Ehkä joku päivä aika vielä haavat parantaa

Suhteellisen avaraa aluetta, joka sisältää jokusia puita, luolia ja jonkun verran heinääkin. Tasangolla kaikki on suhteellisen oloista ja lämmintä, lunta sinne ei talvella pahemmin sada, ehkä vain pintakerros jos sitäkään. Syötäväksi tältä alueelta kelpaavat paremmin kuin hyvin kaikki heinät ja useampien puiden lehdet tai muut kasvit.

Ehkä joku päivä aika vielä haavat parantaa

ViestiKirjoittaja kujakettu » 26. Huhti 2010 22:59

// HUOM. Tämän pelin pelaamisen aikana alue on ollut osa laumattomien maita. T. talonmies//


[Yksinpeli.]

Adelia

Räps. Avaan silmäni. Pimeää. Missäköhän minä olen? Pienen hetken tuumailen ja näen kivipintaa pimeässä, kunnes muistan. Ai niin. Luolassa. Räpyttelen silmiäni. Missäköhän Sipsi on? Sitä ei näy eikä kuulu. Haukottelen kerran. Täällä tuntui aina olevan hirveän pimeää. Ennen nousemistani odotan hetken että silmäni tottuisivat vähän hämärään. Sitten hitaasti huojuen nousen ylös. Venyttelen huolellisesti. Katseeni vaeltaa. Katson luolan perälle. Ei mitään. Sitten käännän katseeni luolan suulle.
Ja siinä samassa kuulen kopisevia askelia.

Vaistomaisesti jännitän vähän lihaksiani ja käännän korviani luimuun. Kuka se on? Mutta jo hetkessä edessäni onkin isoveljeni. Hänen suunsa on täynnä ruohoa sun muuta. Hän tiputtaa ne maahan ja hymyilee. "Huomenta Adelia", Sipsi sanoo ystävällisellä äänellään. Tai siis Zither. Niin se sanoi että se haluaisi että sitä kutsuttaisiin nykyään. Mutta minulla menisi aikaa kyllä oppia se.
"Toin sinulle vähän aamiaista", hän sanoo ja koskettaa lempeästi kaulaani. "Voit syödä itse ulkoa lisää. Maa vihertyy jo kovaa vauhtia!", hän sanoo pirteästi silmät innosta kiiluen. Kesä oli siis tulossa.

Katson Sipsiä silmiin pitkään ja hymyilen. Kiitos. Miten en ennen tajunnutkaan miten hieno hevonen hän oli. Ja upea isoveli. Hän oli huolehtiva ja kiltti. Ja aina ystävällinen.
Lasken päätäni ja rupean syömään. Kiitos paljon.

Kaksi viikkoa on kulunut siitä kun tapasin veljeni. Siitä kun kuulin, että perheestämme oli enää jäljellä vain minä ja Sipsi. Ei äitiä, isää eikä Markeria. Vain me.
Minä otin sen raskaasti. Niin raskaasti, että olin haljeta. Mutta Sipsin sanat ovat auttaneet. Sipsi on auttanut. Hän on huolehtinut minusta kuin sairaasta pikkuvarsasta nämä viikot, sanoen että aika parantaa. Hän on auttanut ja hoivannut minua. Koko tämän ajan.
En edes osaa ajatella, että ehkä hänellä onkin vielä raskaampaa kuin minulla. Olen niin itsekäs.
Olenhan kuitenkin vielä lapsi. Lapset ovat aina viime kädessä itsekkäitä.

Lopulta nostan pääni ja katson häntä. Minulla oli vilä pitkä matka siihen että sisäiset haavat paranisivat. Tuska vanhemmista, tuska Markerista. Ja omasta heikkoudesta. Kyllä siitä arvet varmasti jäisivät. Mutta haluaisin parantaa itseni mahdollisimman hyvin.
Sipsikin oli jo tehnyt niin paljon.
Enemmän kuin paljon.

En ollut nähnyt hänen itkevän. Minun mielialani heittelivät välillä kun ajattelin taas äitiä, isää ja Markeria, itkin ja huusin. Itkin usein, edelleen melkein joka päivä.
Mutten joka päivä, niinkuin ennen.
Sipsin minä olin nähnyt itkevän vain sen ainoan kerran. Silloin kun hän löysi minut, ja pelasti minut sen orin hyökkäykseltä. Silloin kun Sipsi taisteli minun puolestani. Silloin, kun hän kertoi äidistä ja isästä. Ja minä huusin. Huusin että haluan heidät takaisin. Enemmän kuin mitään muuta.
Ja niin haluan edelleenkin.
Mutta tiedän, että vaikka miten kovasti toivonkin, he eivät palaa.
Ja se koskee.

Miten Sipsi jaksaa tämän? Hän ei itke. Hän lohduttaa, auttaa, juttelee. Minä saatan itkeä, mutta hän auttaa minua kuivaamaan kyyneleeni. Miten hän tekee sen? Vaikka minä tiedän - vaikka minä näen, että hänkin kärsii? Miksi hän ei itke?
Vai johtuuko se siitä.
Siitä että hän on kasvanut.
Itse asiassa, nyt kun katson häntä, uskon niin. Hän on jo suuri. Yhtä suuri kuin isä oli. Hän on jo melkein yhtä vaaleakin! Hän on kasvamassa. Aikuistumassa. Niin aikuiset tekivät. Surun murtaminakin lohduttivat ensin lapsia. Niitä itsekkäitä lapsia, jotka eivät nähneet että hekin kärsivät.
Minä olen niin ylpeä Sipsistä.
Haluan silti antaa vielä hänenkin olla yksin. Haluan, että hänkin saa luvan itkeä.
Minä en ikävä kyllä ole oikea henkilö lohduttamaan häntä.
Toivottavasti hänellä on sellainen.
Sitten Sipsi, sitten kun minäkin olen vahva ja kasvanut, sitten kun uskon itseeni - sitten minä haluan lohduttaa sinua.

"Mennään ulos syömään", sanon sitten hymyillen ja katson veljeäni, sitten lähden juoksemaan ulos. Kuulen miten hän naurahtaa ja pinkaisee perääni.

Siinä me syömme, kevään ensimmäisiä ruohonkorsia. Kesä oli tulossa. Ehkä se parantaisi haavoja.
Kiitos Sipsi. Ja anteeksi. En ole vielä tarpeeksi vahva olemaan ilman sinua. En kaiken sen jälkeen.

***

Kuukausi. Olemme syömässä jälleen ulkona, vähän eri kohdassa kuin muutama viikko sitten. Oloni alkaa helpottaa jo vähän enemmän. Itken vain ajoittain. En näe enää painajaisia. En, kuten silloin kun taistelin yksin sen kuvitelman kanssa, että tapoin oman veljeni. Sipsi on auttanut minua ymmärtämään. Ei se ollut minun vikani. Niin minä toivon myös. Niin minä alan myös pikkuhiljaa oppia.

"Sipsi, sinähän tiedät että en ole enää laumassa?", sanon hiljaa ruokaillessamme. "Niin?", hän kysyy vilkaisten minua. "Minä haluaisin taas lauman. Että en ole yksin silloinkaan jos en näe sinua." Hän näyttää miettivän. "Mihinköhän laumaan sinä pääsisit? Olet varsin pieni. Mitenköhän suureksi kasvat?", hän toteaa.
"En tiedä. Mutta ajattelin kokeilla onneani. Ehkä törmään johonkuhun, joka kertoo minulle mihin laumaan pääsisin", sanon toiveikkaalla äänensävyllä.
"Uskon niin", Sipsi sanoo. "Teit juuri hyvän päätöksen", hän jatkaa ja hymyilee lempeästi. "Ei kukaan pärjää yksin loputtomiin."

Syön vielä vähän aikaa hiljaa. Sitten kävelen lähemmäs veljeäni. "Ajattelin että voisin lähteä etsimään nyt", sanon topakasti. "Nyt?" Astun vielä askeleen lähemmäs ja katson suoraan hänen silmiinsä. "Olet auttanut minua ihan hirveästi. Ehkä minun on nyt hetki opetella pärjäämään. Ja sinä saat levähtää. Olet auttanut minua enemmän kuin tarvitsisi", sanon virnistäen viimeiset sanat. "Jos olet sitä mieltä", veljeni sanoo. "Kyllä minä olen", sanon itsevarmasti ja kosketan turvallani veljeni turpaa.
"Olen ylpeä sinusta. Voi hyvin. Löydät minut lumihevosten mailta", hän sanoo ja halaa minua.

"Kiitos."
Hymyilen. Syvemmin kuin koskaan ennen. Sitten lähden laukkaamaan pois. Onneksi minulla on veljeni.
Vaikka tiedän, että he eivät palaa.
Minulla on isoveljeni.

Adelia poistuu.
kujakettu
 

Paluu Tasanko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron