uudelleen rotkon armoille ja pudota sinne, ellei pakenisi heti riittävän kauas sen luota. Sadetanssija nielaisi...
Tämä on aivan kauheaa, hän ajatteli.
Kivi kuitenkin vierähti orin sydämeltä, kun tamman ääni huusi hänelle. Muukalainen oli yhä elossa.
Hyvä.
Kimo ori kohotti leukaansa ja huusi pehmeälle ja kirkkaalle tamman äänelle vastauksensa.
"Sadetanssija", hän sanoi. "Olen Sadetanssija. Oletko kunnossa?", ori kiirehti kysymään, sillä hän oli kovasti huolissaan vieraan tamman voinnista. Olisi kamalaa, mikäli toinen olisi satuttanut itseään. Sadetanssijasta ei olisi silloin tammalle avuksi.
Sadetanssija pysäytti askeleensa, kun hän arveli olevansa vain muutamien metrien päässä tammasta. Hän ei mennyt sen lähemmäs, sillä toinen kuulosti hätäiseltä. Aivan kuin olisi pelännyt häntä.

"Älä pelkää", ori sanoi rauhoittavalla, ystävällisellä äänellä. "Olet turvassa nyt, älä pelkää"
Jaksu
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 16. Syys 2010 20:17

Oxania ei ollut koskaan tuntenut samanlaista tilannetta kuin nyt. Hänen jalkansa vapisivat kylmästä, sekä jännityksestä… Ehkä myös hitusen pelosta. Hän yritti parhaansa mukaan rauhoitella itseään, mutta siitä ei näyttänyt tulevan yhtikäs mitään. Hänen oli vain päättäväisenä katsella ja odotella vastausta.
Kun nyt ajattelee, oli tamma kävelemässä syvään kuiluun – saman tien kuollut sinne. Tippunut. Hän saattoi mielessään kiittää tuota tuntematonta joka rohkeasti oli huutanut hänelle pysähtyäkseen. Oxania mietti ja pudisti päätään, sokein katsein havitteli maisemaa. Ketään ei kuitenkaan tuntunut olevan lähettyvilläkään. Hän ehti epäröidä, muuttua astetta pelokkaammaksi ja jalat vapisivat astetta lujemmin.
Kunnes…

Hän kuuli äänen.
Kevyen ja pehmeän äänen. Se oli ori, luultavasti. Mania ei tiennyt siitä sen enempää muuta kuin äänen. Sen pehmeän ja turvallisen oloisen. Heti kuultuaan äänen katosi se pieni vapina tammasta ja hän käänsi korviaan varovasti eteenpäin. Ne olivat pelosta jäykkänä niskaa vasten, mutta nyt hän kykeni ne laittamaan eteenpäin. Hän silti jännitti kovasti. Hiljaa hän kuuli tuulen lävitse kuinka joku asteli häntä lähemmäksi ja lähemmäksi. Oxania itse tunnusteli maata, katsoi maata sokeana ja otti askeleen jos toisenkin eteenpäin. Haju hänen sieraimiinsa voimistui ja pian hän tunsikin toisen läheisyyden. Jokin lämpö hehkui toisesta ja sai Oxanian vain pysymään paikoillaan ja kuuntelemaan vieraan hennon äänen.
”Olen kunnossa”, se sanoi hiljaisella äänellä. Hän ei kuitenkaan osannut luottaa toiseen täysin vaikka sen äänikin kertoi todella paljon pehmeydestä ja lempeydestä. Lämmöstä ja ystävällisyydestä. Varsa varoi hieman.
Sadetanssija… Miten ihmeellinen nimi. Tuli ensimmäisenä tämän pienen ruskeaturvan mieleen.
”O.. Oxania”, hän sanoi suhteellisen hiljaa, mutta loppua kohden painosti sanoihinsa kunnolla ja sai juuri ja juuri sanottua nimensä ripeästi loppuun.

Hän tunsi toisen läheisyyden vaikka heillä taisikin olla etäisyyttä.
”Miltä… Miltä sinä näytät?”, ensimmäiset sanat hän sai sanottua.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 25. Syys 2010 11:25

Lumivaippa narskui ja natisi Sadetanssijan kavioiden alla, kun hän hitain ja tunnustelevin askelin siirteli jalkojaan eteenpäin lumisella pohjalla. Hän koetti pitää itsensä koko ajan suorassa linjassa, jottei hän kaartaisi huomaamattaan oikealle rotkoon. Niin kauan, kun rotkosta puhaltava viima ei pyyhkinyt hänen kylkeään tai jalat eivät osuneet rotkon kiviseen reunaan olisi Sadetanssija turvallisen matkan päässä rotkosta. Kimo oli huolissaan vain siitä, miten vieras tamma pärjäisi. Tämäkin nimittäin kuulosti kulkevan eteenpäin, askeleen ja toisenkin, kunnes Sadetanssija tunsikin jo toisen lämmön hehkuvan lähellään. Toinen liikkui siis yhä tukevalla maaperällä.
Sadetanssijan huulille piirtyi vieno hymy, kun hän kuuli toisen hiljaisen, kauniin äänen vain vähän matkan päästä edestään.
"Hienoa", hän totesi huojentuneena kun tamma kertoi olevansa kunnossa. Toinen ei siis ollut ehtinyt haavoittaa itseään rotkon läheisyydessä... Onneksi. Kimo nimittäin ei olisi pystynyt auttamaan toista, jos tämä olisi telonut itsensä jotenkin.
"Hauska tutustua, Oxania", hän sanoi ystävällisellä ja lempeällä äänellä, kun toinen oli esitellyt itsensä. Tamma kantoikin varsin erikoista, mutta silti kaunista nimeä. Mitään sen kaltaista ei ori ollut ikinä ennen kuullutkaan.

Sadetanssija kuunteli toisen puhetta korvat höröllään. Oxania sanoi seuraavaksi jotain, mikä sai hänet järkyttymään ja hiljenemään pitkäksi aikaa.
"Miltä sinä näytät?"
Nuo sanat antoivat hänelle vastauksen siihen kysymykseen, mikä Sadetanssijalla oli ollut mielessään jo jonkin aikaa. Hän oli pelännyt, että tammakin olisi sokea, kuten hän. Ja niin tämä olikin. Kuka näkevä olisi kysynyt häneltä miltä hän näytti?
Sadetanssija ravisti päätään ja kiskaisi itsensä takaisin ajatustensa syövereistä, kun hän tajusi olleensa hiljaa turhan pitkään. Kimo ei varmistanut tammalta kysymällä oliko tämä sokea, sillä ikinä ei voinut tietää oliko sokeus toiselle arka asia vai ei. Ja hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että olisi masentanut Oxanian sellaisella kysymyksellä. Häntä itseään ei haitannut puhua sokeudestaan, mutta toisten tunteista ei voinut olla varma.

"Olen väriltäni kimo", Sadetanssija vastasi Oxanialle. "Minulla on siniset silmät ja tumma turpa sekä silmänympärykset"
Orista tuntui hiukan hassulta kuvailla ulkonäköään vieraalle. Hän ei ollut itse kohdannut ennen toista sokeaa hevosta. Tämä oli ensimmäinen kerta. Sadetanssijasta tuntui samaan aikaan sekä huojentavalta, kun hän ajatteli ettei ollut ainoa sokea hevonen maailmassa, mutta samalla hän oli harmissaan tamman puolesta. Sokeus saattoi olla tälle kovakin taakka.
Jaksu
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 30. Syys 2010 16:10

Oxania oli edelleen toistamiseen asti varuillaan sekä myös hieman peloissaan. Se vieraan ääni toi kuitenkin tuntumaa rauhoittumiseen ja näin päätti sokeakasvo henkäistä syvään ja puhaltaa ilmaa ulos. Hän oli esittänyt kysymyksen tuolle vieraalle ja näin odotti toisen vastausta. Hän joutui hetken aikaa olemaan paikoillaan ja odottamaan vieraan ääntä. Jäätyikö hän? Miettikö hän? Oxania ihmetteli.
Viimein pienokainen sai vaativan vastauksen, täyttävän ja täydellisen. Hän huokaisi.
”Olet varmasti hieno näky”, Oxania sanoi pienesti sanoen ja miettien seuraavaa kysymystä mitä hän voisi vieraalle esittää. Jo toisen äänensävy saattoi kertoa siitä että vaaraa ei olisi lähettyvilläkään. Mania pystyi rentoutumaan vaikka nyt hänen kehonsa vapisi kylmästä. Tamma ei ollut kerinnyt kasvattamaan itselleen sopivaa peitettä itselleen talvea kohden joten hänen täytyi tyytyä palelemaan vielä hetken, ennen kuin iho itse tunsi että on viimein aika vaihtaa karvaa.

Sokeakasvo ei millään voinut tietää toisen sokeudesta vaikka me, me vain tiesimme. Oxanian suu aukesi, mutta sulkeutui eikä ääntä kuulunut. Sanoja ei tullut vaikka kuinka toinen olisikin halunnut puhua. Hänen oli kylmä, keho tärisi ja miltei hampaat loksahtelivat yhteen sen väristessä. Miten täällä saattoikin olla näin kylmä? Sitä ei kukaan voinut tietää muu kuin maailma itse.
”Minulla on kylmä..”, se painoi korvansa vasten niskaa pään painuessa vasten valkeaa maata. Se värähteli ja hyvä ettei kyyneleet tipahtaneet maahan valkeaan. Oxania kaipasi lämpöä ja läheisyyttä, joten siltä seisomalta aistinsa varassa lähti tamma kohden Sadetanssijaa ja viimein kun hänen turpansa kosketti vasten orin syvänpehmeää karvaa, se painoi myös koko kehonsa vasten. Hänen kauniin sulava pää katosi suorastaan tuon vieraan orin valkeaan kiharaiseen harjaan joka tuntui kiharaisen pehmeältä jo turvassa. Kuin suuri pehmeä peitto minkä alle suosi painua lämpimään.
”Enkä tiedä missä äitini on…”, se vielä kuiskasi hiljaa ollessaan lähellä oria ja niiskutus alkoi. Ensin hän oli peloissaan ja epävarma, valmis juoksemaan karkuun mutta kylmyys vallitsi pienen kehon ja näin se tahtoi päästä mahdollisimman lämpimään.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 02. Loka 2010 13:03

Sadetanssija seisoi vaiti paikoillaan, kuunnellen toisen pientä ja pehmeää ääntä sekä ystävällisiä sanoja. "Olet varmasti hieno näky", pieni tamma sanoi, kun kimo oli kuvaillut ulkonäköään hänelle. Sadetanssijan huulille kohosi vieno, ehkä hiukan ujokin hymy, sillä hän oli kovin imarreltu toisen kohteliaista sanoista, vaikka ei itse ollutkaan ikinä ajatellut olevansa mitenkään uljas ilmestys. Kiitosta ei ori pystynyt häkellykseltään lausumaan, vaikka se olisi ollut tuossa tilanteessa kohteliasta. Sen sijaan Sadetanssijalla oli kysymys esitettävänä Oxanialle.
"Millainen sinä olet, Oxania? Miltä sinä näytät?"
Sadetanssija lähinnä toivoi näiden sanojen kautta tuovansa esille sen, että myös hän itse oli sokea, koska toisen täytyisi tietää siitä. Hän toi asian mieluummin epäsuorasti esiin, sillä hänestä ei tuntunut hyvältä sanoa ääneen olevansa sokea... Varsinkaan nyt. Se vain vahvistaisi hänen huoltaan heidän tukalasta tilanteestaan, joka johtui molempien näkökyvyn puuttumisesta. Sadetanssijaa mietitytti kovasti, kuinka hän sekä Oxania pääsisivät pois kylmältä jäätiköltä, kun kumpikaan heistä ei nähnyt minne mennä. Näkevänkin olisi vaikea löytää tietä pois suurelta jäätiköltä, jossa riitti lunta aina pitkälle horistonttiin asti, joten kuinka kaksi sokeaa voisi ikinä päästä jäätiköltä elävinä ulos?
Ori koetti hengittää syvään jäätävää ja pistelevää ilmaa rauhoittuakseen, mutta turhaan. Huolet eivät noin vain haihtuneet hänen mielestään, vaikka hän kuinka yritti olla myönteinen ja ajatella positiivisesti.

Oxanian seuraavat sanat vain lisäsivät pistoa ja pelkoa Sadetanssijan rinnassa. Orin kasvoilla kareili myötätunto ja huoli nuorta tammaa kohtaan, joka valitti olevansa kylmissään. Sadetanssija tuumi, että olisi tärkeää saada toinen heti lämpenemään ennen kuin tämä ehtisi kylmettyä kokonaan. Tamma taisi olla vielä niin nuorikin, että jäätyisi häntä nopeammin.
"Tule tänne", Sadetanssija kehotti hiljaisesti, ja kuulikin jo korvia höristäessään, kuinka toisen askeleet narahtelivat lumista vaippaa vasten ja kulkivat häntä kohti. Pian hän tunsi tamman lämmön hehkuvana lähellään, tämän silkkisen turvan ihollaan. Sadetanssija hieroi hienovaraisesti tummaa turpaansa vasten pienen tamman kaulaa, saadakseen tämän lämpenemään ja veren kiertämään sekä lämmittäen samalla myös itseään. Sadetanssija kaarsi lihaksikkaan kaulansa rauhoittelevaan, hellään otteeseen tamman ympärille, kuin lämpimään halaukseen. Oxania kaipasi selvästi nyt tukea ja turvaa Sadetanssijasta, joten ori seisoi lohduttaen ja turvaa tuoden tamman lähellä.
Sadetanssijan sydäntä kouristi jälleen, kun toinen alkoi hetken kuluttua niiskuttaa hiljaa hänen harjaansa ja kertoi, ettei tiennyt missä hänen äitinsä oli. Ei ollut ollenkaan hyvä juttu, että tamman äiti oli kateissa. Olikohan Oxania eronnut äidistään jäätiköllä kulkiessaan ja ajautunut sen jälkeen tänne, vai oliko pikkuinen lähtenyt etsimään äitiään jostakin muualta päin saarta ja kulkenut siten vahingossa jäätikölle? Sitä ori ei tiennyt, mutta hän tyynnytteli pikkuista hymisten ja hyssytellen tälle lempeästi. Sadetanssija ei voisi paljoa tehdä toisen eteen, vaikka kovasti olisi halunnut. Hän ei noin vain pystyisi etsimään toiselle tämän äitiä, kun hän ei tiennyt edes miten he pääsisivät yhdessä jäätiköltä pois. Äitiä olisi vaikea etsiä jäätiköltä tai muualtakaan päin saarta, ellei heillä olisi näkevää hevosta seurassaan.
"Ei hätää, Oxania, ei hätää...", ori kuiskasi hiljaa toisen korvaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä lohduttavaa voisi sanoa tammalle luomatta liikoja odotuksia. "Kyllä sinun äitisi jostakin löytyy, aivan varmasti... Minä voin yrittää olla apunasi, jos haluat. Milloin olet kadottanut äitisi?", hän kysyi tammalta samalla, kun silitteli hellästi toisen pehmeää harjaa. Sadetanssija kyllä tarjoaisi pikkuiselle apuaan, vaikka hänestä tuskin olisi kauheasti hyötyä. Hän oli sokea, eikä nähnyt minne mennä, tai mitä hän oli hakemassa. Mutta hän auttaisi kaikesta huolimatta pientä Oxaniaa.
Jaksu
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 12. Loka 2010 16:53

Lämpö ja läheisyys. Ne olivat kaikista vahvimmat sanat toisen korviin. Mikään ei tietääkseni tuntunut yhtä kauniilta kuin toisen lämpö ja se läheisyys. He voisivat olla kahden, olla lähekkäin ja lämmittää toisiaan niin paljon kuin pystyikin. Juuri kun oli tamma päässyt orin syvään lämpöön kuului sen herrasmiehinen ääni lempeästi kysäisten;
Millainen sinä olet, Oxania? Miltä sinä näytät?
Se sai pienen tamman seisahtumaan paikoilleen, miettimään ja mutisemaan omiaan heikosti. Tämä oli hyvin arka paikka pienelle tammalle joka tiedosti itselleen olevansa sokea, mutta ei uskonut sitä todeksi missään muodossa. Hän nielaisi viimeisetkin ujon rippeet kurkustaan alas ja päätti hiljalleen avata suutaan kertoakseen.
”Äidin mukaan olen hyvin vaalean ruskea..”, pieni tamma sanoi, kuitenkin rohkeasti jatkaen ”iso läsi ja tummanruskeat jalat.. Häntä sekä harja, myös turpa hieman ruskea..”, viimeisetkin sanat tulivat kuin vesi joessa ja näin se hiljeni.
Oxaniaa kuitenkin mietitytti tilanne. Vaikka hän olikin nuori ja kokematon, tunsi ja tiesi se jo kuitenkin sen verran että kaikki ei ollut kohdallaan. Nuoresta iästään huolimatta Mania tunsi lujemmin että myös valkoisella orilla ei ollut kaikki kunnossa. Niin päätti hän kerätä rohkeutensa ja kysäistä harkiten.
”Miksi kysyt?”

Tamma ei kuitenkaan painostanut asiaan sen suuremmin vaan pelko äitinsä kadottamisesta suureni ja sai sen painautumaan oria vasten yhä lujemmin. Hän kuuli kuinka tuo rehellisen rohkea ori taivutteli ja rauhoitteli nuorta tammaa joka tärisi pelosta, kylmyydestä ja yksinäisyydestä. Oxania ei halunnut pois tästä tilanteesta. Tämä tuntui tutulta ja turvalliselta vaikka paljonkin vaadittiin nuorelta tammalta rohkeutta tuosta noin vaan painautua vierasta oria vasten, mutta jo läheisyys sekä toisen olemus kertoi paljon.
Tammalla ei ollut pelättävää.
Jälleen ori kysyi hänen äidistään. Aikaisemmin hän oli itse asiassa vain puhunut, nyt hän kysyi ja kohotti tämä tamma pienesti katsettaan etsien orin katsetta.
”En muista”, hiljaa ja ujosti ”siitä on aikaa”, tämän lauseensa jälkeen se hiljeni ja ori saattoi tuntea kuinka enemmän tamma painautui häntä vasten. Tammasta huomasi sen olevan jännittynyt ja ehkä hieman peloissaan vieläkin. Sisimmissään tamma kuitenkin tiedosti että kaikki tulisi olemaan parhain päin, mutta jokin muu aisti sanoi hänelle ettei kaikki ollut hyvin, ei niin ollenkaan.

Tämä hetki tuntui ikuisuudelta, mutta pian sen oli jatkuttava. Tamma irtautui viimeinkin, pienen välimatkan päähän, kuitenkin pysyen mahdollisimman lähellä orin valkeaa ihoa vasten. Hän halusi sanoa jotain, mutta ei saanut mitään sanaa aikaiseksi vaan jäi paikoillensa hengittelemään tiheämmin, kuin peläten. Hetken mietinnän jälkeen se kuitenkin uskalsi, keräsi rohkeutensa ja kysyi.
”Äiti ei koskaan osaa kertoa minulle miksi nään kaiken mustana”, se sanoi hyvin vaisusti ja painoi päänsä vasten maata. Eihän ori sitä tietenkään huomannut, mutta äänensävy saattoi kertoa hyvinkin paljon, sekä kertoa puolet tamman totuudesta.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 19. Loka 2010 19:03

Sadetanssija sai hädin tuskin pidätettyä järkyttynyttä henkäystä, kun hän kuunteli Oxanian sanoja: Äidin mukaan olen hyvin vaalean ruskea, iso läsi ja tummanruskeat jalat...
Vaikka kimon siniset silmät näyttivät tavallisesti elottomilta orin sokeuden vuoksi, nyt niissä kuulsi puhdas järkytys. Eikö pieni tamma ollut ikinä nähnyt mitään niin, ettei tiennyt edes miltä itse näytti ja että tämän äidin oli pitänyt kuvailla, millainen hän oli? Sadetanssijalle oli ollut kova paikka, kun kaikki oli yhtäkkiä pimentynyt ja hänestä oli tullut sokea - mutta hän ei pystynyt mitenkään kuvittelemaan miltä tuntui, jos olisi ollut sokea koko ikänsä. Tiesiköhän Oxania edes miltä hevoset näyttävät, millainen väri ruskea on ja millaisia maa ja taivas ovat?
Sadetanssija puuskahti tukahtuneesti mutta ääneti, kuin joku olisi iskenyt hänestä ilmat pihalle. Olisi aivan kamalaa, jos Oxania ei ollut ikinä nähnyt mitään.
Hirvittävää.

Sadetanssija koetti peitota järkytyksensä tasaamalla hengityksensä ja sydämen sykkeensä, jonka pikkuinen saattoi aivan hyvin tuntea nojaamalla hänen rintaansa vasten, sekä ottamalla kasvoilleen rennomman ilmeen vaikka tiesikin, ettei Oxania hänen kasvojaan nähnyt. Sadetanssija tiesi omasta kokemuksesta, että kauhistuneen irvistyksen saattoi kuulla toisen äänestä siinä missä iloisen hymynkin.
"Olet varmasti kaunis pikku tamma", kimo lausui lopulta yllättyen itsekin siitä, miten pehmeältä ja rauhalliselta onnistui kuulostamaan siihen nähden, kuinka kauhistunut hän oli sisimmässään.
Sadetanssijan oli pakko huokaista syvään kun Oxania ihmetteli, miksi hän oli kysynyt miltä tamma näytti. Pikkuinen ei ilmeisesti osannut päätellä hänen esittämästään kysymyksestä, että hänkin oli sokea, hänkään ei nähnyt, miltä toveri näytti.
"Koska en ole nähnyt maailmaa ympärilläni enää aikoihin", lausui ohut, kuiskauksen veroinen ääni hiljaa Oxanian korvaan.

Sadetanssija unohti kuitenkin itsensä ja omat murheensa heti, kun tunsi Oxanian painautuvan tiiviimmin itseään vasten. Hän halasi toista varovasti, ja silitteli yhä toisen harjaa rauhoittelevasti. Pikkuisella oli selvästi huono olla, joten kimo koetti olla toiselle apuna ja tukena niin hyvin kuin vain pystyi.
Sadetanssija keskittyi kuuntelemaan Oxaniaa ja miettimään pulmallista tilannetta, kun tamma sanoi, ettei muistanut milloin kadotti äitinsä. Kimon kulmat kurtistuivat hänen mietteliäiden silmiensä yllä, kun hän koetti keksiä ratkaisua Oxanian ongelmaan. Ratkaisu tuntui karkaavan hänen käsistään aina, kun hän yritti sitä lujasti löytää.
Sadetanssija tuli lopulta siihen tulokseen, ettei heidän auttaisi kuin etsiä ensin tie ulos jäätiköltä, ja sen jälkeen joku, joka voisi auttaa Oxaniaa etsimään tämän äidin. Parempaa ratkaisua ori ei keksinyt.
"Ei se mitään", Sadetanssija tyynnytteli pikkuista viimein. "Kyllä äitisi löytyy. Meidän on vain ensin päästävä täältä pois, ja sitten häntä voi etsiä, vai mitä?"

Yhtäkkiä Sadetanssijasta tuntui kylmältä, kun pieni tamma vetäytyi hänen luotaan kauemmas. Orin lumivalkea keho alkoi väristä ja hän tunsi kylmän ilman pureutuvan entistä ankarammin ihoonsa nyt, kun Oxania oli irtautunut hänestä vähän matkan päähän. Tuntui, kuin hänen yltään olisi kiskaistu lämmin ja pehmeä peitto, ja nyt hän sai pärjätä itsekseen ja väristä kylmässä.
Sadetanssija puri hampaitaan yhteen estääkseen niitä kalisemasta, mutta pian hänen oli kuitenkin avattava ne ja vastattava Oxanian kysymykseen. Tamma kysyi niin paljon vaikeita asioita, että Sadetanssijan oli joka kerta pysähdyttävä miettimään, ennen kuin osasi vastata pikkuiselle mitään. Hän halusi vastata toista lohduttavasti, mutta pelkäsi sanovansa jotain, joka olisi saanut Oxanian surulliseksi.
"En tiedä, osaanko minäkään sanoa, miksi niin on", ori aloitti hiljaa ja epävarmasti, sillä hän ei tosiaan tiennyt, löytäisikö tilanteeseen oikeita sanoja. "Sinulla on vain käynyt huono tuuri, kuten minullakin, Oxania... Mutta voin vakuuttaa sinulle, että sokeankaan elämä ei ole onnetonta, vaikka se pelottavalta tuntuisikin. Kun pitää läheiset, perheen ja ystävät lähellä, on turvallinen ja lämmin olo, ja tuon murheen voi unohtaa. Sitä voi iloita pelkästään kuuntelemalla heidän onnellisia ääniään tai nauruaan...", kimo vastasi vaisusti. Sadetanssija pelkäsi, ettei hän osannut antaa tyydyttävää vastausta Oxanialle, mutta hän vastasi niin, miltä hänestä itsestään tuntui. Hän oletti, että pikkuisen oloa helpottaisi kun kuulisi, ettei ikuisessa pimeydessä eläminen olisi välttämättä niin kauheaa, kuin miltä se saattoi pahimpina päivinä vaikuttaa.
"Kun opettelee avaamaan silmänsä ja sydämensä ja arvostamaan pieniä asioita, sokeus ei tunnukaan enää niin painostavalta taakalta hartioilla, vaikka se tuntuisikin joskus rutistavan kokoon", Sadetanssija lisäsi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
Jaksu
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Mwjan » 25. Loka 2010 19:13

Tottahan se oli jokainen sana mitä Oxania sanoi. Pieni tamma oli syntymästään asti ollut sokea ja hänen oma emänsä oli joutunut kertomaan jokaisen asian erikseen sekä hyvin tarkasti. Aurinko lämmitti ja oli kirkas. Vesi oli läpinäkyvää sekä märkää. Lumi oli valkoista ja hyytävää. Kaikki ne asiat mitä muut pystyivät näkemään, joutui Oxania itse tunnustelemaan ja päättelemään tai kysymään toisilta miten asiat oikein olivat. Se saattoi tuntua aika karulta ja väärältä kun näin pieni joutui kestämään tuon sokeuden ja elämään melkein yksin. Pienen tamman suusta kuului pieni huokaus joka hukkui tuuleen joka paiskoi vasten kaksikkoa.

Hyvä ettei pikkuinen hytkynyt suuren orin sydämen tahdissa. Tamma oli pieni, ehkä hieman normaaleita varsoja heikompi, mutta hän oli rohkea, avoin ja ymmärtäväinen. Yritti ottaa totuuden vastaan hyvin mielin, mutta jotkut asiat saivat sen mielen järkykkään ja seilaamaan vaakalaudalla epätasaisesti. Oxanian katse kohottautui äänen suuntaan minkä kuuli pitkästä aikaa orin suusta. Hänestä tuntui että jokainen hetki mitä he viettivät tässä tuntuivat ikuisuudelta ja tamma tahtoi jatkuvasti kuulla tuon Sadetanssijan äänen. Sen rauhallisen jonka luona pystyi olemaan ilman jännitystä. Nyt hän huokaisi helpotuksesta.
Pieni hymy kohosi tamman kasvoille, mutta yksi asia pisti tammaa miettimään. Miksi ori sanoi että olisin varmasti nätti, enkö ole? Mistä tämä johtuu? Mania pudisteli päätään hyvin pienesti eikä hänen hymynsä laskeutunut pois kasvoilta. Ei kumpikaan nähnyt tämän hymyä, vain näkevät näkivät. Oxania tunsi olonsa viimeinkin turvalliseksi, varsinkin sen jälkeen kun hän painautui tiiviisti vasten valkeaa oria, joka oli kuin sadusta kerrottu.
Sitten se puhui tämän äidistä. Äiti? Oxania heräsi entistä enemmän ja hän olikin kaivannut omaa emäänsä yli kaiken. Miksi hän saattoikin eksyä sen luota pois. Ori lohdutteli ja tuntui olevan erittäin tyyni ja näin kykeni pikkuinen olemaan rauhallinen.
”Kyllä”, se sanoi hiljaa ”tai ainakin uskon niin”, lisäten vielä tähän lyhyeen vastaukseensa.

Juuri kun tamma oli ehtinyt hymyillä oli hän ottanut askeleen taaksepäin. Hän aisti kuinka toinen alkoi väristä välittömästi. Hänelläkin oli kylmä. Heidän päämääränsä oli päästä pois täältä jäätiköltä mikä pikkuhiljaa otti jopa luihin asti. Tämä kylmyys ja jäätävä totuus sokeudesta teki asiasta vielä kylmempää.
”Miksi minä tai sinä”, vaisuna se sanoi ”olen kyllästynyt tähän pimeyteen..”, se sanoi vielä vaisummin, mutta totuus oli mikä oli. Ei hänen näkönsä tästä tulisi parantumaan, ei sokeuteen ollut parannuskeinoa. Sadetanssijan sanat kuitenkin auttoivat häntä enemmän jaloilleen että asiat pystyisi muullakin tavalla tajuamaan kuin näöllä. Oxania arvosti näin pienenä jo tuota oria ja oli hänelle kiitollinen mielessään.
Viimein Oxania kiersi orin taakse, turvallaan tunnustellen sen ihoa ja sitten kun hänen turpansa tarttui sen heilahtelevaan häntään, tarttui se huulillaan siitä kiinni. Tämä oli merkki siitä että ori sai johdattaa heidät paremman vaiston parassa pois täältä. Oxania uskoi että ori omisti paremman suuntavaiston kuin pikkuinen.

”En tahdo että eksyn”, se lisäsi ja tarttui lujemmin orin hännästä, niistä jouhista mitä se omisti.
Mwjan
 

Re: Hetken tie on kevyt

ViestiKirjoittaja Jaksu » 08. Marras 2010 20:26

"Hyvä", Sadetanssija totesi vienosti hymyillen.
He etsisivät yhdessä tien ulos jäätiköltä, hakisivat heille reitin pois lämpimämpään ja mukavampaan paikkaan ja etsisivät sitten Oxanian äidin, tai ainakin jonkun näkevän, joka voisi auttaa äidin etsinnöissä. Sadetanssija ajatteli, ettei hän ikinä enää tulisi vierailemaan jäätikölle vahingossakaan, sillä siellä oli niin hyytävän kylmää, että hengitys salpaantui ja keho oli miltei tunnoton. Ilma pisteli keuhkoissa ja sieraimissa, se pureutui kiperästi orin valkean, ohuen karvapeitteen lävitse ihoon ja sai silmät vettymään käsi kädessä navakan viiman kanssa. Sadetanssija korskahti ja ravisti lihaksikasta kaulaansa ja päätänsä niin, että kiharainen harja hulmahteli hänen kaulaansa ja kasvojaan vasten. Pienikin liike tuotti hetkellisesti vähän lämpöä hänen kehoonsa, mutta se katosi pian, ja sinisilmä värisi taas kylmästä.
Helpotusta kylmään loi kuitenkin se, että pieni tamma painautui vasten orin rintaa. Lämpö huokui tammasta hänelle ja karkotti hetkeksi kylmän heidän luotaan. Sadetanssija kurotti turpaansa lähelle Oxanian säkää, jota hän hieroi hellästi saadakseen toisen veren kiertämään paremmin. Pieni tamma kylmettyi varmasti isompaansa nopeammin, joten oli tärkeää pitää toinen lämpimänä. Oxanian karvapeitekään ei tuntunut kimon tummaan turpaan kovin paksulta, tämä ei kai ollut ehtinyt kasvattaa itselleen talvikarvaa, joten lämpimänä pysytteleminen muilla keinoin oli sitäkin tärkeämpää.
Sadetanssija huokaisi syvään ja ääneti, hengityksensä pakkasen kylmettämässä ilmassa huuruutuen. Orin turvalla viivytteli pieni hymyn poikanen, kun hän piti pientä tammaa lähellään, turvassa luonaan. Olo tuntui heti paremmalta kun sai seistä toista lähellä, kylmän kiduttaessa heitä armottomasti.

Valkeaharjan hyvä tunnelma kuitenkin latistui, kun pieni tamma palasi takaisin sokeus-aiheeseen. Se oli vaikea asia puhua, mutta Sadetanssijan oli pakko hakea sanoja ja vastauksia, jotka olisivat nuorta tammaa edes hiukkasen lohduttaneet. Se ei ollut kimolle helppoa, mutta hän yritti parhaansa mukaan vastata Oxanian kysymyksiin omien kokemustensa ja ajatustensa pohjalta. Sadetanssija oli sokeuduttuaan pohtinut moneen kertaan samoja kysymyksiä kuin tamma nyt, mutta hän ei ikinä ollut löytänyt kysymyksiinsä tyydyttäviä vastauksia. Sokeus tuntui epäreilulta ja kohtalon ilkkumiselta, mutta hän oli kuitenkin oppinut hyväksymään sokeuden ja elämään sen kanssa ajan kuluessa. Hän ei tuntenut enää oloaan niin pahaksi kuin vielä vuosia sitten. Ehkäpä Oxaniakin onnistuisi elämään onnellisena sokeudestaan huolimatta vielä joku päivä.
"Ikuinen pimeys ei ole ollenkaan mukavaa, ja tuntuukin epäreilulta, että miksi juuri minun tai sinun täytyy kestää moista kurjuutta", sinisilmä myönsi, koettaen häivyttää pahimman haikeuden äänestään. "Mutta sen kanssa voi oppia elämään. Minäkin opin, Oxania. Se on vaikeaa, hyvin vaikeaa, mutta hitaasti ja varmasti sitä oppii arvostamaan muita asioita, vaikka ei saakaan nähdä maailmaa ympärillään kuten muut. Voit esimerkiksi haistaa kukkien suloisen tuoksun vahvemmin kuin muut, voit tuntea kosketuksen lämpimämpänä ihollasi. Ja läheisten seurasta nauttiminen ja sen arvostaminen tuo tuohon pimeyteen hiukan valoa, tulet vielä huomaamaan sen"
Sadetanssija liu'utti puhuessaan tunnustelemalla ja oikeaa reittiä hakemalla turpaansa Oxanian siroa kaulaa pitkin tamman poskelle, jota hän silitteli lempeästi. Hän halusi tehdä selväksi, että hän oli tamman ystävä, ja että olisi tämän tukena aina, kun pikkuinen sitä tarvitsi. Hän ei väistyisi Oxanian rinnalta, vaan pysyttelisi siinä uskollisesti silloin kun häntä kaivattiin. Ja hän toivoi, että hänen neuvonsa ja sanansa rauhoittivat jännittynyttä, sokeutta pelkäävää Oxaniaa edes vähäsen. Se oli hänelle tärkeintä.

Sitten pikkuinen siirtyikin valkeaharjan edestä pois, hapuili kimon kehoa tunnustellen hänen taakseen ja tarrasi kiinni orin kylmää ilmaa piiskaavaan, kiharaiseen häntään. Sadetanssija tunsi toisen otteen olevan luja ja tukeva, ja hän nykäisi häntäänsä pienesti testatakseen, että tamman ote varmasti myös pitäisi.
"Hyvä on", Sadetanssija lausui sitten. "Eiköhän lähdetä, että pääsemme täältä vihdoinkin pois", kimo jatkoi, ja otti ensimmäisen askeleen eteenpäin pitkän seisoskelun jälkeen. Jalkaa pisteli ja se oli turta, mutta pikku hiljaa ori sai taas tuntuman raajoihinsa, kun lämpöä tulvi liikkuessa hänen suoniinsa.
Sadetanssijan korvat kääntyilivät villisti ympäri kuin tutkat, kun hän kuulosteli ääniä ympärillään, ja hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät, kun hän haisteli tuoksuja. Ihollaan hän tunnusteli ilmanliikkeitä. Tuuli oli navakinta hänen oikean kylkensä puolella, jossa se puhalsi oikealla sijaitsevasta rotkosta. Sinne he eivät siis menisi enää uudelleen. Sadetanssija askelsi varovasti vasemmalle, joka vaikutti turvallisemmalta reitiltä, joka veisi heidät rotkolta pois.
"Kävelkäämme vasemmalle", hän neuvoi tammaa, ja kaarsi niin pitkään vasempaan, kunnes katsoi hyväksi jatkaa matkaansa suorassa linjassa. Kimo jännitti ja käänsi kaulansa kaarelle, ja hän koetti olla tärisemättä pakkasen pureutuessa hänen kehoonsa entistä terävämmin.

Pehmeä, puuterimainen lumi narisi hänen painonsa alla askeleiden mukana, ja pikkuhiljaa kavioiden painama jälkijono piteni kaksikon takana. Taivaalle kohonnut kuu valaisi heikolla valollaan valkean vaipan peittoamaa maata, ja sai sen kimaltelemaan upeasti valossaan. Tuollaisina kauniina iltoina Sadetanssijaa harmitti entistä kovemmin, ettei hän nähnyt mitään muuta, kuin musertavan pimeyden, mutta hän koetti ajatella muita asioita, kuten keskittyä etsimään heille tietä pois jäätiköltä.

He löytäisivät tuon reitin vielä, Sadetanssija oli siitä vuoren varma.
Jaksu
 


Paluu Jäätikkö

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron