My mind rebels at stagnation

Suhteellisen avaraa aluetta, joka sisältää jokusia puita, luolia ja jonkun verran heinääkin. Tämä tasanko on aavistuksen saaren muita tasankoja kitukasvuisempi ja viileämpi, sekä talvisin tasankotilkun peittoaa paksu lumikerros. Syötäväksi tältä alueelta kelpaavat paremmin kuin hyvin kaikki heinät ja useampien puiden lehdet tai muut kasvit.

My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 04. Elo 2010 14:10

[Mintzua ja Pandaa kuulutellaan paikalle. ^^]

Ciervo

Mereltä käyvä tuuli kiitää tasangon yli matkallaan kohti sisämaata, ja ohimennessään pörröttää harjaani. Erottuani Sandiesta olin vähäksi aikaa jättänyt taakseni havumetsän ja painostavan kuuman ja kostean sademetsän, ja aivan sattumalta olin saapunut tälle kapealle mutta sitäkin pidemmälle tasangolle. Suurin osa tästä taisi kuulua metsäponeille, joten pysyttelin melko lähellä tasangon pohjoista päätä. En osaa sanoa, miksi juuri auringon lämmittämä, aukea ja pitkäheinäinen maasto veti minua puoleensa sen huomatessani, mutta ehkäpä ajatukseni tarvitsevat tavallista enemmän tilaa. Pahin kuhina pääni sisällä on jo laantunut, onhan lumihevosten kokouksestakin jo aikaa. Silti tunnen olevani melko eksyksissä, hämmentynyt ja jokseenkin vailla vastauksia. Yritän karkottaa tunteen mielestäni, ja painan turpani heinikkoon, etsien lyhyttä ruohoa syötäväksi. Ensin kuuntelen ympäristöäni tarkasti, huiskin silloin tällöin hännälläni hyönteisiä pois kimpustani. Muutaman kerran kiskaisen pääni ylös, varmana siitä että kuulin jotain, mutta mitään ei näy. Pikkuhiljaa alan kuitenkin tuntea oloni raukeaksi iltapäivän auringonpaisteessa, silmäni ovat puoliummessa ja korvat osoittavat sivuille. En enää syö, vaan torkun pitäen päätäni matalalla.

Äkkiä kuitenkin havahdun siihen, miten typerää minun on seisoskella täällä keskellä tasankoa täysin suojattomana. Selvästi kehoni yrittää estää aivojen ylikuumenemisen vaivuttamalla minut horrokseen, ja hetkeksi se onnistuikin hyvin. Nyt kuitenkin nostan päätäni hieman ylöspäin, yhä aavistuksen tokkuraisena, ja ravistelen itseäni kunnolla. Samassa kuitenkin tajuan, että minut havahdutti aivan selvästi jokin. Kohotan pääni pystympään ja tähyilen ympärilleni, tavoittaen katseellani ilmiselvän hevosen hahmon kauempana. En ole varma, oliko juuri tuo hevonen havahtumiseni syy, mutta hyvä että huomasin hänet. Ihan vain siinä mielessä, että nyt voisin vielä yrittää pysyä huomaamattomana. Joku toinen olisi saattanut juosta heti juttelemaan, mutta minä jätän kiitos vain väliin. Painan kaulaani alaspäin ja hitain askelin lähden kulkemaan kohti paria matalaa puuta, joiden varjoon voisin ehkä jäädä siksi aikaa, että tuo toinen katoaisi. Ellei hän sitten ole jo huomannut minua, tai satu tähtäämään kohti samoja puita... Kuinka huono tuuri minulla voisi olla?
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Mintzu » 13. Elo 2010 15:18

Panda

Uh. Tämä päivä oli tavattoman kuuma.
Valkeaa kaulaani pitkin valui hikikarpaloita, kun taivalsin mahdollisimman vaivalloisen näköisesti eteenpäin, jalkojani läkähdyksissä raahaten ja kieli puoliksi ulkona suupielien välistä. Läähtäin kuin pahainen kulkukoira kulkiessani tätä pahuksen tasankoa. Minun oli kerrassaan aivan pakko saada varjoa tai muuten aivoni aivan varmasti sulisivat nätiksi, vaaleanpunaiseksi mössöksi pääni sisällä, jossa nyt jo tuntui kiehuvan ilkeästi. Se joka oli keksinyt helteen, oli ollut hullu!

Mitä edes tein täällä? Miksi tällainen tyhmä tasanko edes kuului lumihevosille? Olimme nimenomaan lumihevosia emmekä mitään pölynnielijöitä - en juuri nyt muistanut lauman nimeä tarkoin - jotka juoksentelivat tällaisilla ihmeellisillä preerioilla ihan innoissaan, vieläpä. Nyrpistin nokkaani heinille, jotka kutittivat ilkeästi vatsaani, kun äkäisesti painelin menemään eteenpäin. Ne olivat juuri sen verran pitkiä, että ylettivät koskemaan langanlaihaa mahaani. Ikävältä tuntuivat, mokomat!
Ah? Jossain sirittävät heinäsirkat. Hiiteen nekin!

Minun oli aivan pakko saada juotavaa, tuntui siltä kuin olisin ollut kuolemassa janoon. Aivan kuin en koskaan olisi nähnytkään vettä. Kurkkua kuivasi ja suussakin maistui jo tämä tasankopöly. Sitä pöllysi tielläni, vaikka heinänkorret estivät pahimpia jyväsiä menemästä suoraan silmiini.

Edessäpäin on puita... niiden alla voisi olla viileämpää. Joudun kuitenkin pysähtymään tajutessani, että puiden taakse mönki juuri jokin hevosenkaltainen. Höristän korviani ja kallistan päätäni vasemmalle. Mikäs se tuo tuommoinen mönkijäinen oli, minuako se lähti karkuun? Ah, kuinka töykeää! Mitä syytä sitä paitsi kellään olisi minua paeta, kaikkihan tahtovat olla aina seurassani. Olenhan paras mahdollinen hevonen, jota tämä saari päällään kantaa.

Minä en yksinkertaisesti sulata tällaista käytöstä. Marssin kuin ylväs sotaratsu kohti matalia puita, häntä ja pää pystyssä kuin arabiorilla ikään näyttäen mahtavan majesteettiselta. Minäkin tahdoin puiden alle... mutta tahdoin myös ottaa selvää, kuka tuo kummajainen oli!
Mintzu
 

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 14. Elo 2010 19:17

Siristelen silmiäni koettaessani nähdä vieraan hevosen paremmin. Lämpötila on auringon kohotessa noussut, ja ilma väreilee kauempana saaden horisontin sumenemaan. Pieni tuulenvire tulee hetkiseksi helpottamaan lämpöä, mutta olen kyllä tyytyväinen päästessäni varjoon. Jos ei oteta lukuun sitä, että se toinenkin on tulossa varjoa kohti. Kiinnitän katseeni hahmoon, valmiina ottamaan kasvoilleni mitäänsanomattoman ilmeen, mutta sitten yhtäkkiä toinen suupieleni kohoaa väkisinkin ylös. Voi hyvä luoja sentään. Nyt kun ilman väreily ei estä kirjavan vieraan tarkastelua, voisinpa sanoa että hän on melko erikoisen näköinen. Mustat jalat, kirjavat jouhet, mustat silmänympärykset. Pitkä rasvainen harja pistää silmään, ja toinen on uskomattoman laiha, ehkäpä häntä voisi luonnehtia jopa hinteläksi. Mutta se, mikä todella saa tahtomattoman hymyn nousemaan huulilleni, on vieraan orin käytös.

Todellakin, tämä tulee kohti kuin maailmanvaltias. Käytös on hämmästyttävän räikeässä ristiriidassa ulkomuodon kanssa, ennemmin tuollaista mahtailua voisi odottaa joltain valtavalta ja lihaksikkaalta herrashenkilöltä kuin tältä mustavalkoiselta laiheliinilta. Jos olisin pelkästään nähnyt kirjavan etäältä, olisin arvellut että tällä on tapana hiiviskellä pitkin seinänvieruksia ja että tällä ei olisi itseluottamusta lainkaan. Stereotypiat voivat näköjään pettää. Pahasti. Voi hyvä luoja.

Saan kasvoni peruslukemille alkuhämmästyksen jälkeen, ja seuraan toisen lähestymistä ilme tyynenä, kannatellen päätäni rennosti hieman muuta kehoani korkeammalla. Kirjava on minua korkeampi, mutta jotenkin en osaa mitenkään erityisesti huolestua. Minun on kovin vaikea ottaa toinen vakavasti. Ihan mahdollsita, että normaali varautuneisuuteni palaisi hetken kuluttua, mutta ainakaan nyt en vain koe toista oria uhkaksi.
"Hei", tervehdin seesteisesti, sillä sitä toinen varmaan odottaa. En olisi millään voinut olla huomaamatta häntä, joten kai minun oli jotenkin noteerattava hänen läsnäolonsa. Sen enempää en sitten heti sanokaan. Toinen saisi hoidella puhepuolen, kun kerran noin innokkaasti luokseni tuli.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Mintzu » 24. Elo 2010 18:58

[Anteeksi tajuttomasti tämän kesto. Minulla on ollut aivan tajuttomia laiskuuskohtauksia offlinejen suhteen...]

Vieras hevonen katsahtaa minuun harmonisesti ja puhuukin sanan, jonka erotan tervehdykseksi. Hän oli huomaavainen ja tajusi, että minua sentään kannatti asianmukaisesti tervehtiä, avoimesti ja kaikin tavoin hyvin niinkuin arvolleni toki sopi. Äänensävy ei ollut lainkaan uhkaava eikä nokkava. Hänen asenteensa olisi ollut täydellinen, jos soppaan olisi lisätty vielä rahtunen nöyryyttä ja hitunen kunnioitusta, sillä sitä minä toden totta ansaitsin. Katsokaa nyt vaikka tätä minun upeaa esiintuloanikin - tätä ei voisi tuo ruunikkokaan olla ihailematta!

"No mutta hei vaan", sanon ääneni vuotavan ylimielisenä ja jäin hetkeksi mittailemaan uutta tuttavuutta mahonkisilmilläni, ah, noilla niin ylitsevuotavan kauniilla yksilöillä! Kuin kaksi syvää suklaamarmorikuulaa päässäni ne loistivat kirkkaina, viestien kaikesta mitä päähäni mahtuikaan ulkomaailmalle. "Kukas se täällä... hmm, puun alla makailee niin laiskana että? "
Nostin vasenta kulmaani ja loin maailman kauneimman virnistykseni mustavalkeankirjaville kasvoilleni. Hänen avoin asenteensa sai minut pitämään puput pöksyissäni ja käytökseni vielä neutraalina. Vaikka minun käytöksenihän oli aina parasta eikä siinä ollut mitään moittimista.

Potkaisen oikealla etukaviollani maan tomua ja likaa pois tieltäni. Hyi olkoon, kaikkea sitä täällä olikin, roskaa, likaa, saastaa. Että suostuinkin kulkemaan täällä, voi hyvä tavaton sentään. Ikinä en tulisi uudestaan. Hampaiden välistäni pääsi hallitsematon "yhh"-äännähdys, kun tajusin, kuinka paljon ruohikossa liikkui kaikennäköisiä pikku ötököitä. Ties kuinka moni kiipesi minun varttani pitkin juuri nyt. Hyi kamala. Kunhan vain pääsisin pois täältä, niin sitten näyttäisin joka ainoalle öttismönkijäiselle, kuka oli oikeasti täällä pomo...
Mintzu
 

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 30. Elo 2010 20:55

[Eipä se mitään, minullakin kesti vähän pitkään vastata. :<]

Jahas. Kirjavan ylimielinen äänensävy saa korvani kääntymään hieman takakenoon, muttei muuten vaikuta käytökseeni mitenkään. Jos äänen omistaja olisi ollut massiivinen tai taivaitahipova, olisin voinut närkästyä tuosta, tai jopa tuntea alemmuudentunnetta, mutta nyt en voi kuin ihmetellä, miten tuo on selviytynyt tämänkaltaisella asenteella näinkin pitkään hengissä. Toinen korvani kääntyy jälleen eteenpäin, kun mustavalkea suvaitsee sanoa jotain. Makailen – minäkö? Vai että vielä laiskana. Kyllä minä ihan tietääkseni omilla jaloillani vielä pysyn pystyssä, mutta koska en tosiaankaan aio alkaa haastaa riitaa, tyydyn vain hymähtämään orin sanoille.
"Ciervoksi minua kutsutaan. Sano Ci, jos haluat", kerron mustavalkealle. Päättäkööt itse tarvitseeko jonkin lempinimen. Jos tuolla olisi vaikka huono nimimuisti. Sikäli kun hän nyt edes haluaa tuntea minut nimeltä. En pahemmin kiinnitä huomiota kirjavan virneeseen, vaikken kyllä ihan käsitä sitäkään, mikä tässä tilanteessa on niin hauskaa. Toivon vain, etten törmännyt ihan täyteen sekopäähän.

"Ja kenelleköhän minulla on kunnia puhua?" tiedustelen vuorostani toisen nimeä vinoilevasti. Äänensävyni ei sinänsä ole ivallinen, mutta kyllä noista sanoista nyt pitäisi tajuta, että kyseessä on sarkasmi. En minäkään sentään noin epätoivoinen ole. En tosin ole ihan varma huomaako toinen mitään, sillä hän näyttää keskittyvän ennemminkin maankamaraan. Tämän äännähdys, jota ei varmaan ole minun korvilleni tarkoitettu, kertoo kaiken olennaisen kirjavan suhtautumisesta ympäristöönsä.
"Eikö tasanko miellytä?" kysyn lakoniseen sävyyn. En oikein osaa sanoa, miksi olen yhtäkkiä kovin sarkastisella päällä. Ehkäpä se johtuu siitä, etten vain voi suhtautua mustavalkeaan terveellä kunnioituksella, toisin kuin useimpiin hevosiin. No, en minä liiallisuuksiin mene.
"Oletko sattumoisin lumihevonen?" kysäisen toiselta, ihan vain etten esittäisi enää mitään kommentteja, joilla saisin toisen suututettua. En minä vihamiehiä ole hakemassa. Sen kannalta kysymykseni on tosin hieman huono, sillä jos kirjava ei olisikaan lumihevonen, niin mitä minä voisin tehdä? Jos yrittäisin saada hänet häipymään, olisi tuloksena varma kiista. No, katsotaan. Siirryn hieman, sillä aurinko yrittää sinnikkäästi paistaa puun oksien lomasta juuri siihen, missä minä seison.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Mintzu » 12. Syys 2010 02:24

Oi, toden totta. Tällä hevosella oli tarpeeksi järkeä päässään ja käytöstapoja mielessään osoittaakseen minulle kohteliasta puhetapaa. Tai oikeastaan vain hänen sanansa olivat nättejä, äänensävy oli enemmänkin kuin hiukan korvia raastava. Oi heppaseni, saanko kenties kuristaa sinua, tuosta kaulavaltimon kohdalta? Loihdin kasvoilleni vääristyneen ilmeen; toinen suupieli ylhäällä hymyssä, toinen alhaalla marisevassa myljäytyksessä. Voi hyvää päivää, sen minä vain sanon.
Ja että Ciervo! Kylläpä nykyään lapsille annetaan kummallisia nimiä.
"Nimeni on Panda", sanon röyhistäen rintaani. "Mutta suurin osa maailmasta kutsuu minua herra Pandaksi, herra Aivan Tajuttoman Mahtavaksi ja Upeaksi Pandaksi tai muuksi vähintään yhtä upeaksi asiaksi. Suosittelen samaa sinullekin... Cirr-mikälie."
Sirri. Sillä nimellä voisin kutsua tuota. Hän oli pikkuinen ja lintumainen. Sirri-poika. Rantasipi. Töyhtöhyyppä. Nakkeli. Lehtokurppa. Huuhkaja. Tunturipöllö. Hömötiainen. Harakka. Varis. Naakkalintu.
Pääni sattui sillä samaisella sekunnilla käymään läpi joka ainoan lintulajin nimen, joka sattui sijaitsemaan aivoissani lokerossa nimeltä "ORNITOLOGISEN MAAILMAN OUDOT NIMET".

"Ja jos minun mielipidettäni kysytään, tämä tasanko ei todellakaan miellytä minua. Ja oi kyllä, olen lumihevonen, siksi ehkä tätä hiekkasaastamaata niin vihaankin. Minulla on ilo kuulua saaren parhaaseen laumaa. Näethän; se lauma, jossa minä olen, on automaattisesti paras, koska ilman minua ei voi olla parasta laumaa. Olen niin ihastuttavan tärkeä elementti, että ilman minua mikään ei pysy siedettävässä järjestyksessä. Voi voi voi muita..."
Potkaisin jotain sisiliskoa, joka koetti luikahtaa minun ja toisen hevosen välistä mahdollisen huomaamattomasti ja naurahdin saadessani jotain outoa tyydytystä pienen, harmaanruskean elukan kiduttamisesta. Lisko lennähti heinikkoon ja katosi sen siliän tien omille teilleen. Katsoin sen menoa silmä kovana kunnes olin satavarma, että se oli kadonnut iäksi minua inhottamasta. Sitten käänsin taas katseeni makaav- eikä kun seisovaan hevoseen. Noh, laiskan näköisenä seisovaan kuitenkin. Sama se oikeastaan makasi vai seisoiko Sirri-poika.
"Näinollen sinullakin on aivan tavattoman mahtava ja kaikin puolin hyvä tuuri kun tapasit minut, Sirri-poika", sanoin ja virnistin kaikista upeimman hymyni ikinä. Vau - siitä olisi kuka vaan voinut olla ylpeä!

Myös tuo hevonen alla puun!
Mintzu
 

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 16. Syys 2010 19:45

Panda. Epäuskoisuus vilahtaa silmissäni. Oikeasti? Hyvä on, mikä minä olen arvostelemaan. Mutta eivätkö pandat ole vähän... pulleampia? Halattavampia? Ainakin väri on kohdallaan. Nyökyttelen yrittäen kovasti pitää naamani peruslukemilla, kun Panda luettelee kovin suurellista titteliään.
"Selvä on, herra Kertakaikkisen Loistava Maailman Valo ja Siunaus Panda -sir", latelen, enkä voi kuin hämmästyä miten pystynkin sanomaan sen niin vakavana. Jos olisin vähänkin helposti nauravaa tyyppiä, en varmaan pysyisi enää edes pystyssä. Koetan hengittää vähän syvempään, että nauru pysyisi sisälläni. Täytyy muistuttaa, etten ole edelleenkään hakemassa vihamiehiä tai ärsyttämässä satunnaisia ohikulkijoita. Niinpä jätän omaan arvoonsa myös mustavalkean erittäin lyhyen nimimuistin.

Jatkan nyökyttelyäni Pandan vuolaan omakehun tahtiin.
"Onhan se tietysti aivan selvää, kuinka muut laumat mahtavat pärjätäkään ilman sinua", vahvistan toisen sanoja. En voi sille mitään. Ilmeisesti puran jotain epämääräistä turhautumistani ylenmääräiseen sarkasmiin, mutta ei se mitään niin kauan kun pystyn pitämään äänensävyni riittävän vakuuttavana. Kun Panda keskittyy hetkeksi ilmeisesti johonkin kerrassaan alhaiseen maan matoseen, minä katselen muualle ja saan vihdoin kieleni kunnolla kuriin. Ja hyvä niin, sillä jos en olisi Pandan lisäksi ainoa hevonen ties millä säteellä, saattaisiin hieman epäillä, mahtaako hän puhua minulle. Sirri-poika. No jaa. On sitä pahempaakin kuultu, turha alkaa huomauttelemaan. Hymyilen toiselle hieman kuivakasti tämän väläyttäessä pepsodenthymyn.
"No voi, sääli etten voi sanoa samaa sinulle", totean niinikään melko kuivahkosti. En voi enkä haluaisikaan sanoa samaa itsestäni. Kieltämättä Pandan tapaaminen oli onni siinä mielessä, että ainakaan en enää vatvo niitä tismalleen samoja ajatuksia päässäni kuin vielä hetki sitten.

"No, Panda, jos inhoat niin kovin tasankoa, niin miksi mahdat olla täällä? Suremassa murheitasi?" kysyn ja puren huuleeni, etten jatkaisi sen pidemmälle. Ei hän vaikuta masentuneelta, ei suinkaan. Itsesääli ja itsekehu eivät useimmiten kuljekaan käsi kädessä, mutta mistä sitä tietää vaikka Panda yrittäisi läkähdyttää itsensä tänne hengiltä. Heko heko.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Mintzu » 08. Marras 2010 18:01

Mietin hetkisen naamaani ilkeästi mutristaen, hyväksynkö Sirri-pojan nimityksen itselleni vaiko en. Loppujen lopuksi tyydyn vain nyökkäämään ja päästämään hampaideni välistä ylimielisen "hmph!"-äännähdyksen ja kääntämään pääni poispäin tuosta roskaväen edustajasta. Hyi olkoon, noh, onneksi roskaväki oppi vihdoin nyt käyttämään minusta kunnon kutsumanimeä.

Ja sieltä se Panda tuli taas... mihin se korea kutsumanimeni oikein jäi, Sirri-poika? Kurtistan kulmiani ja koko olemukseni, kehonkieleni - kaikki minussa sanoo BLÄÄRGH.
Noh, oli miten oli.
Sirri-poika ihmettelee, miksi olen tasangolla, jos kerta inhoan sitä. Hyvä kysymys, vallan hyvä kysymys! En oikeastaan tiedä. Tahdoin vain irtaantua kaikesta hetkeksi - Samanthasta, Karinista ja Fajerista ja sen ällöstä sekasikiöluttanahöpönassuäpäräkakarastaan, josta rakkaani ei suostunut millään luopumaan. Se koko hattupäinen valkea varsankuvatus oli kammottavaa katseltavaa enkä sietänyt koko olentoa ollenkaan silmissäni. Olisipa se vain häipynyt sinne mistä oli tullutkin...
Pienen ajatteluhiljaisuuden jälkeen havahdun omista maailmoistani ja vastaan kivahtaen, silti säilyttäen kaiken ylimaallisen ylimielisyyteni:
"Noh, eikö ole ihan oletettavaa, että jos on näin upea hevonen kuin minä, joskus joutuu ongelmiin. Olenhan minäkin vain hevonen ja niin pois päin."
Vilkaisen taakseni ja kuopaisen maata allani jättäen tasangon outoon pohjaan kolosen.
Hikoilen tukalasti ja oudot hikinorot valuvat kylkiäni ja otsaani pitkin. Harjani, mokoma, on liimautunut osittain otsaani ja jakautunut kahdeksi oudoksi vanaksi, jota pitkin hikipisarat valuvat poskia pitkin kaulalle saakka. Näytän vähän uitetulta koiralta, mutta ei kerrota sitä kenellekään, eihän?
"Tiedäthän, sellaisia, viattomia ongelmia, kuten maailman pelastamisen epäonnistuminen ja sellaista. Ihan normaalia arkipäivää... Vaikka en minä kyllä usein epäonnistu, ehen, ei tämä minusta johdu, vaan kaikkien outojen tekijöiden summana..." selitän sekavasti pääni sisältöä Sirrille.
Mintzu
 

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 18. Marras 2010 17:17

Panda ei näytä lainkaan tyytyväiseltä, kun en toista sitä hirvittävän pitkää ja imelää litaniaa. Minusta alkaa tuntua, että hukkaan täysin aikaani edes yrittäessäni saada tähän tapaamiseen jotain järkeä, mutta sitten taas toisaalta - minulla kyllä riittää aikaa hukattavaksi asti. Niinpä annan ajatuksilleni luvan harhailla hieman, vaikka tarkkailen kuitenkin toista oria koko ajan valppaasti, ihan vain varmuuden vuoksi. En minä niin tyhmä ole, että aliarvioisin mahdollisesti häiriintyneiden hevosten vaarallisuuden, en suinkaan.

Niinpä en mitenkään erityisesti säpsähdä, kun mustavalkea yhtäkkiä tiuskaisee mietteensä minunkin kuultavakseni. Vai että on hänellä ongelmia? Mitähän tästä nyt pitäisi ajatella. En voi rehellisesti sanoa tällä hetkellä tuntevani erityisemmin myötätuntoa Pandaa kohtaan, en vaikka hän tekeekin varmaan mielestään kovin suuren myönnytyksen ja paljastaa olevansa 'vain hevonen'. Hän kyllä näyttää melko surkealta, mutta se johtuu varmaan siitä, että ori suorastaan valuu vettä. Minä olen viettänyt aikaani sen verran paljon sademetsän läheisyydessä, että lämpö ei tunnu vielä aivan tukahduttavalta, täällä sentään saattaa välillä tuullakin hieman. Mustavalkeaa se ei kuitenkaan taida paljon lohduttaa.

Ahaa, vai niin, selvästikään tuolla olennolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta ikinä saada myötätuntoa keltään, vaikka hän sitä haluaisikin. Tietenkään hänen omat ongelmansa eivät johdu hänestä, olisihan se kerrassaan absurdia.
"Miltä sinä maailmaa yritit pelastaa?" minun on pakko kysyä.
"Ja mitä mahdat tarkoittaa oudoilla tekijöillä?"
En oikein tiedä, miksi kyselen Pandalta tällaisia. En voi rehellisesti sanoa olevani mitenkään järin kiinnostunut, muttei tämä ihan pelkkää piruiluakaan ole. Ehkäpä tämä on vain yritys johdattaa mietteeni tyhjänpäiväisyydessään miltei mielenkiintoisiin asioihin.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Mintzu » 09. Tammi 2011 21:58

"Maailmaa uhkaavat ja oudot tekijät ovat lähestulkoon sama asia", sanoin salamyhkäisesti kohottaen kulmiani ja siristäen silmiäni parin sekunnin ajan. "Minä muun muassa teen pieniä sankaritekoja. Pelastan neitoja pulasta."
Tuli mieleen Fajer, se ulkomainen värivirhe-narri ja kuriton miehenkuvatus, joka oli potkaissut minulta jalan tuusan nuuskaksi ja tehnyt pahaa Samanthalle. Sehän oli syypää siihenkin, että jouduin kestämään sitä Susanne-räkänokkaakin silmissäni. En antaisi ikinä sellaisia tekoja anteeksi. Kunhan vain löytäisin sen elukan ja saisin sen kavioihini, nyhtäisin siltä irti harjajouhet ja hännän viimeistä karvaa myöten, nylkisin sen, aivan varmasti, saisittepa nähdä!
"Esimerkiksi tämä naiseni, Samantha, joka tosi nätti neito onkin", sanoin rehvastellen. "Minä olen hänen henkivartijansa. Häntä ahdisteli sellainen idiootti joskus, mutta minä kaikessa avuliaisuudessani ja ystävällisyydessäni astuin hänen rinnalleen turvaksi. Eikö olekin upeaa?"
Silmäni loistivat. En voinut olla tuntematta hiukkasen ylpeyttä lopettaessani puheeni.
"Oli miten oli. Sankariteot saavat odottaa, nyt on liian kuuma!"
Läkähdyin lähestulkoon - kieleni roikkui puoliksi ulos suusta kuin ihmeellisillä rakkikoirilla ikään. Hiki valui noroina minua pitkin ja näytin melko kärsivältä jököttäessäni siinä kulmiani kurtistellen ikävystyneenä. Joka ainoa lihakseni oli varmaan jännittynyt siinä seisoessani, vaikka laiska ja hiestä kastunut mustavalkea ori olinkin, olisin voinut pongahtaa matkaani ja lähteä juoksemaan mihin tahansa suustaan.
Mintzu
 

Re: My mind rebels at stagnation

ViestiKirjoittaja Sasu » 12. Helmi 2011 19:41

Nyökkään kohtalaisen myöntyvään sävyyn kirjavalle. Minun mailmaani ainakin uhkasivat vain ja yksinomaan oudot tekijät, joilla ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. En ollut ihan varma, pitäisikö Panda lukea sellaiseksi. Tämä kuitenkin jatkaa puhumistaan ja vie ajatukseni muualle. Ensin ehdin pohtimaan sitä, mistä kumman syystä hän mahtoi lisätä sanan 'pieni' tuollaiseen yhteyteen, ennen kuin jälkimmäinenkin lause kulkeutuu kokonaisuudessaan tajuntaani. Minun on pakko purra huultani ja vilkaista Pandaa. Hänkö pelastaa neitoja? Mahtaakohan hänen käsityksensä pelastamisesta olla ihan samanlainen kuin muilla hevosilla?
"Sehän on jalomielistä. Sinullehan pitäisi tarjota joku mitali tai jotain", totean vakavalla naamalla.

Vaikka ehkä tämä ei nyt olekaan ihan perätöntä puhetta. Ainakaan hänen maailmassaan. Panda nimittäin jatkaa oikein esimerkin kanssa.
"Varmasti", livautan väliin kun hän kehuu tätä... naistaan. Kuuntelen loppuun asti hieman skeptinen ilme kasvoillani, mutta lopettaessaan Panda näyttää oikeasti siltä, että aivan rehellisesti tyytyväinen tekoihinsa. Minun on paha sanoa, onko näin oikeasti tapahtunut, vai onko kirjava vain alkanut uskoa liiaksi omiin juttuihinsa. Eipä sillä niin väliäkään ollut. Ei oikean tapahtumakulun ja kirjavan juttujen todenperäisyyden selviäminen olisi kuitenkaan auttanut minua muodostamaan yksioikoista mielipidettä Pandasta. Tällä hetkellä suhtautumiseeni sekoittui ripaus sääliä, ihan vain siksi että kirjava on tuollainen kuin on, paljon epäuskoisuutta, hieman välinpitämättömyyttäkin, mutta uskoisin että Panda on oikeastaan ihan harmiton kaveri. Harmiton kaveri jolla on noussut omahyväisyys päähän ja hyvä ettei se pursu korvistakin ulos.

Harkitsen hetken vastaavani Pandan toteamukseen jollain sarkastisella kommentilla, mutta päädyn kohauttamaan henkisesti olkiani.
"Saatamme olla jopa samaa mieltä jostain asiasta", hymähdän. Jos yksinkertaisesti antaisin toisen juttujen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, mehän tulisimme vallan mainiosti toimeen.
"Olisiko siinä mitään ideaa, että siirtysimme jonnekin vähän viileämpään?" ehdotan melko puolivillaisesti. Ei minunkaan oloni mikään valtavan hyvä ole, mutta Panda näyttää siltä, että kuolee kohta lämpöhalvaukseen. Ja uskokaa pois, minä en aio lähteä raahaamaan häntä minkään vesilätäkön luo, jos hän yhtäkkiä päättää pyörtyä nestehukan takia tai jotain. Parempi liikkua niin kauan, kun kummatkin pysyvät omilla jaloillaan.
Since 07.09.2006
~ Gamette .:. Ciervo .:. Oscura Freccia .:. Megami .:. Orion ~
Avan piirroksesta kiitos Mwjanille, muokkauksesta kiitos Nipsulle!
Avatar
Sasu
Caralian covis
 
Viestit: 774
Liittynyt: 21. Maalis 2010 22:48


Paluu Tasankotilkku

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron