Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

Suhteellisen avaraa aluetta, joka sisältää jokusia puita, luolia ja jonkun verran heinääkin. Tasangolla kaikki on suhteellisen oloista ja lämmintä, lunta sinne ei talvella pahemmin sada, ehkä vain pintakerros jos sitäkään. Syötäväksi tältä alueelta kelpaavat paremmin kuin hyvin kaikki heinät ja useampien puiden lehdet tai muut kasvit.

Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja Synoi » 18. Kesä 2014 18:32

[ fei ja Kavar tänne päin~ ]

Valtavat vaaleat kaviot pitivät kumeaa ääntä pohjoista kohti preeriamaiseksi muuttuneella tasangolla. Aika ajoin askeleet kuitenkin seisahtuivat avaralla alueella ja suuren shirenhevosen vaaleat silmät tarkkailivat valppaina ympäristöä. Myös korvat kääntyilivät tarkkaavaisina jokaista havaittua ääntä kohti, jottei yksikään mahdollinen ohitsekulkija jäisi havaitsematta. Belshet Stonehead, kuolleeksi luultu entinen ylänköläisjohtaja oli palannut kotisaarelleen ja yritti nyt parhaansa mukaan tavoittaa laumansa maat ja päästä ilmoittamaan kotiinpaluustaan. Olisi myös ollut suureksi avuksi löytää joku tasankohevosista, joka voisi mainita hänestä tasankohevosten johtajattarelle, Strangler Cleopatralle. Eihän hän voisi vain palata kaikessa hiljaisuudessa, ihan niin kuin hänen ei olisi pitänyt poistuakaan täydessä hiljaisuudessa? Hänellä oli velvollisuuksia joiden vuoksi hän oli palannut ja oli kai oletettava että ainakin jokunen hevonen oli henkilökohtaisestikin huolestunut hänen kohtalostaan.

Syyllisyys painoi punaruunikkoa joka askeleella enemmän: hän oli kadonnut jättämättä mitään merkkiä lopullisesta kohtalostaan, hylännyt laumansa mitään kertomatta ja kaiken lisäksi pahimmalla mahdollisella hetkellä pääntaudin riehuessa pitkin saarta ja tappaessa hevosen toisensa jälkeen. Ja tietenkään hän ei nyt kyennyt ilmoittamaan edes siitä että oli itseasiassa elossa ja olemassa! Tottahan toki kaikki tämä oli Stoneheadista itsestään riippumatonta, mutta sitä suuri ylänköläisori ei juuri nyt varsinaisesti muistanut eikä ehkä halunnutkaan muistaa. Hän oli pettänyt kaikki ja mitä kauemmin tietämättömyys hänen olemassaolostaan jatkuisi, sitä kauemmin petoksen linja jatkuisi. Tai näin matkan myötä koko ajan levottomammaksi muuttunut Stonehead ajatteli juuri nyt.
Tasankohevosten maat olivat olleet meren rannasta asti vailla ristinsielua. Ei rajavartijoita, ei laumanjäseniä, ei ketään. Mitä sitä paitsi oli tapahtunut ilmalle? Se oli ollut omituisen harmaa ja suorastaan tunkkainen etenkin hänen kulkiessaan tasankolaisten maiden eteläisemmissä osissa. Mitä jos hän oli onnistunut katoamaan varsinaisen maailmanlopun tieltä eikä saarella vaeltaisi enää yhden ainutta elävää hevosta sairauden vietyä kaikki hautaansa? Olihan hän itsekin ollut ajoittain varma siitä että kuolisi lumihevosten rajalle taudin äidyttyä niin pahaksi ja olikin pelastunut luultavasti vain ihmisten osaamisen myötä.
Eihän kaikkien saaren asukkaiden kuolema todennäköistä ollut realistisesti ajateltuna, mutta kyllä tämäkin synkeä miete vilahti Stonen päässä, kun hän haravoi katseellaan tyhjältä vaikuttavaa tasankoa.

[ Jos havaitset tämän sillisalaatiksi niin pahoittelen: kirjoitin tämän meluisassa ympäristössä, kun en jaksanut odottaa parempaa hetkeä kirjoittamiselle :D ]
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja feiarth » 18. Kesä 2014 20:00

//Täältä me tullaan! Köhköh, kattelin tossa pelihistorioita, eikä Kavar oo ollut osallisena missään, mistä se olis kuullut "Stonen" kuolemasta... No, ehkä se kuitenkin on tietoinen asiasta :_D

Cendre Noire

En tiedä, mitä teen tasankohevosten mailla. Minun laumani mailla. En tunne oloani kotoisaksi, eikä minun ole hyvä muutenkaan olla täällä. Ei nykyään, ei tämän tautini vuoksi. Silti viime päivien ajan jalkani ovat määrätietoisesti kuljettaneet minua näihin maisemiin, enkä ole jaksanut laittaa vastaan. Tasangon tuttu tuuli toivottaa minut tervetulleeksi. Muistan, miten joskus rakastin tasankoa, tätä tuulta, näitä maisemia. Mitä on tapahtunut? Paljon. Liikaa. Jopa ilma tasangolla on erilaista, tunkkaista, raskasta, sen hemmetin tulivuorenpurkauksen aikaansaannoksia. Vaikka paljon parempi täällä nyt on hengittää, kuin aikaisemmin.

Hidastan ravista käyntiin ja lopulta pysähdyn. Näkymä saa minut pudistamaan päätäni. Mitä minä teen täällä? MD:stä ja sademetsästä poistuminen on kuin uhkapeliä, kun koskaan ei voi tietää koska tauti ottaa minusta vallan. Ja pahinta on, etten välttämättä itse saisi koskaan edes tietää, mikäli niin kävisi. Joskus muistan vain välähdyksiä, jotka sekoittuvat uniin, painajaisiin oikeastaan.

En jaksanut elää jatkuvassa pelossa ja murheessa, mutta en minä osannut enää mitään muuta. En tuntenut toisenlaista tapaa elää. Pudistin jälleen päätäni ja raskas huokaus karkaa huuliltani. Otan ensimmäisen haparoivan askeleen, sitten toisen ja lopulta ravaan jälleen. Suuntaan kulkuni kohti alueen korkeinta kukkulaa, niin tuttua. Siellä muistan monet kerrat tarkkailleeni laumani maita - silloin joskus kauan sitten, kun asiat olivat toisin ja olin johtaja. Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus.

Kun pääsen mäen laelle, silmäni tavoittavat jotain. Elämää. Kulmani kurtistuvat, ei, ei, ei hyvä. Mietin, lähtisinkö heti pois ja säästäisin vieraan ja itseni mahdolliselta kohtaukselta. Sitten tajuan tuntevani tulokkaan. Tai... tunteneeni jonkun hyvin saman näköisen. Belshet Stonehead. Mutta eihän se ole mahdollista, ori löytyi kuolleena. Varia löysi hänet kuolleena... En osaa tehdä muuta kuin seistä paikoillani ja katsoa, miten tuo haamu menneisyydestä lähestyy. Hirnahdan hiljaisen tervehdyksen, mutta uskon toisen kuulevan sen.
feiarth
 

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja Synoi » 21. Kesä 2014 19:42

[ Nooh, ehkäpä se jotain huhuja kuulee kuuntelemattakin ja varmistanut asian huhuja kuultuaan vaikka joltain rajavartijalta tai Varialta itseltään. Tai jotain :'D ]

Niin hermostuneesti Stonehead suhtautui koko tilanteeseen, että oli antaa jalkojensa pettää silkasta helpotuksesta kun näki lopulta horisontissa hevosen hahmon. Mutta jos aikaa ei ollut nyt etsiskelylle, ei aikaa olisi myöskään millekään dramaattisille helpotuksen ilmaisuillekaan. Niinpä ylänköläisori jatkoi matkaansa ja itseasiassa jopa kiristi tahtiaan ripeäksi raviksi, yrittäen samalla siristellä silmiään nähdäkseen selkeämmin kehen hän oli törmäämässä. Tasankohevoseen luultavasti, mutta kehen? Jos hän kohtaisi tasankolaisten rajavartijan, saattaisi shire joutua selittelemään olemisiaan naapureiden alueella koska näkihän hänestä kokonsa puolesta ettei hän ainakaan tasangolle kuulunut. Tämä ajatus tuntui hieman oudolta aiemmin niin tarkkaan sääntöjä noudattaneesta Stoneheadista. Rikkoiko hän nyt kuinka pahasti itse puolustamaansa sääntöä vastaan? Merel itse oli hänelle rajoja koskevista säädöksistä kertonut, eikä hän ollut koskaan ryhtynyt niitä kyseenalaistamaan.

Nämä aiempien huolenaiheiden sekaan sopuisasti limittyvät, hieman häkeltyneet ajatukset kuitenkin keskeytyivät kun Stonehead ymmärsi tuntevansa tummanruunikon hevosen ja vieläpä aivan henkilökohtaisesti: Cendre Noire, tasankohevosten entinen johtaja ja Varian isä. Ja koska mäen laelta kantautui hiljainen tervehdys, oletti ori myös että Kavarkin tunnisti hänet. Tosin oliko hirnahdus ollut hiljainen siksi, että hänen näkemisensä oli yllättävää vai saattaisiko se kertoa jostain muusta? Ruunikon olemuksessa oli jotain apeaa ja se automaattisesti suretti sekä huolestutti myös Stonea itseään. Kavarin mielenterveys oli horjunut Merelin murhan jälkeen, eikä ylänköläisori itseasiassa ollut aivan varma siitä mitä toiselta sopi nykyisessä tilassaan olettaa. Mitä jos Kavar ei edes tunnistaisi häntä? Tai mitä jos tämä ei edes kuuntelisi hänen selityksiään, kuvitellen siinä pelottavassa mielentilassaan että hän oli tarkoituksella rikkonut rajasääntöjä jonkin epäilyttävän motiivin varjolla? Siitä ei missään nimessä voisi syyttää tummanruunikkoa itseään, mutta eihän hänen kannattaisi ainakaan liian estottomalla lähestymisellä ottaa turhia riskejä tasankolaisystävänsä suhteen.

Stonehead hidasti käyntiin mäen juurella ja lopulta jäi seisomaan muutaman hevosenmitan päähän Kavarista.
Ja siinä seisoessaan hän ei lopulta edes tiennyt miten hänen pitäisi aloittaa keskustelu toisen kanssa nyt, kun aikaa oli kulunut yli vuosi ja hän ei tiennyt Kavarin sen hetkisestä mielentilasta mitään. Suu aukesi ja sieltä kuului pieni, ikään kuin lausetta aloitteleva äännähdys mutta sitten valkopäinen ori vaikeni uudelleen. Pitkän aikaa Stonehead empi ja arpoi tilannetta puoliksi toivoen, että Kavar aloittaisi keskustelun itse ja toisi hänelle samalla tiedon siitä, oliko hänen edessään seisova ori ajatuksien tasolla Kavar laisinkaan.
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja feiarth » 23. Kesä 2014 18:55

// Ehkäpä :DD

Taistelen epäuskoa vastaan. Tulija ei voi olla Stonehead, ei voi olla. Varia itse oli orin löytänyt kuolleena, kyllähän Varia hänet tuntisi. Vaikka ilmeisesti ruumis oli ollut pahoin paiseiden peittämä ja ruhjeltu. En halua ajatella asiaa, mutta aivoni eivät suostu yhteistyöhön. Eivät, kun joku niin Stoneheadin näköinen lähestyy koko ajan, eikä sen pitäisi olla millään muotoa mahdollista. Tulija hidastaa vauhtia ennen kukkulaa ja lopulta pysähtyy vähän matkan päähän. Minä katson toista, kun en muutakaan voi. Ilmeeni on varmasti yhtä tunteiden sekamelskaa, sillä en todellakaan tiedä mitä voisin ajatella. Epäusko on ehkä päällimmäinen tunne.

Tuo Stoneheadin näköinen ori avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta päättää sitten olla hiljaa. Hänen olemuksestaan voin päätellä hänen tunnistavan minut. Eikä silloin ole mitään muita vaihtoehtoja, kuin että toinen on kuin onkin ylänköläisjohtaja itse. Tai tietysti saatan nähdä unta tai kenties olen itsekin siirtynyt manan maille. Mitä orin päässä liikkui? Tulkitsenko oikein, kun olen näkevinäni hänen olemuksessaan vähän pelkoa? Ehkä häpeääkin? Odotusta siitä, että minä aloittaisin puhumisen. Mutta mitä minä osaisin sanoa?

"Stonehead", pääsee lopulta suustani puoliksi tukahtunut huudahdus. Otan muutaman ripeän askelen kohti toista ja ojennan turpani koskettaakseni toista tervehdykseksi kaulalle. Tervehdykseksi ja varmistaakseni, etten todellakaan näe näkyjä.
"Miten... miten?" änkytän, enkä saa edes kokonaista lausetta suustani.
feiarth
 

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja Synoi » 25. Kesä 2014 15:09

[ Pahoittelen näin äkillistä vaihdosta, mutta hyppäänpäs minä-muotoon jo ihan selkeyden vuoksi~ ]

Tunsin itseni hieman höperöksi seisoskellessani siinä pää alhaalla, epävarmana ja hieman varuillanikin. Enhän minä ollut tavannut Kavaria pitkään aikaan, jopa sairauden iskiessä oli tasankolaisorin kohtaamisesta vierähtänyt jo pidemmän puoleinen aika. Ehkä hänen terveytensä olisi jo parempi kuin viime tapaamisellamme? Ainakin minä toivoin sitä kovasti ja siksi tunsin olevani hieman liian negatiivinen lähestyessäni häntä tällä tavalla, kuin vaarallista ventovierasta.
Eikä ruunikon ilme tuntunut mitenkään torjuvalta eikä silmissä värjynyt samanlainen raivo, kuin hänen viimeksi hermostuttuaan. Itseasiassa hän näytti jotenkin... yllättyneeltäkö? Vai järkyttyneeltä? Ei suoranaisesti tuntunut siltä, että poloinen Kavar ei olisi tunnistanut minun kasvojani mutta jotenkin liian pelästyneeltä hän ehkä kuitenkin vaikutti.

Lopulta hän kuitenkin huudahti, huudahti nimeni. Äsken niin varautunut ja anteeksipyytelevä suuri kehoni hätkähtää hieman äkillistä ääntä, mutta joka tapauksessa hymy leviää huulilleni lähes heti. Hän lausui nimeni eikä suinkaan vihaisena. Kavar tunnisti minut, joten hän oli oma itsensä juuri nyt.
Vai... oliko? Tasankolaisori nimittäin asteli askeleet välillämme kiinni ja ojensi turpansa minua kohti ikään kuin unessa, keskeneräisiä kysymyksiä suustaan suoltaen.
"Ka-Kavar. Mukavaa nähdä sinut", henkäisin hieman hämmentyneesti hänen päästyään lähelle ja tuntiessani pehmeän hipaisun kaulallani.
"Tiedän että olen väärällä puolella rajaa ja olen siitä hurjan pahoillani, uskothan etten ikinä muuten... Oletko kunnossa?", jatkoin soperteluani, iloisena siitä että ruunikko oli minut tunnistanut mutta hieman huolestuneena hänen voimakkaasta reaktiostaan. Miten? Miten mitä? Eikä meidän välillämme ollut ennen ollut fyysisiä tervehdyksiä. Ei se epämukavaakaan ollut, mutta kieltämättä yllätti minut.

Vaikka toisaalta olin ollut poissa kauan, ihan liian kauan. Jospa hänen ilmeensä oli siksi niin ällistynyt.
"Minä... olen pahoillani. Katosin. En tahallani, mutta katosin. Totta kai olet yllättynyt, kun aikaa on kulunut näin... Voitko uskoa että löysin Britannian jälleen, ihan vahingossa vain? En minä aikonut jäädä enkä jäänytkään, mutta siellähän tapahtui kaikenlaista ja... no, yritin palata. Ja nyt olen taas tässä", sopertelin hieman hermostuneena ummet lammet ja tavoittelin Kavarin katsetta, koko ajan enemmän myös silmilläni hymyillen. Olin toki ollut iloinen rantautuessani taas kotiin, mutta alkoihan se tuntua paljon todemmalta tuttujen kasvojen edessä. Tämän ajatuksen rohkaisemana ojensin nyt itsekin kaulaani tönäistäkseni häntä ystävällisesti kaulalle.
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja feiarth » 26. Kesä 2014 15:53

En ymmärrä lainkaan Stoneheadin outoa käytöstä, eikä hän tunnu ymmärtävän minun käytöstäni. Tai siis toki hän on varautunut, taisin viimeksi olla kohtauksen vaikutuksen alaisena, kun näimme ja ymmärrän, että se saattaa... johtaa tällaiseen, mutta miksi hän minun kunnostani kyselee? Ja pahoittelee olevansa väärällä puolella rajaa. Kulmani kohoavat hämmennyksestä ja ehdin vain pudistaa päätäni, kun ori jatkaa.

Britannia? Mitä? Yllättynyt ilme ei lähde kasvoiltani ja voin vain kuunnella hämmästyneenä Stoneheadin kertomusta. En ymmärrä, en todellaakan ymmärrä. Sitten tunnenkin kosketuksen kaulallani ja koitan pudistella hämmennystä pois.
"Tuota..." avaan suuni, enkä tiedä miten aloittaisin.
"Olit Britanniassa?" jatkan sitten ja yhtäkkiä alan nauraa. Nauran hervottomasti, koko ruumiini tärisee naurun voimasta ja voin vain ajatella olevani jonkinasteisessa sokissa. Ei ole totta, ei ole totta! Kaikki nämä kuukaudet luulimme, että Stonehead oli kuollut, mutta hän oli lomailemassa kotimaassaan. Stonehead pitää minua varmasti hulluna, mutta menee vielä tovi ennen kuin saan hysteerisen ja hervottoman naurun loppumaan.

"Anteeksi", hymähdän syvään henkeä vetäen, kun naurunpuuska viimein lakkaa.
"Olen vain helpottunut ja hämilläni. Saarella riehui tauti, joka aiheutti hevosille pahoja paiseita ja lopulta tappoi useita. Varia... Varia löysi ylängöiltä pahoin kärsineen ruumiin, joka näytti ihan sinulta. Luulimme todella, että olit kuollut tautiin", sanon sitten vakavoituen. Tästä olisi kerrottava Varialle pikimmiten.
"Anteeksi. Tätä kaikkea on hieman vaikea sulattaa."
feiarth
 

Re: Kasvot hieman kalpeammat kuin on muistoissa.

ViestiKirjoittaja Synoi » 01. Heinä 2014 19:56

Selitykseni saattoivat kuulostaa hieman siltä, kuin niissä ei olisi päätä eikä häntää sillä kerroin ne niin tohkeissani ja nopeasti, että kompastelin aika ajoin sanoissani. Tämä ongelma minulla oli ollut puhumiseni kanssa niin kauan, kun saatoin muistaa ja ilmeisesti olin joskus hermostuttanutkin sillä niitä onnettomia jotka yrittivät saada kiinni ajatusteni punaisesta langasta. Toisaalta en kyllä itsekään voinut sanoa, että kaikki olisivat aina erityisen selkeitä ajatuksissaan ja tarkoitusperissään: Kavar nimittäin ryhtyi nauramaan ja nauroikin pitkän aikaa samalla, kun minun ilmeeni valahti koko ajan häkeltyneemmäksi, epävarmemmaksi ja jopa pelästyneeksi.
Mitä? Oliko tässä muka olevinaan jotain hauskaa? Minä olin ollut poissa niin kauan, ettei vanha ystävä ollut tunnistaa minua saapuessani ja sitten tämä vanha ystävä nauroi, kun yritin kertoa missä olin ollut.
"Ni-niin? Britanniassa ikävä kyllä", mutisin hermostuneesti ja tuijotin edessäni nauravaa ruunikkoa, mutta ääneni oli niin hiljainen että jopa itselläni oli vaikeuksia varsinaisesti kuulla sanojani.

Kun Kavar sitten pyytää anteeksi, en oikein osaa sanoa siihen mitään anteeksiantavaa. Vai anteeksi? Ei ei, en minä sillä ettet sinä saisi nauraa kallisarvoinen Kavarimme ja varmasti se tekee kaikille murheillesikin hyvää. Mitäpä sitä viatonta tunteenilmaustaan pahoittelemaan? Ainoa ongelmallinen tekijä naurussa oli nyt ajankohta, ei siinä muuta.
Tätä en kuitenkaan ehtinyt hänelle hämmennykseltäni kertomaan, kun tasankolaisori aloitti tarinan, hämmästyttävän sellaisen. Niin, taudista minä tiesin ja muistin kuumeen tärisyttäneen koko jykevää kehoani, kuolemanpelon ja sen kuinka omat jalkani pettivät altani. Muistin myös karhun ja pakokauhun ennen kuin tipuin mereen, joten koko onnettomasta Britannian reissustanikin saatoin kiittää tautia josta Kavar kertoi. Niin että kyllähän minä hevosia tappaneen kulkutaudin tiesin.
Mutta loput tästä hämmästyttävästi tarinasta, synkeästä sadusta... se kuulosti vieraalta. Niinkin vieraalta että nyt oli jälleen minun vuoroni tuijottaa Kavaria ällistyneenä ja vaiti.

"...mitä? Varia löysi...", aloitin kyllä, mutta jatkoin sitten tuijottamistani, täysin hiljaa. Kuollut? Minäkö? Sairastunuthan minä olin, mutta että kuollut pääntautiinko? En sentään, koska tässähän minä olin ja hengitin. Ei ylängöltä löytynyt ruumis millään voinut olla minä, koska kuulin omin korvin tihenevän sydämensykkeeni enkä ollut havainnut leijuvani aavemaisesti nummien yllä, Belshet Stoneheadin kummituksena. Se ei ollut omaa ansiotani, vaan minut pelastaneiden ihmisten joiden kauniin valkoisen aidan olin hakannut säpäleiksi, mutta joka tapauksessa minä elin ja... Ja olin viipynyt poissa kokonaisen vuoden.
Minä olin kadonnut ja ylängöltä oli löytynyt ruumis, jota minut useaan kertaan tavannut Variakin oli erehtynyt luulemaan minuksi. Minä olin minä ja hengissä, mutta kaikki olivat kuvitelleet minun kuolleen enkä kyllä voinut tuollaisten todisteiden valossa heitä siitä syyttää. Siksikö Kavar ei ollut saada sanaa suustaan minut nähdessään ja koskettanut minua niin epäuskoisena saavuttuani? Ja kuvittelivatko kaikki muutkin edelleen että olin... Noh, kuollut?

Näiden kysymysten lisäksi mieltäni vaivasi eräs toinenkin ja lopulta päädyin käsittelemään juuri sitä kysymystä ääneen kaikkien muiden kuulostaessa niin absurdeilta.
"Tuota, anteeksi mutta.... Jos se ruumis ei ollut minun... Tai no, varmasti itsekin näet ettei se ruumis voinut kuulua minulle", aloitin ja naurahdin tällä kertaa itse kerrassaan sopimattomasti ja hysteerisesti.
"...niin kenen se sitten oli? Jos hän oli kyllin suuri tullakseen sekoitetuksi minuun niin ei kai hän voinut olla kuin laumaton tai joku ylänköhevosista. Jos minä en ole kuollut niin kuka sitten?"
Surun ja ilon kaupunkiin, kirjaan Mika Waltarin.

~ Synoi; pelannut Caraliassa vuodesta 2007.
° Belshet Stonehead
° Christopher
° Sellowiana
° Viola Arvensis
Synoi
Cara-lapsi
 
Viestit: 102
Liittynyt: 17. Kesä 2014 23:34


Paluu Tasanko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron