Musta lampi mustassa metsässä [yksinpeli]

Lammen ympärillä kasvaa puita ja pieniä pusikkoja. Vesi on kirkasta ja suhteellisen lämmintä meriveden viileyteen verrattuna, mutta hieman toista lampea kylmempää. Tämä lampi on aavistuksen syvempi kuin toinen, mutta siellä ei asu hevosille kovin vaarallisia eläimiä.

Musta lampi mustassa metsässä [yksinpeli]

ViestiKirjoittaja kujakettu » 16. Touko 2010 23:11

Spring's Tear

Kyyneliä.
Niitä tippuu, yksi toisensa jälkeen suureen, vetiseen kuiluun. Lammeksi sitä kai kutsutaan. Mutta nyt ei tunnu siltä. Se on vain suuri tyhjiö, josta ei näy muuta kuin mustuutta yön hiljaisessa pimeydessä. Tai no... Pieni kuunkajo taivaalta. Ja pieni, vaalea kuvajaiseni veden pinnassa.
Ja se näyttää ihan isältä.
Minä näytän ihan isältä.
Ja se ei lohduta tällä hetkellä. Ei sitten yhtään.

Pieni Adelia. Voi, pieni, viaton Adelia... Miten paljon hän onkaan saanut kärsiä. Sydämeäni kivistää jo ajatella se, se kun hän näki kaksoisveljensä kuoleman. Hän on pieni, jota maailma on kohdellut kaltoin. Minä olen vanhempi kuin hän. Minä pystyn lohduttamaan ja auttamaan. Ainutta jäljellä olevaa perheenjäsentäni.
Mutta en minäkään murtumaton ole.

Mietin vain miten tämä kaikki tapahtui. Miten tämä kaikki saattoi tapahtua. Vielä joskus olimme perhe, kaikki yhdessä.
Missä vaiheessa kaikki kaatui?

Tips. Tips. Tips.
Näen miten pisarat tekevät renkaita veteen, ja ne kasvavat, kasvavat, kasvavat loputtomasti kunnes katoavat. Musta vesi häälyy musertavana tyhjiönä edessäni. Musta taivas. Musta metsä.
Ja sen keskellä vaalea hevonen.

Miten se kaikki pääsi käymään. Miten tämä kaikki alkoi?
Mitä tapahtui väärin?
Tai ehkä kaikki olikin vain julmaa sattumaa.

Kuvajainen häälyy vedenpinnalla. Olen ihan kuin hän.
Isä.
Hän oli aina niin tärkeä minulle. Hän oli minun esikuvani, ystäväni, auttajani. Kuvittelin jotenkin, että hän olisi aina paikalla.
Vaikka olinhan minä aina tiennyt että häntäkään ei enää joskus ole.

Mutta... ei se ole helppoa kohdata kuolemaa. Ei ole helppoa kohdata sitä tosiasiaa, että ei enää ole sitä, joka auttaisi ja neuvoisi. Sitä joutuu itse auttamaan ja neuvomaan, vaikka tuntuu niinkuin olisi eksyksissä eikä valmis.
Valmis kohtaamaan sitä, että joutuu olemaan se aikuinen.
Se viisas.
Olenko minä muka sitä?
...miksi minusta ei ainakaan tunnu siltä?

Olen miettinyt monta kertaa kuluneiden viikkojen aikana, miten isä sai surmansa. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui.
Hän oli syönyt myrkyllistä kasvia.
Eniten minua pelottaa se, jos hän ei tehnytkään sitä vahingossa.
Mutta ei. Ei isä.
Se oli onnettomuus, aivan kuten Markerinkin kuolema...
On vain niin kamalaa ajatella isä vain hiljaisena, elottomana ruumiina valkealla lumihangella.
Viisas isä.
Elävä isä.

Miksi kyyneleet eivät lopu. Ne vain valuvat, tahtomatta, hallitsematta poskiani alas. En pysty hillitsemään itseäni enää. Ne särkevät sen kuvajaisen. Kuvajaisen, jossa minusta tuntui hetken, kuin olisin nähnyt isän. Hänet ja hänen siniset silmänsä.
Kyyneleet kadottavat sen.

Olen melkein varma että äiti teki sen tahallaan.
Kyllä minä ymmärrän.
Mutta se tuntuu silti pahalta.
Kyllä minä ymmärrän että hän halusi elää rakkautensa kanssa.
Hän teki sen puhtaasti rakkaudesta.
Mutta vaikka olisi tehnytkin...
Kaipaan minä häntä silti. Aivan valtavasti.
Mutta en syyllistä.
Kyllä minä ymmärrän, äiti. Ja annan anteeksi.

Ja pieni veljeni. Hän ei edes kerinnyt aloittaa elämää kunnolla, kun se jo loppui.
Aivan liian aikaisin.
Jättäen samalla aukon erään sydämeen. Vielä pahemman kuin omani, tyhjemmän kuin tyhjän tyhjyyden.
Sisaren sydämeen.
Pienen, heikon, turvautuvan sisaren sydämeen.
Jättäen musertavan syyllisyyden.
Onnettomuudesta.
Syyllisyyden syyttömälle.
Miksi se kaikki tapahtui...

Käännän vähäsen korviani, katson mustaa vettä. Kyyneleet tippuvat vieläkin, mutta joku päivä haavat olisivat parantuneet. Joku päivä surusta pääsisi yli. Se piti vain ensin kohdata.
Nostan katseeni taivaalle, ja silmiini heijastuu kuunkajo. Tunnen miten kuumat kyyneleet valuvat poskiltani kaulalleni. Puut reunustavat näkymää muuten niin loputtomasta taivaankannesta.
"Kaipaan teitä", kuiskaan hiljaisuuteen.
"Nähdään taas."
Nousen ylös, mutta en päästä katsettani taivaalta.
"Joskus jossakin." Lasken katseeni ja lähden pää matalana astelemaan pois lammelta. Astelemaan jonnekin, missä joskus paistaisi päivä. Jonnekin, missä koittaisi huomen.

Zither poistuu.
kujakettu
 

Paluu Pohjoinen lampi

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron