Yksin kotona

Metsä on melko avaranpuoleista aluetta, joka on loistava ajanviettopaikka helppokulkuisen maaston sekä metsien hyvän kunnon vuoksi. Monet hevoset saattavat ottaa laukkakisoja keskellä havumetsiä pujotellen kuusien ja mäntyjen oksien väleistä, kerta tilaa sen verran löytyy, vaikka silmien täytyy silti olla auki, ettei pää kalahda puunrunkoon vauhdin hurmassa.

Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 03. Kesä 2010 17:56

[Ssussu ja Rayo.]

KATLA

Pieni tyttäreni. Katrina. Siro kuin kauriinvasa, pumpulia harjanaan ja ne terävät, vaativat silmät. Välkehtiviä siruja virheistä ja odotuksista. Kuinka ne tuijottavat minua kun suljen omani - lakkaamatta, rävähtämättä. Keskeltä harmaata tyhjyyttä. Oi ei, lopettakaa... minähän etsin sinua, etsin herkeämättä! Vaikka tiedän ettei minusta ole tähän, vaikka tiedän että jokainen askel painaa aina edellistä enemmän - ja vaikka tiedän senkin, että viimeistä askelta ei ehkä koskaan tulisi... silti, silti minä etsin pienokaistani, ainoaa tytärtäni aamu-usvasta auringonlaskuun ja yön pimeinä tunteina vielä unissanikin. Ja muutun päivä päivältä hullummaksi!
Voi, minun pikkuinen tyttöni, ainokaiseni, pieni lapseni... miksi?

Ja voi, missä on minun iankaikkinen veljeni nyt kun hänen tämän ainoan kerran maailmassa on aivan pakko löytyä. Missä Sandie, josta en ole nähnyt hännänhuiskahdustakaan viikkoihin - ehkä kuukausiin? Käsittämätön, pakkomielteinen Sandie, ainoa veljeni, hän joka myös rakastaa Katrinaa eikä koskaan todella usko tarkoittavansa mitään pahaa. Niin, sanokaa vain, että sekin on minun syyni. Minä sanoin Sandielle etten halua nähdä tätä enää ikinä ja ilmeisesti sen ainoan kerran hän otti opikseen. Miksi, Sandie, idioottien kuningas - MIKSI sinun pitää uskoa mitä sinulle sanotaan vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä pelastaa mitään?
...no juuri niin... sysään pienen irtokiven tieltäni ja jatkan kiiruhtamistani ylös polkua. Tämä on yksi pohjoisten havumetsien korkeimmista kallioista, harjanteelta näkee puiden latvojen yli. Olen varma, että sieltä myös kuuluu pahuksen pitkälle.
Mitä helvetin väliä sillä enää on, onko tekemisissäni vähäisintäkään järkeä? Harpon viimeiset metrit ylös harjanteelle. Nousevan auringon hehkussa kylpevä maisema olisi sykähdyttävä näky, jos minulla olisi edes hieman resursseja kiinnittää siihen huomiota. Mutta sen sijaan ravaan kallion korkeimmalle kohdalle ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa.
"SANDIE!"

Jos veli olisi lähimaillakaan, hän kuulisi. Ja tulisi tänne välittömästi.
Vai tulisiko sittenkään? Entä jos tämä onkin minulle nyt sitten se viimeinen kohtalon paikka, jossa kukaan ei enää vastaa kun huudan? Ei Rosso. Ei Katrina. Ei Sandie. Muita ei ole koskaan ollutkaan - ei sen jälkeen, kun äiti kuoli.
Entä jos en enää tunne veljeäni senkään vertaa kuin vielä joskus kuvittelin? Enhän ole osannut ennustaa ainoatakaan hänen viimeaikaisista siirroistaan. Sandie on ollut... täysin käsittämätön. Niin että mitä jos hänkin olisi nyt päättänyt kääntää selkänsä minulle lopullisesti?
Mutta - ei se - voi olla. Katrinan on pakko olla hänen luonaan. Sen on oltava niin. Jos se ei ole niin, kaikki muut vaihtoehdot ovat käsityskykyni ulottumattomissa. Jos Katrina ei ole Sandiella, voisin yhtä hyvin etsiä neulaa heinäsuovasta.
Minun pieni lapseni... minun lapseni... pieni tyttäreni. Tule kotiin. Äiti on täällä, täällä, näetkö...
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 03. Kesä 2010 18:29

Rayo de sol'

On ihme, että olen selvinnyt tänne asti hengissä. Mikä tämä paikka ikinä onkaan, olen joutunut myöntämään itselleni, että tämä oli kaikkea muuta, kuin pieni. Ellen sitten ollut jo matkannut täysin toiselle puolelle saarta. Tummat, siniset silmäni tarkastalevat taukoamatta ympäristöä, kun taas korvani heilahtelevat levottomasti puolelta toiselle. Lyhyet ja tökkivät askeleeni kantavat minua väsyneinä eteenpäin, mutten ole aikeissa luovuttaa. Haluan tavata jonkun. Jonkun, joka on asunut tällä kirotulla saarella edes jonkin verran pidempään, kuin minä.

Itse asiassa olisi hyvin epätodennäköistä, ettei täällä olisi muuta elämää. Sieraimiini on aika-ajoin leijaillut vieraiden lajitovereiden tuoksuja, mutta he ovat kerenneet livistää jo paljon, ennenkuin minä olen paikalle kerennyt. Mielenosoitukseksi heilautan pääni ylöspäin, pärskähtäen pitkästyneenä. Aina olisi sekin mahdollisuus, että hajut olivat harhoja, mutten tahtonut uskoa siihen. Tämä saari - jos tämä nyt saari on - oli tähän asti vaikuttanut ihan hyvältä ympäristöltä elää, vaikken ollut todellakaan tottunut ihan näin runsaaseen kasvillisuuteen. Missä kaikki talot ja muut rakennukset? Kieltämättä tämä alkoi käydä jo hivenen pelottavaksi. Niin autiota, vain luonto ympärillä. Kai ihmiset täällä jossain asustivat?

Pystyikö muka oikeasti olemaan paikka, jonne yksikään ihminen ei olisi löytänyt? Ei, se ei olisi mahdollista. Vai olisiko sittenkin? Okei, sitäkin pelottavampaa. MIten sitten rehujen laita? Vain heinää ja muita kasveja. Ajatus sai minut värähtämään, ja lähes voihkaisemaan ääneen. Mutta yllättäen kuulen täysin vieraan äänen jostain lähistöltä. Sandie? Anteeksi, mutten taida olla. Kohotan katseeni suoraan ylöspäin. Tämä ei saanut olla mielikuvitukseni tuotosta. En edes tuntenut yhtäkään Sandie -nimistä. Tietääkseni se ei ollut nimeni, en ollut koskaan kuullutkaan. Maistelin nimeä hetken suussani, päätyen pyörittelemään vain päätäni. Silti minua jää vaivaamaan, mahtoiko ääni sittenkin olla tosi? Elämä päästään vinksahtaneena ei ollut erityisen nautinnollista, ja juuri nyt se muistui hyvin vahvana mieleeni.

Ehkä olen harhaluuloinen. Ehkä joku oikeasti huutaa rakastettuaan, ystäväänsä tai perheenjäsentä? En ole ollenkaan varma asiasta, mutta sen tarkistaminen tuskin oli hirveän vaativa tehtävä. En tuhlannut aikaani erityisen paljon miettimiseen, vaan lähdin pidentämään askeltani ja siirtymään raviin. Arvioin äänen suunnan kehnoon muistiini luottaen, kun muukaan ei auttanut. Höristin korvani pehmeästi eteen, vaihtaen tahdin vieläkin ripeämmäksi. Hirnahdin vaimean puoleisesti, toistaen kutsun vielä hiukan voimakkaammin. Kai se joku tajuaisi vastata, jos hän oli todellinen?
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 04. Kesä 2010 22:04

En ole täysin päättänyt, miten toimisin nyt kun olen huutanut veljeäni julkisesti kaiken kansan kuullen. Odottaisin tietenkin tässä, mutta kuinka kauan? Kai Sandie sentään tajuaisi vastata kutsuuni, jos olisi lähistöllä. Johan nyt olisi kumma jos ei... ei hän tyhmä ole, kyllä minäkin sen tiedän. Älytön vain, ja vaikeasti ennustettavissa. Sen takia hän onkin nykyään niin käsittämätön. Ennen, kauan sitten, minä tiesin aina mitä Sandie missäkin tilanteessa tekisi. Ei hänen reaktioitaan asioihin ollut ollenkaan vaikea ennustaa, ja kun ne pystyi ennakoimaan, niitä saattoi myös hallita. Sandie oli Sandie ja minä tunsin hänet läpikotaisin. Nykyään minusta tuntuu etten tunne häntä enää... lainkaan.
Huokaisen hermostuneesti ja kääntelen korviani vuoroin eteen ja taakse. Kuinkahan pitkälle huutoni oli kantanut? Kauanko hevoselta kestäisi tulla tänne? Ja entä jos Sandie ei olisikaan lähistöllä... silloin seisoisin tässä odottamassa ihan turhaan ja haaskaisin aikaa...

En kuitenkaan ehdi kipristellä aloillani kauaa. Vastaus kaikuu alhaalta metsiköstä ensin vaimeampana, sitten voimakkaammin. Höristän korviani valpastuen ja kiiruhdan äkkiä lähemmäs kallion jyrkkää rinnettä katsomaan, jos näkisin sieltä jotakin, mutta ketään ei näy. Vastaus tuli hieman kauempaa - ei kuitenkaan kovin kaukaa... mutta... oliko se... Sandien ääni? Tähyilen maisemaa epävarmana ja ihmettelen. Voisin melkein vannoa, että se ei ollut Sandie. Pitäisihän minun veljeni ääni sentään tunnistaa. Mutta kuka muu olisi vastannut kutsuuni? Hyvä on, tajuan kyllä että sen on kuullut jokainen lähistöllä liikkuja, mutta miksi joku muu olisi vastannut siihen? Pahus soikoon... ehkä... okei, metsässä kaikuu ja kaiku vääristää? Vai? Taivaan tähden, pakkohan minun on saada tietää. Tuhlaan aikaa, aikaa, aikaa!
Pienellä viiveellä vastaan hirnahdukseen huolestuneella äänellä. Sitten kiiruhdan rinteeseen ja tasapainoilen kapeaa polkua pitkin alas niin nopeasti kuin uskallan.

Muutaman minuutin kuluttua pääsen suurin piirtein tasaiselle maalle. Polku haarautuu ainakin kolmeen eri suuntaan. Pysähdyn hengästyneenä ja katsahtelen rauhattomana joka puolelle tietämättä enää täältä käsin, mistä suunnasta hirnahdus oli kuulunut.
"Sandie!" huudan uudelleen, mutta epävarmemmin ja vähemmän täysillä.
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 04. Kesä 2010 23:41

Sandie. Ääni kajahtaa taas korvissani, joten kiiruhdan sen suuntaan korvat tötteröllä. Väistän paria eteen osuvaa oksaa, pärskähtäen niihin syvästi turhautuneena. Lopulta ymmärsin, että minun oli pakko lopettaa tämä ryntäileminen, tai vajoaisin hetkessä polvillleni. En ollut vielä täysin toipunut matkasta tänne omituiseen saareen, se minun oli muistettava. Hidastin tahtiani hiukan vastahakoisesti, yrittäen pitää kuitenkin tahdin tarpeeksi reippaana - enhän tahtonut, että tämäkin hevonen katoaisi, ennenkuin olisin nähnyt hänestä vilaustakaan.

Pian tumman sinisten silmieni katse erotti jotain. Kohotin päätäni kohti taivasta, nuuhkien ilmaa laajennein sieraimin. Pysähdyin hetkeksi epäluuloisena paikalleni, polkaisten maata voimakkaasti etukaviollani. En ollut varma, oliko toinen vielä nähnyt minua, kun matkaa välillämme oli kuitenkin jonkin verran. Luimistin hiukan korviani, pyöräyttäen päätäni kerran puolelta toiselle. Muita ei näkynyt, ja tämä ruunikko vaikutti etsivän jotakuta. Hetken epäröinnin jälkeen ryhdyin askeltamaan lähemmäs, unohtaen jo melkein hengittämisen. Tottakai minua jännitti tavata ensimmäinen hevonen tällä saarella. Ja se, miten toinen kohtelisi minua, voisi olla hänen kohtalonsa. Haluamattani.

Agressiivinen minä. Se puoli ei ole toistaiseksi näyttäytynyt aikoihin, mutten kyllä ollut nähnytkään ketään nyt vähään aikaan. Ajantajuni oli täysin kateissa, joka vain hermostutti minua entisestään. Säpsähdin ajatuksistani, lopettaen jalkojeni liikkeen, kun olin ajautunut noin kuutisen metrin päähän toisesta. "Ikävä tuottaa pettymys, mutta voit kutsua ihan vain Rayoksi", lausahdin viileästi, yllättäen itseni niinkin tasaisella äänensävyllä. Katseeni harhaili toisen suunnassa, mutten tahtonut tuijottaa häntä turhan vaativasti, agressiivisesti tai muutenkaan härnäävästi. Sen sijaan, että olisin tahtonut vaikuttaa päällekäyvältä, tyydyin vähän väliä vilkuilemaan rauhanomaisesti ympäristöön.

"Anteeksi häiriö, mutta satutteko te yhtään tietämään, mikä tämä paikka on? En tiedä tätä edes nimeltä, mutta jonkinnäköiseksi saareksi olen tämän kyllä käsittänyt", hymähdin vaimeasti, kohdistaen kysyvän katseeni hetkellisesti ruunikkoon. Olikohan tällä saarella edes nimeä, ja oliko toinen edes todellinen? En kai minä ihan niin pimahtanut ollut, että ryhtyisin keskustelemaan mielikuvitukseni tuotoksen kanssa. Pyöräytin silmiäni, tahtomatta uskoa asiaa todeksi. "Tai kuka on tämä Sandie, jota kuulostatte etsivän?" heitin vielä pikaisen kysymyksen perään, tajuamatta vasta sekuntien kuluessa, ettei toinen välttämättä tahtonut puhua asiasta ventovieraalle.

Kuulostaisi kovin tyhmältä perua sanansa, mutta ainahan oli mahdollista, ettei asia olisi niin salainen? Tuskin tämä Sandie kovin erikoinen tyyppi oli.. itse asiassa en keksinyt yhtäkään syytä, miksei ruunikko olisi voinut hiukan selventää sitäkin asiaa minulle. Ihan muutaman sanan verran. Kyllä minulle riittäisi, että hän kertoisi, mitä kautta toisen tunsi. Vedin keuhkoni rennosti pullolleen ilmaa, suorastaan nauttien lajitoverin tuoksusta, jonka ilmavirta kuljetti sieraimiini. Kuinka turvalliselta se tuntuikin pitkästä aikaa, vaikken toista tuntenut. Enkä välttämättä halunnut tuntea.

Paha vielä sanoa, kun ei minkäännäköistä mielikuvaa tammasta ollut. Kyllä, hajusta ja äänestä päätellen ruunikko oli tamma. Arviolta minua jonkin verran matalampi. Läsipäinen ruunikko. Höristin pehmeän kuuliaisesti korviani, ollen valmiina ymmärtämään toisen vastaukset kysymyksiini. Ellei toinen sitten lähtisi samantien etsimään tätä Sandietaan, kuka sitten ikinä olikin.
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 05. Kesä 2010 15:58

Huutooni ei kuulu enää vastausta, mutta en joudu odottamaan lähestyvien askelten ääntä kauaa. Käännähdän katsomaan tulijan suuntaan ja jollakin tavalla tiedän joutuvani pettymään jo ennen kuin näen hänet. Nuo askeleet eivät ole Sandien. Ne ovat liian pitkät, liian raskaat eivätkä ne kuulu sellaiselle henkilölle, joka huolissaan kiiruhtaa apua kaipaavan sisarensa luokse.
Huolissaan? Olisiko Sandie todella huolissaan minusta? Niin hän on... jos ei nyt suoraan sanonut, niin ainakin tempuillaan antanut ymmärtää. Hän on vain epäonnistunut tajuamaan, mihin asioihin kannattaa puuttua ja mihin ei. Mutta olisiko hän silti yhä sitä - huolissaan minusta? Valmis kuuntelemaan ja tekemään mitä tehdä täytyy silloin, kun en pysty siihen yksin? Olisivatko Sandien kasvot vielä sitä, mitä ne ovat aikojen alusta saakka olleet... veljeni totiset, levottomat kasvot.
En minä tiedä edes, pystyisinkö minä enää katsomaan häntä vain veljenäni.

Joka tapauksessa pettymyksen kivistävä paino putoaa vatsaani, kun metsästä ilmaantuu esille joku aivan muu. Suuri, mustavalkokirjava ori, jota en ole kokaan nähnytkään. Tämän väritys aiheuttaa silti lyhyen vihlaisun takaraivossani, vaikka on ensi vilkaisulta selvää ettemme ole koskaan tavanneetkaan ja vaikkei hän edes muistuta Rossoa objektiivisesti katsoen juuri lainkaan. Silti heikko, piipittävä ääni sisälläni sanoo, että olisi mukavampaa jos hän olisi vaikka rautias, olisihan se ihan eri asia. Ja toinen, metallinen ääni saa hampaani pureutumaan yhteen ja käskee, etten saa olla näin typerä ja onneton. Minulta on tytär kateissa, helvetti sentään, ja olisin muutenkin paljon iloisempi jos vain unohtaisin kaiken, kaiken, kaiken.

Oli miten oli, tilanne on nyt tämä. Joku ladonoven kokoinen mustavalkokirjava tuntematon tulee siinä ja minä seison paikallani ottamatta yhtään askelta mihinkään suuntaan ja yritän päättää, mitä minun nyt kannattaisi tehdä. Miksi ihmeessä hän oli tullut? Eihän hänenkin nimensä nyt mitenkään voi olla Sandie? Naurettava ajatuskin. Ja ei, ehei, hän on Rayo. Esittelee itsensä ja kaikestä päätellen tajuaa myös sen, etten suinkaan ollut etsimässä häntä.
Astahdan paikallani, parannan ryhtiäni. Tuijotan hänen hieman eksyneen oloisen katseensa harhailua ja käyn mielessäni väittelyä siitä, olisiko minun parempi lähteä vain saman tien vai odottaa vielä. Hyvä on, olisi kai minun pitänyt tietää, että joku lähistöllä olisi kuitenkin niin utelias että tulisi, vaikka huudettu ei olisikaan hän. Mutta ei se tarkoita sitä, etteikö Sandiekin vielä voisi tulla. Tosin miksei tämä olisi vastannut, jos olisi lähettyvillä...
En saa päätettyä yhtään mitään enkä edes sanottua sanaakaan, ennen kuin toisen kysymys pistää kulmani kurtistumaan ja silmäni rävähtämään epäuskoisesti. Mikä tämä paikka on?

Ei voi olla totta.
"Uusi tulokas, vai?" kysyn lannistuneesti. Okkkkkkeeeeiii... mistä lähtien olen alkanut vetää puoleeni vasta saarelle rantautuneita onnettomia? Ja kysymys numero kaksi: mistä lähtien satunnaiset henkilöt ovat saaneet päähänsä teititellä minua? Siis kyllä minä tiedän, että se on hyvä tapa jossain päin maailmaa. Mutta teititellä minua. Minua. Ei hyvät hevoset sentään, minä en pysty tähän. Liian kornia. Niin kornia, että unohdan ohikiitäväksi hetkeksi jopa Sandien, jota olen etsimässä.
Huokaisen syvään ja katson toista kulmieni alta turhautuneesti.
"Saarihan tämä. Tervetuloa vaan. Onko toinen nimesi Sandie, vai juoksetko yleensäkin tarkistamaan tilanteen kun jonkun nimeä huudetaan?"
En edes yritä kätkeä nurjamielisyyttäni siitä, että joku täysin satunnainen kulkija oli sattunut paikalle, kun minulla on oikeasti asiaa veljelleni. Hän yrittää varmaan olla kohtelias ja niin edelleen, ja minunkin kannattaisi ehkä yrittää, mutta paskat. Voisiko Sandie vielä sattua paikalle? Tähyilen anelevasti ympäristöä, mutta en kuule enkä näe ketään muuta. Ja sitten hän kysyykin suoraan Sandiesta. Vilkaisen kirjavaan hämillisen ja harmistuneen sekaisella ilmeellä.
"Papurikko, suunnilleen kokoiseni nuori ori", vastaan kuitenkin pienellä viiveellä välittämättä siitä, että "kuka" ei varmaan tarkoittanut hänen haluavan kuulla ulkonäkökuvausta. "Oletko nähnyt?"
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 09. Kesä 2010 23:50

Katselin toista sinisillä silmilläni, tyynesti hengitellen. Onnistuin pitämään itseni kurissa, vaikka mieli tekikin livahtaa toisaalle. En saanut päästää tätä ensimmäistä tapaamaani hevosta heti menemään. Ties, vaikka seuraava sattuisi eteen vasta viikkojen kuluttua. Jos sattuisi. Haluaisin ehdottomasti tietää tämän paikan asutuksen määrästä ja muusta hyödyllisestä, mikäli tamma suostuisi vain avaamaan suunsa ja puhumaan minulle. Höristin pehmeästi korviani, irrottamatta viileää katsettani ruunikosta. Huiskautin hännälläni aavistuksen levottomasti ilmaa, pärskähtäen vaimeasti.

Nyökkäsin pienellä liikkeellä myöntymisen merkiksi toisen ensimmäisille sanoille, jotka olivat osoitettu minulle. "Kyllä, saavuin tänne vain hetki sitten", täsmensin eleeni vielä mahdollisimman lyhkäisellä, mutta silti jotain asiasta kertovalla lausahduksella. Heilautin nopeasti päätäni hiukan yläilmoihin, saaden otsaharjani seuraamaan liikettäni ja myös pörröttävän harjani keinahtamaan pienesti. Tuuli takertui siihen hetkellisesti, pörröttäen sitä vielä entisestään. Korvani kääntyivät epäluuloisesti sivuun, kun kuulin toisen puheen jatkuvan. Mitä toinen oikein yritti näyttää arvailemalla toista nimeäni? "Voi olla, enhän minäkään tiedä sinun toista nimeästi - tai edes ensimmäistä", huomautan toiselle jo huomattavasti viileämmin, hymähtäen turhautuneesti.

Mietin hetken vastausta toisen seuraavaan virkkeeseen. Ruunikko ei vaikuttanut erityisen innokkaalta juttelemaan, vaikka tamman suusta karkasikin erittäin turhaa roskapuhetta. Ehkä neiti olisi voinut opetella kertomaan jotain hyödyllistä, kuten esimerkiksi saaresta - enkö ollut vielä ilmaissut tarpeeksi selvästi, etten tiennyt mitään tästä paikasta, ja minua mahtoi kiinnostaa? Ehkä tamma olisi oinut suhtautua edes aavistuksen ymmärtäväisemmin, jos olisi itse juuri lillunut meressä saman ajan kanssani. Sitähän minun oli mahdoton sanoa, millä tavalla hän oli saarelle saapunut, vai oliko elänyt täällä koko ikänsä. Aloin jo pikkuhiljaa toivoa, että saarella asuttaisi paljon väkeä, joka olisi huomattavasti tätä neitiä ystävällisempää sorttia. Itsensähän toinen näytti etusijalle pistävän, vaikka kieltämättä minua olisi kiinnostanut tietää hiukan enemmänkin tästä saaresta.

Olin vähällä pyöräyttää silmiäni ajatuksilleni, mutta tajusin viime hetkellä, että neito voisi ymmärtää eleeni. Minua alkoi jo ällöttää toisen neidoksi ajatuksissani kutsuminen, voisi edes esitellä itsensä tai jotain? Se helpottaisi huomattavasti keskustelua ruunikon kanssa - vaikkei tamma näyttänytkään erityisen innokkaalta juttelemaan. "Ja ei, yleensä en ryntäile kenenkään luo. Pahoittelen, kadun kyllä itsekin syvästi sitä, että tapasin nimenomaan sinut." Ei, ei näin. Tunsin värähtäväni, kun vilkaisin nopeasti ympärilleni. "Siis ihan vain sillä, etten tahallani häirinnyt tämän Sandien etsintää." Tilanne korjattu, ainakin toivottavasti. Jos ruunikko oli yhtään kipakamman puoleinen - mikä ei kuulostanut ihmeeltä hänen "kohteliaisuuksia" kuunneltuaan - voisi tamma heittäytyä hyvinkin.. agressiiviseksi. Ja sitä olisi mahdoton sanoa, millaiseksi minä sen myötä heittäytyisin.

Toisen kuvailut saivat minut valpastumaan, tipahtamaan omista maailmoistani takaisin maan pinnalle. Ei olisi oikeastaan erityisen turvallista ryhtyä mietiskelemään vieraan seurassa, mutta matkan tuottama väsymys tuntui yhä vahvana koko ruumiissani. "Ei, en ole nähnyt. Oikeastaan olet ensimmäinen täällä tapaamani hevonen", lausahdan pikaisesti, kuin toista muka kiinnostaisi. Oikeastaan äänensävyni oli melko väritön, sanat kuulostivat melko koruttomilta jopa omiin korviini. Loin mietteliään katsahdukseni ruunikkoon, antaen katseeni sen jälkeen jälleen kiertää ympäristössä. Mieleni teki kysyä jotain tästä paikasta, mutta toisesta tuskin paljoa irti saisi.
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 17. Kesä 2010 17:01

[Anteeksi tämä viive u__u]

Jep. Hieno homma. Hän todella on aivan uusi tulokas. Sanan varsinaisessa merkityksessäkin suorastaan, jos tokaisunsa nimittäin pitää paikkansa. Saapui hetki sitten. No, ei hän sentään rannalla tiedottomana loju, kuten se vaaleanruunikko, mutta pihalla selkeästi aivan kaikesta. Voi kun kiva...

Oi että! Hän alkaa jo tympääntyä minuun. Kovasti alkaa ääni kalskahtaa viileämmälle. Tuhahdan enemmän itselleni kuin toiselle ja nakkaan harjaani jokseenkin välinpitämättömään tyyliin. Hmm, minunkin pitäisi nyt sitten kertoa nimeni, niinkö? Hänen mielestään kaiketikin. Ja no niin no, todennäköisesti aika monen puolueettomankin tahon mielestä se voisi olla oikein viehättävä ele tähän paikkaan, kun hänkin on omansa vapaaehtoisesti kertonut ja vielä hieman kiertoteitse yrittää minunkin nimeäni tiedustella. Mutta entä jos minua ei huvita kertoa? Entä jos minulla nyt vain sattuu olemaan sellainen olo, että nimeni kertominen tuntuu pahalta? Mukavampi kun eivät tiedä. Minkäpä sille voi. Joskus sitä ajautuu sellaiseen olotilaan, että tuntee olonsa turvallisemmaksi kun kukaan ei tiedä mitään.

Hyvä on. En minä ole niin välinpitämätön kuin miltä ehkä vaikutan. Tosiasiassa kuuntelen edelleen kaiken aikaa ympäristöä Sandien varalta ja totta vieköön kyllä minunkin mielessäni käväisee, että ehkä tälle Rayolle pitäisi jotakin kertoa. Olisi joku vähemmän eksyksissä kuin minä. Jospa minä tästedes oikein nimenomaan haluankin olla se, joka on kaikkein pahiten pihalla? Siinähän minä olisin luonnostani hyvä. Miksi ei jalostaa taiteeksi sitä ainoaa asiaa, joka onnistuu ilman ylimääräistä vaivannäköä.

Ei hemmetti. Miten tämä onkin nyt näin huvittavaa? Toinen erikoisalani on aina ollut juuri tämä - saan muut ympärilläni hermostumaan hyvin nopeasti yrittämättä oikeastaan lainkaan. Se sujuu ihan tuosta vain silloin kun minulla on vähän kiire tai stressiä tai asiat nyt muuten vain menevät päin seiniä.
Niin niin. Oikeastaan siinä ei ole mitään huvittavaa.
Mutta jotain sellaista siinä on, että minä teen sen kerta toisensa jälkeen. Aina uudelleen ja uudelleen. Saan vastaantulijat tympääntymään minuun. Se vain käy niin helposti, että miksi edes yrittää muuta. Tämäkin ori myöntää jo näin kenties minuutin jutustelun jälkeen katuvansa kovasti tapaamistani. Kuinka ihastuttavaa.
Joskus minua olisi suututtanut hirveästi kuulla tuollainen kommentti. Jotakin hän sepustaa sitä pehmentääkseen, mutta silti minulla olisi keittänyt hyvin nopeasti yli vielä ehkä... joitakin kuukausia sitten. Mutta kaikenlaista sitä tapahtuu. Tilanteet muuttuvat ja niin tekevät myös mielialat ja asenteet. Nyt huulilleni leviää kapoinen hymy, jonka sävyä voisi kuvailla väsyneen maireaksi. Jotain helpottunuttakin siinä on, niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin.
"Olen tosi pahoillani, että näin ikävästi satuit tapaamaan juuri minut", vastaan samaan hymyilevään sävyyn. "Lakkaisin kyllä tapaamasta ketään, jos se olisi jotenkin mahdollista."
Lakkaisinkohan tosiaan? Näinä päivinä tuntuu välillä siltä. Mutta kuinka olen nyt näin puhelias?

Vedän syvään henkeä ja nakkaan niskaani. Silmäilen hetken kaikkea muuta kuin pienen välimatkan päässä seisovaa mustavalkoista.
"Olen Katla."
Hyvänen aika sentään. Lyhyt ja mitäänsanomaton tokaisu, mutta johan nyt on. Mikä minua vaivaa?
En usko, että mikään. Mikään suoranainen siis, sellainen joka liittyisi tähän tilanteeseen. Sandie tuskin on tulossa ja puhun tälle kirjavalle mahdollisesti aivan turhaan. Mutta onko todella niin, että minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan muut kyllästymään itseeni? Kaikki nostavat suojauksensa, vetäytyvät itseensä ja kiukuttelevat toisilleen. Kaikilla on yhtä kurjaa. Eikä kukaan siinä vaiheessa ainakaan tunne mitään mielenkiintoa minua ja asioitani kohtaan. Sellaisessa yleisessä vastenmielisyyden harmoniassa on oikeastaan varsin turvallista elää. Lisäksi se on muihin itsepuolustusmenetelmiin nähden vielä niin mahdottoman helppoa. Blokkaa kaikki kommunikaatioväylät heti kättelyssä, niin estät jo ennalta kaikki mahdollisuudet saada myöhemmin märästä rätistä kasvoillesi. Niin se vain menee.

Joten nyt, kun tämä mustavalkoinen ladonovi jo valmiiksi on pitämättä minusta, on paljon vähemmän riskialtista osoittaa hänelle suunta ja lähettää hänet jonnekin, missä emme koskaan enää tapaisi. Sandieta hän ei ole nähnyt eikä hänestä ole minulle mitään hyötyä. Hän olisi varmasti iloinen päästyään minusta ja unohtaisi minut pian kokonaan. Kaikki vahingot olisi vältetty. Sosiaalinen vuorovaikutus on niin kaunista.
Huiskautan harjaani ja kohdistan katseeni uudelleen toiseen. Kohauttaisin olkiani, jos voisin, ja avaan suuni epämääräisellä äänensävyllä.
"Jaa, joo. Caralia. Tervetuloa Caraliaan, piti sanomani. Täällä on oikein kivaa. Hevosten saari. Kuusi laumaa ja sillä lailla. Joo, oikein kivaa. Tuolla päin - "
Käännyn osoittamaan itään.
" - ovat ylänköhevosten lauman alueet. Sinun on parasta suunnata sinne ensi töiksesi. Eivät muut laumat sinua taida ottaa, tiedäthän. Olet niin suuri. Ja jos aiot jäädä tänne, sinun pitää liittyä laumaan. Kaikkien pitää. Näin se on. Ellet sitten päätä lähteä tiehesi. Jotkut tekevät niinkin..."
Joopa joo.
"Koilliseen", toistan vielä oikein mietteliääseen sävyyn. "Joo, siellä vasta kivaa onkin. Ylänköhevoset, jep. Kysy, ottavatko he sinut laumaansa."

Pitäisiköhän minun ruveta etsimään elämälleni tarkoitusta uusien tulokkaiden oppaana? Onhan tämä nyt mielenkiintoista nähdä, millaista tekstiä sitä onnistuu tuottamaan, kun toinen aivopuolisko nauraa vahingoniloisesti ja toinen on sulanut ja levinnyt loiskuvaksi nestelammikoksi kallon pohjalle.
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 17. Kesä 2010 23:11

[ eihän tuo nyt kauhea viive ollut :--D ]

Yllättäen toisen suupielille kapusi jokin väsynyt hymyn tapainen. Se ei saanut minua erityisen vakuuttuneeksi, korkeintaan hymähtämään vaimeasti itsekseni. En ollut yhtään varma, mitä toisesta ajatella. En omistanut kovin positiivisia ajatuksia toisesta, muttei tamma ollut toistaiseksi saanut minua hyökkäämään kurkkuunsa. Nielaisin mahdollisimman huomaamattomasti asiasta. Toivon mukaan pysyttelisikin ainakin jotenkuten siedettävänä, ettei pinna katkeaisi toisen piikittelystä, jos sellaista tulisin vielä tummiin korviini tamman suusta kuulemaan.

Lakkaisin kyllä tapaamasta ketään, jos se olisi jotenkin mahdollista. Selvä, mikset sitten ole jo hypännyt kalliolta ja hengähtänyt viimeisen kerran, säästäen loput paikan hevoset - ellet sitten ole jo jokaiseen heidän harmikseen törmännyt - tuolla jokseenkin ärsyttävällä käytökselläsi. Ajatukseni alkoivat lipua hiljalleen jo johonkin, joka ei kuulunut minuun. Siihen agressiiviseen ja raivopäiseen Rayoon, jota kukaan maan päällä elävä ei takuulla haluaisi nähdä, puhumattakaan sen kokemisesta. Päätin olla kommentoimatta niitä sanoja, joten annoin katseeni siirtyä hiljalleen ympäristöömme.

Heilautin korviani toisen suuntaan, kun kuulin hänen viimein kertovan nimensä. Loin ruunikkoon vain nopean silmäyksen, nyökäten sen merkiksi, että olin kuullut ja ymmärtänyt hänen sanansa. Katla siis. Moisesta nimestä en ollut aikaisemmin kuulutkaan. Ihan kiva, jos minulta kysyttiin. Kutsumanimiä toinen tuskin lyhyen nimensä ansiosta omisti, ellei sitten juuri ollut esittäytynyt sillä. Tai sitten saattoi olla, ettei hän vain tahtonut minun sanovan häntä miksikään muuksi, kuin Katlaksi. MIkäs siinä, kovin pitkään en kyllä suunnitellut tätä tammaa puhuttelevani, sen verran vain, että saisin hiukan tietoa tästä omituisesta saaresta, josta en tiennyt yhtikäs mitään.

Ja sitten toinen alkaa kertoa asioita, joita halusinkin kuulla. Käännyin katsomaan aikailematta ruunikkoon, hörähtäen vaimeasti itsekseni. Toinen ei vaikuttanut kovin innokkaalta kertomaan, kuulosti vain haluavan ohjastaa minut nopeasti johonkin päästäkseen eroon minusta. Naurahdin värittömästi ja hiljaa toisen sanoille. Vai että oikein kivaa. Olisin mielelläni nähnyt todistusaineistona vaikka pirteämmän vastaanoton, mutta kai tähän oli vain tyydyttävä. Toisella näytti olevan kiirekin johdattaa minut minne tahansa, missä ei näkisi enää naamaani.

Caralia? Ylänköhevoset? Vai niin. Jos en tahtonut lähteä, minun oli liityttävä laumaan. Järkevin vaihtoehto olisi numero kaksi, joten ehkä minä sitten siirtyisin sinne, minne toinen minun noin kovasti halusi painuvan. Mitenhän tämä laumaan liittyminen siis käytännössä toimisi? Katsahdin hiukan varuillani ympäristöön, päättäen avata viimein suuni. En ollut täysin varma, mitä asiaan kommentoida, mutta kai minun oli jotain sanottava.

"Siis keneltä kysyn? Täytyykö ihan johtajan puheille poiketa, vai miten homma toimii?" kysäisin viileästi, pyrkien muotoilemaan sanani vähemmän tyhmiksi. Vasta hiukan jälkeenpäin tajusin, kuinka vajaa-älyiseltä olinkaan kuulostanut. Väliäkö sillä, tuskin tätä Katlaa kiinnosti niin minun, kuin kenenkään muunkaan olemassa olo. Sitä Sandietaan lukuunottamatta. Sellaisen kuvan olin saanut.
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 19. Kesä 2010 23:19

[Oli se ihan tarpeeksi pitkä viive ;>]

Kirjavan ilme muuttuu hieman uteliaammaksi, kun alan vastata hänen haluamiinsa kysymyksiin. No sehän mukavaa. Minä jo ajattelin, että voisimme aivan iloisesti olla turpa mutrulla koko tämän sananvaihdon ajan. Mutta niinhän se menee. Kun saa haluamansa, sitä tulee tyytyväiseksi. Oli se sitten tietoa, huomiota, auringonpaistetta tai mitä vihonviimeisintä tahansa, kaikki tahtovat saada haluamansa. Enkös minä olekin nyt kiltti, kun kerron hänelle siitä, mistä hänen pitää saada tietää? Onhan tämä nyt ihan olennaista. Joku laumakiihkoilija vetäisi häntä turpaan ennemmin tai myöhemmin, jos hän hortoilisi vielä pidemmälle tietämättä yhtään mitään. Tai ehkä ei. Hän on sen kokoinen, että ei sillä taitaisi olla mitään väliä, vaikka hän lampsisi koko saaren ympäri laulaen täyttä kurkkua. Hän voisi varmaankin tehdä sen ihan hyvin.
Mutta periaatteessa. Ja periaatteessa minusta olisi myös hyvin kohtuullista, jos minäkin saisin haluamani nyt kun olen tuntemattomalle, ladonoven kokoiselle orille näin kiltti. Minä haluaisin löytää pienen tyttäreni. Haluaisin aivan hirvittävän kovasti.

Orin kysymys tulee silti edelleen varsin viileään sävyyn. Käännähdän taas katsomaan tätä maiseman tähyilyltäni. Sandie Sandie Sandie, missä olet, tule nyt... miten homma toimii? Laumaan liittyminen?
"Johtajan... eeeeh..." mutisen epämääräisesti. "Eeeeei se ole välttämätöntä. Sen kuin menet vaan. Sulaudut joukkoon. Ne ovat kaikki yhtä suuria kuin sinä. Kysy vain joltakin ylänköhevoselta, missä heidän laumansa liikkuu."
Jep. Ne ihanat ylänköhevoset, joihin törmäsin silloin laumattomien mailla. Juuri ne ihanat ylänköhevoset, jotka etsivät mafiaa. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka niitä edes johtaa. Olen saattanut kuulla sen joskus jossakin, mutta jos niin on, olen sen autuaasti unohtanut.
Tähyilen jälleen maisemaa rauhattomasti.
"Et saisi liikkua täällä, ymmärräthän", lisään kuin ohimennen perään. "Laumarajat ja sen sellaista. Joku voi tulla häätämään sinut tiehesi."
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 20. Kesä 2010 00:04

Heilautin häntääni jo jokseenkin kärsimättömän puoleisena, vaikka pyrinkin näyttämään melko onnistuneesti tyyneltä. Katseeni harhaili milloin missäkin, mutta pitkälti maisemassa. Caralia oli kieltämättä mielenkiintoinen paikka - tavallinen metsikkökin tuntui niin erilaiselta. Ja nyt tulisin elämään sellaisessa metsikössä pidemmän aikaa. Ja jos hakeutuisin sinne ylänköhevosten alueelle, niin siellä olisi nimestä päätellen luultavasti myös ylänköä. Mitähän kaikkea muuta jännää Caralia sisälsi? Hitaasti laskin päätäni hiukan, nuuhkaisten keveästi maata.

Toisen avatessa suunsa katseeni terävöityi ja siirtyi nopeasti tamman kasvoihin. Odotin jo vastausta kysymykseeni, jotta tietäisin, miten toimia. Kieltämättä tuo kuulosti jokseenkin.. hämärältä. Olikohan Katla tosissaan? Voiko oikeasti tehdä vain niin, että mennä ja olla kuin kotonaan? Sitä en tiennyt, mutta mitäpä muutakaan minä villihevosten elämästä tiesin. Koko elämä ihmisten käsissä oli kai aivopessyt minut täysin. Katsahdin vielä kerran ympärilleni, kääntäen korvani kuitenkin jälleen ruunikon suuntaan. Kohotin pääni rauhalliseen tahtiin, katsoen toista hiukan arvioiden. Olikohan toisen sanaan uskomista? Ei auttanut, kuin ottaa selvää. Katsahdin suuntaan, jossa oletin ylänköhevosten paikan toisen ohjastuksen perusteella olevan. Se olisi seuraava kohteeni.

En kerennyt kommentoida asiaa sen enempää, kun tajusin tammalla olevan vielä jotain lisättävää. Laumarajat? Häätö? Katseessani vivahti jotain hämmentyneisyyttä. Vai sellaista. No, eiköhän se ollut itsestäänkin selvää, jos täällä oli useampia laumoja ja niin.. ja jos minä kuuluin ylänköhevosiin, niin minun oli kai matkattava sinne suorinta tietä. Ainakaan tämä Katla ei toistaiseksi ollut päässyt eroon minusta, tai väkivalloin yrittänytkään. Se oli minun onneni, vaikka toista korkeampi olinkin. "Vai sillä tavalla. Ovatko laumojen välit sitten kovinkin tulehtuneet?" en voinut olla kysäisemättä.

Kuopaisin maata hiukan hermostuneesti etukaviollani, pyrkien kuitenkin seisomaan kiltisti ja nätisti paikoillani. Olisin jo innokas löytämään paikkani, jos se tosiaan oli tällä omituisella villihevosten saarella. En edes tiennyt, että sellainenkin oli. Mieleni teki kysyä, eikö täällä tosiaankaan ollut ihmisiä, mutta päätin pitää suuni kiinni sen asian suhteen. Toinen oli itse sanonut, että täällä asui villihevosia. Villihevosten saareksi. Mitenhän sekin elämä alkaisi. Tänne tuleminen oli kai uusi alku.
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 22. Kesä 2010 19:38

Toinen näyttää olevan jollain tapaa sisäisesti rauhaton. Maan kuopimista, hännällä huiskimista. Ikään kuin orilla olisi kaiken aikaa kiire tekemään jotakin, mitä tämä kuitenkin syystä tai toisesta yrittää lykätä tuonnemmaksi. No, minä en ole rauhaton vain sisäisesti vaan myös ulkoisesti, ja minulla toden totta on kiire tekemään sitä ainoaa asiaa, jolla nyt tuntuu olevan merkitystä. Enkä missään tapauksessa pidä kirjavan kummallisesta olemuksesta. En pitäisi tämän olemuksesta, olisi se sitten millainen tahansa, mutta - no, silti. Kuvittelin ensi vilkaisulta, että toinen olisi voinut kuulua siihen kastiin, mitä jotkut nimittävät normaaliksi... mutta en ole enää laisinkaan varma. Vastaan orin maan kuopimiseen rauhattomalla liikahtelulla ja tähyilen epävarmasti ympäristöä. Ketään ei näy, ei Sandieta, ei ketään...

Eikä toinen tajua lähteä. Ei vain millään. Mikä siinä on? Enhän minä ole yhtään mukava? En mitenkään ole voinut onnistua olemaan mukava vahingossa, kun se ei ikinä onnistu tarkoituksellakaan. Pyöräytän korviani taakse, sivuille, taakse orin kysyessä laumojen asioista.
"Äh", mutisen ennen kuin ehdin tukkia suutani ja keksiä jotakin fiksumpaa. Pudotan katseeni maahan varvikon joukkoon, sitten kohotan sen ylös kohti kallioita, joilta tulin. Mitä mitä mitä minun nyt pitäisi sanoa, jotta ori kaikkoaisi ilman tuhatta lisäkysymystä? Enhän minä sitä paitsi edes tietä mitään! Laumarajat, älyttömyyksiä, säännöt, voi hyvä tavaton. Turhaa, turhaa, ajan haaskaamista!
"Joo", sanon pienen tauon jälkeen ja pyörähdän puolivahingossa kokonaan ympäri maisemaa tähyillen. "Ne ovat aika kireät. Toisten laumojen mailla ei siis saa kulkea. Tämä on lumihevosten aluetta. Kuten sanoin, joku voi tulla häätämään sinut muualle. Suo anteeksi, minun pitää nyt..."
Luon toiseen lyhyen, levottoman katseen, jossa on höysteenä hieman turhautunutta epätoivoa. Sitten käännyn selkeästi poispäin orista ja otan muutaman askeleen metsää kohti.
"...jatkaa Sandien huutamista", päätän lauseeni napakasti ja vedän ilmaa keuhkoihini. Piittaamatta millään tavalla siitä, että kirjava seisoo yhä vieressä, huudan täysillä metsän halki.
"Sandie!"
kaZAM
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja Sussu » 03. Heinä 2010 18:14

Katselin toiseen odottavasti, kallistaen hiukan kirjavaa päätäni. Toinen ei vaikuttanut yhtään sen innokkaammalta, kuin millaisen vaikutelman olin hänestä saanut. Tämän vastaus sai minut kohottamaan toista kulmaani ja hymähtämään keveästi. En ollut ollenkaan varma, kuuliko toinen sitä, tuskinpa. Katsahdin kerran ympärilleni. Ehkä minun olisi oikeasti järkevintä vain poistua paikalta, vaikken ollut saanut tietää ollenkaan tästä paikasta. En viihtynyt erityisen hyvin ruunikon seurassa, vaikken olisi mennyt sanomaan toista ihan kauhean ärsyttäväksi. Toinen käyttäytyminen ja luonteenpiirteet eivät vain olleet oikein mieleeni. Kiltisti ilmaistuna.

Korvani pyörähtivät kerran ympäri, kun kohotin pääni hätkähtäen, kääntäen terävän katseeni pusikkoon, josta jokin omituinen lintu pyrähti esiin, syöksyen ohitseni yllättävän nopeasti. Huiskautin hännälläni ilmaa, huiskien samalla kärpäsiä sun muita muualle. Käänsin katseeni jälleen Katlaan, pistäen merkille tämän katseen. Paransin hiukan ryhtiäni, puuskahtaen sitten vaimeasti. Puhalsin lämmintä ilmaa jälleen sieraimistani, katsahtaen sitten ympärilleni. Minulla ei ollut selvää käsitystä siitä, kuka tämä Sandie oli, mutta kovasti näytti tamma nimeä huutavan. Mieleni teki työntää pää maahan, kuin strutsi ikään, muttei se tulisi onnistumaan. Pusikko tuskin auttaisi, vaikka sinne pääni piilotettua saisinkin. Loin hiukan hermostuneen silmäyksen ympäristöön, peruuttaen askeleen.

"Mikäs siinä. Toivottavasti löydät tämän.. tämän Sandien." En oikein keksinyt mitään erityisen järkevää. Ehkä tammasta oli ollut jotain hyötyäkin. Tai ainakin tiesin nyt saaren nimen, ja jotain laumoista.. nyt siis ylänköhevosten maille. Mitenhän sinnenkin suunnistettaisiin? Hengähdin hiukan malttamattomana, höristäen kuuliaisesti korviani. "Minä taidan tästä poistua sitten sinne ylänköhevosten maille - tai jotain", tokaisin vain mumisten. Tammaa tuskin pahemmin kiinnosti. Heilautin kerran päätäni, pyörähtäen sitten ympäri, suunnaten matkani suorinta tietä toisen osoittamaan suuntaan, pyrkien olemaan kiertämättä ympyrää tai mitään sellaista.

Siis ihan vain sen takia, että löytäisin sinne ylänköhevosten maille. Ja sen takia, etten vain törmäisi ihan heti tähän Katlaan. Olikohan hän aina tuollainen, vai välinpitämätön vain sen Sandiensa takia? Olisin mielelläni halunnut tietää tästä Sandiesta. Miten se oikein jaksoi, jos ruunikko todella oli aina noin.. omituinen? Miten sen nyt kiltisti sanoi. Eipä sitä näyttänyt pahemmin seura kiinnostavan. Ei ainakaan minun seurani. Jaa-a, johtui toisen käytös sitten siitä, että olin kuulemma väärällä alueella tai muuten vain ärsyttävä, niin tapaisin jatkossa mieluummin ystävällisempää porukkaa.

[ Rayo poistuu. Kiitos pelistä! Ainii ja anteeksi tän kesto >--< ]
Sussu
 

Re: Yksin kotona

ViestiKirjoittaja kaZAM » 10. Heinä 2010 13:34

Orin sanat saavat minussa aikaan halun purra hampaani yhteen. En oikeastaan tiedä miksi. Hänhän toivottaa minulle onnea Sandien etsimiseen. Oikein kilttiä. Kohteliasta ja huomaavaista. Ehkä poskilihakseni kiristyvät sen takia, että toivon itsekin niin tavattomasti löytäväni "tämän Sandien". Toivottavasti löydän hänet, tosiaankin. Toivottavasti toivottavasti toivottavasti...
"Kyllä minä löydän", mutisen puoliääneen ja enemmän itselleni kuin orille.

Hän taitaa tästä poistua sitten sinne ylänköhevosten maille tai jotain. Viimeinkin. Hienoa. Kuulostaa oikein briljantilta suunnitelmalta, Rayo. Varsinkin tuo "tai jotain". Ehkä me ymmärrämme toisiamme paremmin kuin luulemmekaan. Minunkin suunnitelmissani on aina lopussa lisäys "tai jotain". Se antaa mille tahansa idealle vapauden muuttua kokonaan toiseksi kesken kaiken eikä sulje mitään vaihtoehtoa pois. Ja ennen kaikkea se kertoo hyvin yksinkertaisella tavalla, ettei mitään suunnitelmaa oikeastaan taida ollakaan tai jos on, se on erittäin huono tai niin epätodennäköinen, että siihen ei itsekään oikein jaksa uskoa.
Joten hyvää matkaa sinne ylänköhevosten maille sitten vaan.
"Heippa", mutisen ja yllätän itseni. En suinkaan käänny toisen puoleen tai mitään sellaista, mutta mutisenpa kuitenkin.

Kun toisen suuret askeleet kaikkoavat, minulla on tilaisuus onnitella itseäni. Tai olisi, jos jaksaisin keskittyä sellaiseen poikkeukselliseen tosiasiaan, että olen juuri käynyt läpi jos en nyt asiallisen, niin ainakin sinänsä harmittoman keskustelun jonkun satunnaisen Rayon kanssa. Siitäkin huolimatta, että toinen oli aivan eksyksissä ja minä en tosiaankaan ole kovin hyvällä tuulella, keskustelu pysyi harmittomana. Mitähän on tapahtunut, että näin pääsi käymään? Ehkä minä olen onnistunut olemaan tavallista enemmän sellainen kuin kaikkien aina pitäisi olla. Tai sitten toinen vain sattui olemaan hyväntahtoisempi kuin kaikki yleensä ovat.
Mutta.
Sandie ei ole täällä. Hän ei ole vastannut, hän ei ole tulossa.
Vedän hyvin keskittyneesti ja syvään henkeä. Sitten ponkaisen ravissa kohti länttä. No niin. Menisin... vaikkapa jäätikön laidalle asti tähän suuntaan ja sitten... kääntyisin etelään. Tai jotain.

KATLA POISTUU

[Kiitos! 8)]
kaZAM
 


Paluu Havumetsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron