Back to the start.

"Aukiolla on muutamia hevosia keskusteluun syventyneenä. Osa itkee, osa nauraa, joku taitaa nukkuakin ja hei, ovatko ne kaikki edes elossa?"

Momentumin sanoja lainataksemme - astu kaikin mokomin sisään ja ota itse selvää yhteismaan sademetsässä sijaitsevasta baarista.

Back to the start.

ViestiKirjoittaja Siuri » 23. Tammi 2014 02:03

Roll

Vihaan sademetsää. Vihaan sitä niin kovasti!
Silti olen syystä tai toisesta joutunut yhdelle sen poluista. En osaa sanoa, miksi valitsin juuri tämän polun; siinä oli kuitenkin jotain tuttua. En ole käynyt usein sademetsässä, mutta minusta tuntuu, että tunnen tämän polun hyvin ja tiedän, mihin se päättyy. En vain vielä täysin tiedosta sitä.

Ilma on käynyt hiljalleen kevyemmäksi hengittää. Tuhka on väistymässä puhtaan ilman tieltä pudoten maahan ja leijaillen poispäin. Ehkä se jatkaa matkaansa kohti jotain toista saarta, jonne laskeutua.
Se muistuttaa omalla kaukaisella tavallaan minua. Kuinka se on ensin jossain muualla mutta uudet tulet puhaltavat sen kohti seuraavaa paikkaa, jonnekin, jossa sen ei edes kuuluisi olla. Ei se uudessakaan paikassa saa kuin ikävyyksiä aikaan.
Huokaisen syvään ja jatkan matkaani raskain askelin tuhkan peittämää ruohikkoa pitkin. Se pöllähtää ilmaan ja saa sieraimeni tukkoon, mutta en minä jaksa siitä välittää. On ollut jo pidemmän aikaa vaikea hengittää.
Mielessäni on muutama asia, joita en vieläkään ymmärrä. Mitä minä enää teen täällä? Minusta tuntuu, että minun aikani on jo ollut ja mennyt. En saa enää mitään uutta aikaan ja kaikki toistaa samaa vanhaa kaavaa; ärsyttää, ahdistaa, tuntuu pahalle, sattuu. Miksi minä en ollut huono-onninen ja sairastunut päätautiin? Olisin kuollut sen mukana pois eikä tarvitsisi enää pitää huolta itsestään. Kenenkään ei tarvitsisi katsoa säälivästi ja olla surullinen, koska minuun sattuu. Niin ne jotkut ainakin väittävät tekevänsä, ei kukaan heistä oikeasti välitä. Miksi kukaan edes välittäisi? Olen vain luotu olemaan yksin vailla ketään vierelläni.
Ilmassa leijaileva tuhka saa minut miettimään myös toista vaihtoehtoa: miksi en ollut Hoeron juurella, kun se purkautui? Olisin kulkenut laavavirtojen mukana tai vähintään kuollut ilmassa olevaan epäpuhtauksiin. Tukehtumisen tunne on joka hetki vain vahvempi jo nyt. Ihan kuin olisi niin paljon vaikeampi saada ilmaa tarpeeksi keuhkoihin, ja se ei johtunut vain sairaalloisesta ahdistuksesta. Se oli jotain fyysistä. Tiedä sitten, mitä.

Pian pysähdyn paikoilleni ja huomaan ympärilleni tulleen melun. Nostan hitaasti pääni maasta ja huomaan olevani paikassa, jossa olen ollut kerran aiemminkin. Tuo kaatunut puunrunko, nuo kannot ja niiden ympärillä olevat hevoset.
En muista tarkasti, miten minä tänne ensimmäisellä kerralla edes päädyin, mutta se taisi olla silloin, kun olin matkalla ylänköhevosten mailla. Se kerta, kun jäin jopa kiinni valehtelusta suoraan johtajalle. Sitä en mieluusti muistelisi.
Katson pitkään aukion reunalta hevosia. Tämä ei ole minun paikkani, en tosiaan kuulu tänne.
Joku tulee takaani aukiolle ja tönäisee minua matkallaan.
”Väistä vähän”, se tiuskaisee ja jatkaa sitten matkaansa kohti puunrunkoa. Olen vain kaikkien tiellä, vain yksi turha hevonen jota ei tännekään kaivata
Olen vähällä kääntyä ympäri, kun huomaan väkijoukon keskellä hevosen. Se seisoo paikoillaan lasittunut katse puolikkaassa kookospähkinässään. Se vaikuttaa niin hirveän surulliselta ja yksinäiseltä. Hänen toisella puolellaan taas on kolme nuorta tammaa, jotka nauravat kilpaa. Ne todella näyttävät onnellisilta. Milloin minä olen viimeksi ollut onnellinen?
Mieleeni palaa kuvia vuosien takaa, kun törmäsin elämäni tärkeimpään hevoseen. Muistan jokaisen hetken tarkasti, kuinka juoksimme kilpaa tasangoilla, kastelimme toisemme joessa, kuinka todella olin onnellinen hänen kanssaan.
Maustiksen ääriviivat piirtyvät lähes elävästi viereeni. Hänen valkoinen pään poikki kulkeva merkki ja ruskeat silmät, jotka olivat aina toivoa täynnä. Hänen silkinpehmeä turpansa, jonka hän painoi omaani vasten ja hänen lämmin kehonsa, jonka tunsin hänen halatessa minua. Se kaikki katosi hetkessä, kun hän lähti pois. Kun hän kertoi olevansa aavikkohevosten johdossa, koko elämäni hajosi. Tuntui kuin minut olisi viety kauas pois ja jäljelle olisi jäänyt vain elämän runnoma kuori. Hän ei ollut tukenani enää kun Titania syntyi eikä ollut auttamassa minua hänen kanssaan. Olin aivan yksin.
Sitten, kun aavikkohevosten mailta tuli viestiä vaihtuneesta johtajasta, olin hetken onnellinen – oliko ystäväni palaamassa takaisin? Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Hänestä ei sen jälkeen kuulunut enää mitään.
Minä pelkäsin niin kovasti. Hänelle ei ole voinut sattua mitään, ei vaan ole. Yhtä hyväsydämistä hevosta ei löydy etsimälläkään, hän on vain kaikki mitä ikinä toinen voi tarvita.
Minä pelkään vieläkin. Tumma varjo on jäänyt ylleni ja vie minua hetki hetkeltä mukanaan. Entä jos minä en tule enää ikinä näkemään häntä? Kun viimeisen kerran näimme... Oliko se viimeinen kerta, kun ikinä tunsin hänen kosketuksensa? Kun kuulin hänen pehmeän äänensä ja näin ystävällisen hymynsä?
Minuun sattuu. Ulospäin sitä on vain mahdotonta näyttää, olen niin turtunut kipuun, etten tunne enää kyyneleiden valuvan poskiani pitkin maahan enkä romahtavani millä hetkellä hyvänsä. Minusta ei ole enää mitään jäljellä.

Hätkähdän ajatuksistani kun joku huutelee minulle. En ollut ihan varma kuka se oli ja mitä hän sanoi, mutta pian huomaan rungon takana vaalean hevosen katsovan minua ja hymyilevän. Hymyilevän?
”Tule vain sisään!” hän toistaa ja saa minut epäröimään. Onko tämäkin joku sairas ansa? Kuitenkin joku pian kompuroi huomaamatta lähelleni ja raiskaa minut...
Silti se pieni osa, mitä minusta on jäljellä, lähtee kuljettamaan minua kohti puunrunkoa. Ehkä se on tuo mystinen hymy, jonka jokin aivan vieras antaa minulle. Tai ehkä se on tämä muu lauma hevosia, joista kukaan ei kiinnitä huomiota minuun. En enää edes kaipaa sitä, tahdon olla yksin. Samaan aikaan kuitenkin kaipaan muita – eikö tämä olisi juuri sellainen paikka?
Kävelen puunrungolle ja jään seisomaan hiljaa. Vaalea ori lähtee kookospähkinä suussaan kohti kolmea tammaa, joiden nauru kuuluu aukion toisesta päästä tänne asti. Sitten se palaa takaisin ja asettuu eteeni.
”Mitä saisi olla?” se kysyy sitten. Korvani käyvät luimussa mutta nousevat sitten. Minua ärsyttää kovasti, että tuo toinen puhuu minulle. Silti se katsoo minua niin kovin ystävällisesti. Hänen silmissään ei näy vihaa, ei katkeruutta, ei mitään, mikä saisi minut epäilemään häntä. Mitä tämä sitten oli? Sitä vain, että kukaan ei ole aiemmin kiinnittänyt minuun huomiota? Kaikki ovat minua syrjineet ja pitäneet vain ei-minään. Vai ovatko todella? Niin kovin moni tulee myös hymyillen ja tervehtivät. Mutta miksi? En ole ikinä ymmärtänyt, että miksi joku vieras haluaisi tervehtiä toista? Mistä minä olen kotoisin, siellä minuun ei edes katsottu. Tämä saari on vain täynnä outoja hevosia ja outoja tapoja.
”En... tiedä”, sanon orille huokaisten. Ääneni on tuhkasta käheä. Kun tarkemmin miettii, en ole tainnut avata suutani moniin päiviin, jopa viikkoihin. En ole tavannut ketään, joka todella vaatisi, että puhuisin. Jos kuljen hiljaa ohi, kukaan ei kommentoi mitään. Jos kommentoi, sekin on vain huuto perään, kuinka töykeää käytökseni on. Mitä ihmettä se muita kiinnostaa?
Vaalea orikin kääntyy ympäri. Se menee hääräämään omia asioitaan, ja olen samaan aikaan onnellinen siitä että hän lähti pois, ja jollain tapaa myös äärettömän pettynyt elämääni. Jäin taas yksin.
Kuitenkin ori kääntyy pian jälleen minua kohti ja laskee kookospähkinän eteeni.
”Siinä. Siinä on Delightia, Submarinea ja Honeya”, ori sanoo hymyillen jälleen. Sitten se lähtee viemään lisää kulhoja hevosten sekaan.
Juomien nimet eivät kertoneet minulle yhtään mitään. En tiedä, mitä ne tekivät enkä edes, miltä ne maistuivat. Oliko sen edes väliä? Täytyikö minun ylipäätään olla täällä keskellä kaikkia näitä vieraita hevosia?

Otan kookospähkinän suuhuni ja lähden kävelemään kohti kaikista muista etäämmällä olevaa kantoa, jolle lasken juomani. Tästä näen kaikki, mutta kukaan ei kiinnitä huomiota minuun.
Maistan hieman juomaani. Se on hieman makeaa, ei mitenkään pahaa. Ihan juotavaa kai.
Katseeni käy läpi jokaisen paikalla olevan hevosen. Niillä kaikilla tuntuu olevan todella hauskaa. Jotkut näyttävät pitävän kilpailua juomisesta, toiset taas painivat maassa mutta kaikki näyttää silti olevan hyvin.
Miksi? Miksi kaikilla on niin mukavaa? Eikö kukaan muu huomaa sitä, kuinka yksinäistä täällä todella on? Kuinka on vaikeaa enää luottaa keneenkään ja ennen kaikkea itseensä?
Laitan silmäni kiinni ja juon juoman kerralla loppuun. Kun nostan turpani juomasta, huomaan tuon hymyilevän vaalean orin tuovan minulle jo toisen kulhon pöydälle.
”Toivottavasti maistuu”, se sanoo ja lähtee sitten jälleen pois. Minä jään katsomaan jälleen näitä kolmea tammaa, jotka näyttävät olevan niin huolissaan, kun yksi heistä on hieman allapäin. En aivan kuule, mitä he puhuvat, mutta selvästi lohduttavat tätä yhtä. Ei kestä kauaa, kun ne jälleen nauravat yhdessä.

Juomani vähenee hetki hetkeltä kun yritän katsella muiden tekemisiä. Osa on yksin, osa kaksin, jotkut isommissa ryhmissä. Silmiini kiinnittyy jälleen tuo ori, jonka näin jo heti astuessani paikkaan. Se hörppää juomaansa ja seisoo sitten yhä paikoillaan aivan mietteissään. Se näyttää melkein yhtä ulkopuoliselta kuin minäkin. Jotenkin siltä, että se ei edes kuulu tänne.
Se hengittää raskaasti ja katsoo vuorollaan hevosia ja sitten taas pöytäänsä. Jotenkin voin nähdä hänessä itseni, niin yksin ja niin voimattomana.
En osaa kuvailla enempää tunteitani, kun astun askeleen poispäin pöydästä ja kävelen kohti tätä oria. Suuri jännitys sisälläni kasvaa; entä jos hän häätääkin minut pois? Jos hän itse lähtee vain pois? Tai jos hän tekee jotain, millä on suurempiakin seurauksia?
Lasken kuitenkin turvallisesti juomani pöydälle hänen katseen saattelemana. Katson häntä hiljaa kysyvästi ja hän nyökkää. Asetun paremmin pöydän ääreen.
Juomani loppuu taas mutta kukaan ei ole tuomassa sitä lisää pöytään. Katson kulhon pohjaa, jossa on vielä hieman kummallisen väristä juomaa.
”Argo”, kuuluu edestäni ja nostan katseeni kohti oria.
”Nimeni siis”, hän jatkaa hetken päästä. Hän ei hymyile, päinvastoin. Ori näyttää siltä, että sen ilmeet ovat kadonneet vuosien varrella pois. Jostain syystä se saa minut jopa hieman onnelliseksi, jos sitä sanaa voi edes käyttää. Hän on nimittäin aidosti oma itsensä. Hän ei yritä tehdä liikaa tuttavuutta eikä yritä näyttää liian iloiselta.
”Roll”, esittäydyn takaisin, tällä kertaa poikkeuksellisesti käyttäen oikeaa nimeäni. En edes tunne oria, mutta jostain syystä minusta tuntuu että pystyn sanomaan tai tekemään mitä vain ilman sitä pelkoa, että hän millään tapaa vähättelisi minua. En tiedä miksi, mutta ori vaikuttaa vain niin tasapainoiselta mutta silti olevan todella hukassa itsensä kanssa. Jollain tapaa siltä, että hän ei enää tunne mitään. Miksi hän siis suotta alkaisi minua vähätellä – ei hän itsekään ole sen parempi.
Hetken pöydässämme on taas hiljaista. Mietin hetken, pitäisikö hakea vielä yksi juoma, mutta kun käännyn katsomaan puunrungolle, huomaan minua kohti kävelevän hevosen kookospähkinä suussa. Se iskee minulle jo kaukaa silmää ja tulee sitten lähelle. Mikä idiootti...
Ori laskee kupin viereeni ja katsoo sitten seuralaistani – tai ei seuralaista, vaan tätä vierasta oria pöydän toisella puolella. Argo sanoo jonkun juoman nimen ja tämä tarjoilijankaltainen lähtee hakemaan juomaa. Ehdin vain maistaa omaani, kun hän palaa takaisin samanvärisen juoman kera. Sitten hän jättää meidät taas kahden.
”En ole käynyt täällä kovin usein. Ainoastaan silloin, kun kaipaan hieman hengähdystä elämässäni”, ori kertoo minulle. Olen hieman hämmentynyt, että hän puhuu, mutta tällä kertaa voin rehellisesti sanoa, että se ei haittaakaan. Minua ei oikeastaan juuri nyt haittaa mikään, tuntuu vain ehkä hieman vaikealta avata suunsa näin vieraalle hevoselle mutta teen sen silti;
”Täältäkö sitten löytyy apua?” kysyn vakavasti ja ori nyökkää.
”Täältä pääsee hetkeksi irti omasta elämästään. Katso nyt näitä”, hän sanoo ja katsoo itsekin ympärillämme olevaa väkeä. Ne todellakin tuntuvat kaikki voivan niin hyvin ja onnellisesti. Pieni pisto tuntuu rinnassani; milloin minä lakkasin olemasta yksi heistä? Sen jälkeen kun menetin rakkaani? Miksi en edes yrittänyt?
Huokaisen syvään ja siirrän katseeni oriin, joka on kiinnittänyt huomionsa myös näihin nauraviin tammoihin. Hän ei edes katso tammoja sillä silmällä kun orit yleensä katsovat, vaan enemmän säälien.
”Ne kaikki ovat tulleet tänne pitämään hauskaa”, se jatkaa ja kääntyy sitten katsomaan minua. Ori on yhä täysin ilmeetön ja en tiedä yhtään, mitä hänen päässään liikkuu. Hänen katseensa alkaa olla jopa hieman painostavaa, mutta onneksi hän laskee pian turpansa juomaansa. Hengähdän hieman.
”Miksi sinä olet täällä?” hän kysyy ja vilkaisee minua pöydän tasolta. Se oli äärimmäisen hyvä kysymys, johon en itsekään ollut saanut vielä vastausta. Mitä minä täällä oikein teen?
En voi sanoa olevani täällä piristymässä tai ottamassa arjesta jotain irti. En oikeastaan keksi yhtäkään hyvää syytä, miksi olen täällä jälleen. Viime kerralla lähistöllä sattuneiden tapausten luulisi pitävän minut kaukana täältä, mutta silti palasin.
”Eksyin vain polulta”, sanon hieman hymyillen. Hymyillen? Se tosiaan oli hymy. Pieni ja vaivaton tuhahdus, joka sai suupieleni hieman koholle. Tuntui oudolta. Tuntui muutenkin erilaisemmalta kuin normaalisti. Kaikki ei tuntunut niin ikävältä tai siltä että kaikki olisi lopussa, vaan oikeasti siltä, että on mukava olla. Moneen vuoteen oloni ei ole ollut näin hyvä, olen ollut vain niin hukassa itseni kanssa ja nyt yhtäkkiä tuntuu että mikään ei paina mieltä. Ei ystävän menettäminen, ei väkisin maailmaan tulleesta varsasta luopuminen, ei edes se että olin niin yksin.

Hörpin juomaani ja käännän jälleen katseen oriin. Hänen takaansa tulee vaalea hahmo joka lastaa jälleen juoman pöytäämme. Sitten toisen ja kolmannen.

En muista, kuinka monta juomaa olen jo juonut mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Minä todella olen onnellinen. Ori kertoo jotain hauskaa ja hymyilee, minä hymyilen takaisin. Minäkin puolestani kerron mukavia asioita ja hän hymyilee.
Päässä heittää hieman. Kuulen orin äänen selvänä mutta hänen ääriviivansa eivät erotu kunnolla. Melkein naurattaa mutta se tuntuu jäävän kurkkuun kiinni. Hymyilyttä vain. Katson, kun ori pian nauraa melko kovaan ääneen itsekseen, ja sekös saa minut huvittuneeksi. Enää ei edes ärsytä ne kolme tammaa, jotka naureskelevat keskenään, minusta nimittäin tuntuu että meillä on paljon mukavampaa kuin heillä on koko iltana ollut. Hymyilyttää vaan niin kovasti ja tunnen itseni todella typerän näköiseksi suupielien venyessä ylöspäin.
Olo on todella rento ja mukava. En tiedä johtuuko se näistä juomista vai tästä orista, mutta yksi juoma ilmestyy jälleen eteeni, vaikka viimeisen jälkeen kieltäydyin jo. Hyvin ne silti menevät alas.
Ori alkaa kertoa itsestään. Se kertoo, kuinka elämä on kohdellut häntä julmasti ja sen sijaan että se olisi surullista, se on jopa hupaisaa. Minäkin kerron, kuinka sain varsan, jota en ikinä halunnut ja me molemmat nauramme. Nauramme niin että kurkkuun sattuu ja juomat läiskyvät ympäri pöytiä.

Hevoset katoilevat yksi kerrallaan illan mittaan aukiolta ja lopulta jäämme kahden. Meillä ei ole enää edes puhuttavaa, mutta hymyilemme vain toisillemme ja välillä naurahdan muistaessani jotain mukavaa, mitä ori minulle kertoi.
Pian hän nousee ylös ja kävelee viereeni. Hän katsoo minua kysyvästi.
”Lähtisikö neiti jatkamaan matkaa?” se kysyy ja minua taas naurattaa. Minähän olen jo vanha kuin mikäkin perunasäkki mutta silti tuntuu aivan pikkutytöltä.
”Kernaasti”, totean vain nyökkäyksen kera ja lähdemme molemmat nauraen aukiolta pois.
Ori vie minut metsään hieman suojaisammalle paikalle. Hän katsoo, kun asettaudun puun juurelle makaamaan, mutta hän ei itse laskeudu viereeni vaan jää seisomaan ja katsoo minua.
”Minä varmaankin jatkan matkaani”, hän sanoo ja hetken mielessäni käy ikävä tunne, joka väistyy kuitenkin onnellisuuden tieltä.
”Oli mukava ilta”, se jatkaa ja pörröttää hieman turvalla otsahiuksiani ja minä näykkään varovasti varoitukseksi ihan leikkimielessä. Harmi, että Argon täytyi lähteä näin nopeasti.
”Hyvää yötä”, se sanoo ja katsoo sitten minua hymyillen.
”Öitä”, sanon ja katson, kun ruskea ori kääntää selkänsä ja lähtee kävelemään muualle. Olen onnellinen. Olen niin mielettömän onnellinen, että tunnen jopa pitkästä aikaa lämpimien pisaroiden valuvan poskiani pitkin alas. Hymyilen kovasti ja nauran, jolloin kyyneleitä virtaa vain enemmän.
Sitten painan pääni maahan ja suljen silmäni, eikä nukahtaminen vie aikaa juuri ollenkaan.

Seuraavana aamuna herään valonsäteiden osuessa silmiini. Olin nähnyt sekavia unia vieraista ja tutuista hevosista, mutta tarkemmin en sitä muista.
Raotan silmiäni hiljalleen ja hengitän syvään. Ilma on melko raikas mutta samalla lämmin. Ja kun raotan silmiäni niin tuhkaa tuskin enää edes näkee. Ainakin tältä alueelta se on lähtenyt jo jatkamaan matkaansa.
Nostan pääni maasta ja katson ympärilleni. Olen aivan yksin tässä metsässä ja taustalta kuuluu vain linnun laulua. Yksi rohkea laskeutuu eteeni ja katsoo minua kummasti. Katson sitä takaisin ja pian se lentää pois.
Illasta oli vain hämäriä muistikuvia jäljellä. Ei tarkkoja havaintoja juuri mistään sen jälkeen, kun saavuin aukiolle. Yksi asia, jonka kuitenkin muistan, on se, että minulla oli hauskaa.

Painan pääni takaisin maahan mutta jätän silmäni auki. Turvalleni leviää jälleen lämmin ja onnellinen hymy.

Peli päättyy
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Paluu Magic Drink

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron