Comet song.

Rannan hiekka on hyvin hienojakoista ja pehmeää. Vesi on vilpoista, ja siinä on hyvä vilvoitella, mutta kannattaa varoa vedessä joskus seilailevia petoja tai voimakkaita virtauksia. Talvisin veden pinta on umpijäässä, eikä sitä saa murrettua kovin helposti.

Comet song.

ViestiKirjoittaja Siuri » 12. Syys 2010 13:12

Roll + Fena Saghanin kera.

Raikas meri-ilma kantautui jo kaukaa metsän reunalta sieraimiini. Ja täällä olin, lumihevosten merenrannalla jo toistamiseen. Ensimmäistä kertaa kävelin tästä ohi tutkimaan uusia maisemia, ja uutta tosiaan näinkin. Hevosille myydään juomaa kookospähkinöissä keskellä metsää, ei herranjumala. Uskomatonta. Ja ihmetyksekseni en edes nähnyt tällä puolen saarta hevosia kun baarissa, ja tällä rannalla. Joko täällä on todella autiota, tai olen kulkenut ristiin rastiin törmäämättä keneenkään. Mutta entäpäs seuraavaksi, kulkisin takaisin omille alueillemme, ja sielläkö pysyisin? Tuskin. Saaren kiertäminen on mukavaa, ja vielä jännittävämpää siitä tekee se, että voi milloin vain jäädä kiinni kuljeskelusta.

Ravailin pehmeässä auringon lämmittämässä hiekassa pärskähdellen muutaman kerran. Hiekasta nouseva pöly sai oloni tukkoiseksi, mutta en antanut sen vaikuttaa liikkeisiini, vaan jatkoin korkeaa ravia. Ilta oli jo tekemässä tulojaan,vaikkei kovin myöhä vielä ollutkaan. Ranta oli suorastaan rauhallinen, vain aallot paiskautuivat kevyesti rantaan tuoden mereltä roskia ja muuta mukanaan. Tätä rauhallista hetkeä olin todistamassa vain minä, ja rauhallisena se pysyisikin. Ei sivullisia, ei meteliä, ei muita, vain minä.

Ravini muuttui hiljaiseksi laukaksi mennessäni kohti merta. Vesipelkoni oli estänyt tämän aikaisemmin, mutta ei pieni kahluutauko haittaisi.
Laukkasin vedenreunaa pitkin loiskien vettä sinne tänne kastuen itsekin. Viileät vesipisarat tuntuivat häijyn kylmiltä ihollani, mutta pian ne tipahtelivat jo takaisin mereen hiljaa. Aivan hiljaa.
Jalat märkinä muutin laukan käynniksi, ja palasin merestä takaisin lämpimään hiekkaan. Pysähdyin hetkeksi nauttimaan viimeisistä vapauden tunteen hetkistä ennen kuin palaisin rajatun maan sisään. Vedin syvään henkeä, ja annoin tuulen leikitellä harjallani. Tämän päivän uurastus oli ohi, seuraavaksi kurssi kohti kotia rauhoittumaan, ja jatkamaan elämää normaaliin tapaan.

[Alku tökkii aina ^^']
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Comet song.

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 01. Marras 2010 20:50

Saghani

Tumma, vakava hahmo kohotti synkät kasvonsa taivaankantta kohden silmien ahmiessa vapautta, kylmää maisemaa jossain... Tamma haisteli ilmaa ja kuunteli. Sattuisiko joku olemana aivan lähistöllä? Mikä maa tämä oli? Saghani ei kuullut kuin hiljaisuutta, meren elämöintiä. Maisema oli karu kuin mikä, karumpi kuin kylmä pohjola. Oli kylmäkin, viluhan tässä tuli. Pärskähdys aiheutti ääntä joka havahdutti itse tamman. Kuuliko hän jonkun askeleita vai oliko se vainoharhaa? Missä oli sisar?

Saghani ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kutsuakseen ja etsiäkseen rakasta sisartaan. Häntä kiukutti, kiukutti kovin tämä maisema. Kaikkialla on niin kovin kylmää ja ankeaa. Sisaren vuoksi hän oli täällä, toisessa ankeassa paikassa jossa ei näkynyt ristin sielua. Tämä tilanne antoi mielen vaipua omiin synkkiin ajatuksiinsa, kuinka pitäisi palata rantaa pitkin niin pitkälle että saattaisi nähdä elollista. Mutta ei, keho oli uupunut, tavattoman väsynyt ja tamman oli hieman kylmissäänkin. Peitinkarva kiilsi märkyyttään. Korvat heilahtivat epäuskoisina taaksepäin, olikohan tämä unta? Ei, ei se vain ollut. Totista totta. Pahuus vieköön. Saga heilautti päätään tuskastuneena tömäyttäen etujalkansa hiekkaan pärskähtäen. Viha leimahti sisällä.

Hengitys huurusi kevyesti ilmassa muodostaen valkeita pilviä ja kadoten sitten mereltä puhaltavan tuulen mukana. Pimeys olisi täällä pian, se saisi tamman kermaisenvaalean harjan kiiltämään aavemaisena tuon tummaa peitinkarvaa vasten. Niin se oli aina ollut ja siitä hänessä oli pidetty. Täällä ei kuitenkaan ollut keätän ihailijaa, ei ketään, joka sanoisi kauniita sanoja hänestä, ei ketään, jota syyttää tästä kadotukseen joutumisesta!

Vapisevat askelet ottivat hitaasti käyntiä rannan viertä pitkin välttäen kuitenkin vettä. Oli pysyttävä lämpinä, liikkeessä ja löydettävä sopiva yö sija. Pää painui hyvin alistuneena ritakehän tasolle. Koko kauneus vaikutti nyt hyvin surkealta.
Hiekan kahina sai Saghanin havahtumaan. Pää kiskaistiin ylös ja keho ponnahti kauemmas äänestä korvat tiukasti pingotuneina äänen suuntaan. Sieraimet laajentuivat, vetivät ilmaa sisään, vieraan tuoksua joka kantautui etäisesti tuulen mukana. Hahmo erottui helposti karusta maisemasta. Punertavansävyinen, suunnilleen samankorkuinen, mutta aavistuksen verran luikumman näköinen. Korvat painuivat tiukasti niskaa vasten elehtien selvästi, mitä mieltä tämä oli ilmestyksestä ja tummanrautias liinakko asettui jykevästi rantahietikolla väristen yhä viileydestä – yöllisestä ilmasta.

”Mitä kaltaisesi siro tamma tekee täällä?” Puuskahdus. Saghani kysäisi hivenen koppavasti turpaansa pitkin katsoen. Pää kohotettuna niin ylös kuin saattoi, siten että tuo vielä näki toisen, tehden selvästi omasta mielestään selväksi kumpi olisi alempiarvoisempi. Korvat vaivautuivat ehkä hivenen rentoutumaan ja asettumaan aavistuksen ystävällisempään asentoon Saghanin muistutettuaan itseään mielessä, että tämä punertava tamma saattaisi olla avain pois täältä tai oman paikan löytämiseen.

Tumma aaveharjaksinen olento otti vastaan punertavan hämärtyvässä illassa.
Marrasmurhe
 

Re: Comet song.

ViestiKirjoittaja Siuri » 09. Marras 2010 17:21

Länteen laskeva ilta-aurinko värjäsi koko taivaan viimeisillä voimillaan punertavaksi. Se oli kuitenkin katoava merten taakse maapallon pyörähtäessä ympäri. Kaunis värigaala alkoi pikkuhiljaa haihtua pois, ja sen tilalle laskeutui tumma taivas. Yö oli tuloillaan.
Pitkin laahustavin askelin kävelin hietikolla muutamia metrejä vedenrajasta. Ilma viileni, mitä kauemmin auringonlaskusta oli. Pian maaston muuttuessa olisi tarkoitus kääntyä sisämaahan ja oikaista ylänköhevosten alueelta havumetsän läpi takaisin omiin maisemiin. Niin tekisin. Ennen ylänköä olisin jo matkalla sokkeloisessa metsässä kohti tasankoja. Sinne minä kuulun.
Ylhäällä synkän taivaan takana näkyi tähtiä. Pieniä ja kirkkaita. Ne säihkyivät tummansinistä kangasta vasten, ja niitä todella riitti! Kuu nousi idästä päin puolikkaana. Tai ei ihan, pienempänä, kuten sirppi.
Käänsin pääni kohti menosuuntaani. Kaukana pimeydestä erottui jotain, joka näytti aivan hevoselta, mikäpä muukaan. Haaveet rauhallisuudesta, hiljaisuudesta ja yksin olemisesta jäivät niille sijoilleen huomatessani tulijan.
Kävelin tätä kohti varmana pitäen katseeni tiukasti hänessä. Hevonen näytti päällepäin tutulta, voisiko se olla..? Ei, ori ei näillä seuduilla juurikaan liikkuisi, siitä olen varma. Mutta kuka sitten?

Vastaantulija pysähtyi, minä en. Kävelisin vaikka hevosen läpi, jollei hän siirtyisi tieltäni! Kunhan ei ala kysellä kuulumisia ja kertoa omista elämänkokemuksistaan. Haluan vain olla yksin.
Ruskea ei näyttänyt kovin ystävälliseltä. Se näytti jollain tapaa ylimieliseltä, ehkäpä myös itsekkäältä. Tälle hevoselle en tuhlaisi aikaani! Väistyköön tieltäni.
Pian ollessani lähempänä tulijaa pysähdyin haluamatta itsekin. Se puhui, muttei kovin ilkeästi. Jostain syystä en saanut selvää, oliko tamma kohtelias, vai käyttäytyikö se huomaamattani epäystävälliseksi. Mitä se tarkoitti kaltaisellani? Näytänkö muka jo ulospäin siltä, etten kuulu tänne? Voi kuule, näkisitpä minut tasangolla, jossa voin olla oma itseni, uskoisin sinun valitsevan sanasi paremmin.
”Matkaan kotiin”, vastaan harkitusti. Niin tosiaan tein, koti odotti minua ja minä kotia.
Astuin lähemmäksi tätä hevosta, jonka olin hetki sitten havainnut tammaksi. Se tosiaan näytti yrittävän selvittää arvojärjestystä. Siinäpä yritti, mitä minä tuollaisesta, ehkäpä tammakin tajuaa pian minun olevan tässä se, jota totella. Jollain tapaa tamma sekä ärsytti että samalla rauhoitti läsnäolollaan. Silti se oli niin kylmän ja etäisen tuntuinen.

Pysähdyin hevosenmitan päähän tammasta.
”Entäpä itse, mikä suo minulle tämän kunnian odottaa väistymistäsi tieltäni?” vastasin itsekkäästi. Heilautin pääni korkealle, vaikkei minua juurikaan keskellä yötä ollut haluja vastata tamman arvojärjestyskilpailuun. Tamma ei tosiaan tehnyt käytöksellään minkäänlaista vaikutusta. Se oli edelleen sama ruskea hevonen, joka ilmestymisellään oli pilannut rauhallisen iltani. Katsoin tarkemmin korkuistani tammaa, se oli märkä. Oliko se käynyt uimassa? Sitä tuskin kukaan täysijärkinen tällaisella kelillä harrastaisi, en usko.
Vilkaisin tähtikirkasta taivasta huokaisten. Mitä tässä pitäisi tehdä?

”Kuka olet?” kysyn rusehtavalta kaventaen epäluuloisena silmiäni. Mihin hän kuului? Oliko hän täkäläisiä? Vai kenties peräti omaa laumaani? Osa minussa luovutti jo tamman suhteen ja halusi lähteä kohti kotia, mutta toinen osa ei siihen suostunut. Sisimmissäni halusin tietää hieman tästä tammasta, miksi kukaan liikkuisi yöllä merellä? Oliko hänkin kenties tahallisesti rikkonut rajasääntöjä, vai muuten vain vaelteli tumman, uhkaavan meren vierellä? Ken tietää, millaisia hevosia tällä saarella liikkuu.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere

Re: Comet song.

ViestiKirjoittaja Marrasmurhe » 08. Maalis 2011 19:24

Saghani

Ikävä kyllä, Saghanin musta mieli ei arvostanut laisinkahan illan kauneutta. Sen mielessä pyörivät synkät ajatukset. Myrkyllisinä kuin ohdakkeet ja käärmeet, pahoina kuin myrskyinen taivas. Tämä vastaantulija oli joko onni tai epäonni. Tällä hetkellä toisen hevosen näkeminen tuntui ikävältä ja kamlalta. Miksi tuo siinä tepasteli? Toinen vain jatkoi kävelyään, vaikutti tomeralta tammalta. Lopulta toinen pysähtyi eikä jyrännyt ohi kuten ensin oli vaikuttanut.

Kotiin? Tamman kasvoilla välähti lievä hämmennys. Kotiin? Niin hänkin oli matkalla kotiin, mutta se oli ollut mahdotonta ja hän oli päätynyt tänne rannalle. Toinen astui lähemmäksi, sai Sagan kohotamaan arvokkaammin päätään. Hevosen mitta jäi enää väliin. Hyvä niin. Olisi tilaa väistää, jos toinen osoittautuisi hulluksi. Olisi myös tilaa ottaa vauhtia ja käydä päälle jos toinen olisi harvinaisen ärsyttävä tapaus! Saghani ei kaihtanut tappeluita, se ei suostunut kääntämään selkäänsä millekään. Piti aina käydä vastaan huolimatta mikä olisi tilanne.

”Väärin, mikä kumma tuollaista olentoa vaivaa kuin ei voi väistää itse?” Saghani räväytti takaisin myrkyllisellä äänen sävyllä. Toinen oli itsekkään oloinen ja varsin käytöstapoja puuttellisesti omaava villiponi selvästikin. Saghanista tuntui huvenneen vähäkin ystävällisyys jonnekin kun toinen kävi vastaavanlaisesti hänen tapaan kärkkäästi sanoillaan vastaan vieraitakin. Toinen kohotti kasvojaan korkealle hyvin nokkavaan sävyyn. Itsekäs perhana. Saghani puuskahti ottaen jykevämmän asennon. Hän ei todellakaan väistyisi.

Toinen kysäisi myös epäluuloisen kuuloisesti kuka hän oli. Saghani tunsi lievää ylpeyttä siitä että toinen suhtautui häneen varauksellisesti. Päätä kohotettiin vielä hieman ylevästi.
”Miksi sinä olettaisit että kertoisin nimeni kaltaisellesi?” Saghani tuhahti. Sen keho värähti. Lämmin keho tuntui märkänä höyryävän kylmään ilmaan. Tuo kärsisi pian kylmästä jos ei liikkuisi. Niinpä se kohotti etujalkaansa, iski sen tomerasti maahan tömäyttäen. Sieraimet värisivät ja silmissä oli varoittava sävy. Kuitenkin tamma kaipasi rauhaa, sopua. Se ei vain suostuisi olemaan ensimmäinen alistuva. Askel lähemmäs oli vakaa ja märän karvan alla pullistelivat jäntevät lihakset tamman tehdessä liikkeensä korostetusti.

”Saghani Ateneqin tytär.” Tuo lausui kaikesta huolimatta arvokkaasti painaen päätään pienellä liikkeellä hieman alaspäin ja kohottaen sen jälleen arvokkaasti ylemmäs osoittaakseen paremmuuttaan.
”Kukahan sinä mahdat olla, saarelainen?” Ääni kysyi terävästi, mukamas vailla kiinnostusta. Tamma halusi tietää millaisten barbaarien kanssa joutuisi hetken pärjäämään.
Marrasmurhe
 

Re: Comet song.

ViestiKirjoittaja Siuri » 08. Maalis 2011 19:59

Väärin? Kuinka niin väärin? Luonnollisesti oletin toisen siirtyvän tieltäni, mutta ei. Se uhmasi minua. Laukoi vastaan sanoja itseeni kohdistuen. Sanat olivat tuttuja, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun minut oletettiin alempiarvoiseksi. Niin se oli ollut aina ennenkin, ennen kuin pääsin Caraliaan. Täällä kaikki muuttui, minua ei edes yritetty satuttaa. Ehkä tuo tamma ei tosissaan tiennyt, kuinka paljon sanat minulle merkitsivät. Tai ehkä se halusi vain satuttaa ihan tarkoituksella. Se olisi ensimmäinen tapaamani hevonen, joka yrittäisi sitä täällä. Tamma selvästi oikeasti oletti, että väistäisin. Ei, siinä hän taas itse oli väärässä.
Tamma oli jo hetki sitten astunut yhä lähemmäksi. En kuitenkaan liikahtanutkaan. Minähän olisin jälkimmäinen, joka tästä siirtyisi.
”En koe olevani tielläsi, toisin kuin sinä seisot aivan polkuni keskellä”, sanoin nokkavasti toiselle. Mistä hän edes oli siihen ilmestynyt? Merestä? Järki sanoi toista, mitä toisen kostea karvapeite. En tiennyt, kumpaa uskoa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että toinen olisi vasta tullut. Se näytti kuitenkin sen verran rohkealta, että varmasti tiesi jo saaren käytöstavat. Tuskin se muuten olisi heti nenille hyppinyt, varmasti olisi ollut hädissään ja kysellyt, missä olisi. Ei, sitä se ei tehnyt. Se pysytteli aivan tyynenä, jopa uhkaavana. Uhkahan se oli, minulle.

Tavoitteeni toisen henkilöllisyydestä taisi jäädä vain toiveeksi. Tamma ei selvästi ollut sen yhteistyhaluisempi kuin minäkään. Ei minua edes toisen nimi kiinnostanut, lähinnä halusin pehmittää toisen, jotta hän väistyisi. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt, vastasi vain yhä koppavasti.
Kaltaiseni. Sana tuntui yhä vahvalta ja pistävältä sisälläni. Se sattui, se teki kipeää. Miksi hän käytti sitä sanaa, eikö se oikeasti huomannut, että minuun koski? Kaltaisiani oli kuitenkin monenlaisia. Tuo yksi sanakin oli tulkittavissa niin monella tapaa. Hän voisi tarkoittaa luonnettani, olemustani, ulkonäköäni.. Silti minä oletan hänen tarkoittavan menneisyyttäni. Herkkyyttäni. Sitä, että minulla on vain kova kuori, jonka sisällä on haavoittuvainen ja muita arvostava hevonen. Se, jota kaikki syrjivät, joka on hylätty. Poissa muiden keskuudesta, aivan yksin. Miksi edes kuvittelin niin, eihän tammalla ollut mitään käsitystä elämästäni?
”En oletakaan”, sanoin. Mieleni teki jatkaa, että kunhan kysyin kysymisen ilosta. Niin se ei kuitenkaan ollut, en edes tiennyt, miksi halusin tietää nimensä.
”Nimelläsi ei ole merkitystä, vaikka sitä kysyinkin”, sanoin. Tällä hetkellä halusin vajota syvälle maan alle. Sanavalintani tuntuivat niin tyhmiltä. Ei mitään järkeä.
Tunsin jo osan panssaristani murtuvan. En ole niin teräväkielinen, kuin annan ymmärtää. Tällaisissa tapauksissa se on kaikkea muuta paitsi hyvä, jos toinen vain saisi tietää, mikä oikeasti olen.

Saghani Atenqin tytär. Pitkä nimi oli toisella.
”Kutsun sinua Saghaniksi”, sanoin. Se oli lyhyempi, ja kaiken järjen mukaan en ole ainoa, joka kutsuu häntä tuolla nimellä. Ehdin sitä paitsi jo unohaa, kenen tytär hän oikein oli olevinaan.
Seuraava kysymys. Mieleni olisi tehnyt vastata koko nimelläni, mitä en kuitenkaan tehnyt. Se olisi tuonut arvokkuutta myös minulle, tai niin ehkä toinen olisi olettanut. Hyvin voisin vääntää nimestäni vaikka mitä, mikä saisi sen kuulostamaan paremmalta.
”Roll”, sanoin hiljaa. Kuinka tylsältä se kuulostikaan.
”Nimeni on Roll”, toistin kovemmalla ja varmemmalla äänellä.
Tämä oli yksi niistä kerroista, kun en sietänyt nimeäni. En voinut olla kuulematta itsekin, kuinka kolkko ja lyhyt se oli. Se oli kuitenkin nimeni, enkä vaihtaisi sitä, siihen en pystyisi.

”Mahdatko yhä olla sitä mieltä, ettet aio väistyä tieltäni, nyt kun esittelytkin on käyty läpi?” kysyin. Halusin päästä tasangolle. Halusin jo tuntea sen tuulen, joka virtasi paikan läpi. Sen tuoksun, joka tuli puista, kasveista, mistä tahansa. Tasanko oli minun paikkani, sinne haluaisin saman tien. Sieltä ei kuitenkaan valitettavasti näe tällaista auringonlaskua, mikä hetki sitten oli loistanut horisontissa. Siinä oli yksi syy, miksi pidin juuri nyt tästä paikasta. Muita syitä ei ollutkaan. Auringonlaskukin oli sitä paitsi jo ohitettu, tähtiä näkisi tasangollakin varmasti.
”Minä vaadin, että väistyt ensin”, sanoin toiselle niin vakavasti otettavalla äänellä, kun pystyin. Jos toinen välttämättä halusi haastaa riitaa, haastakoon. Minä en liikkuisi.
Katsoin Saghania silmiin yrittäen pitää vihaisen katseen silmissäni. Olin kuitenkin voimattomampi yöaikaan, mitä esimerkiksi keskellä päivää. Olin kävellyt pitkään, enkä edes tiennyt, missä kaikkialla olin käynyt. Lisäksi uni alkoi jo painaa silmäluomia kiinni. Sitä en kuitenkaan antanut niiden tehdä. Minä en luovuttaisi.
Sachin pelinurkka ~ Aikajana ~ Seuranhaku ~ DA
Sachi köpötellyt mukana 06.03.'10 ->

o. Falcon - Ylänköhevonen
o. Lawless - Lumihevonen
t. Loska - Lumihevosten johtajatar
t. Titania - Tasankohevonen
t. Nessa - Vuoristoponi
o. Tuisku - Lumihevonen
o. Arthur - Vuoristoponi
t. Meg - Tasankohevonen
o. Lucas - Ylänköhevonen
t. Sinna - Metsäponi


» Matkalla kulkeneet: Adolf, César, Luna, Thalassa, Kashmir, Halla, Zephyr, Roll, Vonder & Darius
Avatar
Siuri
Admin
 
Viestit: 3039
Liittynyt: 20. Huhti 2010 17:01
Paikkakunta: Tampere


Paluu Merenranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron