The light that scorched the sand, so bright, so long..

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

The light that scorched the sand, so bright, so long..

ViestiKirjoittaja Nevergreen » 17. Helmi 2015 12:46

[ Eli tänne Sussu mukaan Nana-hahmollaan :3]

Arzhena

Oli iltapäivä. Aurinko oli laskeutumassa levoilleen, värjäten taivaanrannan upeilla sävyillä, kuin taidemaalari olisi ne siihen tarkoin vedoin piirtänyt. Harkitsevasti, hakien täydellisyyttä työhönsä. Taivas oli täydellinen, upea. Lumouduin katsellessani tuota kaunista suurta "tyhjyyttä" edessäni. Meren rannalla kävi navakka tuuli, joka sai pikimustat jouheni rimpuilemaan ilmassa villisti. Suipot, suuret korvani pidin terhakkaasti hörössä seisoessani tuossa aivan vesirajan tuntumassa, nousuveden kostuttamalla hiekalla. Laskeutuvasta auringosta langettui taakseni koskemattomalle hiekalle vääristynyt, pitkän omainen tumma varjoni.

Purppuraa, oranssia, hempeän vaaleanpunaista.. en edes tiennyt kaikkien värien nimiä, joita sain tuossa meren rannalla ihailla. Merivesi tuoksui sieraimiini suolaisen pisteliäältä, mikä kutkutti hauskasti ulkonevia sieraimiani, saaden aikaiseksi pärskähtelyn, joka kumpuili sisältäni tuulen ujeltamalle rannalle. Olin nyt pari päivää kuulunut lumihevosten laumaan, mutten ollut vielä uskaltautunut tutustumaan muihin laumalaisiin. Olin ainoastaan silmäillyt heitä varovaisesti sivummalta, toivonut salaa että joku mukava yksilö olisi tullut toivottamaan minut tervetulleeksi ja tutustumaan. Se olisi ollut oiva potkaisu kankkuuni, jolla olisin päässyt helpommin laumaan sisään. Minä olin niin tuhottoman huono menemään ja tekemään tuttavuutta ventovieraisiin. Mitä minä osaisin heille edes sanoa? Toisinaan olin jopa vihainen edesmenneelle, rakkaalle äidilleni joka oli pitänyt meidät hyvinkin tiiviisti koko elinikäni ajan erossa muista saaren hevosista. Hyvin yksittäisiä yksilöitä olimme kohdanneet, mutta muutoin emäni oli pysytellyt erossa muista. Enkä minä ollut ollut tarpeeksi rohkea tai edes halukas jättämään erakkoluonteista emääni yksin, vaan olin tyytynyt elämääni hänen kanssaan - laumattomuuteen.

Auringon lämpimissä sävyissä mustankimo papurikotäpläinen karvapeitteeni hehkui jopa kauniisti, elinvoimaisesti, vaikka se olikin tähän aikaan vuodesta hyvinkin pörröinen, jokseenkaan ei mitään mahdottoman pitkää laadultaan. Auringon valo sai täplämäiset kuviot karvapeitteelläni erottumaan entistä selvemmin, jopa kaikista vaaleimmilla ihoni alueilla tuon kuvioinnin nyt hieman selvemmin näkyen - hyvin himmeästi, mutta kuitenkin. Seisoin ryhdikkäästi paikallani, uppoutuen ajatuksiini, samalla kun ihailin tuota hiljalleen meren taakse painuvaa auringonlaskua.
Nevergreen
 

Re: The light that scorched the sand, so bright, so long..

ViestiKirjoittaja Sussu » 19. Helmi 2015 12:06

Nana

Pakko myöntää, että ilta on kaunis tänään. En minä muuten jaksaisi vaivautua merenrantaan saakka katsomaan, kuinka taivaan värit vaihtuvat ja pimeys laskeutuu yön ajaksi.
Viisaampaa olisi varmaan tähän aikaan jo lähteä etsimään nukkumapaikkaa, mutta minua ei väsytä. Tunnen sisälläni vain levottomuutta, jonka johdosta en ehkä nukkuisi koko yönä. Väliäkö tuolla - ketään ei kiinnostanut, missä menin ja milloin menin, ei liiemmin minua itseänikään. Pidin päämäärättömästä vaeltelusta, niin kauan kuin minun ei tarvinnut kohdata toisia hevosia.

Pitkään olen heitä onnistunutkin välttelemään, mutta nyt lähestyessäni raviaskelin merta, huomaan hevosen siluetin.
Se saa tahtini hidastumaan, ja hetken harkitsen jo vaihtavani paikkaa, ennen kuin se äkkäisi minut. Sitten mietin, että paskat, kiihdytän tahtia ja suorastaan innosta puhkuen juoksen tuntemattoman hevosen luo, kääntäen ryntääni tuota kohden. Väliä pidän kuitenkin parin hevosenmitan verran, tiedä vaikka rumuus olisi tarttuvaa.
"Hei, sori - piti tulla tarkistamaan, että seisooko täällä oikeasti hirvi merta tuijottamassa", hörähdän pilkalliseen sävyyn.

"Kyllä sä taidat hevonen olla. Harmi, hirvessä olisi ollut jotain nähtävää."
Mittailen toista hyvin itsevarman oloisena katseellani. Ulkonäköpaineita ei tosiaan tullut toisen vierellä seisoessa... Tuollainen jättipää, ei niin sulavalinjainenkaan. Tekee ihan pahaa katsoa miettiessä, kuinka vaikeaa elämä olisi tuon näköisenä.
Suupieleni kääntyy vinoon hymyyn.
"Meissä kaikis on halkeemii, ei pidä pyydellä anteeks niit
    Ja niin sinäkin oot kuluva pois, niinku kaikki mikä sulle ikinä kuulua vois"
Avatar
Sussu
Caralian covis
 
Viestit: 696
Liittynyt: 01. Tammi 2013 22:06
Paikkakunta: Oulu

Re: The light that scorched the sand, so bright, so long..

ViestiKirjoittaja Nevergreen » 20. Helmi 2015 18:57

Olin niin keskittynyt, lumoutunut tuijottamaan tuota kaunista taivaanrantaa että rannalle ilmaantunut toinen hevonen ei saanut keskittymistäni herpaantumaan. Tuuli ujelsi korvissani niin etten kyennyt kuulemaan lähestyviä askeleita ja puhalsipa se vielä niin ettei tuo kannatellut sieraimiini vieraan lajitoverin hajua, vaan lähestyvän "etuna" oli se että tuo oli tuulen alapuolella.

Kun ivalliset sanat osuivat korviini, hätkähdin. Koko suuren, romuluustoisen kehoni lihakset jännittyivät. Jalkani nytkähtivät ja tuntui kuin ne olisivat refleksinomaisesta reaktiostani pettäneet alta. Otin toisesta etääntyvän loikahduksen sivulle, kääntyen tuota kohden, korvieni painuen niskaani vasten. En näyttänyt niinkään vihaiselta vaan enemmänkin epävarmalta, mielensä pahoittaneelta toisen sanoista. Kuinka toinen kehtasi, kykeni olemaan noin röyhkeä sanoillaan..
"Terve vain sullekin..", mumisin toiselle. En ollut nähnyt tätä tammaa aikaisemmin. Oliko hän yksi lumihevosista? Jos näin oli, niin kylläpä alkoi minun ensikosketukseni uuteen laumaani hyvin.. Toivottavasti lauma ei ollut täynnä hänen kaltaisiaan röyhkimyksiä.
Nevergreen
 


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron